Erkki
Ahonen oli ensimmäisiä suomalaisia tieteiskirjailijoita, ellei jopa ensimmäinen.
Tietoisuuden rajoja, tieteen etiikkaa sekä ihmisen ja koneen suhdetta
käsittelevä Tietokonelapsi ilmestyi 1972. Siinä tiedemiesryhmä saa tehtäväkseen
luoda ”sisäerityksestä vapaan yksilön”, joka tekisi päätöksiä vain
rationaalisin perustein. Tavoitteena oli, että tuo uusi yksilö saisi avukseen
kaiken maailman tiedon ja kehittäisi sen avulla ratkaisun edes johonkin
maailman ongelmaan. Tarvittavan yksilön ryhmä sai, kun raskaana oleva nainen
joutui liikenneonnettomuuteen. Äitiä ei voitu pelastaa, mutta sikiön aivot
pystyttiin säästämään ja niihin kytkettiin valtaisa niitä varten kehitetty tekniikka.
Lapsi
kehittyy, siihen yhdistetään antureita ja tietokoneita. Nestesäiliössä kelluvat
aivot pystyvät aistimaan anturien antamia inpulsseja ja pohtimaan koko
maailman tietoa. Se pystyy myös kommunikoimaan ja lähestymään ihmisiä pienen
liikkuvan ja aistivan robotin avulla. Lapset suhtautuivat robottiin kuin
kaveriin.
Kirjan kertojaminä on tiedemiesryhmän jäsen, jolla oli koetta kohtaan epäilyksiä alusta asti. Kokeen edetessä hänestä tuli viestinviejä, ainoa, jonka kanssa lapsi lopuksi suostui olemaan yhteydessä.
Ja lapsi
oivaltaa, saarnaa ja opettaa. Se tarttuu moniin yhteiskunnan ongelmiin : rakentamiseen, tavarapaljouteen ja lopulta sodan ja rauhan kysymyksiin. Se
kaappaa ydinasein varustetun tukikohdan valtaansa ja aloittaa leikin, jolla se
yrittää saada maailman ymmärtämään ydinaseiden järjettömyyden. Mutta maailma ei
opi. Aseena lapsi oppii myös käyttämään julkisuutta. Tietoa vuodetaan tarkoituksella aivan nykyaikaiseen tapaan.
Kirja on matka 40 vuoden taakse, se kuvaa aikaansa. Sen maailmaa on kylmän sodan, ydinpelotteiden ja yhteiskunnallisen kuohunnan maailma. Siitäkin huolimatta kirja on mielenkiintoista kyllä, käännetty saksaksi niinkin myöhään kuin vuonna 2007. Se on kiinnostanut myös tämän vuosituhannen lukijoita.
Kirjan kieli on jo vähän vanhahtavaa, mutta vaikuttavaa. Kirjan riipaisevimmassa kohdassa lapsi tahtoo nähdä itsensä, oman organisminsa eikä kestä katsoa nesteessä kelluvia aivoja. Ei ollutkaan yksilöä ilman tunteita, särkymätöntä tietoisuutta.
Kirja on matka 40 vuoden taakse, se kuvaa aikaansa. Sen maailmaa on kylmän sodan, ydinpelotteiden ja yhteiskunnallisen kuohunnan maailma. Siitäkin huolimatta kirja on mielenkiintoista kyllä, käännetty saksaksi niinkin myöhään kuin vuonna 2007. Se on kiinnostanut myös tämän vuosituhannen lukijoita.
Kirjan kieli on jo vähän vanhahtavaa, mutta vaikuttavaa. Kirjan riipaisevimmassa kohdassa lapsi tahtoo nähdä itsensä, oman organisminsa eikä kestä katsoa nesteessä kelluvia aivoja. Ei ollutkaan yksilöä ilman tunteita, särkymätöntä tietoisuutta.
Tietokonelapsi
Gummerus, 1972
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti