Ensimmäinen nainen - rouva ja kirjailija

Viimeinkin pääsin lukemaan yhden viime vuoden suosituimmista kirjoista.  Yleisöäänestyksessä  Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen voitti suosiossa jopa Finlandia-palkinnon voittaneen Bollan. Näiden kahden muuten täysin erilaisen suosikkiromaanin teemoissa on yhtäläisyys. Kummankin keskiössä on avioliitto, jossa miehen seksuaalinen kiinnostus ei suuntaudu vaimoon vaan aivan muualle ja jossa heikko vaimo musertuu vahvan miehensä rinnalla. Aluksi ajatus Urho Kekkosen puolisosta kertovasta romaanista kuulosti laskelmoivalta. Jo etukäteen saattoi kuvitella, että kirja kiinnostaisi ainakin meitä, jotka muistamme uutiskuvista tämän reumakivuista kärsineen naisen, joka näytti aina onnettomalta ja säälittävän pieneltä pitkän ja ryhdikkään miehensä vieressä. Mutta Johanna Venhon romaani on herkkä ja hengittävä teos. Se todistaa, että tunnettuihinkin henkilöihin voi ottaa uuden näkökulman.

Kirja  keskittyy muutamaan päivään kesällä 1966. Sylvi Kekkonen vetäytyy silloin yksin rakastamalleen kesämökille suremaan yllättäen kuollutta ystäväänsä Marja-Liisa Vartiota. Hän puhuu kuolleelle ystävälleen ja ajattelee menneitä vuosikymmeniä. Elämästä suurin osa oli kulunut Urho Kekkosen varjossa, mutta ulkoisesti hauraalla ja avioliitossaan alistetulla naisella oli myös oma kirjailijaäänensä. Sylvi muistelee nuoruuttaan, jolloin hän ensin hoiti kansalaissodassa vammautuneita sotilaita Mehiläisen sairaalassa ja päätyi sitten kortistonhoitajaksi Etsivä Keskuspoliisiin. Siellä hän kohtasi tulevan miehensä ja rakastui. Rakkaus oli suurta ja ihanaa. Se kesti läpi lapsien syntymän, useiden keskenmenojen ja kohdun ulkoisen raskauden. Raskas sota-aika oli Sylvin elämän "keskipäivää". Vaikka elämä oli raskasta ja pelontäytteistä, perhe ja sen hyväksi tehty työ olivat tärkeitä. Sodan jälkeen alkoi sekä Sylville että kansakunnalle uusi aika. Sylville uusi aika  merkitse sen ymmärtämistä, että aviomiehellä oli muita naisia. Fyysinen läheisyys aviopuolisoiden väliltä katosi, Urho Kekkosen rakastajattaret olivat julkisia salaisuuksia. Vaimo koki häpeää ja nöyryytystä. Hän  kaipasi kosketusta ja miehen katsetta. Mutta vaikka suhteesta puuttui lämpö ja intohimo, toveruus oli jäljellä. Vaimo kelpasi kommentoimaan miehensä tekstejä ja suunnitelmia, hän oli aina miehelleen lojaali. Kun mies on valittu presidentiksi ja lähtee juhlimaan voittoa rakastajattarensa kanssa, vaimo toteaa: "Kuinka hyvin sinut tunnenkaan". Inhimilliset suhteet eivät ole koskaan ulkopuolisten määriteltävissä.

Ensimmäinen nainen on romaani eikä sitä pidä tulkita historialliseksi totuudeksi Sylvi Kekkosesta, mutta kaikki kirjassa esiintyneet tiedot, jotka olen tarkistanut, pitävät paikkansa. Tarinan ulkoiset puitteet ovat siis huolella rakennettu. Kirjan maailma on uskottava.  Minä en esimerkiksi tiennyt aiemmin, että Sylvi Kekkonen oli lahjoittanut Seilin kirkkoon itse kirjailemansa alttarivaatteen. Enkä ollut koskaan huomannut, että Sylvi ei lepää Urhonsa vieressä vaan hänet on haudattu Uinon suvun sukuhautaan.

Suurin osa kirjasta on Sylvin puhetta kuolleelle ystävälleen. Joidenkin muistojen yhteydessä ystävätär myös vastaa ja kysyy lisää. Toisesta näkökulmasta Sylviä katsoo kirjassa kuvanveistäjä Essi Renvall, jonka on vaikea saada Sylvin pehmeitä piirteitä siirretyksi patsaaseen. Itsenäinen ja epäsovinnainen taiteilija tarkastelee ammattipuolisoa omasta näkökulmastaan, mutta samalla myös oppi jotain uutta. Essi Renvallin ja Sylvi Kekkosen luomistyön ongelmat asetetaan rinnakkain. Keskustelu Marja-Vartion kanssa auttaa Sylviä selvittämään muistojaan, kirjoittamaan ja katsomaan elämää eteenpäin.

Kirjan lukija sijoittaa päähenkilöä siihen tietoon, joka hänellä on ennestään Kekkosen perheestä. Äkäisen anopin ja kiukkuisen naisen maine tulee ymmärretyksi. Kuten kirjassa useaan kertaan todetaan, elämä muovaa ihmistä koko ajan uudeksi. Kipu ja jatkuvat nöyryytykset eivät voi olla näkymättä. Samalla päähenkilö koko ajan korostaa sukupolvensa tavoin, "etten minä koskaan ole ajatellut, että elämän pitäisi olla minun muotoiseni." Elämä otetaan vastaan sen muotoisena kuin se tulee.

Kauniin kannen on
suunnitellut Satu
Kontinen

Pidän Johanna Venhoa edelleenkin runoilijana, vaikka tämä on ilmeisesti jo neljäs hänen kirjoittamansa romaani. Teksti on runollista, soivaa. Kirjan päähenkilö ei ole vain presidentin puoliso vaan myös luovaa työtä tekevä kirjailija. Kirja kuvaa kirjoittamista, teosten taustoja ja muistamista.

Tämä kirja innostaa lukemaan. Ei kuitenkaan elämäkertoja ja Suomen poliittista historiaa vaan Sylvi Kekkosen ja Marja-Liisa Vartion tekstejä.

Venho, Johanna
Ensimmäinen nainen
WSOY, 2019

Miinä Sillanpää : edelläkävijä

Miina Sillanpään 150-vuotissyntymäpäivää juhlittiin viime vuonna näyttävästi. Maamme ensimmäinen naisministeri sai arvoisensa juhlat. Juhlavuoden kunniaksi professori Aura Korppi-Tommola kirjoitti kirjan Miina Sillanpää – edelläkävijä. Juhlavuoden kirja ei ole varsinainen elämäkerta eikä edes henkilökuva vaan alaotsikkonsa mukainen kuvaus asioista, joita Miina edelläkävijänä edisti. Joidenkin asioiden edistymistä kirjassa on seurattu meidän päiviimme asti.

Miina oli köyhiin, mutta säällisiin oloihin syntynyt tyttö. Lapsuudenkoti Jokioisissa oli tärkeä, yhteys säilyi koko elämän ajan.  Kansakoulua hän ei voinut käydä, jo teinityttönä hänestä tuli tehdastyöläinen. Myöhemmin epäinhimillisen raskas tehdastyö vaihtui kotiapulaisen elämään.  Työ oli tehdastyötä kevyempää, mutta vapaa-aikaa oli vielä vähemmän, käytännössä ei juuri lainkaan. Näistä kokemuksista Miina ponnisti yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Aluksi toiminta-alueena oli Palvelijataryhdistys, sittemmin tie johti toimintaan politiikassa, osuustoimintaliikkeessä ja järjestöelämässä laajemminkin. 

Ulkoasu: Laura Noponen

Miinan asioita olivat kotiapulaisten lisäksi ensikotitoiminta, lastensuojelu ja naisasia. Hän puolusti aviottomia äitejä kaksinaismoralisteja vastaan ja puhui rohkeasti naisten koskemattomuuden puolesta kauan ennen #metoo -kampanjaa.  Miinan toimintatapana oli neuvottelu, toisto ja rauhanomainen vaikuttaminen. Vasemmistolaisena hän oli varoittamassa kansalaissotaan johtavasta kehityksestä ja pysytteli erillään punaisten hallinnosta, vaikka asuikin Helsingissä. Kansalaissodan jälkeen hänen tavoitteenaan oli kansallisen sovinnon toteuttaminen, punaisten vapauttaminen vankileireiltä yhteiskunnalliseen toimintaan ja vähittäisten yhteiskunnallisten uudistusten ajaminen. Minnan poliittinen ura huipentui sosiaaliministerin asemaan vuonna 1926. Ministerinä Miina oli esimerkiksi panemassa vireille uutta avioliittolakia. Laki toteutui vasta Miinan ministerikauden jälkeen 1929. Lain seurauksena naimisissa olevat naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.  Miinan aktiivinen yhteiskunnallinen työ jatkui kuitenkin vielä sodanjälkeiseen aikaan asti.  Viimeisiä asioita, joiden puolesta hän kansanedustajana taisteli, oli aviottoman lapsen oikeus isän sukunimeen silloin, kun isä kaatuu ennen lapsen syntymää. Kysymys, joka kertoo sekä Miinasta että ajasta, jota hän eli.

Miina oli avoin myös kansainvälisille vaikutteille. Nykypäivää ajatellen on mielenkiintoista, että kun Miina matkusti 30-luvulla Yhdysvaltoihin ja ihaili monia siellä näkemiään edistyksen ilmentymiä, hän kuitenkin kovin kritisoi maata sairausvakuutuksen puuttumisesta.

Miinan ja hänen hengenheimolaistensa työn jälkiä yhteiskunnassamme on pohjoismaisen hyvinvointivaltioajatuksen vahvistuminen, näkemys naisten tasa-arvosta ihmisoikeuskysymyksenä ja vasemmiston sitoutuminen yhteiskuntareformeihin vallankumousajatuksen sijasta.  Miinan työ osoittaa, että työ hyvien asioiden puolesta kannattaa, vaikka taistelun konkreettiset saavutukset jäävätkin vähäisiksi. Miinan pitkäaikainen työ kotiapulaisten puolesta huipentui kotiapulaislakiin juuri, kun kotiapulaisten määrä yhteiskunnan muuttuessa kääntyi laskuun. 

Miinan persoona jää kirjassa taka-alalle. Kovan elämän elänyt nainen oli ilmeisesti vaativa ja tunsi oman arvonsa. Lämpö ja läheisyys eivät  olleet häntä kuvaavia adjektiiveja, vaikka hän olikin uskollinen ystävä ja huolehtiva täti. Paitsi itseään, Miina arvosti myös muita. Hän halusi, että palvelijattarien lepokodissa on siistiä ja hienoa, koska vain paras on kyllin hyvää kodin asukkaille.

Miinan tarina on myös tarina Suomesta ja suomalaisesta sosiaaliturvasta. Miina taisteli koulutuksen ja naisten aseman puolesta. Minua kirjastotätinä ilahdutti kirjassa erityisesti se, että tarinaan liittyy myös yleinen kirjasto. Miina ei voinut juurikaan käydä kouluja, mutta jo lapsesta asti kirjastot olivat hänelle tärkeitä, lapsena Jokioisissa, myöhemmin Helsingissä. Uransa alussa hän teki yhteistyötä Kallion kirjaston "äidin"  Alli Trygg-Heleniuksen kanssa. Ministerinä hän saattoi olla myös mukana valmistelemassa vuoden 1928 kirjastolakia, joka antoi kirjastoille aiempaa paremmat toimintaedellytykset. Miina näki kirjaston arvon itselleen ja koko yhteiskunnalle. Edelläkävijyyttä monella tavoin.

Seuraavaksi lähden perehtymään suomalaiseen sosiaaliturvaan Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta -kirjan avulla.

Korppi-Tommola, Aura
Miinä Sillanpää : edelläkävijä
SKS, 2016