Pobeda 1946 - lapsuuden loppu

Vähän aikaa sitten luin Aino Kallaksen elämäkerran, joka monen muun asian ohella sivusi Viron ensimmäisen tasavallan historiaa. 30-luvulla tasavalta liukui diktatuuriin ja antisemitismiin, toisiaan seuraavat miehitykset johtivat kyydityksiin, keskitysleireihin ja pakolaisaaltoihin. Itsenäinen valtio tuhoutui ja joutui osaksi Neuvostoliittoa. Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo ensimmäisestä rauhanvuodesta, jolloin virolaiset havahtuivat uuteen maailmanjärjestykseen. Maailma muuttuu ja raskainta on se, että vuosien kärsimyksen jälkeen edessä ei näy valoa. Kirjassa ne virolaiset, jotka voivat vielä kuunnella ulkomaisia radiolähetyksiä, kuulevat Churchillin puhuvan rautaesiripusta, joka jakoi Euroopan kahtia. Heille esirippu merkitsi konkreettisia asioita, sitä, että aiemmin länteen suuntautunut maa jäi eristyksiin, matkat ulkomaille olivat käytännössä mahdottomia, neuvostohallinnon valvontakoneisto ulottui kaikkialle ja maahan asuttiin uusia asukkaita eri puolilta Neuvostoliittoa.

Tässäkin kirjassa viitataan Estonia-teatterin balettiesitykseen, jonka ilmahyökkäys keskeytti vuonna 1944. Kratt-baletin esiintymispukuiset tanssijat juoksivat muiden joukossa kaupungille ja pelottavilla asuillaan vielä lietsoivat lopun alun tunnelmaa.

Kirjan keskiössä on vanhaa valtaa tukenut porvarillinen perhe. Isä, joka on painunut maan alle, vaikka käytännössä elääkin talon takahuoneessa, äiti ja tämän oopperalaulajatarsisar sekä autoista kiinnostunut poika. Upealla, uudella Popeda-autolla ajava tiedustelupalvelun setä pääsee pojan kautta perheen salaisuuksien jäljelle. Ensin ennestäänkin varjomainen isä katoaa, sitten äiti joutuu turvallisuuspalvelun kuulusteluihin, pakomatkalle ja piileskelemään sekä lopuksi vankilaan kidutettavaksi. Oopperalaulajatarsisarella on komea ura, arvokkaita ystäviä ja englantilainen miesystävä, mutta suhteet ja asema eivät pelasta häntäkään joutuvasta ”osaksi järjestelmää”. Hän joutuu luovuttamaan hienon asuntonsa keskiaasialaiselle perheelle ja käymään kauppaa perheensä ja rakkautensa puolesta.

Päällys Martti Ruokonen,

Pahan edustaja kirjassa on setä, joka kerran valinnut työnsä turvallisuuspalvelun palveluksessa eikä siitä ole paluuta takaisin. Hän oli Virossa kasvanut vakaumuksellinen kommunisti, johon lapsuuden köyhyys oli synnyttänyt katkeruutta ja vihaa porvareita kohtaan. Uuden järjestelmän palveluksessa hän sai valtaa ja sen osoituksena hienon auton, mutta hänenkään asemansa ei ollut vakaa.

Tapahtumien havainnoija on Poika, jonka nimeä ei kerrota. Hänellä on ihmeellinen muisti, hän voi toistaa kuulemiaan lauluja tai puheita niitä itse ymmärtämättä. Vanhemmat ovat suojelleet häntä kipeiltä asioilta ja hän on täynnä viatonta luottamusta eikä ymmärrä, että hänen ihailemansa Pobeda-setä merkitsee perheen tuhoa. Kirjan aikana poika joutuu kokemaan lastenkotielämää, pakomatkoja, elämää tädin ja tämän uusien naapurien kanssa sekä selviämään yksin. Vähitellen pojan silmät aukeavat ja viattomuus karisee. Pojan tarina on riipaiseva, hänen luottamustaan käytetään väärin ja hän joutuu paitsi menettämään läheisensä myös kantamaan siitä syyllisyyttä. Järjestelmä rikkoo ihmiset ja lopettaa lapsuuden. Kirjan sävy muuttuu pojan havahtuessa. Alun heleät tunnelmat katoavat ja tilalle tulee toivoton suru. Tätä kirjaa suosittelen kaikille muille, paitsi niille, jotka eivät voi lukea kirjoja, joissa lapset kärsivät.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogissa Annelin kirjoissa.

Taska, Ilmar
Popeda 1946
viron kielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY, 2017