Päivä vain ja hetki kerrallansa - evankelisen perheen tyttärenä

Lestadiolainen herätysliike on tuottanut melkoisen määrän kirjallisuutta ja elokuvia. Herätysliikkeen piirissä kasvaneet ja siitä etäisyyttä ottaneet ovat kirjoittaneet kokemuksiaan ahdistavasta uskosta ja uskonnon varjolla tehdyistä vääryyksistä. Muiden herätysliikkeiden vaikutus ei näy ainakaan nykykirjallisuudessa yhtä suorana. Esimerkiksi evankelinen herätysliike, jonka opillisista kiistoista on kirjoitettu paljon, ei ole juurikaan synnyttänyt "uskonnon uhrien kirjallisuutta".

Nyt käsiini osui Helena Ylikotilan omakustannekirja Päivä vain ja hetki kerrallaan. Tämä kirja kertoo perheestä, jonka elämää evankelinen herätysliike määritti. Kotona pidettiin seuroja, oltiin uskovaisia ja käytiin isoilla juhlilla. Uskonto rajoitti, mutta myös antoi ystäviä ja sisältöä elämään. Ruumiillinen kuritus, synnistä ja maailmallisuudesta varoittelu ja helvetillä uhkailu jättivät herkän tytön mieleen pelkoja, joita aikuisiällä käsiteltiin terapiassa. Pahimmalta lasten kohtelulta sentään säästyttiin vaikka epämiellyttävän saarnamiehen niljakas käytös ahdistikin. Kirjan kirjoittaminenkin lienee alkanut halusta selvittää omia kipeitä tunteita ja muistoja.

Romaani kertoo kirjoittajan vanhempien tarinat ja jatkuu hänen omana kehityskertomuksenaan. Vanhemmat olivat sota-ajan sukupolvea, kirjoittaja itse sodan jälkeen syntynyt. Lapsuuden ja suuren sisarusparven vaikutus käy selväksi. Tarinaa kertovat vuorotellen isä, äiti, itse kirjoittaja ja hänen nyt jo edesmennyt siarensa. Paikkakuntalaiselle, perheen ainakin pinnallisesti tunteneelle tulee kirjaa lukiessa omituinen olo : päähenkilöiden ja sisarusten nimet on vaihdettu vaikka he ovat täysin tunnistettavia. Perheen ulkopuolisten henkilöiden nimiä on sen sijaan säilytetty. Ratkaisu tuntuu erikoiselta ja nimenmuutokset tarpeettomilta. Monta itsellenikin tuttua henkilöä oli kirjassa nimeltä mainittu. Siitä tunnisti myös useita paikkakuntaa kuohuttaneita onnettomuuksia. Nimenmuutoksilla kirjoittaja halunnee korostaa tekstin henkilökohtaisuutta. Kyse on hänen tulkinnastaan, fiktiosta eikä varsinaisista muistelmista.  Fakta antaa tapahtumille raamit, tulkinta on kirjoittajan omaa. Tarinaa ja ympäristöä tuntemattomalle kirja voi hankalasti luettava, takaumien takia tarina ei etene suoraviivaisesti.

Kirjan jälkipuolisko vie tarinan pois kotipitäjästä. Erilaisia vaikeuksia tulee vastaan myös työpaikoilla. Yksityiskohtaisimmin kirjoittaja kuvaa työtään suurehkossa seurakunnassa. Seurakunnan huonon työilmapiirin kuvaus voisi liittyä tämän päivän kohuotsikkoihin, Kirjoittaja siteeraa paikallislehden toimittajaa, jonka mukaan "Mikään ei ole niin herkullista kuin uskovaisten riidat". Tämä journalistinen totuus pätee tänään yhtä lailla kuin viime vuosisadalla.

Kirjan kieli on sujavaa ja teksti vie mukanaan. Ajankuvana kirja saattaa kiinnostaa niitäkin, joille ympäristö ja henkilöt ovat vieraita. Sodan jälkeinen pulakausi merkitsi suurelle perheelle selviämistaistelua. Lapset tekivät töitä pienestä pitäen. Lapsilisät auttoivat vähän, mutta myös herättivät kateutta. Perheet olivat suuria, mutta lapsia myös kuoli. Vilkas kylä hiljeni, kun nuoret lähtivät Ruotsiin ja kaupunkeihin, mutta televisio toi uusia vaikutteita Kirjoittaja oli kylänsä ja sukunsa ensimmäinen ylioppilas, mikä tuntui erottavan hänet ympäristöstään.  Pienessä lukiossa tunnettiin vuoden 1968 poliittinen kuohunta ja herättiin kansainväliseen solidaatisuuteen, mutta "miten hän olisi kertonut navettatöistä väsyneelle äidilleen, että oli tärkeää tiedostaa kehitysmaiden naisten huono asema?" Muiden sotaveteraanien lasten tavoin kirjoittaja ymmärsi vasta aikuisena, kuinka pahasti sodan kokemusten runtelema isä oli. "Teit parhaasi, teit sen omalla tavallasi", ajattelee tytär isänsä kuoltua. 

Ylikotila, Helena
Päivä vain ja hetki kerrallansa - Marian ja Johanin tarina
2022, 262 sivua