Koirapuisto - Sofi Oksasen paluu

Sofi Oksasen uuden kirjan maailma on synkkä ja pelokas. Koirapuisto-romaanin alussa kaksi ukrainalaista naista, Aljonka ja Daria,  tapaavat Tokoinrannan koirapuistossa, kivenheiton päässä Kallion kirjastosta. Tapaaminen saa kirjan minäkertojan pelkäämään henkensä edestä. Vähitellen hankittu turvallisuuden tunne katoaa ja menneisyyden kauhut ovat läsnä. Se, mitkä kaikki asiat ja kokemukset naisia yhdistävät, selviää kirjan tarinan polveillessa. Tarinaan liittyvät Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut kaoottinen aika ja siihen liittyvä äkkirikastuminen kyseenalaisin keinoin, rikollisliigat, korruptio, entiset ja nykyiset oligarkit sekä lapsettomuusklinikat. Yhteistä ovat  myös kariutuneet unelmat paremmasta elämästä ja luja perhetunne. Sukujen kokemukset ovat tärkeitä, perheyhteys on vankileireillä vahvistettuja. 

Kirjan teemat ja miljööt eivät yllätä. Sofi Oksasen edellinen kirja Norma sivusi lapsettomuushoitoihin liittyvää kyseenalaista liiketoimintaa. Norman jälkeen hän kirjoitti kuunnelman, jonka tapahtumapaikkana oli ukrainalainen hedelmällisyysklinikka. Kirjan keskushenkilöinä oli länsimaisia lapsista haaveilevia pareja ja ukrainalaisia kauniita naisia, joita tarvittiin lapsiunelman toteutumiseen. Norma ja kuunnelma olivat johdantoa Koirapuistoon. 

Koirapuiston kertoja Aljonka.Hän on Tallinnassa syntynyt neuvostotyttö, jonka suvun vaiheisiin liittyvät kyyditykset, vankileirit ja toisen maailmansodan taistelut. Onnellinen lapsuus päättyy, kun perhe päättää palata isän sukujuurille itä-Ukrainaan. Muutto oli tyttären kannalta huono ratkaisu. Perheen isä päätyy tekemään lisää huonoja valintoja, joiden vaikutukset ulottuvat pitkälle. Tienä parempaan elämään Aljonkalla on kauneutensa. Mallinuran kariuduttua hän kelpaa tuottamaan munasoluja rikkaille lapsettomille pariskunnille, joille on tärkeää saada kauniita ja terveitä lapsia. Kirja nostaa esiin lapsettomuushoitojen ruman puolen. Elintasokuilu idän ja lännen samoin kuin yksittäisten maiden sisälläkin luo epäterveitä kaupankäynnin muotoja. Nuoret naiset myyvät munasolujaan joskus henkensä kaupalla. Isolla rahalla voidaan tilata erityisen tasokas ja kaunis jälkeläinen ja siksi munasolujen lahjoittaja valitaan tarkkaan.  Mutta Aljonka ei ole vain tahdoton uhri. Hän pääsee mukaan liiketoimintaan ja etenee urallaan. Työ johtaa hänet myös maata hallitsevien raharikkaiden tuttavapiiriin. Mutta hänkin tekee huonoja valintoja. Hän kertoo pieniä valheita, jotka muuttuvat isoiksi eikä niistä enää pääse irti.

Kirja etenee Aljonkan kertomana tunnustuksena. Jännitystä pidetään yllä vihjaamalla tapahtumiin, jotka hitaasti paljastuvat. Vähitellen selmiää, kenelle tarinaa kerrotaan ja miksi. Kaikkea ei selitetä, lukijalle jää pääteltävää. Jotkut asiat ovat kertojalle liian kipeitä kerrottavaksi.  Hetkittäin lukija toivoisi tiiviimpää ja nopeammin etenevää tarinaa. Korvikkeeksi kerronnan hitaudesta lukija saa hienon kuvuaksen Ukrainan vaiheista Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sofi Oksanen on tehnyt pohjatyöt hyvin. Hän tuntee historian ja Ukrainan yhteiskunann tilanteen. Hän on myös loistava miljöiden kuvaaja. Lukija näkee silmissään yhtä lailla Dneprin rannat ja akaasiapuistot kuin kaivoskaupunkien ankeudenkin.

Kaikkien voimakkaimmin kuvatutu tunteet ovat koti-ikävä ja kaipuu kotiseudulle. Kirjassa puhutaan heistä, jotka eivät voi palata kotiin.

Kansi: Tuomo Parikka

Oksanen, Sofi

Koirapuisto
Like, 2019

Ei äitimateriaalia - selityksen makua

Suomeen syntyy liian vähän lapsia, väestöpyramidi vääristyy, eläkkeille ei riitä maksajia. Yhtenä syynä asiantilaan ovat ne (naiset,) jotka eivät halua hankkia lapsia.  Reuna-kustantamon pamflettimainen Ei äitimateriaalia -kirja on siksi ajankohtainen. Kirjassa muutama  lapsettomuuden valinnut kertoo, miksi hän ei ole halunnut lapsia ja mitä tästä päätöksestä on heille seurannut. Kustantaja lähetti minulle kirjan arvostelukappaleen. Kiitos siitä.

Kaikki kirjan naiset  esiintyvät vain etunimellään, silti joukosta tunnistaa muutaman kuuluisuuden. Tarinaansa kertoo ainakin kirjailija, sarjakuvataiteilija ja pari erilaista muusikkoa. Erityisen positiivista oli se, että kaikki kertojat eivät ole helsinkiläisiä sinkkuelämäänsä viettäviä menestyjiä vaan mukana on myös maaseudun naisia  sekä niitä, joiden työura on katkennut.  Monelle muutto pääkaupunkiseudulle on ollut silti helpotus. Täältä löytyy ihmisiä, jotka eivät paheksu lapsenteosta kieltäytyvää naista tai ihmettele lapsettomuutta. Elämä sujuu paljon mukavammin ilman lapsia eikä mitään tunnu puuttuvan. Koska lapsettomuus terminä kuulostaa negatiiviselta, naisia kutsutaan nimellä VELA.

Kirjan  velojen joukossa on yksineläjiä ja rouvia, heteroita ja homoja sekä niitä, jotka eivät määrittele itseään yksiselitteisesti kumpaankaan perinteiseen sukupuoleen kuuluviksi. Yhdistävänä tekijä on se, että kukaan ei ole halunnut hankkia lapsia eikä ole valintaansa katunut. Valinnan syyt vaihtelevat.  Toiset perustelevat lapsettomuutta ympäristökysymyksillä tai mahdollisuutena keskittyä muihin asioihin. Yksi tietää sairastavansa perinnöllistä sairautta. Toinen pelkää, että ei selviytyisi synnytyksestä ja lastenhoidosta masentumatta. Joillekin perinteinen naisen rooli tai sukupuoli-identiteetti on vieras. Tai lapsiperheen elämäntapa ei vain kiinnosta. Riipaisevin havainto oli se, että ainoa, jota ympäristö ei painosta lapsentekoon on liikuntavammainen, joka kyllä on osoittanut pystyvänsä huolehtimaan sekä itsestään että työstään vammastaan huolimatta. Asenteet erilaisuutta ja etenkin lievääkin vammaisuutta kohtaan tiivistyvät, kun on kyse elämän henkilökohtaisimmista asioista.

Kannen taulu: Taru Kurki

Henkilötarinoiden lisäksi kirjassa on myös tietoa vapaaehtoisesti lapsettomien yhdistysksestä ja sterilisaatiosta sekä historiallisia katsauksia lapsettomien naisten elämään liittyviin asioihin.  Sen lopussa on jopa lista historiassa vaikuttaneista lapsettomista naisista. Lista ei vaikuta kovin onnistuneelta. Kuka meistä pystyy sanomaan, oliko esimerkiksi Fanny Luukkosen lapsettomuus itse valittua. Karen Blixenillä se ei ainakaan ollut. Myös kirjan väite siitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi yhteydessä korkeampaan älykkyyteen, kuulostaa lähinnä koomiselta. Kirjassta myös pohdiskellaan vapaaehtoisen lapsettomuuden olemusta. Voisiko sen rinnastaa seksuaali- tai sukupuoli-identiteettiin? Onko itse asiassa sittenkään edes kyse vapaasta valinnasta?

Kirjan kokoaja Nefertiti Malaty  on psykologi, ilmeisesti lapseton hänkin. Kirjasta ei käy ilmi, miten naiset olivat kirjaan valikoituneet. Tekstissä viitataan asiaan liittyvään Facebook-haastatteluun, ehkä kertojat valikoituivat sitä kautta. Kirjan esipuhe yrittää perustella kirjan tarpeellisuutta, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta täytyy puhua, koska lapsen hankintaa pidetään edelleenkin normina. Kirjan tarinat kuitenkin nostavat esiin varsin vähän uusia näkökulmia. Moni on kirjan luettuaan entistä vakuuttuneempi siitä, että lapsettomuuden valitsevat todennäköisimmin omaan onnellisuuteensa keskittyvät naiset sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt.

Kirjan loppussa todetaan aivan oikein, että jos toivotaan, että maahan syntyy enemmän lapsia, kannattaa keskittyä niihin, jotka niitä haluavat hankkia ja mahdollistaa mahdollisimman monien toivottujen lasten syntymä. Toivotaan myös, että kenenkään ei tarvitsisi perustella lapsettomuuttaan tai haluaan hankkia lapsia. Tavoitteen kannalta kirja on vähän ristiriitainen. Vaikka itse kuulun kohderyhmään, en ymmärrä, miksi nimenomaan vapaaehtoisesti lapsettomien yhteiskunnallista asemaa pitäisi parantaa tai miksi lapsettomuutta pitäisi korostaa luomalla lapsettomista uusi huomioitava vähemmistö. Yhteiskunnan tulee tukea perheitä, pariskuntia ja yksineläjiä, sen mukaan kun ne tukea tarvitsevat. Elämäntilanteet muuttuvat kaikilla niin perheillä kuin lapsettomillakin. Tukiryhmiä me kaikki tarvitsemme, mutta ihmisten liiallinen kategorisointi ei auta ketään.

Ei äitimateriaalia
toimittanut Nefertiti Malaty
Reuna, 2018

”Jos kaikella on hinta, millään ei ole arvoa”

Pauliina Vanhatalon romaani Korvaamaton aukenee hitaasti.  Jo kirjan alussa lukija kuulee, että päähenkilö, naistuomari, jättää työpaikkansa, miesystävänsä ja tämän perheen ottaakseen vastaan käräjätuomarin äitiyslomansijaisuuden toisella paikkakunnalla. Elämänmuutoksen taustalla on lapsen menettämisen suru. Lapsi nimetään jo kirjan alussa Helmiksi, mutta tämän tarina kerrotaan vähitellen kirjan kuluessa.  Kipeä tarina avautuu vähän kerrassaan. Lapsen tarinan ohessa kerrotaan myös hänen vanhempiensa, kahden aikuisen lakimiehen, rakkaustarina.

Henkilökohtaisen surun ohella päähenkilö, Aamu, joutuu kohtaamaan työnsä haasteet ja rajat. Oikeuden sijasta tuomioistuimessa keskustellaan rahallisista korvauksista. Mietitään kärsimyksen ja menetyksen hintaa. Sekä asiakkaiden että oikeuslaitoksen aikaa kuluu hitaissa, repivissä prosesseissa.  Kun kyse on tunteita herättävistä väkivaltarikoksista, yhtenä osapuolena tuntuu olevan julkisuus. Iltapäivälehdet tiivistävät oikeusjutut yksinkertaisiin ja raflaaviin lööppeihin. Riita-asioissa yksinäiset ihmiset jatkavat kiistaansa istunnosta toiseen, koska heillä ei elämässä ole muutakaan.

Pauliina Vanhatalon teksti on hienovaraista ja kuulasta. Teksti on pohdittua, mutta jättää tilaa myös lukijan omille pohdinnoille. Taustatyönsä hän tekee hyvin.  Ainakin minusta, joka ei juuri ole ollut Suomen oikeuslaitoksen kanssa tekemisistä, kirjan kuva käräjätalosta vaikuttaa varsin uskottavalta.  Hän on myös kunnioitettavasti perehtynyt lainsäädäntöön ja etenkin rikoksista kärsiville maksettaviin korvauksiin. Rahallisten korvausten ja korvaamattoman elämän välillä tuntuu olevan ristiriita, jota erilaiset korjausyritykset tuntuvat vain syventävän.  Kirjassa kuvattu A2 ajankohtaiskeskustelu ja siinä esitetty malli, jolla onnellisuutta vahingoittavien asioiden hinta voidaan laskea, kuulosti kauheudessaan melkein mahdolliselta.

Kirjan lopussa oikeuslaitos ja terveyspalvelut, tässä tapauksessa psykiatrinen osasto, asetetaan rinnakkain. Kummallekin kuuluu tehokkuuden vaatimus. Kummassakin paikassa ensikertalaisiin suhtaudutaan lempeästi, vakioasiakkaita hätistellään nopeasti prosessissa eteenpäin. Vakioasiakkaat nähdään molemmissa organisaatioissa tapauksina. Useimmiten toivottomina.

Oikeudellisia pohdintoja vahvemmaksi kirjassa nousee kuitenkin tarina lapsesta ja lapsen menettämisestä. Asioista, jotka ovat korvaamattomia ja ainutkertaisia.

Vanhatalo, Pauliina
Korvaamaton
Tammi, 2012