Luin Dolores
Redondon toisen dekkarin, Luualttarin. Se on jatkoa Näkymätön vartija
–kirjalle. Kirjan kannessa lentelee korppi. Ilman äsken lukemaani Korppiretki-kirjaa, en olisi kiinnittänyt lintuun mitään huomiota. Kyse on suomalaisen kustantajan valinnasta, alkuteoksen kansi on
toisenlainen. Kirjassa ei juurikaan
puhuta korpeista, mutta mustat linnut sopivat sen synkkään tunnelmaan. Korpit viittaavat toisaalta kuolemaan,
toisaalta ne ovat välittäjiä ihmisten ja tuonpuoleisen välillä. Molemmat
ulottuvuudet liittyvät kirjaan. Espanjalaisen pyhimystarinan mukaan korpit voivat suojella kuollutta villieläimiltä. Sellaista suojelua tässä kirjassa olisi kaivattu.
Kirja tuo mieleeni myös vast’ikää lukemani Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma –kirjan. Kirjoissa käytetään samaa kadonneen kaksosen motiivia.
Yli 600-sivuinen kirja on dekkariksi paksu. Edellisen osan tavoin se esittelee baskien ja Navarran alueen mytologiaa ja historiaa. Minä luin kirjasta ensimmäisen kerran agoteista, väheksytystä vähemmistöstä, jonka elämä oli rinnastettavissa Intian kastittomien elämään. Heistä on merkintöjä Pyreneillä 1200-luvulta ainakin 1800-luvulle. Muun yhteisön ulkopuolella eläneen väestön asemaa kuvasti se, että he joutuivat seuraamaan jumalanpalveluksia erillisestä syvennyksestä ristikon läpi eikä heidän sallittu osallistua yhteiseen ehtoolliseen. Mielenkiintoinen ikkuna historiaan.
Itse rikosjuoni on jatkoa edellisen osan juonelle. Äidiksi tullut rikosylikonstaapeli Amaia Salazar selvittää joukkoineen synkkää rikossarjaa. Näennäisesti erilliset raa’at naistenmurhat yhdistyvät toisiinsa, kun toisiaan tuntemattomat murhaajat päätyvät itsemurhaan ja jättävät jälkeensä samanlaisen viestin. Rikoksilla tuntuu olevan yhteys paitsi rikosylikonstaapelin kotikylään, myös hänen perheeseensä. Kirjan edellisessä osassa rikosylikomisarion mielisairas, väkivaltainen äiti oli taustalla oleva uhka, tässä kirjassa hän siirtyy tapahtumisen keskiöön.
Kirjassa äitiys näkyy kahdella tavalla. Rikosylikonstaapelin lastaan vihaava murhanhimoinen äiti rikkoo äitiyteen liittyviä tabuja. Emme ymmärrä emmekä halua tietää äidistä, joka haluaa syödä oman lapsensa. Rikosylikonstaapelin oma äitiys on kaunista ja perinteistä, vaikka hän itse on uranainen ja asetta kantava poliisi. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen neljän kuukauden ikäisen vauvan äidin työssäkäynti tuntuu käsittämättömältä. Kirja on hyvä muistutus siitä, että pari sukupolvea sitten lyhyet äitiyslomat olivat todellisuutta meilläkin. Äidit imettivät ruokatunneilla tai lopettivat imetyksen työt aloitettuaan. Päähenkilön toiminta ja tunteiden hallinta ei tosin ole täysin uskottavaa. Tämä rakastava äiti kykenee kirjassa toimimaan poliisina jopa tilanteessa, jossa hänen omaa lastaan uhataan.
Kirja tuo mieleeni myös vast’ikää lukemani Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma –kirjan. Kirjoissa käytetään samaa kadonneen kaksosen motiivia.
Yli 600-sivuinen kirja on dekkariksi paksu. Edellisen osan tavoin se esittelee baskien ja Navarran alueen mytologiaa ja historiaa. Minä luin kirjasta ensimmäisen kerran agoteista, väheksytystä vähemmistöstä, jonka elämä oli rinnastettavissa Intian kastittomien elämään. Heistä on merkintöjä Pyreneillä 1200-luvulta ainakin 1800-luvulle. Muun yhteisön ulkopuolella eläneen väestön asemaa kuvasti se, että he joutuivat seuraamaan jumalanpalveluksia erillisestä syvennyksestä ristikon läpi eikä heidän sallittu osallistua yhteiseen ehtoolliseen. Mielenkiintoinen ikkuna historiaan.
Itse rikosjuoni on jatkoa edellisen osan juonelle. Äidiksi tullut rikosylikonstaapeli Amaia Salazar selvittää joukkoineen synkkää rikossarjaa. Näennäisesti erilliset raa’at naistenmurhat yhdistyvät toisiinsa, kun toisiaan tuntemattomat murhaajat päätyvät itsemurhaan ja jättävät jälkeensä samanlaisen viestin. Rikoksilla tuntuu olevan yhteys paitsi rikosylikonstaapelin kotikylään, myös hänen perheeseensä. Kirjan edellisessä osassa rikosylikomisarion mielisairas, väkivaltainen äiti oli taustalla oleva uhka, tässä kirjassa hän siirtyy tapahtumisen keskiöön.
 |
Kirjassa äitiys näkyy kahdella tavalla. Rikosylikonstaapelin lastaan vihaava murhanhimoinen äiti rikkoo äitiyteen liittyviä tabuja. Emme ymmärrä emmekä halua tietää äidistä, joka haluaa syödä oman lapsensa. Rikosylikonstaapelin oma äitiys on kaunista ja perinteistä, vaikka hän itse on uranainen ja asetta kantava poliisi. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen neljän kuukauden ikäisen vauvan äidin työssäkäynti tuntuu käsittämättömältä. Kirja on hyvä muistutus siitä, että pari sukupolvea sitten lyhyet äitiyslomat olivat todellisuutta meilläkin. Äidit imettivät ruokatunneilla tai lopettivat imetyksen työt aloitettuaan. Päähenkilön toiminta ja tunteiden hallinta ei tosin ole täysin uskottavaa. Tämä rakastava äiti kykenee kirjassa toimimaan poliisina jopa tilanteessa, jossa hänen omaa lastaan uhataan.
Tarina kulkee hyvin
ja koukuttaa lukijansa. Jännitys säilyy melkein oppuun asti. Itse olen lukenut
kirjaa työmatkoillani ja kerran upposin tarinaan niin syvälle, että ajoin
raitiovaunulla kaksi pysäkkiä liian pitkälle. Tapahtumat eivät ole uskottavia,
mutta se ei lukijaa häiritse. Kirjan
lajityyppi on maaginen realismi. Minua häiritsi käännöksen ainakin Suomen
kielessä outo tapa viitata päähenkilöön välillä suku- välillä etunimellä.
Nimentarkistuksen takia haluan etsiä alkuteoksen käsiini vaikka kielitaitoni
onkin hyvin heikko. Kaksi kirjaa
luettuani en voi enää jättää tarinaa kesken, päätösosa Myrskyuhri odottaa.
Redondo, Dolores
Luualttari
suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2016
Redondo, Dolores
Luualttari
suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2016
Aloitin juuri lukemaan tätä Luualttaria. En ollut kirjastossa ollut tarkkana, joten otin vahingossa kakkososan, vaikka en ole lukenut ykköstäkään. Toivottavasti saan kirjasta silti edes jotain irti.. Nopealukuinen on ainakin, vaikka sivumäärä on iso.
VastaaPoista