Keskivaikea vuosi : muistiinpanoja masennuksesta

"Masennuskirja, joka ei masenna", lupaa kirjan takakansi. Ja on oikeassa. Keskivaikea vuosi on kertomus yhdestä vuodesta kirjailija-perheenäidin Pauliina Vanhatalon elämässä. Päähenkilö on monipuolisen lahjakas ja introvertti, useita romaaneja julkaissut raahelainen kirjailija. Aikansa ihmenuori, joka kirjoitti yhdeksän laudaturia ja joka ei ehtinyt tavata Esa Saarista, vaikka tämä olisi mielellään tutustunut älykkääseen abiturienttiin ja ohjannut tätä tieteen polulle.

Kirja kuvaa masennuksen lamaannuttavaa voimaa, päiviä jolloin ei jaksa nousta sängystä. Toisaalta masennusdiagnoosia tavoitteleva potilas miettii pitkään millaisia oireita hän voi lausunnonkirjoittajalle esitellä, jotta saa varmasti haluamansa hoidon. Tosissaan  pohdiskellaan myös sitä, kuinka masennuksesta voi ja saa puhua sosiaalisesssa mediassa.  Masennuksesta huolimatta päähenkilö pystyy kirjoittamaan. Päiväkirjan lisäksi hän kirjoittaa näytelmää ja taiteilijaromaania. Kyse on ilmeisesti kirjasta Pitkä valotusaika, josta tuli yksi viime vuoden kirjasadon helmi ja joka ainakin minut tutustutti ja koukutti  kyseiseen kirjailijaan. Upea teksti oli ilmeisesti syntynyt suurelta osin sängyn pohjalla.

Vielä enemmän kuin masennusta, kirja kuvaa introverttiutta. Vaikka kirjailijan päätyö, kirjoittaminen, sujuu introvertiltä ihmiseltä vähintäänkin yhtä hyvin kuin muilta, nykykirjailijoilta edellytettävälle myynti- ja markkinointityölle se asettaa esteitä. Kirjailija ei onnistu kokonaan välttämään kateuden ja katkeruuden sävyjä pohtiessaan syitä siihen, miksi toiset kirjailijat nousevat maineeseen ja myyntimenestykseen, toiset eivät. Vaikka keskeiseksi selitykseksi tarjotaankin epämääräistä ajan henkeä : aika on otollinen joillekin teksteille, toisille ei, kirjailija ei voi olla toteamatta, että kirjoittaminen, se että tekee työnsä hyvin, ei enää riitä. Menestyäkseen kirjailija tarvitsee medianäkyvyyttä ja yhteistyötä markkinointiyksikön kanssa. Tämän kirjan osalta eräänlaisesta kaupallisesta kompromissista kertoo se, että kirjan piti alunperin ilmestyä Vanhatalon salanimellä Vera Vaahtera. mutta kanteen valittiinkin tunnetumpi ja myyvempi Vanhatalo.

Kirjailijantyötä riipaisevammin kirjailija kuvaa introvertin äidin elämää. En muista ennen lukeneeni näin aidon tuntuista ja pohdiskelevaa kuvausta äidistä, joka rakastaa lapsiaan, mutta ei jaksa leikkiä heidän kanssaan. Tästä huolimatta perhe-elämän kuvaukset kirjassa ovat kauniita. Arkipäivän sankariksi nousee aviomies, joka on melkein liian hyvä ollakseen totta. Mies, joka osaa ja jaksaa leikkiä lasten kanssa, remontoida vanhaa taloa ja ymmärtää luovaa työtä tekevää vaimoaan. Taiteilijan puolisona mies asettuu samaan jatkumoon Fredrika Runebergin ja Aino Sibeliuksen ja monien muiden kärsivällisten puolisoiden kanssa. Kyse ei ole avioliitosta, johon kumpikin panostaa yhtä paljon vaan liitosta, jossa puolisot osallistuvat yhteisiin asioihin kykyjensä ja kapasiteettinsa mukaan.

Tietokirjamaisuutta teokseen tuovat intrverttiutta ja masennusta käsittelevien tekstien esittely. Muodikkaana terapeuttisena metodina kirjassa käytetään kirjailijakollega Mia Kankimäen esikoisteoksen tutuksi tekemää menetelmää, eli terapeuttisia listoja, joilla kirjailija yrittää jäsentää sisäistä maailmaansa. Kirjailija tuntuu kirjoittavan itsestään ja itselleen.  "Suurin valta ihmisellä on olla itsensä tulkitsija". Kun henkilökohtaisen elämön kuvaukset ovat riittävän mietittyjä, lukukokemus ei ole kiusallinen vaan aidosti avartava.

Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
Kustantamo S&S, 2016