”Läpitte
maailman historian on ollu niitä, jotka kertoo ja niitä, jokka ei kerro ko
häpeä estää puhumisen”
Rosa Liksomin Everstinna-romaanin minäkertoja on niitä, jotka kertovat ja jotka eivät häpeä. Verankarvainen romaani sopii #metoo-kampanjan aikaan. Se puhuu asioista, joista monet ovat häpeän vuoksi vaienneet. Kirja ilmestyi jo syksyllä ja on – ansaitusti – saanut paljon julkisuutta. Siksi minäkin tiesin lukiessani, että kirjan nimetön päähenkilö on kirjailijan fiktiivinen näkemys 1984 kuolleesta lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä, Rosa Liksomin perheen tuttavasta. Kirjaa lukeakseen taustaa ei kuitenkaan tarvitse tuntea. Kariniemen elämä antaa kirjalle joitakin raameja, mutta sisältö ja tulkinnat ovat Rosa Liksomia.
Lapin murteella kirjoitettu kirja on monologi, jossa vanha nainen, Everstinna, muistelee. Varhain kuolleen jääkäri-isän perintönä hän oli saanut valkoisen Suomen aatteen, liittyi Lotta Svärdiin ja matkusti salaa lapualaisten kokoukseen Ouluun. Kiihkeä rakkaussuhde isän ystävän, Everstin, kanssa sitoo hänet suomalaiseen natsismiin ja tutustuttaa sodan aikana saksalaisiin sotilaisiin. En muista lukeneeni yhtä paljasta kertomusta suomalaisen äärioikeiston maailmankuvasta. Kirjan päähenkilöt olivat niitä, jotka näkivät ja kuitenkin uskoivat. He joutuivat todistamaan Lapin vankileirien ja itärintaman kauhuja ja kuuntelemaan natsien näkemyksiä suomalaisista alempana rotuna. Everstinna ei selittele eikä puolustele. Aika oli vihan ja koston aikaa, ihminen tottui ympärillään olevaan julmuuteen. ”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, …. mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunut”.
Väkivallalla on sekä makro- että mikrotaso. Päähenkilö avioituu sodan jälkeen Everstinsä kanssa ja mies, jonka luonteesta lukija sai varottavia viitteitä jo alusta lähtien, osoittautuu sodan jälkeen sadistiseksi hakkaajaksi. Mies kävi vieraissa, vaikka oli omasta vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Julkisivu pidettiin kunnossa, vaimo kävi miehensä kanssa juhlissakin silloin, kun kasvoissa ei ollut mustelmia, mutta pukeutui harvoin lyhythihaisiin. Vaimo pysyi perhehelvetissä parikymmentä vuotta, kunnes ”lopulinen seinä tuli vasthaan”. Kirjan kuva sairaasta rakkaudesta on pelottava. Fyysinen ja henkinen väkivalta lamaannuttaa eikä uhri osaa tai uskalla lähteä. Mutta pitkä parisuhde ei ole yksipuolinen, väkivaltaisessa suhteessa hakatulla on oma roolinsa. Näissäkin suhteissa on symbioottiset ulottuvuutensa. Aviomiehen, Everstin, luonteen kieroutuneisuudelle, suoranaiselle pahuudelle, tarjotaan mahdollisia syitä, mutta asiaa ei selitetä loppuun asti. Sodat raaistavat, mutta lukija jää pohtimaan myös Everstin lapsuudesta kerrottuja lyhyitä katkelmia.
Kaiken kauheuden keskellä kirja on myös ylistys Lapin luonnolle. Poliittinen viesti on ehkä kappaleessa. jossa mainitaan Jerisjärvi ja Talaskangas, viime vuosituhannen erämaaliikkeen taistelualueet. Soiden mystisyyttä ja houkuttavuutta henkivät episodit tuovat mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Everstinna kokee Lapin suot yhtä voimallisina ja eroottisina kuin tuon kirjan päähenkilö Aalo. Suo antaa voimaa ja liittyy (kiellettyyn) seksuaalisuuteen. Mutta kielletty ei ole kaunista ja romanttista vaan rumaa ja tabuja rikkovaa. Kirjan kuvauksia 14-vuotiaan ja aikuisen välisestä seksistä oli vaikea lukea. Kirjan lopussa teema näyttäytyy vielä uudesta näkökulmasta.
Kirja muistuttaa Aino Kallaksen kirjoista myös siinä, että sillä on oma kielimaailmansa. Murretta voi käyttää niin luovasti, että lopputuloksena on mestariteos. En ole Lapin murteen tuntija, mutta teksti vaikutti aidolta puheelta. Kirjan kielestä nauttii sellainenkin lukija, joka ei yleensä murreteksteistä pidä. Kuten minä. Persoonallinen kieli toi puhujan ikään kuin lähemmäksi. Kieli on paikoitellen niin ilmaisuvoimaista, että lukija aistii tekstin kaikilla aisteillaan. Näin esimerkiksi silloin, kun kuvataan päähenkilön opettajakokemusta sahatavaralta haisevassa kylässä, jonka ympärillä aukesi kesyttämätön jänkä. Hauskimpia ilmauksia olivat ulkomaisten sanojen ja nimien murteelliset väännökset, kuten Vitkun Kiislinki (Vidkun Quisling) tai Siik Haili (Sieg Heil). Ne osoittavat, että ulkomaiset vaikutteet eivät ole aina tulleet Lappiin Helsingin tai yleiskielen kautta vaan Lapilla on ollut myös suora yhteys muuhun maailmaan. Ajatus, jonka epäilemättä sekä Annikki Kariniemi että Rosa Liksom jakaisivat.
Rosa Liksomin Everstinna-romaanin minäkertoja on niitä, jotka kertovat ja jotka eivät häpeä. Verankarvainen romaani sopii #metoo-kampanjan aikaan. Se puhuu asioista, joista monet ovat häpeän vuoksi vaienneet. Kirja ilmestyi jo syksyllä ja on – ansaitusti – saanut paljon julkisuutta. Siksi minäkin tiesin lukiessani, että kirjan nimetön päähenkilö on kirjailijan fiktiivinen näkemys 1984 kuolleesta lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä, Rosa Liksomin perheen tuttavasta. Kirjaa lukeakseen taustaa ei kuitenkaan tarvitse tuntea. Kariniemen elämä antaa kirjalle joitakin raameja, mutta sisältö ja tulkinnat ovat Rosa Liksomia.
 |
Lapin murteella kirjoitettu kirja on monologi, jossa vanha nainen, Everstinna, muistelee. Varhain kuolleen jääkäri-isän perintönä hän oli saanut valkoisen Suomen aatteen, liittyi Lotta Svärdiin ja matkusti salaa lapualaisten kokoukseen Ouluun. Kiihkeä rakkaussuhde isän ystävän, Everstin, kanssa sitoo hänet suomalaiseen natsismiin ja tutustuttaa sodan aikana saksalaisiin sotilaisiin. En muista lukeneeni yhtä paljasta kertomusta suomalaisen äärioikeiston maailmankuvasta. Kirjan päähenkilöt olivat niitä, jotka näkivät ja kuitenkin uskoivat. He joutuivat todistamaan Lapin vankileirien ja itärintaman kauhuja ja kuuntelemaan natsien näkemyksiä suomalaisista alempana rotuna. Everstinna ei selittele eikä puolustele. Aika oli vihan ja koston aikaa, ihminen tottui ympärillään olevaan julmuuteen. ”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, …. mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunut”.
Väkivallalla on sekä makro- että mikrotaso. Päähenkilö avioituu sodan jälkeen Everstinsä kanssa ja mies, jonka luonteesta lukija sai varottavia viitteitä jo alusta lähtien, osoittautuu sodan jälkeen sadistiseksi hakkaajaksi. Mies kävi vieraissa, vaikka oli omasta vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Julkisivu pidettiin kunnossa, vaimo kävi miehensä kanssa juhlissakin silloin, kun kasvoissa ei ollut mustelmia, mutta pukeutui harvoin lyhythihaisiin. Vaimo pysyi perhehelvetissä parikymmentä vuotta, kunnes ”lopulinen seinä tuli vasthaan”. Kirjan kuva sairaasta rakkaudesta on pelottava. Fyysinen ja henkinen väkivalta lamaannuttaa eikä uhri osaa tai uskalla lähteä. Mutta pitkä parisuhde ei ole yksipuolinen, väkivaltaisessa suhteessa hakatulla on oma roolinsa. Näissäkin suhteissa on symbioottiset ulottuvuutensa. Aviomiehen, Everstin, luonteen kieroutuneisuudelle, suoranaiselle pahuudelle, tarjotaan mahdollisia syitä, mutta asiaa ei selitetä loppuun asti. Sodat raaistavat, mutta lukija jää pohtimaan myös Everstin lapsuudesta kerrottuja lyhyitä katkelmia.
Kaiken kauheuden keskellä kirja on myös ylistys Lapin luonnolle. Poliittinen viesti on ehkä kappaleessa. jossa mainitaan Jerisjärvi ja Talaskangas, viime vuosituhannen erämaaliikkeen taistelualueet. Soiden mystisyyttä ja houkuttavuutta henkivät episodit tuovat mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Everstinna kokee Lapin suot yhtä voimallisina ja eroottisina kuin tuon kirjan päähenkilö Aalo. Suo antaa voimaa ja liittyy (kiellettyyn) seksuaalisuuteen. Mutta kielletty ei ole kaunista ja romanttista vaan rumaa ja tabuja rikkovaa. Kirjan kuvauksia 14-vuotiaan ja aikuisen välisestä seksistä oli vaikea lukea. Kirjan lopussa teema näyttäytyy vielä uudesta näkökulmasta.
Kirja muistuttaa Aino Kallaksen kirjoista myös siinä, että sillä on oma kielimaailmansa. Murretta voi käyttää niin luovasti, että lopputuloksena on mestariteos. En ole Lapin murteen tuntija, mutta teksti vaikutti aidolta puheelta. Kirjan kielestä nauttii sellainenkin lukija, joka ei yleensä murreteksteistä pidä. Kuten minä. Persoonallinen kieli toi puhujan ikään kuin lähemmäksi. Kieli on paikoitellen niin ilmaisuvoimaista, että lukija aistii tekstin kaikilla aisteillaan. Näin esimerkiksi silloin, kun kuvataan päähenkilön opettajakokemusta sahatavaralta haisevassa kylässä, jonka ympärillä aukesi kesyttämätön jänkä. Hauskimpia ilmauksia olivat ulkomaisten sanojen ja nimien murteelliset väännökset, kuten Vitkun Kiislinki (Vidkun Quisling) tai Siik Haili (Sieg Heil). Ne osoittavat, että ulkomaiset vaikutteet eivät ole aina tulleet Lappiin Helsingin tai yleiskielen kautta vaan Lapilla on ollut myös suora yhteys muuhun maailmaan. Ajatus, jonka epäilemättä sekä Annikki Kariniemi että Rosa Liksom jakaisivat.
Everstinna
Like, 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti