Ilonen talo - perhehelvetti

Onkeli, Kreetta
Ilonen talo
WSOY, 1996
 

Joskus on hyvä palata takaisin kirjoihin, joita on joskus lukenut. Luin aikanaan Kreetta Onkelin kohutun kirjan Ilonen talo tuoreeltaan 1990-luulla. Kirja oli oli jättänyt vahvan jäljen ja sen idea oli suunnilleen mielessäni. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumat ja kaikki juonen ykistyiskohdat olivat pyyhkiytyneet mielestäni. 

Ilmeisen omaelämäkerrallinen lapsuuskuvaus ja kehityskertomus ei ole menettänyt tehoaan vuosien varrella. Minämuotoon kirjoitettu kasvutarina sijoittuu Luhankaan, joka on joskus mainittu Suomen kauneimmaksi kunnaksi. Kahden tyttären poliisi-isä kuolee eikä yksinhuoltajaksi jäänyt äiti kyennyt huolehtimaan lapsistaan.  Äiti oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen. Miehet käyttivät käyttivät häntä hyväkseen eikä kukaan puolustanut.  Tyttäret joutuivat puuttumaan äidin moneen itsemurhayritykseenkin. Vaikka näkökulma olikin tyttären, äidin tarinaakin vähän avataan. Kuten niin usein, ongelmat periytyvät. Kirjan kuluessa päähenkilö ja minäkertoja varttuu 8-vuotiaasta koulutytöstä parikymppiseksi.

Uuden lukukerran jälkeen minua hämmästytti eniten se, että kirja sijoittui (minulle) varsin läheiseen aikaan. Kirjassa mainitaan Ruotsin Kaarle Kustaa ja Silvia sekä Tiina Lillak. Kirjan  tapahtumat sijoittuvat siis 1970- ja 1980-luvuille. Mielenkiintoinen sattuma oli, että kirjassa mainittiin poliitikko Pekka Paavola, jonka kuolema uutisoitiin samaan aikaan, kun aloitin kirjan uudelleen. Kirja on aikaansa sidottu vaikka sen keskushenkilöt ovatkin sidottuja oman elämänsä kuvioihin. Muu maailma julkkiksineen on jossakin muualla.

Omituista kyllä, luettuani kirjan uudelleen näin siinä paljon enemmän toivoa ja välittämistä kuin olin kuvitellut. Kaikesta huolimatta pieni yhteisö ei jätä ongelemaperhettä täysin heitteille. Naapurit valvovat, likaisia lapsia kutsutaan pesulle ja lapsia sijoitetaan myös sijaiskoteihin. Lapset eivät pidä asioihin puuttuvista naapureista eikä elämä sijaiskodeissa ole mukavaa, mutta lapsia ei jätetä kokonaan heitteille. Ilmeisesti pienessä yhteisössä ei katsota sivuun eikä ohi. Yhteisö huolehtii omistaan, kaikesta huolimatta. Kirjan lapset eivät joudu hyväksikäytön uhteiksi, vaikka sijaiskodin isä heitä katseleekin vastenmielisesti. Seksuaalinen väkivalta ei kohdistu lapsiin, vaikka he joutuvatkin sitä näkemään. Tämän ajan lukija tuntee outoa helpotusta. Vaikka elämä on kauheaa, kaikkein pahin ei kuitenkaan tapahdu. Vai onko niin, että kirjoissa ja elokuvissa on tapahtunut sama raaistumiskehitys? Uusissa kirjoissa rankkoihin lapsuuskokemuksiin sisältyy aina väkivällan ja seksin kuvauksia, muu tuntuu kevyeltä. Surullista.

Myös kirjan sanasto sai miettimään ajan kulkua. Tartuin kirjaan uudelleen siksi, että kokemusasiantuntijoita käsittelevä artikkeli mainitsi kirjan esimerkkinä suhteellisen uudesta kirjasta, jonka tekstissä mainittiin n-sana. Tämänkin asian olin unohtanut. Voi olla, että 1990-luvulla en ollut kiinnittänyt asiaan edes huomiota. Kirjan tapahtuma-aikana sana oli ainakin lasten suussa vain yksi sana toisten joukossa. Kustantajan tavoin olen nyt samaa mieltä siitä, että yhden sanan perusteella kirjoja ei pidä tuomita. Ei varsinkaan silloin, kun ne kuvaavat aivan toisenlaista aikaa. Läheistäkin.

Kirja on ohut, nopeasti luettava. Teksti on todentuntuista. Päähenkilön varttuminen tuntuu tekstissä. Kerronnanomaisuutta lisää se, että pilkkuja on tekstissä käytetty säästellen. Kirjan lopussa lukija toivoo, että huono-osaisuuden ketju viimeinkin katkeaisi, mutta ... Kuka tietää.

2 kommenttia:

  1. Olen kuullut tästä kirjasta, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi. Aiheen lisäksi kirjan tapahtuma-aika kiinnostaa myös.

    VastaaPoista
  2. Maria K.

    18.43 (2 minuuttia sitten)

    -> Elegia
    Suosittelen. Kirja ei ole vanhentunut eikä menettänyt tehoaan. AIkakausi vain erottuu entistä selvemmin.'

    VastaaPoista

Kuukauden luetuimmat