Ankeriaan testamentti : pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Mitä yhteistä on Aristoteleellä, Sigmund Freudilla ja Rachel Carsonilla? He kaikki ovat yrittäneet ratkaista ankeriaan arvoitusta, jota ei vielä ole kokonaan selvitetty. Aristoteleen metodi johti ankeriaan kohdalla täysiin vääriin päätelmiin. Lukijaa huvittaa seurata Sigmund Freudin toivotonta laboratoriotyöskentelyä, jonka tarkoituksena oli löytää ankeriaan miehiset sukupuolielimet. Freudin suuret teoriat voi nähdä jopa jatkeena ankeriastutkimuksille.

Ruotsalaisen Patrik Svenssonin kirja Ankeriaan testamentti on onnistunut esimerkki hybridikirjasta tai tarinan muotoon kirjoitetusta tietokirjasta. Se kertoo ankeriaasta, tuosta maailman arvoituksellisimmasta kalasta, joka vaeltaa Sargassomereltä Eurooppaan ja palaa - ilmeisesti - synnyinseuduilleen lisääntymään ja kuolemaan. Ankeriasta on tutkittu ja siitä kirjoitettu tuhansia vuosia. 

 

Samalla kun kirja kertoo ankeriaaseen liittyvistä käsityksistä, se tulee kertoneeksi myös luonnontieteen ja ihmisten maailmankuvan kehityksestä. Tieteen kehityksen sivussa kirja esittelee myös ankeriaasta kulttuurihistorian, kirjallisuuden ja uskonnon näkökulmasta. Ja puhuu tietysti myös sen kalastuksesta ja merkityksestä ruokapöydässä. Kirjan mukaan olisi perusteltua, että amerikkalaiset söisivät kiitopäivänä ankeriasta kalkkunan sijasta. Länsimaissa ankerias on ollut yleensä halvan, köyhien ihmisten ruoan maineessa. Muinaisessa Egyptissä se nautti jumalallista kunnioitusta eikä sitä syöty, roomalaiset taas pitivät ankeriasta likaisena eivät siksi siihen koskeneet. Juutalaisille ankerias on ei ole kosher, koska sitä on pidetään evättömänä, mikä tarkasti ottaen ei pidä paikkaansa. Kirjailija tuntee myös kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi Günter Grass kirjoittaa ankeriaista. Kuten muustakin Itämereen liittyvästä. 

Kirjan lopussa puhutaan ankeriaan uhanalaisuudesta ja päädytään puhumaan luonnon monimuotoisuudesta ja sen katoamisesta laajemminkin. 

 

Ankeriaan testamentti kertoo myös kirjoittajan ja hänen isänsä tarinan. Kalastus ja kalajutut olivat isän ja pojan yhteinen asia. Ankeriaat liittyivät etenkin isän elämään vahvasti. Kirjoittajan isän tarinan kautta kirja tulee kertoneeksi myös ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarinan. Köyhästä ja isättömästä pojasta kasvaa työstään ylpeä asfalttimies. Perheen elintaso nousee niin paljon, että perheellä on varaa kesämökkiin. Kesämökillä isä ja poika kalastavat yhdessä, kunnes pojan yliopistokoulutus tuntuu nostavan hänet isän yläpuolelle ja luontevä yhdessätekeminen muuttuu väkinäiseksi. Isän sairaus ja kuolema nostavat muistot esiin. Ankeriaan tarinan kautta kirjoittaja käsittelee isäsuhdetta, kuolemaa sekä kotiinpaluun ja elämän merkityksen teemoja. Kuolemasta puhuessaan kirjoittaja tekee vähän erikoisia rinnastuksia, mutta sen lukija suo anteeksi. Kuolema koskettaa meitä kaikkia niin kovasti, että jopa kurinalainen kirjailija saattaa siinä kohdin hieman horjahtaa.

Kirja palkittiin August-palkinnolla vuoden parhaana tietokirjana. Maija Kauhanen on kääntänyt sen niin kauniille kielelle, että kirjaa voi lukea myös kielestä nauttien.

Svensson, Patrik
Ankeriaan testamentti
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi, 2020

Paholainen poistui pappilasta - paikallishistoriaa ja papillisia muistelmia

Uutuusromaanien väliin on kiva lukea jotakin ihan muuta. Lomalukemiseksi sopii vaikka oman maakunnan paikallishistoria. Kaustisen seurakunnan entinen kirkkoherra Raimo Aspfors on kirkkohistoriasta väitellyt mies, joka on uransa aikana kirjoittanut monenlaista. Kynä kulkee varsin sujuvasti ja tarinaa syntyy. Nyt hän on julkaissut kertomussikermän, joka sisältää henkilökohtaisia muisteluksia ja kaustislaista kansanaperinnettä. Kirjaston luetteloijat joutuvat ehkä hivenen miettimään kirjan luokitusta.

Kirjoittajan on Kaustiselta syntyisin ja elänyt elämänsä Keski-Pohjanmaalla opiskelu- ja armeija-aikoja lukuun ottamatta.  Lapsuusperheeseen liittyvät luvut ovat kirjan vakavinta osaa ja hyvä muistutus niille, joiden mielestä asiat olivat ennen pääosin paremmin. Kirjoittajan setä kuoli koulukiusaamisen uhrina 30-luvulla ja sodassa traumatisoineen isän painajaiset pelottivat koko perhettä. Omaan elämään ja papin työhön liittyvät luvut ovat kevyempiä. Niissä kerrotaan seurakuntapapin elämän sattumuksista ja kirkollisesta päätöksenteosta. Tapahtumiin liittyy kohtaamisia piispojen ja muiden vaikuttajien kanssa sekä osallistumista kirkolliskokouksiin ja piispantarkastuksiin.  Vuosien jälkeen kirjoittaja osaa suhtautua huumorilla ainakin omaan laulutaidottomuuteensa. Jostakin vanhasta käsityksestään hän saattaa nyt jopa myöntää, että jollei hän ollut suorastaan väärässä niin ainakin erimieltä olleillakin oli ihan perusteltu ja hyvä mielipide. Papinvaaleihin liittyviä asioita kirjassa kerrotaan turhan tarkkaan. Vaali, joka teki kirjoittajasta Kaustisen kirkkoherran jätti seurakuntaan syvän juovat, joita yritettiin paikkailla erillisillä sovintoseuroilla. Riidan varsinainen syy jää ei-kaustislaisilta lukijalta ymmärtämättä. Persoonallisen leiman tekstiin antavat muun kerronnan väliin upotetut uskonnolliset kokemukset. Kirjoittajalle usko ei ole mikään muusta elämästä irrallaan olevat elämänpiiri.

Kirjan loppuun oli koottu kaustislaiseen perimätietoon liittyviä kertomuksia. Niistä opin esimerkiksi, että maankuulu purppuritanssi on alun perin Kaustisen entisen kappalaisen opettama ja että Kaustiselle oli mahdollisesti Krimin sodan aikana sijoitettu monikansallinen Venäjän armeijan rykmentti. Ja kerrotaanhan kirjassa myös kaustislaisissa on pisara Waasa-suvun kuninkaallista verta ja että Kaustisen ja naapuripitäjä-Vetelin naapuruusriidat juontavat ainakin 1700-luvulle asti.

Kansi ja kuvitus Esa Tiainen

Poliitikoista kiinnostuneille kirja antaa näkökulman ainakin maalaisliittolaiseen poliitikkoon Viljami Kalliokoskeen, jota kirjoittaja on tutkinut väitöskirjan verran. 50-luvulla poliitikot pystyivät vaikuttamaan suoraan kirkon sisäisiin asioihin kuten piispojen valintaan. Myös Kalliokoski oli kulissien takana valitsemassa piispaa Lapualle vuonna 1956. Sen sijaan Kalliokosken suhde toiseen Maalaisliiton oppositiomieheen jäi vähän epäselväksi. Kirjoittaja ehti haastatella Veikko Vennamoa, mutta kahden tunnin haastattelun aikana hän ehti aikoinaan esittää kolmesta suunnitellusta kysymyksestä vain kaksi. Vuolaista vastauksista huolimatta kaikki asiat eivät tulleet käsiteltyä.

Kirjan luettuani jäin kyllä eniten miettimään 360 asteen käännöksen sisältämää hyppyä,  jonka kirkkoherra oli opetellut ja jolla hän hurmasi jopa riikalaisen tavaratalon henkilökunnan.

Aspfors, Raimo
Paholainen poistui pappilasta : oman elämän kokemuksia ja historian kertomuksia
Länsirannikko, 2019

Valo : kertomus rakkaudesta

"Syyskuun 28. päivänä tuli kuluneeksi tasan kuukausia vaimoni Svetlana Gennadjevna Aksjonovan kuolemasta", alkaa Hannu Mäkelän uusin kirja Valo - kertomus rakkaudesta. Klassiselta kuulostavan avauslauseen jälkeen lukija osaa jo arvata, mikä on kirjan tarinan kaari. Ensimmäisten lukujen jälkeen kirjoittaja palaa alkuun ja  kertoo rakkautensa ja avioliittonsa koko tarinan. Hän tapasi Venäjällä itseään 20 vuotta nuoremman naisen. Tapaaminen oli satunnainen ja olisi voinut jäädä unohduksiin lukuisten samankaltaisten kirjailina työhön liittyvien tapaamistan tavoin, mutta yhteydenpito jatkui, tiivistyi ja muuttui rakkaudeksi. Aluksi molemmat olivat vielä tahoillaan naimisissa, mutta erot järjestyivät aikanaan. Mäkelän avioero Suomessa järjestyi helposti, Svetan ero Venäjällä vaati enemmän byrokratian kiemuroita, mutta lopulta pari oli vapaa solmimaan liiton keskenään. Avioliitto oli täynnä rakkautta ja päättyi yllättäen vaimon kuolemaan, vaikka Mäkelä olisi ollut ikänsä vuoksi todennäköisempi lähtijä.

Kansi: Tuija Kuusela

Kirja on syvästi henkilökohtainen tarina, mutta silti lukija ei koe itseään tirkistelijäksi. Hyvän kirjoittajan käsissä kaikkein yksityisin voi muuttua yleiseksi. Kirjassa on muutama kohta, joista en olisi halunnut lukea. Surutyötään kirjoittava kirjailija kirjoitti ilkeästi entisestä vaimostaan ja kuolleen vaimonsa sukulaisista. Mutta nämä säröt itse asiassa kuuluvat mukaan. Elämän suurten asioiden edessä ihmiset eivät lakkaa olemasta kiukkuisia ja pikkunaisia, nämä pikkumaisuudet vain korostuvat suurten kysymysten edessä.

Koko avioliiton ajan vaimo asuu Pietarissa, mies Suomessa. Rakkaustarina on oikeastaan sähköpostin ja Allegro-junan ylistystä. Kokonainen ihmissuhde on säilöttynä sähköpostijärjestelmään. Pariskunta kommunikoi venäjäksi, mutta Mäkelä kirjoitti sitä latinalaisin kirjaimin. Kun rakastavaisilla on eri äidinkieli, täytyy yhteisenä kielenä käyttää toisen äidinkieltä, jotta edes toinen ymmärtää täydellisesti. Uusi, pariskunnan seurustelun aikana käyttöönotettu Allegro-juna lyhensi välimatkaa.

Kirjassa Venäjä on koko ajan läsnä monin tavoin. Venäjällä liikutaan, kirjassa puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista. Ortodoksisuus on vahvasti läsnä. Itse kirja tekee vahvasti kunniaa siteeraamilleen venäläisille klassikoille.

Mäkelä, Hannu
Valo - kertomus rakkaudesta
Kirjapaja, 2018

Nainen on islamin tulevaisuus - naisimaamin tarina

Sherin Khankan oli alunperin Ann Christine, suomalaisen sairaanhoitajaäidin ja syyrialaistaustaisen ravintoloitsijan tytär Kööpenhaminassa kasvanut tytär. Hänen äitinsä on luterilainen, isä maallistunut muslimi.  Perhe oli esimerkki menestyneistä maahanmuuttajista. Kahden kulttuurin lisäksi Sherin Khankan sai kotoaan perinnöksi koulutuksen arvostuksen. 19-vuotiaana tytär valitsi isänsä uskonnon ja lähti opiskelemaan islamia ja arabian kieltä. Opinnot johtivat silloin vielä rauhalliseen Syyriaan ja Egyptiin. Hän perehtyi suufilaisuuteen, jonka hän määrittelee mystiseksi islamiksi tai Koraanin hengelliseksi tulkinnaksi. Vähän yli 40-vuotiaana hän oli perustamassa tuli Tanskaan moskeijaa, jonka perjantairukoukset ovat tarkoitettuja vain naisille. Samalla hänet valittiin maan ensimmäiseksi naisimaamiksi. Nainen on islamin tulevaisuus -kirjassa hän kertoo tarinansa sekä näkemyksensä islamista ja naisen asemasta.

Suomalaisia kirjassa kiinnostavat erityisesti Sherinin kuvaukset lapsuuden kesistä itä-Suomessa ja Suomessa opittu rakkaus metsiä kohtaan. Monikulttuurinen perhe on elänyt onnellista elämää. Monikulttuurinen on myös Sherinin oma perhe, aviomies on muslimi, mutta kansallisuudeltaan pakistanilainen. Ainoa kiista aviomiehen kanssa liittyi miehen vastustamaan joulukuuseen, joka Sherin oli äitinsä perintönä oppinut rakastamaan.

Kirja ei kuitenkaan kerro Suomesta vaan ennen kaikkea Tanskasta. Maasta, joka on monikulttuurien ja jossa on suuri ja moniääninen muslimiyhteisö. Samalla kyse on kuitenkin myös maasta, jossa maahanmuuttoa vastustava puolue on vahva vaikuttaja. Vuoden 2001 jälkeisessä maailmassa islamofobia on todellisuutta myös Tanskassa. Kun imaamiksi valittu Sherin Khankan oli aikeissa osallistua Aarhusin katedraalissa järjestettyyn uskontodialogia käsittelevään tilaisuuteen, tapahtuma herätti niin paljon vihapuhetta ja raivoisia performansseja, että tytär pyysi äitiään hankkimaan ”normaalin työn”. Tapaus kuulostaa suomalaisen korvissa pelottavalta. Meillä eri uskontojen edustajia kirkkojen keskustelutilaisuuksissa kukaan ei ainakaan julkisesti vastusteta, vaikka islamviha muuten näkyykin sekä verkossa että reaalimaailmassa.  Samalla kirjasta välittyy televisio-ohjelmista tuttu kuva Tanskasta sosiaalisten ja verkostoituvien ihmisten maana, jonka kodeissa ”hygge” vaikuttaa. Mutta yhtenä islamkuvaan vaikuttavana särmänä tässäkin kirjassa nousee esiin Afganistanin sodassa traumatisoitunut sotilas.

Sherin Khankan hän haastaa etsimään uudenlaista tapaa toteuttaa islamia ja lukea Koraania. Hänen tulkintansa mukaan Mohammed hyväksyi naiset rukousten johtajaksi ja siten naisimaamiudella olisi vahva peruste. Naisimaameja on myös ollut historiassa. Hän myös puhuu Koraanin tulkinnasta ja sen syntyajan yhteiskunnallisen kontekstin huomioonottamisesta samalla tavoin kuin kristityt Raamatun tulkitsijat Raamatusta. Hänen mukaansa feminismi ja Koraanin tulkinta ovat yhdistettävissä. Islamin teologiasta lukeminen on mielenkiintoista, vaikka islamia vain pinnallisesti tuntevana en voi sanoa, kuinka perusteltuja tai laajasti hyväksyttyjä hänen käsityksensä ovat. Kirjassa ei juurikaan kuvata yhteistyötä muiden Tanskan moskeijoiden ja imaamien kanssa. Kirjasta huokuu pyrkimys eräänlaiseen uskonpuhdistukseen. Kirjoittaja mainitsee Martti Lutherin kahdessa tarkoituksessa. Toisaalta hän haluaa muistuttaa tämän antisemitistisistä ja islamofobiasta, toisaalta hän näkee Lutherin esimerkillisenä uskonnollisena uudistajana, joka pyrki vapauttamaan uskon vuosisatojen aikana kerääntyneestä painolastista ja palaamaan perusteisiin.

Imaamina Sherin Khankan tuntuu käyvän kahden rintaman sotaa. Toisaalta hän taistelee islamofobiaa vastaan ja puolustamaan islamien oikeutta elää rauhassa ja etsiä omaa tapaansa toteuttaa uskontoaan. Hän myös nostaa esiin islamilaisen tieteen ja filosofian historian. Toisaalta hän taistelee islamisteja heidän suppeaa uskontulkintaansa vastaan.

Keskeisessä osassa kirjassa on uskontodialogi. Se on tietysti luonnollista, kun kyse on vähemmistöuskonnon edustajasta, joka on kasvanut kahden uskonnon perheessä. Imaamina hän myös kohtaa monikulttuurisia perheitä ja pareja, jotka ovat uskontojen edustajia. Kristillisessä maailmassa kasvanut ei aina muista, että muslimien näkökulmasta kristityt ja juutalaiset, kirjan kansat, ovat oma kategoriansa muslimien ja polyteistien välissä. Uusimman uskonnon edustajana he ovat muita monoteistisiä uskontoja avoimempia edeltäjiään kohtaan Uskontojen yhdistämisestä tuskin kukaan haaveilee, mutta keskustelu ja yhteydenpito uskontojen välissä on varmasti yhä tarpeellisempaa.  Kirja opettaa paljon islamin moninaisuudesta ja uskontojen kohtaamisesta. Kuva islamista monipuolistui, mutta paljon vielä opittavaa.  Jäin pohtimaan esimerkiksi muslimiyhteisöjen keskinäisiä suhteita. Huomaan olevani luterilaiskristillisen seurakuntakäsityksen vanki enkä pysty hahmottamaan toisella tavalla järjestäytynyttä uskonnollista yhteisöä. Jokainen hyvä kirja antaa myös vastauksia, mutta myös herättää uusia kysymyksiä. Niin tämäkin.

Khankan, Sherin
Nainen on islamin tulevaisuus : minun tarinani
S & S, 2018

Musta sielu, valkonaama : kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta

Löysin Ritva Siikalan parin vuoden takaisen kirjan Musta sielu, valkonaama etsiessäni monikulttuurisuudesta kertovaa elämäkerrallista kirjaa lukupiirin luettavaksi. Kirja oli yllättävä löytö. Se ei ole  teatteriohjaajan elämäkerta vaan kohtauksia ja kohtaamisia tämän ennakkoluulottoman ja voimakastahtoisen naisen elämästä.  Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, nopeasti luettava. Vaikka kyse on vakavista asioista, monessa asiassa voi nähdä myös koomisen ulottuvuuden. Siikalalla on myös itseironiaa.

Ritva Siikalan suuntautuminen kansainvälisyyteen alkoi jo nuorena. Hän lähti aikoinaan ensimmäisten suomalaisten vaihto-oppilaiden joukossa Amerikkaan ja myöhemmin kibbutsilaiseksi Israeliin. 70-luvun alussa hän halusi adoptiolapsen kehitysmaasta aikana, jolloin suomalaiset järjestöt eivät vielä kansainvälisiä adoptioita hoitaneet. 90-luvulta alkaen tämä edelläkävijä alkoi luoda teatteria yhdessä maahanmuuttajien kanssa. Tosin Siikala itse puhuu mieluummin uussuomalaisista kuin maahanmuuttajista. Siikalan luoma Kassandra 20000 -teatterihanke toi Stoan lavalle  esiintyjiä, joiden juuret ovat Somaliassa tai Karjalassa, mutta myös vanhojen suomalaisten vähemmistöjen edustajia. Näin tehtiin näkyväksi Suomen moninaisuutta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että monikulttuurisuushankkeen alkuperäinen nimi oli  Sateenkaari. Nimellä haluttiin viitata silloin kulttuurien moninaisuuteen. Nimi vaihdettiin,  koska ei haluttu identifioitua seksuaalivähemistöihin.  

Kimmoke kirjoittajan kansainvälisyyteen tuli kuitenkin kemiläisestä kodista. Sodan aikana hammaslääkäri-isä tutustui saksalaisiin. Hauskoja saksalaisia herroja vieraili myös perheen kodissa. Kun teini-ikäinen Ritva näki Anne Frank -elokuvan, hänen maailmansa mullistui. Juutalaisvainojen synnyttämä syyllisyys innosti hänet ensin Israeliin ja myöhemmin kaikkien torjuttujen ja erilaisiksi tuomittujen puolustajaksi. Isältään hän ei koskaan kysynyt natsismista, mikä myöhemmin kadutti. 

Suuren osan kirjasta kattaa kuvaus Ritva Siikalan ja hänen miehensä Bengt Ahlforsin yhteisestä Afrikan matkasta. Viisikymppinen pariskunta halusi nähdä ghanalaisen vävynsä kotiseudut ja matkusteli länsi-Afrikassa yli kuukauden ajan. Matkustus oli raskasta ja epämukavaa, köyhyys ja orjakaupan muistot sietämättömiä, kulttuurien kohtaaminen ei ollut pelkästään rikastuttavaa. Afrikka ei ollut romanttinen vaan likainen.  Tilaan ja väljyyteen tottunut suomalainen ahdistui ihmisten paljouteen. Mutta tutustuminen vävyn perheeseen muutti käsitystä perheestä pysyvästi, vaikka aluksi olikin hankalaa selvittää ihmisten välisiä sukulaisuussuhteita. Lopulta vieraatkin ymmärsivät, että ei sukulaisuuden aste ole tärkeää vaan ihmisten väliset suhteet. Kaunista oli myös se, että työhönsä ja uraansa keskittynyt pariskunta löysi pitkällä matkalla aiempaa syvemmän ja läheisemmän yhteyden. Matka lähensi, vaikka päinvastaista pelättiin. Vaikutelmaksi tuli, että kaksikielinen pariskunta luottaa ja olla avoin. Ja tämän luottamuksen varaan on kasvanut myös heidän monikulttuurinen perheensä.  Kirjassa viitataan myös siihen, että taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen turvallisuus edesauttavat avoimuutta ja vastaanottavaisuutta. Ihminen, joka pelkää asemansa vuoksi, kokee helposti kaiken erilaisen uhkana. 

Kirja on yhden naisen  puheenvuoro suvaitsevaisuuuden ja avoimuuden puolesta. Uussuomalaiset eivät hävitä suomalaisuutta. Suomen kieli ja suomalaisuus on aina syntynyt kohtaamisesta ja ulkopuolisista vaikutteista.  Kirjan rosot, kirjoittajan itsestään löytämät ennakkoluulot ja epäilytkset vahvistivat kirjan viestiä. Siikala uskaltaa nostaa myös omia pelkojaan ja epäilyjään esiin. Kulttuurien kohtaaminen ei ole helppoa, mutta se on tärkeää. 

Siikala, Ritva

Musta sielu, valkonaama
Aula & co, 2016