Lautapalttoo - rakkautta ja kuolemaa

Anna Englund on Kokkolassa syntynyt esikoiskirjailija,  joka sijoitti romaaninsa Lautapalttoon kotikaupunkiinsa. Kirjan keskeisin tapahtumapaikka on Kokkolan satama-alue Yksipihlaja, eli, Pihlaja kuten kirjassa sanotaan.  Kirjan tapahtuma-aikana on 1930-luvun alku. Kirja kuvaa hienosti aikakautta ja ympäristöä. Vanha Pihlaja elää.
 

Kirjan yleiskieli on kaunista ja selkeää,  murre luontevaa Keski-Pohjanmaan murretta,, Kirjailija hallitsee kotiseutunsa kielen. Hän oli myös perehtynyt Kokkolan historiaan, ainakaan minä en huomannut kirjassa mitään virhettä. Itse opin kirjasta, että Yksipihlajasta kulki Kokkolaan myös henkilöjuna. Kirjan luettuani tarkistin, että juna oli kulkenut 1980-luvun alkuun asti vaikka itse asemarakennus olikin silloin jo purettu.

Kirjassa muistutetaan siitä, että 1930-luvulla kansalaissota oli vielä kovin lähellä. Sota ja siihen liittyvät hirmuteot koskettivat myös Keski-Pohjanmaan miehiä. Koetut kauhut pysyivät niitä kokeneiden unissa, eivätkö unohtuneet päivisinkään. Sodasta ei puhuttu, mutta se oli läsnä.

Lautapalttoo-nimi tarkoittaa ruumisarkkua. Kirjan päähenkilö Elena ja hänen aviomiehensa Ilmari elättivät itsensä tekemällä ruumisarkkuja. Ilmari tekee arkut, Elena ompelee ja sisustaa ne, hän myös pukee ruumiit. Kyse on Ilmarin perheen perheyrityksestä. Äkkiä en muista toista suomalaista kirjailijaa, joka olisi yhtä tarkasti kuvannut ruumisarkkujen valmistusta tai hautausurakoitsijoiden työtä. Kirjailija on ollut pitkään kiinnostunut kuolemaan liittyvistä perinteistä ja ajatuksista js perehtyneisyys näkyy. Ennen ainakin maaseudulla  Ilmarin ja Elenan kaltaisia ammattilaisia arvostettiin ja tarvittiin. Oman pitäjän ammattilaiset tekivät ja sisustivat ruumisarkut kotonaan.  Ei ollut tavatonta, että vierailijat saapuivat paikalle, kun talon tuvassa viimeisteltiin ruumisarkkua. Näistä ammattilaisista sitten kehitys johti nykyisiin hautaustoimistoihin. Kirja kuvaa asiallista, mutta kunnioittavaa suhtautumista kuolemaan.   

Lautapalttoo on kuitenkin ennen kaikkea rakkausromaani, kolmiodraama. Kun helsinkiläinen valokuvaaja Lydia tulee puhumaan Elenalle sukulaisensa hautajaisista, Elenan koko elämä muuttuu. Salamana alkanut rakkaus murtaa kaikki rajat. Rakkauden vuoksi Elena uskaltaa jättää miehensä ja seurata Lydiaa Helsinkiin. Helsinki, jossa Elena pääsee Lydian mukana sukeltamaan boheemeihin taiteilijapiireihin, näyttäytyy vapaamielisenä ja vähemmistöjä sallivana maailmankaupunkina, jossa kieltolaki ei häiritse juhlintaa.  Loppujen lopuksi kirjan luettuaan lukija huomaa kuitenkin ajattelevansa neiti Marplen tavoin, että ihmiset ovat suurissa kaupungeissa ja pienissä kylissä aivan samanlaisia. Suvaitsevaisuutta ja elämän ymmärrystä löytyy kaikkialta. Vaikka Elena joutuukin Kokkolassa vaikeuksiin rakkautensa vuoksi, hän löytää tukea ja ymmärrystä sieltä, mistä vähiten sitä kuvitteli löytävänsä. On hienoa, että myös historiaan sijoittuvissa romaaneissa huomioidaan sateenkaarinäkökulma. Tässä se tpsin näyttäytyy miltei ainoana aidon rakkauden muotona. Heterosuhteet tuntuvat tässä kirjassa olevan vain sovinnaisia kompromisseja, joita solmitaan lasten tai taoudellisen turvallisuuden vuoksi.

Anna Englund on itse haastatteluissa kertonut, että hän halusi kirjoittaa homotarinan, jolla olisi onnellinen loppu. Kirjaa koskevissa blogeissa kirjan loppuratkaisun helppoutta on krittisoitu epäuskottavana. Olisiko lesbosuhdetta todellisuudessa hyväksytty 1930-luvulla? Ehkä ei, mutta minusta juuri Keski-Pohjanmaalle sopii tarina, jossa rakkausasioihinkin suhtaudutaan kiihkottomasti ja jossa toisten ratkaisuihin ei puututa. Muistan maakunnasta elämäntarinan, jossa morsian tutustui omissa kihlajaisissaan sulhasensa naapurimieheen ja rakastui niin, että alkuperäisen kihlattunsa sijasta avioituikin tämän naapurin kanssa. Ei tästäkään tarinasta syntynyt kaksintaistelua tai oikeusjuttua. Alkuperäinen sulhanen löysi uuden vaimon ja parit asuivat samalla kyllä vuosikaudet. Suuri draama ja tunteenpurkaukset eivät sovi Keski-Pohjanmaan maisemaan.

Kirjan kansi on kaunis. Sen suunnittelija Elina Warsta on palkittu graafikko ja lastenkirjojen kuvitta. Hän asuu ja työskentelee Kokkolassa.

 

Englund, Anna
Lautapalttoo
Siltala, 2022

Tulirinta - taiteilijan poika

Anna Kortelainen on taidehistorioitsija, joka on perehtynyt myös Helsingin historiaan, sota-ajan mielialoihin ja Tampereen Sara Hildeniin sekä oman sukunsa karjalaiseen historiaan. Vahvimmillaan hän on kuitenkin 1800-luvun ilmiöissä ja Suomen kultakauden taiteilijoissa. Hän on kirjoittanut niin tavarataloista kuin naisellisesta hysteriastakin. Jo vuonna 2002 ilmestynyt Virginie oli kauno kirjallisuutta lähenevä taidehistoriallinen salapoliisiteos, joka jäljitti Albert Edelfeltin ranskalaisen rakastajattaren tarinaa. Salaperäistä naista jäljittäessään hän hän tuli avanneeksi 1800-luvun Ranskan taidepiirien elämäntapaa ja aikakauden ilmiöitä. Samalla kirja oli kuvaus historian tutkimusprosessista. Kirja oli ensimmäisiä suomalaisia hybridikirjoja, tietokirjoja, jotka sisältävät myös omaelämäkerrallisia osioita ja fiktiota ja jotka eivät tyyliltään jää jälkeen parhaasta kaunokirjallisuudesta.  Edelfelttien suvusta Kortelainen kirjoittanut myöhemminkin. Tänä syksynä ilmestynyt Tulirinta on romaaniksi luokiteltu kuvaus taiteilijan ainoasta avioliitossa syntyneestä pojasta, nuorena kuolleesta Erik Edelfeltistä. Vaikka kirja on fiktio, kirjailija esittelee lähteensä eli ne vähät faktat, jotka Erik Edelfeltustä on jäljellä. Lukijalla on mahdollisuus epäillä, mutta tarina on vakuuttavasti rakennettu. Erikin tarina enteilee 1900-luvun suuria mullistuksia niin Suomessa kuin Euroopassakin.

Nuorena kuollut Erik  oli aatelissukunsa viimeinen, joka tunsi sukuhistorian velvoitteet vaikka ei uskonutkaan aatelisten etuoikeuksien pönkittämään maailmaan. Suuri yleisö muistaa hänen herkästä pienen pojan muotokuvasta. Kuuluisan miehen pojan osa ei koskaan ole helppo, Erik helpotti osaansa sanoutumalla irti taiteesta ja suuntautumalla tieteisiin ja toimintaan, joissa hän ei joutunut kilpailemaan isänsä kanssa. Perhe-elämä ei ollut helppoa, taiteilijaisä oli harvoin kotona ja jäi vieraaksi. Tämä omistautui paitsi taiteelleen ja ystävilleen, myös muille naisille. Äiti purki katkeruuttaan paitsi mieheensä myös ainoaan poikaansa. Erik sairasti nuoresta asti tuberkuloosia ja vietti pitkiä jaksoja sairaaloissa ja parantoloissa. Mutta kirjan nimi ei viittaa vain kipeäään rintaan vaan myös tulisiin aatteisiin, jotka innostivat sortokauden nuoria. Kun isä oli maalannut tsaarin muotokuvan ja ollut hovissa arvostettu vieras, poika oli valmis vastustamaan venäläistä sortovaltaa vaikka asein. Nuori sukupolvi halveksi vanhan sukupolven periaatteettomuutta. Kirjan tarina liikkuu vuorotellen kahdessa eri aikatasossa. Aikaisemmassa nuori Erik toimii ystävineen Helsingissä ja kokee isänsä kuoleman. Myöhemmässä aikatasossa nuori mies opiskelee Ranskassa sielutieteitä.  Samalla hän tutustuu samalla taisteluun Euroopan viiniviljelmiä uhannutta kirvaa vastaan ja häviää oman taistelunsa tuberkuloosia vastaan. Erikin lyhyeen elämään sisältyy salaisuus, johon vihjataan pitkin matkaa ja joka lopulta paljastuu. 

Kirjan rakenne toimii hyvin. Tekstiin on upotettu kiinnostavia tietoja ja mielenkiintoisia näkemyksiä. Ainakin minä olin unohtanut, että taiteilija Edelfeltin isä oli Ruotsista saapunut arkkitehti, joka suunnitteli ensimmäisen Helsingin rautatieaseman. Kirja tutustuttaa myös psykologian historiaan kuten nuorena kuolleeseen Hjalmar Neiglickiin. Myös Albert Edelfeltistä tietysti puhutaan paljon. Minulle uutta oli Albert Edellfeltin vahva antisemitismi. Tämä asenne periytyi myös Erikille, vaikka isän ja pojan välillä muuten olikin vahvoja aatteellisia eroja. Kirjassa on myös viittaus Kristus ja Mataleena -teokseen. Viittaus ei liity aatteisiin vaan nuoren miehen fantasioihin. Kirjan luettuani en voi enää katsella taulua samalla tavalla kuin ennen.  

Kirjan sävy on alusta asti traaginen. Lukija tietää, että päähenkilö kuolee nuorena ja odottaa koko ajan salaisuuksien paljastuvan sitä ennen. Kirjassa puhutaan kuolemasta ja sukupolvien kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan, mutta myös nuoruuden kiihkeydestä ja sen jättämistä jäljistä. Erik toimi helsinkiläispoikien Verikoirat-ryhmässä, joka oli osa aktiivista sortotoimien vastustusta. Olivatko suomalaiset itsenäisyystaistelijat terroristeja? Kun kirja puhuu vastarinnasta,  se viittaa myös tämän päivän taisteluihin. Kaikkina aikoina nuoret miehet ovat olleet valmiita toimiin, jotka jättävät jäljet loppuelämäksi. On se sitten pitkä tai lyhyt kuten Erikin.

Kortelainen, Anna
Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä
Tammi, 2020

1794 - orjuuden, väkivallan ja julmuuden aika

Komean aatelisen sukunimen omaava kirjailija Niklas Natt och Dag luo 1700-luvun Tukholmaan sijoittuvaa vuosittain etenevää rikoskirjojen sarjaa. Kirjoissa rikoksia selvittelee Ruotsinsalmen taistelussa haavoittunut viinaanmenevä ja kaikin puolin surkeassa kunnossa oleva entinen sotilas Mickel Gardell. Hänen työpareinaan kirjassa toimivat Uppsalassa opiskelleet erilaiset Wingen veljekset. Kirjassa 1793 esiintyi opinnoissaan ja urallaan menestynyt arvostettu Cecil. Kirjassa 1794 esiintyi nuorempi veli Emil, joka oli perheensä mustalammas, epäonnistunut niin opinnoissaan kuin elämässäänkin. Kirjoista on luvassa vielä ainakin kolmas osa, arvatenkin nimeltään 1795.

Aloitin kirjoihin tutustumisen suoraan uudemmasta osasta, mikä oli virhe. Nämä kirjat olisi hyvä lukea järjestyksessä.  Kirjojen tarinat eivät ole kokonaan erillisiä. Tarinan henkilöiden suhteet kehittyvät, tausta olisi hyvä tuntea. Tätä ei kuitenkaan kirjaa aloittaessaan tajua. Kirjan 100 ensimmäistä sivua kertovat varsinaisen rikostarinan. Tämä tehokas ja koukuttava alku tutustuttaa ruotsalaiseen siirtomaahistoriaan ja vie lukijansa Karibianmerellä olevalle St. Bartholomén saarelle. Kuvaus liittyy viime aikoina heränneeseen keskusteluun Ruotsin orjakauppahistoriasta. Kuvaus orjakaupan todellisuudesta on järkyttävä. Minulle se tuo mieleen Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin. Orjalaivan kauhut kuvataan niin, että lukija voi kuvitella ne kaikilla aisteillaan. Karibialta kirja palaa takaisin Ruotsiin, kertomuksen sävy muuttuu ja tapahtumat keskittyvät Tukholmaan.

 

Kirjan alun jälkeen sen voima katoaa. Lukija saa seurata 300 sivun verran rikostutkintaa, sivujuonenan kulkevaa yksinhuoltajaäidin tarinaa, sosiaalipornografisia kuvauksia Tukholman sivukatujen ja laitosten elämästä. Sekä täydellisestä pahuudesta. Kaikkea kauheaa on yksinkertaisesti liian paljon. Orpolasten elämä kehruuhuoneissa, Tukholman mielisairaalat, vankilat ja syrjäiset kujat. Elämä näyttäytyy painajaismaiselta. Tukholman kauhukuvat laimentavat jopa alun tehokasta orjakauppakuvausta. Väkivaltaa on sietämätön määrä. Kirjassa kuvataan pahuutta, jolla ei tunnu olevan varsinaista syytä. Mickel Cardellin ja Emil Wingen takaa-ajama rikollinen kuvataan pahuuden ruumiillistumana. Hän kokee seksuaalista nautintoa nähdessään toisten kärsivän, varsinaista selitystä hänen pahuudelleen ei tarjota.
 

Kirjailija on perehtynyt aikakauteen ja Tukholman historiaan. Levoton aika poliittisine murhineen ja juonitteluineen vaikuttaa koko ajan tarinan taustalla. Mutta politiikan mädännäisyyskin jää kirjassa väkivallan ja tuhon alle. Tuntuu kuin kirjailija aina välillä unohtaisi, että hänen on tarkoitus puhua myös Kaarle-herttuasta ja tämän korruptoituneesta valtakaudesta.  

 

Mielenkiintoista on se, että kirjailija kiittää erityisesti Kirsi Vainio-Korhosen kirjaa Ujostelemattomat - kätilöiden, synnytysten ja arjen historia. Ehkä sen ansiosta metsässä tapahtunut synnytys ja siinä auttaneen kätilön tarina kuvataan niin kauniisti. Olisikohan viimeinkin aika perehtyä Vainio-Korhosen kehuttuihin kirjoihin? 

1794 - elävien haudasta
kirjoittanut Niklas Dag och Natt
suomentanut Kari Koski

Johnny Kniga, 2020

                      

Rouva C - kirja rakkaudesta ja avioliitosta

Minna Rytisalon Lempi oli yksi viime vuosikymmenen suomalaisen kirjallisuuden upeimpia kirjoja. Rouva C osoitti, että Lempi ei olut vain satunnainen tähdenlento vaan alku upealle kirjailijauralle. Toisin kuin monet muut kirjailijat, Minna Rytisalo ei tunnu tuntevan edes toisen kirjan kauhua. Rouva C on kaunis ja ajatuksia herättävä romaani, joka poikkeaa esikoisteoksesta raikkaalla tavalla.

Minnan ja Ferdinandin
kihlakuva 1860.
Finna

Rouva C on tietysti Minna Canth, kirjailija kansakunnan kaapin päällä. Tosin Rouva C kertoo Minnan nuoruudesta ja ajasta, jolloin hän oli ensin nuori seminaariopiskelijatar ja sittemmin seminaariopettajan puoliso. Toisin kuin voisi kuvitella, tässä romaanissa kuvataan onnellista ja tasa-arvoista avioliittoa, joka sisältää paitsi intohimoa myös arvostavaa toveruutta. Tapahtumia kuvataan toisinaan Minnan, toisinaan hänen miehensä Ferdinandin näkökulmasta. On virkistävää lukea avioliitosta. joka vaikeuksistaan huolimatta antaa voimaa. Tosin Canthien avioliitto näyttäytyy kirjassa poikkeukselliselta. Minnan vanhemmilla ei tuntunut olevan mitään puhuttavaa toisilleen. Kirjassa on myös eräänlainen kolmiodraama, Minnan ystävätär on ihastunut Ferdinand Canthiin mutta joutuu tyytymään toiseen opettajaan, kun Ferdinand rakastuukin Minnaan. Korvikkeeksi solmittu avioliitto näyttää solmitun vain yhteiskunnallisen aseman vuoksi.

Avioliitossaan Minnalla oli aikaa ja mahdollisuutta toimia ja kirjoittaa. Hän aloitti toimittajauransa miehensä tukemana. Kirja kuvaa myös Minna Canthin kuuluisten teosten Anna-Liisan ja Työmiehen vaimon syntytaustaa. Etenkin kuvaus onnettoman työläisperheen kohtalosta on järkyttävä ja mieleenpainuva.

Kirja kuvaa 1860-luvun Jyväskylää ja Kuopiota kauniista. Ajankuva vaikuttaa uskottavalta. Samalla kirjan maailma ulottuu tähän päivään. Kirjassa viitataan asioihin, jotka #metoo-kampanja teki näkyväksi.

Kirja
Rytisalo, Minna
Rouva C
Gummerus 2018

Ensimmäinen nainen - rouva ja kirjailija

Viimeinkin pääsin lukemaan yhden viime vuoden suosituimmista kirjoista.  Yleisöäänestyksessä  Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen voitti suosiossa jopa Finlandia-palkinnon voittaneen Bollan. Näiden kahden muuten täysin erilaisen suosikkiromaanin teemoissa on yhtäläisyys. Kummankin keskiössä on avioliitto, jossa miehen seksuaalinen kiinnostus ei suuntaudu vaimoon vaan aivan muualle ja jossa heikko vaimo musertuu vahvan miehensä rinnalla. Aluksi ajatus Urho Kekkosen puolisosta kertovasta romaanista kuulosti laskelmoivalta. Jo etukäteen saattoi kuvitella, että kirja kiinnostaisi ainakin meitä, jotka muistamme uutiskuvista tämän reumakivuista kärsineen naisen, joka näytti aina onnettomalta ja säälittävän pieneltä pitkän ja ryhdikkään miehensä vieressä. Mutta Johanna Venhon romaani on herkkä ja hengittävä teos. Se todistaa, että tunnettuihinkin henkilöihin voi ottaa uuden näkökulman.

Kirja  keskittyy muutamaan päivään kesällä 1966. Sylvi Kekkonen vetäytyy silloin yksin rakastamalleen kesämökille suremaan yllättäen kuollutta ystäväänsä Marja-Liisa Vartiota. Hän puhuu kuolleelle ystävälleen ja ajattelee menneitä vuosikymmeniä. Elämästä suurin osa oli kulunut Urho Kekkosen varjossa, mutta ulkoisesti hauraalla ja avioliitossaan alistetulla naisella oli myös oma kirjailijaäänensä. Sylvi muistelee nuoruuttaan, jolloin hän ensin hoiti kansalaissodassa vammautuneita sotilaita Mehiläisen sairaalassa ja päätyi sitten kortistonhoitajaksi Etsivä Keskuspoliisiin. Siellä hän kohtasi tulevan miehensä ja rakastui. Rakkaus oli suurta ja ihanaa. Se kesti läpi lapsien syntymän, useiden keskenmenojen ja kohdun ulkoisen raskauden. Raskas sota-aika oli Sylvin elämän "keskipäivää". Vaikka elämä oli raskasta ja pelontäytteistä, perhe ja sen hyväksi tehty työ olivat tärkeitä. Sodan jälkeen alkoi sekä Sylville että kansakunnalle uusi aika. Sylville uusi aika  merkitse sen ymmärtämistä, että aviomiehellä oli muita naisia. Fyysinen läheisyys aviopuolisoiden väliltä katosi, Urho Kekkosen rakastajattaret olivat julkisia salaisuuksia. Vaimo koki häpeää ja nöyryytystä. Hän  kaipasi kosketusta ja miehen katsetta. Mutta vaikka suhteesta puuttui lämpö ja intohimo, toveruus oli jäljellä. Vaimo kelpasi kommentoimaan miehensä tekstejä ja suunnitelmia, hän oli aina miehelleen lojaali. Kun mies on valittu presidentiksi ja lähtee juhlimaan voittoa rakastajattarensa kanssa, vaimo toteaa: "Kuinka hyvin sinut tunnenkaan". Inhimilliset suhteet eivät ole koskaan ulkopuolisten määriteltävissä.

Ensimmäinen nainen on romaani eikä sitä pidä tulkita historialliseksi totuudeksi Sylvi Kekkosesta, mutta kaikki kirjassa esiintyneet tiedot, jotka olen tarkistanut, pitävät paikkansa. Tarinan ulkoiset puitteet ovat siis huolella rakennettu. Kirjan maailma on uskottava.  Minä en esimerkiksi tiennyt aiemmin, että Sylvi Kekkonen oli lahjoittanut Seilin kirkkoon itse kirjailemansa alttarivaatteen. Enkä ollut koskaan huomannut, että Sylvi ei lepää Urhonsa vieressä vaan hänet on haudattu Uinon suvun sukuhautaan.

Suurin osa kirjasta on Sylvin puhetta kuolleelle ystävälleen. Joidenkin muistojen yhteydessä ystävätär myös vastaa ja kysyy lisää. Toisesta näkökulmasta Sylviä katsoo kirjassa kuvanveistäjä Essi Renvall, jonka on vaikea saada Sylvin pehmeitä piirteitä siirretyksi patsaaseen. Itsenäinen ja epäsovinnainen taiteilija tarkastelee ammattipuolisoa omasta näkökulmastaan, mutta samalla myös oppi jotain uutta. Essi Renvallin ja Sylvi Kekkosen luomistyön ongelmat asetetaan rinnakkain. Keskustelu Marja-Vartion kanssa auttaa Sylviä selvittämään muistojaan, kirjoittamaan ja katsomaan elämää eteenpäin.

Kirjan lukija sijoittaa päähenkilöä siihen tietoon, joka hänellä on ennestään Kekkosen perheestä. Äkäisen anopin ja kiukkuisen naisen maine tulee ymmärretyksi. Kuten kirjassa useaan kertaan todetaan, elämä muovaa ihmistä koko ajan uudeksi. Kipu ja jatkuvat nöyryytykset eivät voi olla näkymättä. Samalla päähenkilö koko ajan korostaa sukupolvensa tavoin, "etten minä koskaan ole ajatellut, että elämän pitäisi olla minun muotoiseni." Elämä otetaan vastaan sen muotoisena kuin se tulee.

Kauniin kannen on
suunnitellut Satu
Kontinen

Pidän Johanna Venhoa edelleenkin runoilijana, vaikka tämä on ilmeisesti jo neljäs hänen kirjoittamansa romaani. Teksti on runollista, soivaa. Kirjan päähenkilö ei ole vain presidentin puoliso vaan myös luovaa työtä tekevä kirjailija. Kirja kuvaa kirjoittamista, teosten taustoja ja muistamista.

Tämä kirja innostaa lukemaan. Ei kuitenkaan elämäkertoja ja Suomen poliittista historiaa vaan Sylvi Kekkosen ja Marja-Liisa Vartion tekstejä.

Venho, Johanna
Ensimmäinen nainen
WSOY, 2019

Tulisiipi - lentäminen, intohimo

JP Koskinen ponkaisi taas kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Tämä ihailtavan monipuolinen ja nopea kirjoittaja tuntuu pystyvän kirjoittamaan sujuvasti soljuvan teoksen mistä tahansa aiheesta ja soljahtavan mihin tahansa genreen. On hienoa, että hän haastaa meidän usein niin jämähtäneen kirjallisuuslajiajattelumme.

Tulisiipi on eräänlainen kevyt ja seikkailullinen Ikitie. Se kertoo amerikansuomalaisesta perheestä, joka 1920-luvun lamavuosien aikaan muuttaa Neuvosto-Karjalaan huomatakseen, että niiden, jotka totesivat, että Neuvostoliitosta  "kukaan ei ole vain palannut, kun siellä on kaikki niin hyvin", olis kannattanut muistaa Aisopoksen Leijonan luola -tarina. Karjalassa odottivat köyhyys, pakkotyö ja ainainen pelko. Vaikuttavin kurkistus kauhujen maailmaan on joukkohauta, jonka lapset vahingossa löytävät Karjalan metsistä. Kuva sammalen alla makaavista miehistä jää tajuntaan loppuelämäksi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on perheen poika. Hänen silmillään lukija saa seurata historiaa läpi 1930-luvun ja toisen maailmansodan aina kuulentojen aikakauteen asti. Kuva historiasta on tosin katkonainen, pojan elämään liittyy kaksikin pitkää työleirillä elettyä jaksoa. Ne olivat aikaa, jolloin aika katosi. Yhteys ulkomaailmaan oli poikki ja kun kaikki elämä oli vain nälkää, työtä ja selviytymistä, jälkeenpäin oli vaikea sanoa, kuinka monta vuotta aikaa oli kulunut. Kirjan alun lapsinäkökulma on tavoitettu hienosti. Siskoaan surevan veljen ja setänsä kohtalosta syyllisyyttä tuntevan lapsen tunteet on hienosti tavoitettu.

Mutta päähenkilöllä oli intohimo, lentäminen. Hän sai lapsena nähdä Charles Lindberghin ja tämän antama kortti oli Neuvostoliitossa hankitun lentolupakirjan ohella hänen elämänsä tärkein esine. Lentämisen vuoksi hän oli valmis uhraamaan kaiken. Se vei hänet työleireille, mutta myös korkeuksiin, joita kukaan ennen häntä ei ollut aikaisemmin nähnyt.

Kirjan juoni on hengästyttävän nopea, se vie mennessään eikä lukijaa häiritse ajatus siitä, olisivatko tapahtumat olleet mahdollisia vai eivät. Tämä on seikkailukirja, joka saattaa tutustuttaa historian hämäriin vaiheisiin sellaisenkin, joka ei niistä muuten tule lukeneeksi. Lukija tulee lukeneeksi 300-sivuisen kirjan huomaamattaan. Kirjasta jää pysyvästi mieleen ainakin alussa todettu viisaus "tekniikka kehittyy, mutta ihminen ei kehity mihinkään" ja kirjan loppu, joka tuo mieleen avaruussarjat tai -elokuvat.

Koskinen, JP
Tulisiipi
Like, 2019

Lepra - diakonissat leprasairaalassa

Kirsti Ellilä oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kunnes kuin Kirstin kirjanurkan innostuneen kuvauksen uutuuskirjasta nimeltä Lepra. Tällä kirjailijalla on kuitenkin takanaan jo parikymmentä, joista tosin suuri osa on nuortenkirjoja. Uutuus innosti heti ja kun sain sen käsiini, luin sen nopeasti läpi. Kirja oli erinomainen matkakirja. Teksti on helposti ja nopeasti luettavaa ja sujuvaa. Samalla kuitenkin kirjan maailmaan uppoaa kokonaan ja sen teemoja jää miettimään pitkäksi aikaa.

Todellisuuspohjaisen romaanin tapahtumapaikkana on Orivedellä toiminut leprasairaala. Suurin osa tapahtumista sijoittuvat heti kansalaissodan jälkeiseen aikaan, mutta sen yllätyksellinen loppu kurottaa sairaalan viimeisiin vuosiin 1950-luvun alussa. Minulle oli yllättävä tieto, että Suomessa leprapotilaita hoidettiin niinkin myöhään. Yllätys ei sen sijaan ollut se, että sairaalasta vastasi Helsingin diakonissalaitos, joka usein on huolehtinut niistä ihmisistä, joista mikään muu taho ei halua huolehtia. Kirja muistuttaa Elisabeth Ahon kirjaa Sisar.  Se kertoi diakonissojen elämästä ja työstä kansalaissodan aikaisessa ja jälkeisessä Helsingissä. Kirjoissa diakonissojen auttamistyötä ei esitellä romanttisena ja kauniina vaan arkisena taisteluna elämän rumuuden, köyhyyden ja epäilysten kanssa. Vakaumus joutuu koetteelle monin tavoin.

Kansi: Taivo Org

Kirja alkaa diakonissa Matildan saapumisesta Oriveden leprasairaalaan sisarensa Helmin pyynnöstä. Tämä on aikaisemmin johtanut sairaalaa, mutta pyytää nyt sisartaan saapumaan apuun. Matildalle selviää vasta saavuttuaan, että hänen odotetaan ottavan johtajan tehtävät hoitaakseen. Helmi-sisar on sairas ja väsynyt. Ehkä hänen väistymiseensä johtajan paikalta on muitakin syitä. Tilanne vaikuttaa salaperäiseltä ja myöhemmin selviää, että paikkakunnalla liikkuu juoruja, jotka liittyvät sairaalaan.  Matilda tuo mukaan muistonsa Dragsvikin sotavankileiriltä. Siellä hän oli nähnyt miesten kuolevan nälkään ja tauteihin. Siellä myös usko lakiin ja oikeuteen oli horjunut.

Leprasairaala ei ole kauhujen paikka vaikka sen olosuhteet ja säännöt ovatkin ankarat ja tauti vielä parantumaton. 1920-luvulla tautiin suhtauduttiin vielä pelokkaasti, mutta ymmärrettiin jo, että tauti on vaikeasti tarttuva. Hoitajat yrittävät parhaansa, mutta väsyivät. Potilaista monet olivat eristyneen elämän ja toivottomuuden lamaannuttamia, osa kääntää huonon olonsa vihaksi. Riipaisevinta on, että heistäkin monet vielä haaveilevat paremmasta elämästä. Toivo eli myös toivottomissa oloissa. Rakkauden ja kosketuksen kaipuu on ikuinen ja olosuhteista riippumaton.

Kirja on hyvä ajankuva kansalaissodasta toipuvasta Suomesta. Yhteiskunta toimi ja kehittyi, vaikka kaikkialla oli muistumia sodan ja vankileirien hirveyksistä. Kirjan henkilöt kuvataan moderneina hahmoina. Aikakauden tavat ja arvot ovat erilaisia, mutta pakkotilanteissa ihmiset tekevät luovia ratkaisuja. Moraalisissa pohdinnoissaan kirja ottaa kantaa myös yleisiin ja meidän aikaamme kuuluviin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan esimerkiksi eutanasian mahdollisuutta.

Kirjan jännite säilyy hyvin. Päähenkilöt esitellään, salaisuuksiin vihjataan ja lukija odottaa tilanteen kärjistymistä. Lopussa kirjailija tarjoaa lukijalleen yllätyksen ja kirjan näkökulma vaihtuu. Kaikesta synkkyydestä huolimatta, kirja korostaa toivoa ja inhimillisyyttä.

Ellilä, Kirsti
Lepra
Arktinen Banaani, 2019

Vierashuoneet - Saarenmaan tarina jatkuu

Paula Havasten Saarenmaa-sarja jatkuu. Pronssitähti tutustutti lukijat nuoreen pariskuntaan, Viljaan ja Villemiin, jotka sopeutuvat sodanjälkeiseen neuvostohallintoon. Vaikka he asuvat Villemin kotitalossa, Vilja vastaa talon töistä, kun  Villem keskittyy kirjoittamaan runoja ja kertomuksia. Vierashuoneet jatkaa Viljan ja Villemin tarinaa. Edellisestä kirjasta tutun Viljan Anna-tädin avulla he saavat luvat ryhtyä pitämään majataloa valtion tukemille ja hyväksymille taiteilijoille. Työprikaati käy rakentamassa heille uusia huoneita, Anna-täti toimittaa hyödyllisiä tarvikkeita ja ensimmäiset vieraat saapuvat.

Kannen kuva: Shutterstock;
Gummerus

Kirja jatkaa maaseuturomaanien parhaita perinteitä. Kirjassa ympäristöä ja työntekoa kuvataan tarkasti. Kirjan ateriat ja niihin liittyvät valmistelut on niin elävästi ja herkullisesti esitetty, että kirjalle myönnettiin Turun kirjamessujen Kirja á la Carte -palkinnon. Kirjan lopussa on jopa Viljan majatalon ruokalista. Kaupungista saapuvat taiteilijat ovat näyttävät maaseutuoloissa naurettavilta eivätkä ymmärrä oikeista töistä mitään. Minua erityisesti ihastutti se, että tässäkin kirjassa huomioidaan mehiläisten kasvatus.

Mutta kirjassa on myös tummempia sävyjä. Kaikilla on salaisuuksia. Viljan lapsuuden tarinaa avataan kirja kirjalta vähän enemmän. Kaiken yllä on pelko ja epävarmuus. Villem oppii ylistämään kirjallisuudellaan sovhoosin työntekijöitä ja uutta yhteiskuntaa, mutta koskaan ei voi varma, ylittääkö teksti kuitenkin jonkun sopivaisuusrajan. Vilja pelkää, että vieraiden joukossa on urkkija, joka raportoi majatalon pidosta ja pitäjistä Tallinnaan. Talossa asuvat apumiehet Ants ja Arvo ovat Viljan korvaamattoman tärkeitä, mutta heidän keskinäinen suhteensa tulee salata kaikilta ulkopuolisilta. Jokaisella on oma valintansa, kuten talossa vieraillut metsäveli totesi.

Saarenmaa-sarja toivottavasti ja epäilemättä vielä jatkuu. Paula Havasteella on kyky saada mennyt maailma elämään ja väreilemään.

Havaste, Paula
Vierashuoneet
Gummerus, 2019

Petsamo - islantilaisten sota-aikaa

Arnaldur Indriᵭason jatkaa sodanaikaisen Islannin elämää kuvaavaa sarjaansa. Petsamo-kirja on sarjan kolmas. Kirjoissa puhutaan Islantiin asettuneista liittoutuneiden miehitysjoukoista, briteistä ja amerikkalaisista. Ainakin miehityssotilaiden ja islantilaisten naisten väliset suhteet ovat olleet ilmeisen vaikea asia. Edellisen Saksalainen talo -kirjan tapaan tässäkin kirjassa viitataan myös islantilaiseen natsismiin. Toisin kuin virallisesti sotaa käyneissä maissa, Islannissa ei ole ollut tarpeen irtisanoutua natsismin perinnössä. Dekkarisarjassa käsitellään näitä vaiettuja historian kipupisteitä.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Petsamo-kirja sivuaa myös Suomea.  Vuonna 1940  Islanti saa luvan hakea muissa Pohjoismaissa asuvat kansalaisensa sodan jaloista kotiin. Turvallisin reitti, jota pitkin kotiin kulkee silloin välirauhan aikaa elävän Suomen aina jäättömän Petsamon sataman kautta. Esja-laiva noutaa Petsamoon kerääntyneet islantilaiset meren vaarojen halki kotiin. Kirjailija osaa rakentaa uskottavan ajankuvan. Lukija saa katsella toisen maailmansodan pelottavaa aikaa Reykjavikin näkökulmasta. Saksalaismiehitys oli katkaissut suhteet entiseen emämaahan Tanskaan, elämä laitakaupungilla on ankaraa ja köyhää, suhde liittoutuneiden sotilaisiin on ristiriitainen.

Kirjassa selvitellään kahta erillistä rikosta. Amerikkalaisten sotilaiden suosiman kapakan läheltä löydetään raa'asti pahoinpidelty mies sotilaan univormussa. Merestä nostetaan hukkunut, jonka kuolemaa pidetään itsemurhana, kunnes lääketieteelliset tutkimukset todistavat muuta. Kirjan edetessä viittauksia muihinkin rikoksiin löytyy. Rikoksia limittäin tutkivat poliisit sitovat tarinat yhteen. Kerronta toimii. Kirjan juoni ei ole liian monimutkainen, myös päähenkilöiden persoonia on vähän syvennetty. 

Edellisen kirjan tapaan rikoksia ratkovat islantilaispoliisi Flóvent ja Kanadasta saapunut lännenislantilainen Thorson. Miesten keskinäiset välit lämpenevät ja lähenevät yhteistyön jatkuessa. He tuntevat toisiaan kohtaan tunteita, joille eivät ainakaan aluksi löydä edes sanoja, vaikka homoseksuaalisuus ei poliiseille tietenkään ollut tuntematonta. Miesten väliset suhteet liittyvät myös tämän kirjan rikoksiin. Virallisesta paheksunnasta huolimatta ainakin köyhissä Reykjavikin kortteleissa suhtauduttiin varsin mutkattomasta "miesrakastajiin". 

Kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari osaa asiansa. Kirjan käännös on hyvä. Kirjan kieli on verkkaista ja selkeää. Tarinat kulkevat rauhallisesti eikä edes liikkuminen eri aikatasoissa hankaloita tapahtumien seuraamista.


Arnaldur Indriᵭason
Petsamo
islannin kielestä suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon, 2018

Kuilu - tanskalaiset Suomen sotahelvetissä

"En ollut ryhtynyt sotilaaksi hakatakseni naisia ja lapsia kenttälapiollani kuoliaaksi"

Ei ole kovin montaa ei-suomalaista historiallista romaani, joka käsittelee Suomen kansalaissotaa. Tanskalaisen Kim Leinen romaani Kuilu on yksi niistä harvoista. Kirja ilmestyi suomeksi sopivasti sodan 100-vuosimuistovuonna.  Katriina Huttunen teki kirjan kanssa suomentajana hienoa työtä. Kirjan suomennostyöhön  hän viittaa myös  kirjassaan Surun istukka.

Kuuntelin Kim Leinea  viime vuoden HelsinkiLit-tapahtumassa, viimeiset sivut luin vasta tänä vuonna. On mielenkiintoista, että ne blogistit, joiden arviot kirjasta olen lukenut, kertoivat kirjan imaisseen niin, että lukemista ei voinut keskeyttää. Minä kuin kirjaa osina enkä pystynyt kirjoittamaan siitä heti. Kyse ei ollut vain siitä, että kirja on yli 700-sivuinen järkäle. Sen asiat ovat vaikeita ja niiden käsittelytapa rankka. Kirjan vaikuttavuus on osittain vastenmielisyyttä.

Kirjan päähenkilöt ovat kaksoispojat, Kaj ja Ibn, jotka haluavat lähteä Suomeen kansalaissotaan taistelemaan kommunismia vastaan. Sotaan heitä innoittavat myös tanskalaisten 1860-luvulla käymät sodat Preussia vastaan. Vuosikymmenien takaiset sankaritarinat innoittavat. Tanskalaisille aikoinaan kuulunut Dannevirken myyttinen linnoitus  kummittelee mielessä. Mutta kunniaa ei sodasta löydy.

Kirjan Suomea käsittelevä osuus on kirjoitettu niin taitavasti ja viitteellisesti, että suomalaiset sotaharrastajat tuskin pystyvät siihen tarttumaan. Yksityiskohtia on vältelty, konkreettisia paikannimiä on vähän. Kirjassa toki lähdetään Seinäjoelta. valloitetaan Tampere ja viitataan Jämsän verilöylyyn. Tärkeä hahmo kirjassa on Jämsän teurastajaksi nimetty Mikko. Kirjassa lukija saa katsoa myös vankileirien todellisuuteen. Olennaista ovat sodassa koetut raakuudet. Tanskalaispoikien sotakokemukset olisivat voineet olla ISIS-vapaaehtoisten kokemuksia tämän päivän Syyriasta. Sota turmelee, sota jättää jäljet. Pojat tulevat osallistuneeksi hirveyksiin, joita eivät olisi ennen sotaa voineet kuvitellakaan.

Suurin osa kirjaa tapahtuu kansalaissodan jälkeen. Kirja kulkee läpi sotienvälisen ajan ja päättyy toisen maailmansodan vuosiin. Kirjassa nähdään natsismin nousu.  Veljistä toinen palaa vielä talvisodan aikaiseen Helsinkiin. Sodan alettua Tanska miehitetään ja kaksoset joutuvat taas valitsemaan roolinsa. Kirjan antama kuva Tanskan vastarintaliikkeestä ei ole hohdokas eikä sankarillinen. Vastarintaliike teki yhteistyötä saksalaisten kanssa ja sortui itsekin hirveyksiin. Voisi kuvitella, että näkemys on herättänyt Tanskassa keskustelua..

Kaiken kauheuden keskellä kirjassa on viittauksia muuhun kirjallisuuteen. Yksi niistä on kanteenkin päässyt kuva, joka viittaa kirjan loppupuolella olevaan kohtaukseen, joka tapahtuu Tivolissa. Kohtaus muistuttaa Kolmas mies -kirjan tai -elokuvan huvipuistokohtausta. Kirjan useimmat luvut alkavat Ilmestyskirjasta lainatuilla sitaateille.

Kaikkien vuosikymmenien ajan kaksoset kantoivat sotaa mukanaan.  Julmuudet eivät jääneet sotaan. Kynnys tappaa oli alentunut pysyvästi. Monet kirjan kohtaukset ovat vastenmielisiä lukea. Kirjassa kuvataan seksiä ja väkivaltaa rumasti ja realistisesti. Kirja näyttää ihmisen pahimmillaan. Se kuvaa ihmisen mieltä ja väkivallan kierrettä. Seksuaalisuus ja väkivalta kietoutuvat toisiinsa. 

P.S. Kirjasta opin, että nykyisin näyttelytilana toimiva Nikolain kirkko palveli kaupunginkirjastona sodan aikana. Oppia sekin.



Leine, Kim
Kuilu
suomennos Katriina Huttunen
Tammi, 2018

Taivaanpallo - Finlandia-palkinto ansaitusti

Viime vuoden Finlandia-voittaja on nautinnollista luettavaa. Se on kaunista tekstiä, jota haluaa lukea kiirehtimättä. Kirjan tarina pitää otteessaan, silti ei ole yhtään ongelmallista lukea sitä pieni palanen kerrallaan. Minäkin kuin työmatkoilla, raitiovaunussa. Kirjailija on onnistunut luomaan maailman, johon lukija solahtaa helposti. Osoitus siitä, että tuon maailman luomiseen on käytetty aikaa ja nähty vaivaa. Näin helpon tuntuinen ja monikerroksinen teksti ei synnyt helposti.

Paljon on on kirjoitettu kirjan ajankohdasta ja sen kuvaamasta maailmankuvanmuutoksesta. Se kuvaa 1600-luvun jälkipuoliskoa. Kirjan tapahtumat liittyvät luonnontieteen voittokulkuun ja tieteellisen ja myyttisen maailmankuvan ristiriitaan. Yhtä lailla kirja puhuu yhteiskunnallisesta muutoksesta. Luonnontieteen kehitys mahdollistaa globaalin kaupan. Maailma yhtyy yhdeksi suureksi kauppa-alueeksi, niin että St. Helenan saari, joka aiemmin oli syrjäisistä syrjäisin kolkka olikin merkittävä kauppareitin pysähdyspaikka. Ja kaikki oli kaupan, myös ihmiset. Kirjan kuvaus on orjalaivan todellisuudesta on jättää lukijaan unohtumattoman jäljen. Kaupanteon välikappaleiksi joutuivat myös avuttomat, muista riippuvaiset tytöt. Vaikka kirjassa toisaalta vastustetaan tyranniaa ja hirmuvaltaa, orjien ja naisten oikeuksille ei ollut edes sanoja.

Kuvan suunnittelu: Anna Lehtonen

Kirjan päähenkilö ja tapahtumien tarkkailija on nuori Angus. Hän elää St. Helenan saarella äitinsä, pikkuveljensä, siskonsa ja siskonpoikansa kanssa. Perhe oli tuntenut tähtitieteilijä Halleyn, joka oli aiemmin tehnyt saarella tutkimuksiaan. Angus oli toiminut tutkijan tarkkasilmäisenä avustajana. Nyt perheen äiti eli paheksutussa suhteessa saaren papin kanssa ja pappi opetti Angusta lukemaan. Angus lähetetään salamatkustajana Lontooseen viemään tähtitieteilijä Halleylle viestiä, joka kertoo saaren kuvernöörin mielivaltaisesta hallinnosta.

Angus tarkkailee tarkoilla silmillään paitsi tähtiä myös ihmisiä ja tapahtumia ympärillään. Hän näkee kaiken ja muistaa kaiken, mutta ei ymmärrä ihan kaikkea. Hän kuvaa aikuisten käyttäytymistä, mutta ihmisten välisten suhteiden ja heidän käyttäytymisensä syiden tulkitseminen jää lukijalle. Angus kuvaa ympäristöjä niin tarkkaan, että lukija näkee kirjan miljööt silmissään. Kirjailija on selvästä perehtynyt myös 1600-luvun arkielämän historiaan. Niin aidoilta miljööt vaikuttavat. 

Taivaanpallo on kehityskertomus, seikkailutarina ja historiallinen romaani. Sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat lukea kaunista ja ajatonta tekstiä tai joita kiinnostaa historia ja kaukaiset maat. Kuten hyvällä historiallisella romaanilla usein, tälläkin on yhtymäkohtansa meidän aikaamme. 

Jalonen, Olli

Taivaanpallo

2018, Otava

Sokeisto - Suomi matkalla kansalaissotaan

Tapani Tolosen esikoisromaanissa Suomi on liikkeessä. Vuosi on 1905, Venäjän keisarivalta osoittaa heikkouden merkkejä ja maa alkaa kulkea kohti  täyttä itsenäisyyttä. Suurlakko on aktiivisen vastarinnan osoitus.  Toisaalta lakon kuluessa  suomalaisen yhteiskunnnan jakaantuneisuus alkaa näkyä. Kehitys kohti kansalaissotaa alkaa, vaikka sitä ei kukaan olisi voinut ennustaa.

Keskeisiä henkilöitä kirjassa ovat lehtipainossa työskentelevät latojat, heihin viittaa myös kirjan monitulkintainen nimi. Sokeistoksi kutsutaan niitä latojien käyttämiä täytevälineitä, joilla saatiin kirjaimet oikeaan kohtaan, mutta jotka eivät näkyneet painetussa tuotteessa. Kirja kertoo ihmisistä ja teoista, jotka eivät näy suuressa tarinassa vaikka ovat sen kannalta välttämättömiä. Yhtä lailla nimi kertoo tuntematonta kohtaloaan kohti kulkevista ihmisistä. Kirjan ihmiset uskovat muutokseen ja toimivat sen puolesta eikä toiminta jää laillisuuden rajoihin. Salaisia kokouksia, painetutu julkilausumat leviävät  ja yhä useampi on valmis tarttumaan aseeseen.

Kansi: Timo Mänttäri

Kirjan päähenkilö on lapsesta asti latomossa työskennellyt Eetu, joka työskentelee myös Sörnäisten (kadonneen) työväentalon vahtimestarina.  Epilepsiaa sairastava, hiljainen ja syvämietteiteiden mies tuntee usein ryhmässä usein ulkopuolisuutta. Tahtomattaan hän joutuu myös mukaan tapahtumiin, joihin ei haluaisi osallistu ja joista seuraa syyllisyys.  Eetun elämän muuttaa rakkaus, jota ei voi vastustaa vaikka se on kielletty ja rikkoo kaikkia rajoja.

Kirjan tapahtumien kulut ovat monimutkaisia.  Rinnakkaiset juonenkulut sivuavat toisiaan ja vaikka ihmisiä on paljon, heistä useimmat  liittyvät jotenkin toisiinsa.  Vaikka kirjan kirjoittaja on turkulainen, sen kuva vuoden 1905  Helsingistä vaikuttaa uskottavalta ja elävältä. Helsinki näyttäytyy monikulttuurisena ja monikielisenä kaupunkina, jossa monet uudet aatteet näkyivät. Minua kiinnosti erityisesti Sörnäisten työväenyhdistyksen työväentalo Hämeentiellä. Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on työväenliikkeen ja teosofisten aatteiden yhteys. Mikään aate ei elä tyhjyydessä vaan aina yhteydessä toisiin aatteisiin.

Tolonen, Tapani
Sokeisto
Otava, 2018

Pronssitähti - Saarenmaan selviytyjät sodan jälkeen

Yleensä kuvitan blogitekstejä kuvilla, joissa näkyy kirjan kansikuva, mutta Paula Havasteen uutuuskirjan luvuissa on niin sympaattiset alkukuvat, että en malta olla esittelemättä yhtä niistä. Piirroskuvitukset ovat aikuisten kirjoissa harvinaisia. Tässä kirjassa ne paitsi luovat tunnelmaa myös liittyvät aiheeseen. Viron Saarenmaalle sijoittuvan kirjan yksi aihe on mehihäiskasvatus ja sitä kuvista monet ilmentävät.

Pronssitähti sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin. Saarenmaan asukkaat yrittävät sopetua Neuvostomiehitykseen. Alueelle on perustettu kolhooseja ja pelätyt tarkastajat valvovat maatilojen elämää. Melkein jokaisella tuntuu olevan jotakin salattavaa. Sotavuosien yhteystyö saksalaisten kanssa, saksalaiselta kuulostava sukunimi, salakauppa tai kielletty rakkaus ... mikä tahansa paljastuva salaisuus voi tarkoittaa kuulustelua ja lähtöä kauas kotoa. Jokainen lähestyvä auto voi tarkoittaa tylyjä noutajia.

Kuva: Karkki Havaste

Kirjan päähenkilöitä ovat  Vilja ja Villem, nuoripari. Vilja hoitaa miehensä kotitaloa, lasta ja dementoituvaa anoppiaan tarmokkaasti. Haaveellinen Villem kirjoittaa runoja. Hyvä mies, vaikka viinalle heikko. Yksi Villemin runoista voittaa kulttuuripalkinnon ja hän pääsee Tallinnaan asti matkalle palkintoaan noutamaan. Kirjan Tallinna on outo yhdistelmä korruptiota, lopunajantunnelmaa ja maaseutukaupunkia. Viina virtaa, nuorille tytöille käy huonosti ja maalainen Villemkin joutuu pilkatuksi, mutta ei menetä lapsekasta hyvyyttään. Kukkivaan Saarenmaahan verrattuna Tallinna oli synkkä ja pelottava, vaikka hyviä - taustaltaan maalaisia -  ihmisiä sieltäkin löytyy. Kirjassa on perinteisen maalaisromaanin hyvä maaseutu - syntinen kaupunki -asetelmaa. Villemiä ja Viljaa lukuunottamatta kaikkia kirjan rakastavaiset ovat homo- tai lesbopareja. Teema on Havasteelle tyypillinen, mutta tässä kirjassa vähän turha lisä.

Paula Havaste on parhaimmillaan miljöön ja tunnelmien kuvaajana. Hän selvästi tuntee Saarenmaan oloja ja historiaa. Lukija näkee silmissään kirjan pihat,  tuvat ja jopa kuvaillut esineet. Taustiedot ovat kunnossa, kirjan maailma on uskottava.  Lopussa on jälkiviisas viittaus siihen mahdollisuuteen, että Viro olisi vielä joskus itsenäinen. Viittaus tuo kirjaan  turhaa sentimentaalisuutta. Toiveikasta isänmaallisuutta hienompaa on ihmisten halu rakentaa elämäänsä kaikista menetyksistä ja uhkista huolimatta uudelleen ja pitää kiinni siitä, mistä voivat. Villem pitää kiinni ihanteistaan, Vilja mehiläistarhastaan.  Pronssitähti on selviytyjien kirja.

Havaste, Paula
Pronssitähti
Gummerus, 2018

Marsalkan ruusu - vanhan Mannerheimin yksinpuhelu

Marsalkan ruusu on ensimmäinen Raija Orasen kirjoittama kirja, jonka olen koskaan lukenut. Ja jo oli aikakin, voisi sanoa. Tämä marsalkka Mannerheimista kertova kirja on kliseisestä aiheestaan huolimatta kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Minämuotoon kirjoitettu teksti pitää otteessaan. Lukija pääsee päähenkilön pään sisään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mannerheimin presidenttikaudelle ja aivan sen jälkeiseen aikaan. Kansakunta elää kohtalonhetkiään ja sen johtajaksi on asetettu melkein 80-vuotias marsalkka, jonka terveys horjuu ja jonka ajatukset harhailevat menneissä vuosissa. Ura on ollut poikkeuksellinen ja täynnä käänteitä, mutta yhtä paljon kuin sotia ja politiikkaa, hän ajattelee myös perhettään ja naisiaan. Elämäänsä hän ajattelee paikkojen kautta. Oli lapsuuden Louhisaari kummituskamareineen, juhlien ja rekiajelujen Pietari, Mustan meren lempeä tuuli Odessassa … Poliittisia ratkaisujaan hän ei kadu, mitä nyt joitakin virkanimityksiä. Kaikki ei ole mennyt hyvin, virheitäkin on tapahtunut, mutta katumusta vanha mies ei tunne, vaikka jotkut muistot valvottavatkin öisin. Kaikki on selitettävissä parhain päin. Muistojen lisäksi marsalkkaa jäytää jatkuva pelko Stalinin kätyreistä, jotka joko murhaavat tai raahaavat sotasyyllisyysoikeuteen tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Natsiupseerien tavoin hän pitää syanidikapselia taskussaan kaiken varalta.

Mutta elämä ei ole ohi. Vielä on kiinnostusta, vielä on nautittavaa. Vatsahaavastaan huolimatta hän haaveilee herkuista ja nauttii ruoasta aina kun voi. Kun hänet lähetetään Portugaliin toipumaan, hän kiinnostuu hotellinsa pihassa kasvavista ruusuista ja henkilökunnan rakkauselämästä. Eikä marsalkka itsekään ole liian vanha kokemaan vielä ainakin yhtä rakkautta.

Uno Hämäläinen kirjoitti Helsingin sanomissa, että hän ei löytänyt kirjasta mitään isompaa virhettä, vaikka etsimällä etsi. Yhden pikku lapsuksen minäkin huomasin, mutta luulen sen olevan kustannustoimittajan nukahdus. Raija Oranen hallitsee aiheensa. Ainakin minä opin kirjasta oli uusiakin asioita. Kuten sen, että Mannerheimin lanko Hjalmar Linder arvosteli kesällä 1918 valkoisten harjoittamaa terroria ja vaati vankileirejä suljettavaksi. Tämän johdosta tämä aiemmin niin mahtava mies joutui pelkäämään valkoisten kostoa ja vihaa. Minulle uusi yksityiskohta oli myös se, että kirjan mukaan Mannerheimin kiinnostus Punaisen ristin toimintaa kohtaan nousi ainakin osittain siitä, että hän itse tarvitsi järjestön apua paetessaan Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen. Apua saanut pakolainen tunsi kiitollisuutta. Tätä kirjaa voi lukea kuin Suomen historian pikakertausta, marsalkan silmin katseltuna.

Oranen, Raija
Marsalkan Ruusu
Otava, 2018

Siipirikko mies - satumaailma ja Libanonin historiaa

Käännöskirjallisuus tavoittaa suomen kielen joskus hitaasti. Amin Maaloufin Goncourt-palkittu Siipirikko mies -kirja suomennettiin yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja hyvä, että suomennettiin. Lotta Toivanen on tehnyt hienon työn suomentajana. Eikä kirja, joka käsittelee Libanonin kansanryhmien suhteita, pakolaisuutta ja ulkovaltojen roolia Lähi-idässä ole yhtään vanhentunut. Päinvastoin.

Kirjan alkuperäisen nimen sanatarkka käännös olisi Tanioksen kalliot, nimi viittaa kirjan päähenkilöön.  Siipirikko mies -termikin kirjassa esiintyy ja se viittaa niihin, jotka joutuvat jättämään kotiseutunsa. Siis pakolaisiin. Kirjan syntyhistoria viittaa kirjailija Maaloufin oman suvun tarinaan. Hänen esi-isänsä syyllistyi 1800-luvun alun Libanonissa patriarkan murhaan, mistä alkoi pitkä koston kierre. Kansanryhmien väliset sodat ja vihanpito ovat olleet Libanonin historiaa myöhemminkin. Myös kirjailija itse on joutunut valitsemaan sodan ja pakenemisen väliltä ja muuttanut Ranskaan. Kirja ei silti ole sukutarina, se kuvaa tapahtumia niin kuin ne olisivat voineet tapahtua.

Kannen suunnittelu:  Jenni Noponen

Kirjan kieli on kaunista, käännöksenäkin. Tekstistä osa on kirjoitettu vanhan vuoristokronikan muotoon. Se viittaa vanhoihin satuihin ja legendoihin. Se tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailman. Samalla kirja kuitenkin avaa sellaista historiaa, joka ainakin minulle oli tuntematonta. 1830-luvulla kun Libanonin alue oli osa jo silloin murenevaa Turkin imperiumia, eurooppalaiset valtiot Ranska ja Englanti kiinnostuivat alueesta. Jo Napoleon oli retkellään jättänyt seudulle muiston Ranskan vallankumouksen aatteesta. Sittemmin länsimaisia vaikutteita levittivät protestanttiset kirkot, joita perustettiin myös maailman vanhimpien kristittyjen alueelle. Kirjan keskeinen ympäristö on katolista, maroniittikristittyjen hallitsemaa Libanonia. Muslimien ja druusien kanssa on totuttu elämään. Mutta kirja kertoo myös siitä, että kansanosien välisen epäluulon syntymiseen ei paljoa tarvita. Usein kansanryhmien väliset kiistat ovat ulkopuolisten tarkoituksella lietsomia. Niin silloin kuin nytkin.  Kirjan historiallista pohjaa ovat myös kuvaukset maanjäristyksistä ja alkuaan albanialaisen pasha Alin nousu Egyptin johtajaksi ja valtatekijäksi. Kirjassa katsellaan 1800-luvun murrosvuosia Lähi-idän näkökulmasta.

Kirja kuvaa Libanonin vuoria ja kyliä kauniisti. Lukija voi uskoa, että kirjailija ajattelee kotimaataan kaivaten ja rakastaen. Vuoret pysyvät, usein kylätkin, vaikka vallanpitäjien nimet vaihtuvat.

Maalouf, Amin
Siipirikko mies
ranskan kielestä suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2015

Keskipäivän haltija - sivustakatsojien historiaa

Julia Franckin kirjoittama kirja Keskipäivän haltija voitti ilmestyessään Saksan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreis -palkinnon. Avain-kustantamo teki hienon työn julkaistessaan kirjan suomeksi. Monien muiden palkittujen saksalaisromaanien tavoin tämäkin käsittelee Saksan 1900-luvun kipeää historiaa ja sen jättämiä jälkiä. Näkökulma on kuitenkin tuore. Kirjan lukeminen palkitsee, vaikka siinä tuntuu olevankin vähän liikaa sivuja

Kirjan alku on riipaiseva ja koukuttava. Sodanjälkeinen itäinen Saksa, kaoottinen rautatieasema, täpötäysi juna. Epätoivoisten pakenijoiden joukossa äiti ja pieni poika, jotka eksyvät toisistaan. Luku on vaikuttava, lukija haluaa lukea kirjan loppuun asti kuullakseen, mitä oikein tapahtui. Franck, Julia

Dramaattisen alun jälkeen tarina palaa ajassa ensimmäisen maailmansodan loppuvuosiin. Suurin osa kirjasta on äidin tarinaa, kuvausta siitä, kuinka äiti eli elämänsä lapsesta aikuiseksi ja päätyi lopulta oman lapsensa kanssa rautatieasemalle. Kirjassa käydään läpi Saksan historian ratkaisevat ja raskaat vuodet, mutta kirjassa ei kuvata poliitikkoja eikä SS-miehiä vaan tavallisia ihmisiä. Poliittiset tapahtumat jäävät maininnan asteelle, lukijalle on sijoitettu tekstiin viitteitä tunnettuihin tapahtumiin, suomalaiselta lukijalta osa viitteistä saattaa jäädä huomiottakin, mutta keskeistä on arki. Talouskriisi näyttäytyy niin, että päähenkilöiden tuttavista yhä useampi on ilman työtä, natsivallan vakiintuminen näkyy juutalaistaustaisten työntekijöiden katoamisena työpaikalta, Wannsee-järven huvilat mainitaan. Kirjan päähenkilön syntyperään liittyy tahra, hänen mielenterveysongelmista kärsivä äitinsä on taustaltaan juutalainen. Tämän kaksinkertaisen tahran kätkeminen onnistuu, mutta elämä käy raskaaksi. Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eläessään hän lukuisten muiden tavoin joutuu valitsemaan, kenelle on uskollisin. Ankarissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tekemään valintoja, joita helpompaa aikaa elävien on vaikea ymmärtää. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtauksia on hetki, jossa päähenkilö pakosta joutuu vastakkain keskitysleirivankien elämän todellisuuden kanssa. Tiedostamisen hetki ei ole kaunis, lukijakin tuntee kohtauksessa tuskaa ja häpeää omasta ulkopuolisuudestaan.

Kirjassa on lukuja, joita ainakin minä olisin toivonut lyhennettävän. En olisi halunnut esimerkiksi lukea loputtoman pitkiä kuvauksia päähenkilön sisaren seksielämästä, vaikka nekin tietysti tukivat kirjan tarinaa. Mutta kokonaisuutena lukeminen kannattaa. Koukuttavaa alun ja venytetyn keskikohdan jälkeen kirjan loppu palkitsee. Tämä on ankaraa aikaa elävien naisten tarina. Ihmisten, jotka pakotetaan elämään omaa elämäänsä ulkopuolisina.

Kirjasta on kirjoittanut arvionsa ainakin Reader, why did I marry him?

Ja mikäkö se on se keskipäivän haltija. Saksalaisen tarun mukaan haltija voi ilmestyä kotiin keskelle päivää, viedä naisilta järjen ja lapset. Ainoa, jolla sen voi torjua on puhuminen. Ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Keskipäivän haltija
saksan kielestä suomentanut Raija Nylander
Avain, 2009

Harriet ja Olof - etninen puhdistus ja salaliitot Viipurissa

Harriet ja Olof on kansalaissodan loppuvaiheeseen ja sen jälkiselvittelyvaiheeseen sijoittuva dokumenttiromaani, jonka hahmot ovat todellisia historiallisia henkilöitä.  Faktan ja fiktion välimailla liikkuva kirja on eräänlaista elävöitettyä historiaa. Historiankirjoitusta on täydennetty mielikuvituksessa, jotta tarinasta tulisi jännittävämpi ja samaistuttavampi. Omana sävynsä kirjaan tuo kirjailijan oman suvun tarina ja sen yhteys tapahtumiin.

 Kirja alkaa nolostuttavalla rakkauskuvauksella, nuoren jääkärin Olof Laguksen ja kenraalin kauniin puolison Harriet Thesleffin intohimoisen rakkauden kuvaus kuulostaa vähän liian kiihkeältä. Kirjailija Martti Backman on kokenut toimittaja ja hyvä asiatekstien kirjoittaja, rakkaussuhdekuvaajana hän ei ole parhaimmillaan.  Kirjan mukaan romanssi alkaa jo matkalla Saksasta Suomeen ja jatkuu valkoisen armeijan edetessä  lähelle Viipuria. Harriet Thesleff kulkee mukana koulutettuna hoitajana. Mutta romanssi ja samalla Olofin elämä päättyy läheltä ammuttuun luotiin juuri ennen kuin valkoinen armeija valloitti Viipurin. Kansalaissodan kauhujen keskelläkin kuolema herättää epäilyksiä, mutta jää suurempien kauheuksien varjoon.

Kansi: Tuomo Parikka

 Rakkaussuhde ja Laguksen kuolema ovat lähteistä tarkistettavia faktoja, kirjan tulkinnat kirjoittajan omia.

Alun kankean romanssikuvauksen jälkeen tarina alkaa kulkea. Yhden jääkärin kuolemasta tarina laajenee kuvaamaan Viipurin kaupungin tilannetta kansalaissodan lopussa ja siellä tapahtunutta joukkomurhaa. Punaisten johtajat olivat paenneet, kaupunkia hallitsivat voittoisat valkoiset.  Heistä enemmistä oli pohjalaisia ja kainuulaisia nuoria, sodassa raaistuneita miehiä, joita nuoret Saksassa koulutetut jääkärit komensivat. Sekasortoisia oloja kuvaa hyvin se, että valkoinen pohjalaissäveltäjä Toivo Kuula tuli ammutuksi kesken valkoisten alkoholipitoisten voitonjuhlan. Viinaa riitti myös tavallisille sotilaille, hienojen ravintoloiden sijasta he joivat kadulla ja parakeissa. Tämän sekasorron keskellä valkoiset murhasivat 400 Viipurin venäläistä. Murhan suorittivat tavalliset (pohjalaiset) sotamiehet jääkärien komennuksessa. Kansalaissodan raa’assa ilmapiirissäkin teko on poikkeuksellinen siksi, että suurin osa murhatuista venäläisistä vastusti punaisten valtaa ja oli odottanut valkoisia vapauttajina. Kyse oli siis etnisestä puhdistuksesta, ei punaisiin kohdistuneesta kostosta. Teloituksen jälkeen uhrit vielä ryöstettiin ja kirjailija vihjaa, että monesta pohjaispiirongin laatikosta voi tänäkin päivänä löytyä suvussa peritty arvoesine, joka on peräisin murhatuilta venäläsiltä. Joukkomurhaa alkaa selvittää kirjan sankarihahmo, asianajaja Fritz Wiik. Selvitystyö vie miehen jopa itsensä kenraali Mannerheimin puheille, mutta syyllisiä ei saada vastuuseen.

Fritz Wiikin persoona pitää kirjan osia yhdessä, paitsi joukkomurhaa hän joutuu selvittämään myös kirjan alussa kuvattua jääkärikuolemaa. Tarinan edetessä selviää myös, että Fritz Wiik oli kirjailijan salattu isoisä ja että kirjan lähtökohtana oli halu selvittää, millainen mies oli isoisä, josta perheessä ei koskaan puhuttu. Kirjailija haluaa ymmärtää isoisäänsä, erikoisia parisuhdekiemuroita tarkastellaan vahvasta miesnäkökulmasta.

Kirja johdattaa lukijansa erilaisten salaliittoteorioiden äärelle. Sen keskeiseksi hahmoksi nousee kenraali Harriet Thesleffin puoliso kenraali Wilhelm Thesleff. Tämä taustaltaan viipurilainen ylimys oli saksalaissuuntautuneen politiikan johtohahmoja, joka syksyllä 1918 toimi sotaministerinä ja käytännössä armeijan ylipäällikkönä. Saksan häviö sodassa pudotti Thesleffin ministerin paikalta ja päätti hänen uransa armeijassa ja politiikassa. Thesleff oli Mannerheimin vastustaja ja kilpailija, kahden kenraalin ja kahden poliittisen suuntauksen kilpailu on kirjan keskeinen teema.

Puutteineenkin kirja on tärkeä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Aiemmin en ole juuri pohtinut kansalaissotaa venäläisvastaisuuden tai muun muukalaisvihamielisyyden näkökulmasta.  Sotien herättämällä raakuudella on aina taipumus kohdistua myös vähemmistöihin,  oli sodan alkuperäinen syy sitten mikä tahansa. Toisaalta juuri sodan vapaussotaluonteen korostus helposti kääntyi vihaksi kaikkea venäläistä kohtaan.  Samalla kirja korostaa kansalaissotaa ulkovaltojen ja johtajien pelilautana. Tavalliset suomalaiset osana isojen peliä. Tämän kirjan jälkeen viimeistään täytyy lukulistalle nostaa Teemu Keskisarjan Viipuri 1918. Jonkunlaista näkökulmaa kirjan kolmiodraamaan voi tuoda myös tänä keväänä ilmestyvä Generalens dotter, joka kertoo Harriet ja Wilhelm Thesleffin tyttärestä. Kirjan kirjoittaja on tyttärentytär Emelie Enckell.

Backman, Martti
Harriet ja Olof : rakkaus ja kuolema Viipurissa
Gummerus, 2016

Miniatyyrimaalari - renessanssiajan Rooma

Poimin Pekka Matilaisen uutuuskirjan lukulistalleni heti luettuani hänen esikoiskirjansa Kupoli. Uuden Miniatyyrimaalari-kirjan tapahtumat ovat jatkoa esikoisromaanille. Tässä kirjassa edellisen kirjan päähenkilöt salaperäinen viisas mies Loschi ja nuori Antonio kohtaavat yhdeksän vuoden jälkeen tällä kertaa Firenzen sijasta Roomassa. Mukana ovat myös edellisen kirjan keskeiset naishahmot sekä edellisen kirjan paha inkvisiittori Fabian Santini. Vanhentunut Loschi työskentelee kuuriassa ja asuu vanhan naisystävänsä kanssa avoimesti yhdessä. Antonio on opiskellut miniatyyrimaalariksi, joka erityisen mielellään kuvittaa kopioituja käsikirjoituksia ja saapuu Roomaan töitä etsimään. Käsikirjoituksesta tässäkin kirjassa on kyse. Tällä kertaa keskustellaan roomalaisen filosofin Lucretiuksen runoelmasta De rerum natura, eli, Asioiden luonteesta. Teksti maallisen rakkauden ylistyksellä, mutta sisältää meille tutun ajatuksen atomeista, joista kaikki olevainen muodostuu. Teos myös väitti, että ihmiset ovat kuolemanpelkonsa vuoksi keksineet ajatuksen jumalista ja kuolemanpelosta. Eräänlainen ateismin julistus siis. Tekstin ajatuksilla on ollut sittemmin käänteentekevä vaikutus sekä luonnontieteisiin että filosofiaan. Kuten niin monessa muussakin kirjassa, katolinen kirkko ja etenkin sen kauheat inkvisiittorit esitetään antiikin käsikirjoitusten vastustajina. Ei syyttä, mutta näkemys on ehkä myös kovin yksinkertaistettu. 

Kupoli palkittiin Dekkariseuran esikoispalkinnolla ja jonkinlainen rikosjuoni siinä olikin. Toisin on tämän kirjan laita. Suorastaan harmittaa, että se on ainakin Helmet-kirjastoissa sijoitettu harhaanjohtavasti jännityskirjahyllyyn. Kyseessä on historiallinen romaani, jossa toki on jännitystä, mutta ei dekkarin juonta tai rikoksen selvittelyä. Vaikka kirja pitääkin lukijan otteessaan, sen jännitys ei ole dekkarimaista.

Kansi: Mika Perkiökangas

Matilainen kaunista ja huolellista kieltä. Tämä kirjan kieli on vielä esikoisteostakin hiotumpaa ja luontevampaa. Kirja on myös osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, hän on renessanssiajan tuntija, joka saa miljöön ja aikakauden eloon. Hän osaa kuvata renessanssiajan aatteita ja nivoa tapahtumat ajan poliittisiin ja kirkollisiin tapahtumiin. Tämänkin kirjan sivuhenkilöistä suuri osa on todellisia historiallisia henkilöitä. Tämä kirja on myös ylistys Rooman Trasteverelle, tuolle Gianicolo-kukkulan juurelle levittäytyvälle rosoiselle kaupunginosalle. Matilainen on kirjoittanut kirjaansa Gianicololla sijaitsevassa Suomen kulttuurikeskuksessa Villa Lantessa. Kirjassa Villa Lanten nykyiseen sijaintikohtaan on sijoitettu maja, josta aukeaa Rooman upein maisema. Kirjan maisemakuvaus turistinakin Roomassa vierailleen lukijan näkemään kaupungin nykyiset maisemat silmissään. 

Kuten maisemalla myös kirjan ajatuksilla on yhteys meidän aikaamme, kuten viisaan Loschin toteamus siitä, että ”hyvä tarina voittaa aina totuuden, koska ihmiset rakastavat niitä”. Ainakin minulle oli enemän kuin tarpeen kirjan ohje siitä, että kun työskentelee, kannattaa "tehdä sitä mitä on tekemässä".  Keskittyminen olisi tarpeen. 

Matilainen, Pekka
Miniatyyrimaalari
Atena, 2017

P.S. Kulkija kirjan kannessa näyttää hämmästyttävän modernilta. Ehkä tarkoituksella.

Kun kellot vaikenivat - silmä silmästä, tsekkiläisittäin

Unto Katajamäki on historianopettaja ja opetusalan virkamies, joka eläkkeelle jäätyään on kirjoittanut useita dekkareita. Kun kellot vaikenivat on historiallinen romaani, jonka myötä hän palaa 43 vuotta sitten palauttamansa gradun aiheiseen, sudeettisaksalaisten karkotuksiin ja vainoihin toisen maailmansodan jälkeen.  Kirjailija tuntee aiheensa, tosin kirjan lopussa on hyvä lähdeluettelo, se ei sisällä mitään uutta kirjallisuutta. Sodanjälkeisistä tapahtumista on varmasti kirjoitettu viime vuosinakin. Lukujen alkulehdillä on siteerattu karkotuksen uhrien silminnäkijäkertomuksia, mikä lisää autenttisuuden tunnetta. 

Kirjan tapahtuma-aikana on vuoden 1945 kevät ja kesä Tsekkoslovakiassa.  Jo ennen Saksan lopullista antautumista Prahassa syntyy kansannousu saksalaisia vastaan. Viha ei kohdistu vain miehittäjiin, sen kohteeksi joutuvat myös maassa koko ikänsä asuneet saksankieliset, sudeettisaksalaisten sukujen jälkeläiset. Maailmansotien välisenä aikana Tsekkoslovakiassa asui kaksi miljoonaa saksankielistä. Heistä monet iloitsivat, kun Saksa miehitti maan. Useimmat eivät kuitenkaan olleet natsien kannattajia vaan joutuivat vastoin tahtoaan osaksi suurvaltapolitiikkaa. Sodan aikana he saivat Saksan kansalaisuuden ja sen myötä etuoikeutetun aseman alueen muihin asukkaisiin nähden. Natsivallan romahdettua he jäivät vaille kotimaata ja joutuivat maksamaan saksalaisten tekemistä hirmutöistä. Viha purkautuu aluksi katuväkivaltana ja yksittäisinä viharikoksina, mutta muuttuu pian järjestäytyneeksi. Saksalaiset menettävät kansalaisoikeutensa ja jopa keskitysleirit täyttyvät uudelleen. 

Sudeettisaksalaiset karkotettiin väkivaltaisesti ja tuhannet kuolivat väkivallan, karkotusten ja vangitsemisten seurauksena. Kostonhalun lisäksi väkivaltaa lietsoi maan sekasortoinen tilanne. Sotaaedeltävän kauden pakolaishallituksen asema horjui ja kommunistien vahvistui. Puna-armeijan valtaus ei jäänytkään väliaikaiseksi. Amerikkalaisia odotettiin turhaan Prahan vapauttajiksi.

Katajamäen kirjan päähenkilö on saksankielinen lääkäri, Wilhelm. Hänen roolinsa on eräänlainen todistajan rooli. Lääkärinä hän on arvostettu henkilö, joka joutuu tulkkina osallistumaan natsien ja kapinallisten epäonnostuneisiin rauhanneuvotteluihin. Hän joutuu väkivaltaisia miehenosoituksia ja saksalaisten pidätyksiä ja kokemaan pidätyksen ja vankeuden itsekin. Sivusta seuraajana hän kokee myös Usti nad Labenin verilöylyn, jossa väkijoukko surmasi kymmeniä saksalaisia kaupungin sillalla. Hirmuteko, joka oli ainakin minulle tuntematon. Päähenkilön tie vie entiseen mallileiriin Terezinin (Theresienstadt) keskitysleiriin, joka Saksan luhistutua sai jatkaa elämäänsä ja täyttyi saksalaisista vangeista. Koston uhrina ja todistajana hän itsekin pohtii, haluaisiko hän kostaa itsensä ja perheensä puolesta.

Kirjan ihmiskuvaus ei ole kovin syvällistä, henkilöt ovat pikemminkin lajityyppinsä edustajia kuin oikeita ihmisiä ja kirjan sävy on hivenen opettavainen.  Suosittelen kirjaa kuitenkin historiasta kiinnostuneille, se avaa yhden traagisen näkökulman eurooppalaiseen 1900-luvun historiaan. Se tuo lähelle tuhansia kuolonuhreja vaatineen kostotyön, joka samalla lopetti suosisatoja jatkuneen saksankielisen kulttuurin silloisen Tsekkoslovakian alueella. Olen viime aikoina lukenut romaaneja. jotka liittyvät Tsekko-Slovakien historiaan natsivallan aikana. Niistä Terhi Rannelan Frau ja Laurent Binet'n HHhH liittyivät Böömin ja Määrin vihattuun käskynhaltijaan, Prahan teurastajana tunntettuun Reinhardt Heinrichiin jä hänen murhaansa. Sebaldin Austerlitz taas sivuaa pelastusoperaatiota, joka pelasti sadat Prahan juutalaislapset holokaustilta ja toi heidät Englantiin.

Sain kirjan arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitos siitä. 


Katajamäki, Unto
Kun kellot vaikenivat
Bookcover, 2017