Hengittämisen taito - hiljainen ilo

Pienoisromaani on Joel Haahtelan laji. Hän saa mahdutettua sanottavansa alle 200 sivuun. Enempään ei ole kerrallaan tarvetta. Tyypillistä näille kirjoille on myös matkustaminen. Niissä kuljetaan Euroopassa: Saksassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ... Ulkoisen liikkumisen lisäksi niiden ihmiset myös kulkevat sisäistä matkaa ja selvittävät omaa alkuperäänsä tai ihmisen osaa ja elämän tarkoitusta. Usein myös matka läheisen ihmisen luo näyttäytyy pitkänä matkana. 

Kansi: Päivi Puustinen

Hengittämisen taito -kirjan päähenkilö on nuori mies, joka lähtee etsimään kadonnutta isäänsä. Tämä jätti aikoinaan suomalaisen vaimonsa ja 10-vuotiaan poikansa ja palasi kotimaahansa Kreikkaan. Itsensä hylätyksi tuntenut poika on oppinut vihaamaan isää, jonka yhteydenottoa joutui turhaan odottamaan.  Erityisen katkera isäänsä kohtaan poika on silloin, kun hän joutuu viettämään kuukausia sairaalassa. Kirjasta ei käy ilmi, mitä hän sairasti. Lukija ajattelee, että surua ja raivoa. Isän tapaamista varten poika on opetellut uudelleen välillä unohtuneen isänsä kielen. Itsekin hän ihmettelee, miksi hän halusi opiskella Kreikkaa äidiltään salassa. Matka johtaa hänet aluksi isänsä kotikaupunkiin Thessalonikiin ja siellä vielä asuvan  isänsä veljen lesken. Tältä hän kuulee tältä taakoista, joita isä on kantanut elämänsä ajan ja oppi jotain myös itsestään ja elämän arvaamattomuudesta.

Käy ilmi, että isä elää erakkoluostarissa Kreikan saaristossa yhdessä vanhan hauraan luostarivanhuksen ja toisen munkin kanssa. Siellä päivät kuluvat työssä ja rukouksessa. Siellä aiemmin masennuksesta kärsinyt isä on löytänyt mielen elämäänsä. Öiset rukoushetket ovat unta tärkeämpiä. Laiskuuden hetkiä varotaan, koska pahuus voi saada niiden kautta otteen ihmisestä. Jatkuva rukous rinnastuu hengitykseen. Siinä anteeksiantoa pyydetään myös siitä, mihin ei itse olla syyllistytty. Luonnollinen elämän kiertokulku ja yhteys Jumalaan liittyy myös luontosuhteeseen. Luostarisaarella kasvaa puita, toisin kuin useimmilla muilla saarilla. Niistä  vanhin on Getsemanen puutarhasta kuljetettu. Puut pitävät maaperää paikallaan ja ylläpitävät elämää, samalla kuolleiden ruumiit ruokkivat niitä. Mehiläisten kasvatus ja mehiläisvahatuohusten valmistus on luonnollinen osa elämää. Haasteeksi luostarisaaren elämäntavalle nostetaan pakolaisjoukot, jotka hukkuvat luostarin lähivesille yrittäessään turhaan Eurooppaan. Onko oikein, että luostarissa vain rukoillaan? Pitäisikö heidän tehdä jotain konkreettisempaa maailman ja sen kärsivien ihmisten puolesta? 

Hengittämisen taidolla on paljon yhteistä viime vuonna ilmestyneen Adélen kysymys -kirjan kanssa.  Siinäkin tapahtumapaikkana oli luostari, tosin katolinen luostari Pyreneillä.  Kirjoissa tarkastellaan isän ja pojan suhdetta eri näkökulmista. Aiemmassa romaanissa havainnoijana oli keski-ikäinen isä, tässä uudemmassa aikuinen poika. Kun Adélen kysymys viittasi epävarmasti ihmeen mahdollisuuteen, tässä kirjassa Jumalan todellisuus on vahvasti läsnä. Kummankin kirjan maailmassa on myös rosoja, särkyneitä ihmisiä, epäilyä ja naissuhteiden ongelmia. Hengittämisen taito -kirja kärsii mielestäni vertailusta sisarteokseensa. Vaikka uutuuskin on hieno kirja, se ei tavoita Adédeln kysymyksen kuulakkuutta ja herkkyyttä. Makuasia tietysti. 

Kotoisinta ja nostalgisinta tässä kirjassa olivat viittaukset poissaolevaan äitiin, kreikkalaisen isän jättämään suomalaiseen vaimoon. Äiti työskenteli Kallion kirjastossa, jonne hän joskus otti myös pojan mukaansa. Kirjassa kuvataan hiljaisia hetkiä tuossa kauniissa talossa juuri kirjaston sulkemisen jälkeen. Jokainen talossa vieraillut ymmärtää, että talon kauniit salit ja portaikot sopivat hienosti juuri tämän kirjan tunnelmaan. Kirjassa oli tavoitettu myös jotain hienoa ja yleistä kirjaston olemuksesta. Kun poika ei lakannut ihmettelemästä niitä outoja mielenkiinnonkohteita, joita kirjaston asiakkailla saattoi olla, hän tulee todenneeksi, että kirjasto palvelee mitä erilaisimpia ihmisiä. Hän  iloitsee myös siitä, että "kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen eksyneen kodittoman". Voiko luokitusjärjestelmän ideaa ja olemusta selittää kauniimmin!

Haahtela, Joel
Hengittämisen taito
Otava, 2020

Vesileikit - uimaritytöt maailmalla

Cristina Sandy pääsi kaksi vuotta sitten Finlandia-palkintoehdokkaaksi esikoisromaanillaan Valas nimeltä Goliat. Komeasti alkanut kirjailijaura jatkuu nyt pienoisromaanilla Vesileikit. Teemoiltaan kirjalla on paljon yhteistä esikoisteoksen kanssa. Myös tämä puhuu siirtolaisuudesta ja kulttuurien kohtaamisesta sekä Euroopan sisäisestä elintasokuilusta. Yhteistä kirjoille on myös se, että sisältävät monia toisiinsa solmiutuvia kertomuksia. Esikoisteoksessa kerrottiin suvun jäsenten polveilevia ja toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Vesileikit kertoo kuudesta kuviouimaritytöstä, jotka uintimenestyksensä avulla pääsevät muuttamaan länteen, pois nimettömäksi jäävästä itäeurooppalaisesta kotimaastaan. Jokaisesta kerrotaan oma tarinansa. Uimaritytöt ovat päätyneet eri maihin ja aloittaneet uuden elämän. Mutta jokainen myös kantaa kotimaataan mukanaan ja jokainen kokee muukalaisuutta uudessa maassaan.

Kansi: Tuuli Juusela

Vesileikit on tyyliltään hyvin erilainen kuin esikoisteos Valas nimeltä Goliat. Esikoisteos oli rönsyilevä ja aistivoimainen kirja. Vesileikit on kurinalainen, hienovarainen ja herkkä kirja. Tekstien ja tarinoiden välille jää aukkoja, jotka lukija voi itse täydentää. Kirjan kerronta on kaunista, mutta samalla se jo itsessään ilmentää päähenkilöiden kokemaa ulkopuolisuutta ja vierautta. Tämä kirja pitäisi malttaa lukea hitaasti. Ajatukset ja oivallukset ovat sanojen välissä. Ne tavoittaa vain pysähtymällä.


Sandu, Cristina
Vesileikit
Otava, 2019

Adélen kysymys - ihmeen mahdollisuus

Joel Haahtelan kirjat ovat pieniä ja kuulakkaita. Sanoja käytetään säästeliäästi. Uusimmassa  Adélen kysymyksessä ei ole suuria käänteitä. Kirjan kieli  on kaunista, sen 188 sivua haluaa lukea hitaasti ja pohtien.

Kirjan päähenkilö on klassisten kielten opettaja, joka lähtee Pyreneillä olevaan luostariin tutkimaan keskiaikaisia tekstejä. Hänen tutkimuksensa aiheena on Adéle-niminen nainen, joka julistettiin pyhimykseksi 900-luvulla. Adéle putosi kertomuksen mukaan vuorenrinteeltä, mutta säilyi vahingoittumattomana ja pian putoamisen jälkeen hänet löydettiin niityltä rukoilemasta. Pyhimykseksi julistamiseen liittyvä kirjeenvaihto ei ole aukoton. Tutkija haluaa selvittää, mitä Adélelle todella tapahtui. Tapahtuiko ihme vai voiko tapahtumat selittää vaikka seksuaalisella väkivallalla, kuten kirjoittajan tapaama nainen ehdottaa.

Matkalle Pyreneille tutkija tuo mukanaan myös oman helsinkiläisen elämänsä. Keski-ikäinen mies on huolissaan perheestään. Vaimo on lähtenyt ulkomaille töihin, mies pelkää liittonsa puolesta. Kova huoli on myös aikuisesta pojasta, joka on kärsinyt ahdistuksesta. Isä kantaa mukanaan muistoa mielenterveysongelmaisesta äidistään ja tämän kuolemasta. Peloissaan hän näkee pojassa suvulta perityt vammat. Hän pelkää välittäneensä poikaansa oman tuskansa ja oman ahdistuksensa. Mutta muistoissa on myös muisto onnellisen näköisestä pojasta juttelemassa tytön kanssa ravintolassa. Onko lapsen sisälle sittenkään kirjattu valmista surua? Paljon puhutut ylisukupolviset traumat ovat ehkä sittenkin voitettavissa.

Kirjan tapahtumapaikka on pieni luostari, jonka asukkaat ovat vapaaehtoisesti alistuneet kurinalaiseen ja jumalanpalvelusaikojen kahlitsemaan elämään ja löytäneet näin vapautensa. Mielekäs elämä ei tarvitse suuria puitteita. Päähenkilö käy pitkiä keskusteluja luostarin johtajan kanssa. Luostarin ulkopuolisessa kylässä hän tapaa myös miehen entisen, maallisen elämän.  Keskustelusta nousee esiin rauha elämän epävarmuuden ja haavoittuvuuden edessä. Ehkä sen kaiken keskellä ihmekin on mahdollinen.

Haahtela, Joel
Adélen kysymys
Otava, 2019

Jääkansi - pohjoista synkeyttä, lyhyesti

Hanna Haurun Jääkansi erottui muista tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista  ohuudellaan Tämä olisi helppo kirja kollegalle, joka aikoo lukea kirjan joka päivä. Nopea ehtisi lukea sen työmatkalla, minä luin sen junassa Kokkolan ja Seinäjoen välillä. Tekstiä on vähän, mutta kieltämättä kirja jää ajatuksiin.

Kaunis kansi

Kirjan teemat muistuttavat edellisen lukemani kirjan, Erään avioliiton anatomian, teemoja. Tässäkin rikkinäinen ja väkivaltainen mies saapuu sodasta uutta vaimoa ja tämän lasta terrorisoimaan. Tällä kertaa kyse ei ole kenraalista eikä upseerista vaan pohjoisen köyhimmistä.  Isäpuoli nimetään heti Pahaksi. Elämä on "murheellisten laulujen maan elämää".  Nälkä, viina, juoppohulluus, emakon imetettäväksi jätetty lapsi ...  Kuvaus on inhoralistista, tapahtumapaikkana on köyhän mökin lisäksi syrjäseudun mielisairaala. Kaikkea hallitseva tunne on häpeä. Hämmästyttävä yksityiskohta kirjassa on, että pohjoisen kylässä asukkaat kokoontuvat körttiseuroihin eikä lestadiolaisseuroihin, joihin niiden hurmoksellinen tunnelmakin paremmin sopisi.

Kirjassa eletään kahta aikaa rinnakkain. Niistä pidemmässä päähenkilö kertoo lapsuutensa tarinan. Lyhyempi on kuvaus viimeisestä paluusta kotitaloon. Kuvaus on synkkää ja ahdistavaa. Tulevaisuutta eikä hyviä vaihtoehtoja elämässä ei ole.

Pieni kirja jää mieleen, mutta kenellekään en tätä osaisi  suositella.

Hauru, Hanna
Jääkansi
Like, 2017