maanantai 30. tammikuuta 2017

Hitlerin tabut - narkomaanien maailmansota

Natsismia ja Kolmannen valtakunnan aikaa käsitteleviä kirjoja tuntuu tulvivan kirjamarkkinoille. Ainakin oma vaikutelmani on se, että Suomessa julkaistaan taas aiempaa enemmän aiheeseen liittyviä kirjoja. Sekä kotimaisia että käännöskirjoja. Aikakausi on muuttumassa normaaliksi historiaksi ainakin siinä mielessä, että niitä, joita voidaan kutsua syyllisiksi ei enää juurikaan ole keskuudessamme. Ajasta on jo niin kauan, että nykyiset 90-vuotiaat olivat Hitlerin kuollessa 18-vuotiaita.

Saksalaisen Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut etsii taas yhtä (osa)selitystä natsien johdolla toteutettuun tuhoon ja pahuuteen. Kirja keskittyy lääkkeiden ja huumeiden asemaan Kolmannessa valtakunnassa. Se kuvaa toisaalta rintamalla käytettyjä huumeita, toisaalta Hitlerin ja hänen lähipiirinsä huume-elämää.

Norman Ohler on aiemmin kirjoittanut kaunokirjallisuutta. Kirjan epilogin mukaan hän oli alun perin suunnitellut laativansa natsien huumeiden käytöstä kertovan elokuvakäsikirjoituksen. Uusien lähteiden löytyessä teoksen muoto muuttui tietokirjaksi, mutta dramaattinen tyyli säilyi. Kirjan teksti tuo hetkittäin mieleen Perikato-elokuvan. Tämän teoksen Hitler-kuva, kuva säälittävästä sairaasta narkomaanista, on vielä mieliinpainuvampi. 

Kirjailija sanoo käyttäneensä lähteitä, joita ei ole aiemmin hyödynnetty. Hitleriä koskevissa osissa kirjailija suurelta osin nojautuu henkilääkäri Theo Morellin muistiinpanoihin. En tiedä, onko kirjan faktoissa natsismin historian tuntijoille mitään uutta, ainakin populaarihistorioiden joukossa kirjan näkökulma on tuore. Sinänsä tietojen natsi-Saksan huumehistoriasta ei pitäisi ketään yllättää. Se, että saksalaisten sotilaiden yli-inhimilliseltä tuntunut jaksaminen oli suurelta osin peräisin amfetamiinijohdannaisesta Pervitinistä, on yleistä tietoa. Kaikkihan me tiedämme, että samaisesta huumeesta pääsivät myös Suomen armeijan sotilaat osallisiksi. Kirja kertoo siis myös Suomen armeijan tabuista. Yleisesti on ollut tiedossa myös ainakin Hermann Göring oli narkomaani, joka vieroitettiin  Nürnbergin oikeudenkäynnin edellä. Silti kirjan kuva huumehuuruisesta valtakunnasta yllättää.

Taustaksi kirjassa kerrotaan 1900-luvun alun huumekulttuurista. 20-luvun Saksassa kokaiinin ja morfiinin käyttö oli yleistä. Natsien propaganda vastusti huumeiden, alkoholin ja kaiken kansaa turmelevien paheiden käyttöä. Valtaan noustessaan he säätivät huumeiden vastaisia lakeja ja esittelivät johtajan askeettisia ja terveellisiä elämäntapoja. 30-luvulla Saksan nouseva lääketeollisuus alkoi kehitellä synteettisiä piristeitä, joilla pyrittiin suorituskyvyn nousuun. Mainonnalla nämä lääkkeet pyrittiin erottamaan aiemmin käytetyistä huumeista. Yhtenä innoittajana oli amerikkalaisten kehittämä dopingaine Benzdrine, jolla oli ilmeisesti ollut vaikutusta hyvään menestykseen Berliinin olympialaisissa. Urheilulla ja dopingilla on usein ollut yhteys politiikkaan. Tästä on uudempiakin esimerkkejä. Kirjan kuvaus 1937 lanseeratun Pervitinin käytöstä on järkyttävä. Uutta stimulanttia käyttivät yhteiskunnassa ilmeisesti kaikki, mukaan lukien kotirouvat ja opiskelijat. Lääkkeen väitettiin auttavan niin jaksamisongelmiin, seksivaikeuksiin kuin ahdistukseenkin. Samoihin asioihin lääkkeistä etsitään apua myös meidän aikanamme. Ihmelääkkeelle, joka auttaisi jaksamaan 24/7, olisi kysyntää nytkin. Ja monia ihmelääkkeitä täällä myös kokeillaan.

Sodan alettua huumeen käyttö ja tarve lisääntyivät räjähdysmäisesti. Sotilaille jaettiin Pervitiniä, jonka voimalla käytiin salamasotaa. Salamasota lamautti ainakin ranskalaiset, jotka eivät voineet kuvitella armeijaa, joka jaksaa lepäämättä. Tulokset olivat niin vaikuttavia, että kritiikki vaikeni.  Tutkijat ja lääkkeen kehittäjät näkivät jo alkuvaiheessa, että Pervitin kyllä lisää jaksamisen tunnetta ja vähentää unen ja levon tarvetta, mutta suorastaan heikentää kykyä harkintaa edellyttävään työhön. Lääkkeen pitkäaikaiskäytön todettiin vaurioittavan hermostoa. Sodan käännyttyä tappiolle, lääke oli se, joka auttoi sotilaita pysymään hengissä. Epäilemättä se on yksi selitys siihen, kuinka he pystyivät käsittämättömiin raakuuksiin. Lääke kun oli vaurioittanut hermostoa ja ja sen myötä tunne-elämää.

Rintamasotilaiden ohella myös valtionjohto turvasi huumeisiin. Terveysintoilijan imagostaan huolimatta Hitlerillä oli (maha)vaivoja, joita lääkittiin lukuisilla eri rohdoilla. Jo ennen sotaa hän oli palkannut henkilääkärikseen ajan muotilääkärin Theo Morellin, jonka erikoisuutena olivat erilaiset vitamiinipistokset. Morelli lääkitsi Hitleriä koko sodan ajan ja käytti häntä samalla erikoisten lääkekokeilujensa koekaniinina. Pahimmillaan hoitoihin kuului pistosten lisäksi 28 erilaista pilleriä päivässä. Kokeellisten vitamiinipistosten lisäksi johtajaan pistettiin kokaiinia ja morfiinijohdannaista Eukodalia. Annoksen kovenivat ja riippuvuus syntyi vähitellen. Hoito tuhosi Hitlerin terveyden ja totutti hänet lääkeriippuvaisuuteen, teki hänestä narkomaanin.

Kuvaus Hitlerin kehityksestä avuttomaksi narkomaaniksi herättäisi sääliä ellei lukija tietäisi, mitä maassa samaan aikaan tapahtui. Saksa kävi raakaa maailmansotaa ja suoritti ennennäkemätöntä kansanmurhaa samalla kun itsevaltainen johtaja oli huumeiden takia niin sekaisin, että ei tajunnut todellisuudesta mitään.  Tappioiden alettua hän ei enää juuri kansalle näyttäytynyt, eli vain varjoelämää omassa päämajassaan. Kansakunta ajautui totaaliseen katastrofiin käytännössä ilman johtajaa.

Ohlerin kirja toteaa, että hurmahenkinen aate on eräänlaista huumetta. Natsismin ja huumeiden yhteys on siis luonnollinen. Alussa yhteiskunnassa vallitsi hurmostila. Kun sota kääntyi tappiolliseksi, hurmahenki täytyi korvata kemiallisilla aineilla.Kirja on eräänlaista huumevalistusta. Se opettaa, että ihmisen voimat ovat rajallisia, kemiallisesti hankittu väsymättömyys kostautuu. Kirja varoittaa myös politiikasta, joka vetoaa tunteisiin ja antaa euforisen voiman tunteen. Oikea politiikka on tylsää kompromissien hierontaa, kokoustamista ja äänien keräämistä räntäisillä toreilla. Siihen kuuluu myös kyseenalaistaminen ja oma ajattelu. Ei oman tahdon ja järjen turrutus.


Ohler, Norman
Hitlerin tabut
suomentanut Raija Nylander
Like, 2016

perjantai 27. tammikuuta 2017

Valkea kuulas – äiti ja poika Pampaksella

Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas on keski-ikäisen kotiinpalaajan tarina. Yksin asuva yli 80-vuotias äiti kutsuu maailmalle lähteneen poikansa kesäksi kotiin. Alussa äiti ahkeroi ja tyhjentää vinttiä vanhoista tavaroista. Touhutessaan hän on syvissä mietteissä. Välillä istutaan pihakeinussa ja jutellaan. Erityisesti äiti haluaa puhua rakkaudesta.  Vähitellen selviää, että äidillä on matka tehtävänään ja hän tarvitsee poikaansa seuralaiseksi ja kuljettajaksi. Matka tehdään, mutta ennen sitä tehdään paljon pidempi matka lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistellaan vuosikymmeniä sitten kuollutta isää, tämän moninaisia töitä ja myrsky-yötä, jolloin hän kiipesi talon katolle. Keski-ikäinen mies muistelee ensirakkauttaan. Vanha äiti nuorena kuollutta kaksoisveljeään.

Sandströmin teksti on vahvaa minämuotoista kerrontaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen. Kirjan nimi viittaa omenalajikkeeseen, yhtä hyvin se voisi viitata kirjan maailmaan. Teksti liikkuu nykypäivän ja menneisyyden välissä. Keski-ikäinen havahtuu siihen, kuinka vähän hän äitiään ymmärtää ja että yhteistä aikaa ei enää kovin paljon ole. Muistellessaan hän myös yrittää ymmärtää, mitä menneisyydessä oikeasti on tapahtunut. Kirjan lukeminen tekee hyvää, se on realistinen, mutta siinä ei ole mitään rumaa. Siinä viitataan aikaan, jonka elämä näyttää nykypäivää yksinkertaisemmalta, mutta ei silti nostalgisoida. Ihmiset ovat vahvoja persoonallisuuksia, joitakin voisi pitää hyvin erikoisinakin. Mutta siinä erikoisuudessaankin hyvin uskottavia. Kylien ja pikkukaupunkien itsenäistä väkeä. Pieni mystinen vivahdekin kirjan maailmaan sijoittuu, siellä on luonnollista luottaa muuhunkin kuin koululääketieteeseen ja kokea asioita, jotka eivät ole selitettävissä.  Minun oli niin helppo samaistua kirjan minäkertojaan, että kirjan alussa ajattelin hänet naiseksi. Muistoihimme katsovia vanhan äidin keski-ikäisiä lapsia me olemme sukupuolesta riippumatta.

Kirjan maailma on Ruotsinkielinen Pohjanmaa, Pampas. Kirjan ihmiset ovat tarmokkaita mångsysslareita, jotka osaavat kaikkea tarpeellista. Kaikki tuntevat toisensa ja naapuriapu toimii. Suomenkieliset kylät tuntuvat olevan kaukana, vaikka lukija tietää, että etäisyydet sinne eivät suuret. Kirjassa kuvattu automatka läpi Suomen, kuulostaa ulkomaanmatkalta.


Kirjaa lukiessani harmittelin sitä, että oma ruotsin kielen taitoni ei riittäisi kirjan alkukielen sävyjen tavoittamiseen. Outi Mennan käännös on kuitenkin kaunis, etenkin kerrontaosiot ovat nautittavaa kieltä, Paikallisten ihmisten murteelliset repliikit on käännetty keski- ja eteläpohjalaisten murteiden sekoitukselle. Ilmeisesti on haluttu ilmaista ruotsinkielisen alueen murteiden moninaisuutta ja vaikeaselkoisuutta, mutta vaikutelma on vähän hämmentävä.

Tänä vuonna kirjastoissa pyritään nostamaan esiin toivoa tuovaa kirjallisuutta. Minä tämä on sitä. Rauhallista, vahvaa ja voimaa antavaa. Kirjaa tekee mieli lukea hitaasti ja viipyä siinä.


Sandström, Peter
Valkea kuulas
ruotsinkielestä suomentanut Outi Menna
S&S, 2014

P.S. Kirjan kansikuva on kansainvälisen kuvatoimiston kuva. Sama kuva on päässyt ranskalaisen Philippe Bessonin uutuuskirjan kanteen. Valitettavasti kielitaitoni ei riitä kirjan lukemiseen, käsitykseni mukaan sekin on jollain lailla omaelämäkerrallinen ja nostalginen kirja. 70-luku nostalgiaa.  

torstai 19. tammikuuta 2017

Epätavallinen lukija - kuningatar kirjastoautossa

Luin tästä kepeän satiirisesta kirjasta Kamina – Espoon kirjaston hyllystä -blogista. Tämä aikuisten satu on melkein ammattikirjallisuutta. En muista toista kirjaa, jonka keskeisenä tapahtumapaikkana olisi kirjastoauto. Outoa sinänsä, sillä kirjastoauto tarjoaa mahdollisuuden yllättäville kohtaamisille. Auto o kuin runoratsu, koka vie kirjallisuuden ilosanomaa myös paikkoihin, joista sitä vähiten odottaa löytävänsä. Kirjastoauton ahdas tila myös pakottaa lukijat konkreettisesti lähelle toisiaan, jolloin voi syntyä keskusteluja mitä erilaisimpien ihmisten kesken. 

Tässä kirjassa kirjastoauton asiakkaaksi eksyy Englannin nykyinen kuningatar Elisabeth II. Kirjastoauto osoittautuu juhlallisia kuninkaallisia kirjastoja paremmaksi lukuinnon herättäjäksi : kuningatar alkaa lukea ja koko hovin elämä muuttuu.

Kirjaa voisi käyttää lukulistana. Se esittelee ja suosittelee brittiläisen niin brittiläisen kirjallisuuden klassikoita kuin ainakin minulle tuntemattomiakin kiinnostavia romaaneja sekä elämäkertoja. Erityisen paljon kirjassa puhuttiin Proustista. Kadonnutta aikaa etsimässä on minulla edelleenkin lukematta, mutta kuningattaren suosituksista huolimatta en uskalla ottaa sitä lukulistalle, koska pelkään että minulle kesä ei siihen riitä. 

Kirja on satiiri, jossa kärki osoittaa tärkeilyä ja kankeaa hallintoa. Kirja ei niinkään kritisoi monarkiaa vaan niitä, jotka käyttävät järjestelmää ajaakseen omia etujaan.  Kirjan satiiri todennäköisesti avautuu paremmin niille, joille brittiläinen luokkayhteiskunta on tutumpi. Kirjassa kuningatar suhtautuu ihmisiin muuta yhteiskuntaa tasa-arvoisemmin. Hänen on jopa vaikea ymmärtää kirjoja, jotka perustuvat yhteiskuntaluokkien erotteluun. Hän on elänyt elämänsä sosiaalisten luokittelujen ulkopuolella, omassa majesteetillisuudessaan eikä hän siksi erottele ihmisiä heidän asemansa tai luokkansa mukaan. 
Kansi : Ina Kallis
 
Kirjan kuva elävistä kirjailijoista on luultavasti Bennettin itseironiaa tai perustuu kirjailijatapaamisissa koettuihin turhaumiin. Nimeltä mainittuja kirjailijoita kirjassa ei kritisoida, mutta ryhmänä kirjailijat esitetään itseriittoisina ja ylemmyydentuintoisina. Kirja toi mieleeni viisaan kollegani lausahduksen : ”Kirjailijat ovat kirjoissaan parhaimmillaan.”
Kirja suhtautuu lempeästi päähenkilöönsä. Kuningattaressa yhdistyvät iän tuoma viisaus ja rohkeus sekä asema, joka on pakottanut hänet elämään kaikkien tuntemana mutta kuitenkin omat ajatuksensa salaten. Vuosikymmenien aikana kuningatar on tavannut suuren osan kansallisista ja kansainvälisistä kuuluisuuksista, saa viikoittain raportteja valtakunnan tilasta ja on matkustellut enemmän kuin moni muu maailmassa. Kuitenkin asema ja järjestelmä sulkevat hänet muun maailman ulkopuolelle. Kirjan voi myös alkuna nyt varsin muodikkaalle kirjalliselle suuntaukselle, jossa epäsovinnaiset ikäihmiset rikkovat ympäristön heille varaaman roolin ja elävät omanlaistaan elämää. Meillä tämän genren hienoin edustaja on tietysti Minna Lindgren.  Kirjassa 80 vuotta täyttänyt kuningatar toteaa saavuttaneensa iän, jolloin kuolema ei enää järkyttäisi ketään. Kuolema ei järkytä eikä pelota häntä itseäänkään, ei myöskään elämä, jossa asiat eivät enää tapahdu vaan toistuvat. Ikä antaa rohkeutta ja uskallusta.


Bennett, Alan
Epätavallinen lukija
suomentanut Heikki Salojärvi
Basam Books, 2008


lauantai 14. tammikuuta 2017

Käyttövehkeitä - autokauppiaan tytär

”Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli”. Soile Pohjalaisen esikoisteos menee suoraan asiaan. Kirja kertoo autokauppiasisästä ja tämän tyttärestä, isän tytöstä.  ”Isä on hyvä myymään autoja, mutta voiko joku olla omalla erikoisosaamisalueellaan niin hyvä, että on huono kaikessa muussa?”  Isän kuolema tuo eronneen ja Espanjaan muuttaneen äidin takaisin, mutta ei veljeä, jonka selittämätön katoaminen rikkoi perheen lopullisesti. Sisko odottaa veljeään, vaikka kukaan muu ei enää usko hänen olevan elossa.

Käyttövehkeitä on raikas esikoisromaani. Kirja naurattaa, mutta myös koskettaa ja herättää nostalgisia muistoja.  Huumori on reipasta mustaa huumoria, jonka takana on kipeitä asioita.  Ympäröivää maailmaa kuvaillaan välillä suorastaan luettelomaisesti.  Puhutaan paljon autoista ja työkaluista, mutta myös meikeistä, sisustuksesta ja talojen ulkonäöstä.  Kahvikupit ovat Myrniä, hienot lasit Sarpanevia. Sataset sibeliuksia.  Autokauppiaan perheessä ihmiset määritellään sen mukaan, millaisella autolla he ajavat. 

Tässä kirjassa asioita ei selitetä puhki. Lukija ymmärtää tunteita ja tilanteita, vaikka  sisäistä  tapahtumista ei kuvatakaan.  Kaikki turha on tekstistä hiottu pois.

Soili Pohjalainen
Käyttövehkeitä
Atena, 2016

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Eurooppalaiset unet - näyttämöromaani


Myönnän, että en ollut kuullutkaan Emma Puikkosesta ennen kuin hänet nimitettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Esimerkiksi blogisti Reader, why did I marry him oli kirjoittanut  Eurooppalaiset unet -romaanista ansiokkaan kirjoituksen jo pian kirjan ilmestyttyä keväällä. Epäilemättä moni muukin.  Romaanin luettuani uskon, että minäkin kuulen tästä kirjailijasta vielä usein.

Kirja on mielenkiintoinen episodiromaani, joka luo katsauksia Euroopan historiaan alkaen vuodesta 1980, jatkuen vuoteen 2017. Kirjan kieli on kaunista, sen maailma osin unenomainen. Kirjan voisi hyvin sovittaa näyttämölle, se etenee kohtauksittain.  Vaikka kohtaukset ovat erillisiä ja tapahtuvat eri miljöössä, toistuvat henkilöt sitovat niitä yhteen.

Kansi: Anna Makkonen
Ensimmäisessä tarinassa kuullaan uutisia Gdaskin lakoista 1980 ja enteillään Euroopan murrosta. Muut tarinat sivuavat Berliinin muurin murtumista, Jugoslavian sotia, pakolaisuutta ja vuoden 2010 tuhkapilveä. Sattumalla on sijansa historiassa. Asiat olisivat voineet kulkea myös toisin. Yhden ihmisen halvaantuminen uima-altaassa muuttaa monen elämän. Joukko siviilejä kuolee vain, koska teloituksen peruutuskäsky ei tavoita teon toteuttajia. Mielivaltaiset turvapaikkapäätökset jakavat antavat toisille mahdollisuuden kotoutumiseen, toisille eivät. Rasistinen väkivalta kääntyy joskus tekijöitään vastaan.  Kertomuksista koskettavin kertoi äidistä, jonka Berliinin muuri oli erottanut lapsestaan vuosikymmeniksi. Kirjan lopussa puhutaan uutisista, jotka muutetaan tarinoiksi, niihin kirjoitetaan juoni.

Kirjan ihmisiä hieno kansikuva kuvaa hyvin. Kaikki he ovat matkalla jonnekin. He ovat varjomaisia ja kantavat jotakin näkymätöntä taakkaa sisässään. He eivät kasva kokonaisiksi, aidoiksi ihmisiksi. He kaikki ovat tavallisia ihmisiä suurten tapahtumien keskellä. Samalla kansi viittaa näkyyn, joka sitoo kirjan alun ja lopun yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopussa ihmiset Euroopan eri puolilla nousevat puolustamaan sorrettuja ja heikkoja. Tämä kirja ei ole dystopia, Euroopassa uneksitaan muutoksen mahdollisuudesta.



Emma Puikkonen
Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016

perjantai 6. tammikuuta 2017

Varjoista valtaistuimelle : Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla



Miia Ijäksen kirja Varjoista valtaistuimelle on kulttuuriteko. Kirja  päähenkilö Anna Jagellonica on meille tutun Katarina Jagellonican sisar, kuuluisan Jagiełłon suvun viimeinen edustaja Puolan valtaistuimella.  Kertomus Anna Jagellonicasta on myös kuvaus hänen ajastaan ja maailmastaan.  Kirjaa kannattaa suositella ainakin niille, jotka ovat jo vähän tutustuneet tuon ajan Ruotsin, Puolan tai Balttian historiaan. Lukemista tukevat kirjan lopussa olevat kartat, kronologialuettelo sekä hyvä hakemisto.

Kirja etenee kronologisesti alkaen Puolan prinsessan syntymisestä 1523 ja edeten hänen kuolemaansa Puolan leskikuningattarena 1596. Annan elämänhistoria oli poikkeuksellinen. Hän eli suurimman osan elämäänsä vanhapiikaprinsessana eri puolilla kotimaataan, solmi 53-vuotiaan poliittisen avioliiton itseään 10 vuotta nuoremman kuninkaaksi valitun Transilvanian ruhtinaan kanssa ja nousi kuningattareksi.  Anna jäi leskikuningattareksi 63-vuotiaana ja omisti loppuelämänsä sisarenpoikansa Sigismundin kuninkuuden vahvistamiselle. Vaikka kirja tukeutuu monipuoliseen lähdeaineistoon, ei voida tietää, millainen Anna oli ihmisenä ja kuinka hän elämänsä koki. Kirjailija uskaltaa vain arvella, että prinsessa Annan lapsuus oli karu eikä etenkään voimakastahtoinen äiti antanut lämpöä lapsilleen. Ilmeisesti pitkään odotettu avioliitto oli pettymys.  Voidaan myös päätellä, Annalle elämän rakkaimmat ihmiset olivat sisarenlapset, joihin hän tutustui vasta viimeisinä vuosinaan. Oman suvun lisäksi uskonto Annalle oli tärkeää. Uskonpuhdistusajan Euroopassa Anna oli harras katolinen ja vastauskonpuhdistuksen vankkumaton tukija.

Annan henkilöhistoria on osa naisten historiaa. Yleensä kuninkaalliset naiset olivat dynastisen pelin pelinappuloita, joiden avulla yhdistettiin sukuja ja hankittiin kruununperillisiä. Annan tapauksessa merkityksellistä oli se, että hän solmi avioliiton varsin myöhään eikä hän saanut lapsia.  Silti hän pystyi toimimaan aktiivisesti ja olemaan mukana poliittisessa valtapelissä. Pääosin toki kulisseissa, mutta tarvittaessa hän oli valmis myös astumaan esiin.

Koska päähenkilön persoonaa on lähteistä vaikea tavoittaa, hän jää väistämättä taka-alalle ja keskiöön nousee aikakauden politiikan ja poliittisen toimintaympäristön kuvaus. Nimiä, maita ja tapahtumia on paljon ja lukija saa olla tarkkana. Suomalaisen lukijan onneksi kirjan tapahtumia linkitetään etenkin Ruotsin historiaan, ja tietysti myös yleiseurooppalaisiin keskeisiin ilmiöihin. Tutuinta osaa kirjassa on tietysti Annan sisaren Katarina Jagellonican ja Juhana herttuan avioliitto sekä heidän poikansa Sigismundin nousu Puolan valtaistuimelle. Sigismund oli lyhyen aikaa sekä Ruotsi-Suomen että Puola-Liettuan hallitsija. En ollut tiennyt aikaisemmin, että Juhana itse asiassa vastusti poikansa nousua Puolan valtaistuimelle, koska hän arveli ihan oikein, että Puolan kuninkaana tämä ei onnistuisi säilyttämään Ruotsin kruunua. Sigismund ei siis suoraan perinyt asemaansa Puolan kuninkaana. Toisin kuin Ruotsissa maassa oli vaalikuninkuus ja asema täytyi voittaa politikoimalla. Annan äiti oli Puolan ja Katarinan äiti Dona oli Milanon ja Napolin ruhtinainaiden sukua, sukunimeltään Sforza.  Tunnetusti hän oli Puolan ja tyttärensä Katarinan kautta myös Suomen ja Ruotsin yhteys Italian renessanssiin. Kirja osoittaa, että yhteys ei ollut pelkästään henkinen vaan Italian perintönä hän ja hänen jälkeläisensä olivat myös oikeutettuja suureen perintöön. 

Puola-Liettuan yhteisvallan hallinto ja päätöksenteko on hajanaista. Kirjassa keskitytään toistuviin vaalikuninkaan valintoihin. Niillä oli myös ylkopoliittista ulottuvuutta. Aiemmin en ole tullut ajatelleeksi, että perinnöllisen kuninkuuuden etuna on ollut se, että miespuolisen perijän puuttuessa, nainen on voinut nousta valtaistuimelle. Puolassa nainen ei koskaan noussut yksinään valtaistuimelle, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa. Vaalikuninkuuden ongelmana olivat myös pitkät interregnumit kahden hallituskauden välissä. Valitut kuninkaat eivät sitä paitsi aina viihtyneet valtakunnassaan. Kun Ranskan prinssi Henri Valois valitaan Puolan kuninkaaksi, hän viihtyy maassa vain muutaman kuukauden ja palaa kotimaahansa noustakseen siellä valtaistuimelle.

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna on tietysti hyvä huomata sekin, että Puolan pysyminen katolisena ei ollut mikään itsestäänselvyys. Protestantismin eri muodot saivat kannatusta myös Puolan ylimystön joukossa ja säädyt ehtivät julistaa maahan uskonnonvapauden.  Katolisuuden vastaisku ei pitkään odota, jesuiitat saapuvat maahan ja katolisuuden asema vahvistuu taas.  Mutta protestanttien ja katolisten ristiriita ei ollut ainoa uskontoristiriita. Etenkin Liettuan vanhoilla alueilla ortodoksisuus kilpaili katolisuuden kanssa ja osin voittikin sen. Kyse ei ollut vain uskosta vaan tietysti myös politiikasta. Vahvistuva Venäjä julistautui ortodoksien suojelijaksi, mikä silloin ja myöhemminkin historiassa on merkinnyt naapurimaille uhkaa. Kirjan lopussa mainittiin lyhyesti Brestin unioni, sopimus, jossa silloisen Puola-Liettuan alueen ortodoksikirkot siirtyivät Rooman kirkon alaisuuteen, mutta säilyttivät ortodoksisen jumalanpalveluksensa. Sopimus merkitsi edelleen toimivien uniaattikirkkojen syntyä. 1500-luvun valtapolitiikan jälkiä nekin. Kolmas uskonnollinen haaste oli sitten islam. Suomalaisena usein unohtaa, että Puola eli varsin lähellä levittäytyvää Osmanien valtakuntaa eikä voinut olla huomioimatta islamin voimaa. 1500-luvulla osmannit ja Habsburgit käytännössä jakoivat naapurimaan Unkarin ja jättivät jäljelle vain puoli-itsenäisen Transilvanian, joka maksoi veroja osmanneille.

Voisi tiivistää, että kirjassa käsiteltiin reunavaltiopolitiikkaa 1500-luvun näkökulmasta. Pienet valtiot taistelivat olemassaolostaan idän ja lännen välissä. Hallitsijoilta ja muilta johtajilta se vaati reaalipolitiikan tajua ja neuvottelutaitoa, sotataidon ja rahan lisäksi. Puolan ja Ruotsin yhteisenä uhkana oli vahvistuva Venäjä, hetkittäin maat pystyivätkin yhdistämään voimansa. Pitkään Puola tasapainoili hyvin Osmanien valtakunnan kanssa uskonnosta huolimatta sujui. 1600-luvun alussa tilanne muuttui, kun  maa suuntautui enemmän länteen ja katolisuus vahvistui. Mielenkiintoisia olivat myös tiedot valtioiden ja hallitsijoiden veloista ja kuninkaallisista perinnöistä, joista ei riidelty periaatteen vuoksi vaan siksi, että sodat ja hallinto nielivät rahaa. Esimerkiksi  Ruotsin Juhana III valtio käytti Puolalle lainaamaansa velkarahaa moneen kertaan  suostuttelu- ja painostuskeinona.

Tämä kirja saa lukijansa miettimään, olisiko historia voinut mennä toisinkin. Kuinka olisi käynyt, jos Ruotsin ja Puolan personaaliunioni olisi kestänyt pidempään? Entä, jos Ranskan Henry olisikin jäänyt Puolaan? Mitä olisi tapahtunut, jos jesuiitat eivät olisi saapuneet Puolaan? Niin turhia, mutta kiehtovia ajatuksia.
Wawelin linna, jossa Anna syntyi

En muistanut lainkaan Anna Jagellonicaa, vaikka olen vieraillut hänen syntymälinnassaan Wawelissa. Epäilemättä olen nähnyt siellä hänen kuvansa ja ehkä myös lukenut hänen tarinaansa. Luultavasti olen nähnyt hänenkin arkkunsa kaupungin katedraalissa muiden Jagellonica- ja Wasa-dynastioiden hallitsijoiden rinnalla.  Matkailu ei ole kuitenkaan turhaa, sillä kirja muistutti minua Wawelin lisäksi monesta muustakin vierailukohteesta. Kun Liivinmaan sodan yhteydessä kirja mainitsi Liivinmaan kuningas Magnuksen lyhyen valtakauden, muistin vierailun Põltsamaan linnassa, jossa Magnus hallitsi. Kirja mainitsi myös Riikan Pyhän Jaakobin kirkon, joka historiansa aikana on ollut palvellut vuoroin katolisena, vuoroin luterilaisena kirkkona. Vähän aikaa sitten sain kurkistaa tähän kauniiseen, nyt katoliseen kirkkoon. Kirjan luettuani myös ymmärrän paremmin, miksi monet muutkin  Riikan vanhoista kirkoista ovat katolisia.

Olin kovin ilahtunut siitä, että tätä uutta tutkimusta edustavaa kirjaa oli kevennetty Topeliuksen Maammekirjasta tutuilla koskettavilla kertomuksilla, jotka liittyivät Katarina Jagellonicaan ja Kaarina Maununtyrräreen. Annan perintörahoihin liittyvässä osiossa on myös viitataan myös nykyiseen EU-politiikkaan varsin hauskalla tavalla.  Tarinat elävöittävät ansiokasta tutkimusta ja liittävät sen lukijalle tutuihin asioihin. Tämä kirja ruokkii sekä historiallista kiinnostusta että mielikuvitusta.

Miia Ijäs
Varjoista valtaistuimelle : Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla
Gaudeamus, 2016

maanantai 2. tammikuuta 2017

Ero - naisellista tunnelatausta


Matkaluettavaksi tuli ladattua Annamari Marttisen kirja Ero. Osittain valitsin kirjan, koska olen ollut kiinnostunut hänen uutuuskirjastaan, joka kertoo suomalaisista vastaanottokeskuksesta. Sitä odotellessa otin sitten tämän vanhemman, avioerosta kertovan kirjan, jota voisi luonnehtia itsesääliseksi viihderomaaniksi. Kirjan alussa ajattelin, että ehkä kirja paljastuu feministiparodiaksi, mutta näin ei käynyt. 

Kirja kertoo nelikymppisen perheenäidin erosta. Kirjan aihe kiinnostaa siis monia, mutta ainakin lukijan, joka kyseistä elämänmuutosta ei ole kokenut, kirja jättää kylmäksi ja kiusaantuneeksi. Kirjan alkuosassa minäkertoja piehtaroi avioliittonsa kurjuudessa. Unelma-avioliitto oli muuttunut rakkaudettomaksi kulissiksi, mutta tunteiden päättymisen perimmäiset syyt eivät selviä. Päähenkilö kuulostaa niin päättämättömältä, epäitsenäiseltä ja riidanhaluiselta, että jopa naislukija alkaa tuntea sympatiaa varsin hahmottomaksi jäävää aviomiestä kohtaan.

Kirjan loppuosa puolestaan on kuvausta uuden elämän opettelusta. Avioliiton aikana puolisoiden työnjako on taannut sen, että vaimo ei ole tullut opetelleeksi monia kotiin liittyviä käytännön asioita, kuten saunan lämmitystä ja epätoivo iskee.  Mutta kauniille eronneelle naiselle löytyy helposti miesseuraa, baareista ja verkosta miehiä on poimittavissa joka tarpeeseen. Aiemmasta elämästä irrottautuminen ei ole kuitenkaan helppoa ja sitoutuminen arveluttaa. Lapsiin liittyvät tunteet ovat voimakkaita. Syyllisyys perheen hajoamisesta painaa ja koti tuntuu tyhjältä, kun lapset ovat isän luona.  Lasten varsin lakoniset vanhempien avioeroon liittyvät kommentit kuulistivat aidoilta ja uskottavilta. Aikuisten tunnemyrskyjä vasten lasten ajattelu näyttäytyy usein kovin asiallisena.

Keskeisenä osana kirjaa on eroseminaari ja kirjan luvut on nimetty seminaarissa käsiteltyjen aiheiden mukaisesti. Kirjassa liikutaan siksi eri aikatasoissa.  Aidoimpia hetkiä kirjassa olivat tilanteet, joissa päähenkilö vertaa elämäänsä onnellisena näyttäytyvien lapsiperheiden elämään ja näkee peissä oman entisen elämänsä. Vaikka en olekaan eronnut, tunnistan toki tilanteen, jossa nainen vertaa omaa surkeaa elämäänsä toisenlaisessa perhetilanteessa oleviin ja tuntee kateutta ja katkeruutta. 

Kirja ei ole feministinen, sen opetukset liittyvät pikemminkin vanhemman naisliikkeen ajatuksiin naisen roolista. Kirja varoittaa naista kapeuttamasta elämäänsä ja elämään vain miesten, perheen ja tunteiden kautta. Kirjan päähenkilö kävi kyllä töissä, mutta työ ei ilmeisesti antanut mitään elämään eikä häntä kiinnostaneet oman elämänpiirin ulkopuoliset asiat. Hän kuin Nora, joka ei osaa astua omaan elämäänsä.

Annamari Marttinen
Ero
Tammi, 2011