Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska - ja eräitä etenemismahdollisuuksia

Toimittaja ja tietokirjailija Johanna Korhonen pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan  Mikä niitä riivaa julkisilla foorumeilla käydyn keskustelun tasoa : Miksi keskustelu on usein pelkkää huutoa, joka ei johda mihinkään ja miksi tosiasioilla ei juurikaan tunnu olevan merkitystä?  Kirjassaan hän ei tyydy pelkästään kauhistelemaan asioiden tilaa vaan miettii syytä siihen miksi mielipiteillä on taipumusta kärjistyä ja miksi kannatettavilla ja vastustettavilla asioilla on taipumusta nippuuntua niin, että samat ihmiset löytävät toisensa eri kiistakysymyksissä samalta puolelta silloinkin, kun asioilla itsessään ei välttämättä ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Kuten kirjan alaotsikkokin ilmoittaa, kirjassa yritetään myös löytää keinoja, joiden avulla keskinäinen ymmärrys voi edistyä.

Johanna Korhonen siteeraa sosiologiklassikko Lévi-Straussia, jonka mukaan ihminen hahmottaa asioita helposti vastakohtina, vastapareina. Elämä ja kuolema. Musta ja valkoinen. Ihminen siis luonnostaan etsii ääripäitä, vastapareja. Ilmeisesti tämä on ollut jossain vaiheessa lajin säilymistä vahvistava ominaisuus. Elämme kuitenkin maailmassa, joka ei taivu polarisaatioon, vaikka tunnemmekin sitä kohtaan luontaista viehätystä. Polarisoitumisominaisuuden lisäksi meillä on luontainen taipumus ryhmäytyä. Nämä kaksi ominaisuutta yhdessä jo selittävät sekä mielipiteiden kärjistymistä että niiden nippuuntumista. Mielipiteet henkilöityvät. Emme välttämättä valitse mielipidettämme vaan valitsemme ne ihmiset, joiden kanssa haluamme olla samaa mieltä ja ne, joita haluamme vastustaa. Ilmiöhän on meille kaikille tuttu. Itse olen saanut varsin kummeksuvaa palautetta lievästi punavihreässä kuplassa eläviltä tuttaviltani, kun olen kertonut ajattelevani jostakin yksittäisestä asiasta samalla tavoin kuin Päivi Räsänen.  Tämä poliitikko on niin demonisoitu, että monelle hänen antamansa tuki mille tahansa asialle on jo riittävä syy vastustaa asiaa.

Kansi: Marjaana Virta

Mikä niitä riivaa -kirjan varsinaisena teoreettisena pohjana ovat amerikkalainen kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoffin kirjassa Don’t think of an elephant esittämät ajatuksen.  (Mielenkiintoista, että suuri ja kompelö elefantti saa niin kovin usein olla tutkimuksen ja ajattelun kohde-esimerkkinä). Lakoff pohtii ajattelumme tiedostamattomia syvärakenteita, joita hän nimittää kehyksiksi. Nämä kehykset vaikuttavat tapaan, jolla me katsomme maailmaa ja tulkitsemme sen ilmiöitä. Hän jakaa ihmiset ajatuskehysten suhteen kahteen perusryhmään, joista toista hän kutsuu nimellä strict father, toista nurturant parent.  Kuten nimistä voi päätellä, syvärakenteet ovat seurausta kasvatuksestamme, johon oman perheen lisäksi kuuluu koko elinpiiri ja -ympäristö. Ankara isä -ajattelulle tyypillistä on säännöt ja niiden noudattamisen tärkeys, itsekuri, hierarkia ja perinteiset arvot. Hoivaava vanhempi -ajattelu taas hoivan, turvallisuuden ja joustavuuden korostaminen. Nämä syvärakenteet usein vaikuttavat siihen, miten reagoimme yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toinen tapa nimetä ryhmät on puhua lasiaivoista ja muovailuvaha-aivoista. Lasiaivot korostavat pysyvyyttä ja yksilön vastuuta omasta elämästään. Heille elämä on vaarojen uhkaama taival, joka vaatii suojautumista ja tehokasta toimintaa.   Muovailuvaha-aivoiset korostavat taas yhteiskunnan vastuuta heikoista, dialogin tarpeellisuutta sekä tarvetta reagoida muuttuviin olosuhteisiin. Heille empatia, pyrkimys ymmärtää muita, on keskeistä. Hassua kyllä, ajatus kahdenlaisista aivoista kuulostaa juuri sellaiselta dikotomialta, jota koko kirja itse asiassa vastustaa.  Teoriaa pehmentää ja samalla vesittää tieto siitä, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin sekatyyppejä, jotka reagoivat eri tilanteissa eri tavoin.

Lakoff pohtii myös sitä, miksi perheeseen ja sukupuoleen liittyvät kiistakysymykset herättävät tunteita ja saavat ihmiset reagoimaan suhteettomankin voimakkaasti. Kyse ei ole pelkästään siitä, että avioliittolain kaltaiset kysymykset ovat riittävän yksinkertaisia, jotta tavalliset kansalaiset voivat ne hahmottaa. Kyse on myös siitä, että poliittinen retoriikkamme on vuosisatojen ajan puhunut valtiosta käyttäen perhettä metaforana. Olemme tottuneet puhumaan maan isästä ja kruunusta, joka vastaa (tai ei vastaa) pojistaan. Metaforien kautta olemme oppineet ymmärtämään kansakunnat ja muutkin isommat yhteisöt perheenkaltaisiksi ryhmiksi. Koska ymmärrämme yhteiskunnan perhemetaforan kautta, kasvatuksesta ja nousevat ajattelutavat, strict father ja nurturant parent, vaikuttavat tapaan, jolla tarkastelemme yhteiskuntaa. Kielellä luodaan maailmaa ja muokataan ajattelumalleja. Ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja käytämme. Se, mitä ainakaan Korhosen kirjassa ei korosteta on se, että näihin perhemetaforiin länsimaisen kulttuurin piirissä elävät ovat tietysti ennen muuta tottuneet uskonnon piirissä. Isä Jumala ja hänen lapsensa sekä taivaan koti ovat meidän peruskäsitteistöämme. Katolisessa kristillisyydessä tietysti myös äitikirkko ja muut äidilliset käsitteet. Uskonnon piirissä perheasiat ja seksuaalisuus herättävät vielä enemmän tunteita kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Esimerkkeinä Suomessa käydyistä lukkiutuneista keskusteluista Johanna Korhonen käyttää turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua, kirkon sisällä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä valtiontaloudesta käytyä keskustelua. Turvapaikanhakijoista käytyä keskustelua hän tulkitsee tunteenpurkaukseksi, jossa suuri joukko suomalaisia purkaa yhteiskunnan muutoksen aiheuttamaa yksinäisyyden ja arvottomuuden tunnettaan. Keskustelulla ei oikeasti ollut mitään tekemistä turvapaikanhakijoiden kanssa, heidän tulonsa vain nosti keskustelun pintaan. Kirkossa käydyssä avioliittokeskustelussa eri näkemyksiä edustavien ryhmien ajattelu ei kohtaa. Avioliittokeskustelu hallitsee kirkossa käytyä keskustelua niin vahvasti, että ihmiset jaetaan konservatiiveihin ja liberaaleihin pelkästään sen perusteella, mitä he ajattelevat tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä harmittaa ainakin minua, joka nimittäisin itseäni mielelläni kirkollisissa asioissa konservatiiviksi, mutta en voi tehdä sitä, koska mielelläni suon kaikille oikeuden aviolioliittoon. Myös homoille. Valtiontaloutta koskevaa keskustelua taas leimaa vaihtoehdottomuus. 

Mikä sitten neuvoksi. Ratkaisuksi lukkiutuneeseen keskustelukulttuuriin Korhonen tarjoaa tiedostamista, sanojen harkittua käyttöä ja toistoa. Jos keskustelu tuntuu jämähtäneen tilanteeseen, jossa keskustelijat eivät pysty lainkaan käsittämään toisen ajattelua, kannattaa pysähtyä ja tiedostaa oma kehyksensä ja tarvittaessa pyrkiä eroon vääristä ajattelumalleista. Kannattaa myös miettiä, mikä voisi olla oikea tapa selittää asia ihmiselle, joka hahmottaa maailman aivan toisella tavalla. Kun muovailuvaha-aivoinen haluaa selittää jotakin lasiaivoiselle, hänen kannattaa vedota pysyvyyteen ja turvallisuuteen. Lasiaivoisen taas kannattaa yrittää kuunnella ja eläytyä, vaikka vain minuutin kerrallaan. Meille kaikille hyvä neuvo on käyttää kieltä harkiten. Kannattaa miettiä, millaisia sanoja käyttää, millaista maailmaa luo. Omat arvot kannattaa muokata sanalliseen muotoon ja luoda maailmankatsomuksestaan kertomus. Kertomusta voi sitten voi toistaa ja varioida ja toivoa, että vastapuoli vähitellen ymmärtää, että maailmaa voi hahmottaa toisellakin tavoin. Ei kannata vain torjua toisen näkemystä, kannattaa kuvata sille vaihtoehto. Samalla meidän tulisi rohkeasti vastustaa vääränlaista ryhmäytymisen painetta ja välttää nippuuntumista. Ei tarvitse kannattaa eutanasiaa, vaikka vastustaisikin ydinvoiman lisärakentamista. Se, että on paljon ihmisiä, jotka jakavat nuo molemmat mielipiteet, ei tarkoita että asiat jotenkin liittyisivät yhteen.

Kirjassa siis annetaan ohjeita paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun myös vaikuttamiseen, propagandaan. Esimerkkinä taitavasti suoritetusta kehyksen muutoksesta Johanna Korhonen tarjoaa keskustelua homojen avioliitosta. Kun riittävän pitkään keskusteltiin tasa-arvoisesta oikeudesta perheeseen, yhteiskunnan suuri enemmistö siirtyi kannattamaan aluksi vastustettua lakialoitetta. Keskustelussa luotu kertomus sai suuren yleisön oivaltamaan, että vähemmistö haluaa elämältä samoja asioita kuin enemmistö, siis perhettä.  Samalla tavalla toistamalla tiettyä tarinaa on syntynyt myös käsityksemme siitä, että kestävyysvajeemme takia, julkista sektoria täytyy supistaa, koska kansakuntamme ei muuten selviä. Kummassakin tapauksessa kertomus ja sen toisto toimivat toivotulla tavalla. Siis muuttavat ajattelua.

Tämä kirja haluaa rohkaista ihmisiä ajattelemaan itse ja tuomaan ajatuksensa rakentavasti esiin, mikä on arvostettavaa. Seuraavaksi taidan nostaa lukulistalleni Joonas Pörstin Propagandan lumo -kirjan.

Korhonen, Johanna
Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska – ja eräitä etenemismahdollisuuksia
Kirjapaja, 2016