Austerlitz – mies vailla menneisyyttä

Tähän päivään asti olen jättänyt ylistetyn W.G. Sebaldin kirjat hyllyyn, yhtenä niistä lukemattomista kirjoista, joiden lukemattomuuteen liittyy syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kirjastonhoitaja, joka ei tunne klassikkoja eikä muita merkittäviä teoksia, ei ole ammattinsa arvoinen. Lohdutan itseäni ajatuksella, jota usein tarjoilen myös asiakkailleni: Kun hieno kirja on lukematta, se tarkoittaa, että suuri kokemus, matka odottaa vielä edessäpäin. Tällä kertaa sain tehdä matkaa kirjailijan viimeisen, mutta ensimmäisenä suomennetun romaanin Austerlitzin kanssa.

Paikkana Austerlitz on kolmen keisarin taistelukenttä nykyisen Tsekinmaan alueella.  Koska Napoleon oli taistelun voittaja, Pariisissa nimeä kantaa ainakin kuuluisa rautatieasema Gare d’Austerlitz. Tämän kirjan yksinäinen päähenkilö on nimeltään Austerlitz. Hän on lapsena adoptoitu poika, joka ei tiennyt taustastaan muuta kuin alkuperäisen nimensä. Sattumanvaraisten juonenkäänteiden ansiosta hän saa tietää olevansa yksi niistä juutalaislapsista, joita pelastettiin Prahasta Englantiin turvaan natseilta. Kirjan kuluessa hän etsii ja löytää vanhan kotinsa, kuulee perheensä kohtalosta ja tavoittaa joitakin jo kadonneita lapsuusmuistojaan. Muistojen ja taustan löytymisen jälkeen, hän ymmärtää itseään, tunteitaan ja reaktioitaan. Muistamisen ja unohtamisen teema on kirjassa keskeinen, mikä ei ole yllättävää. Ennen Austerlitzin kirjoittamista, Sebald oli tutkinut saksalaisten kollektiivista muistinmenetystä, pyrkimystä unohtaa sota-aika.

Kirjan runsas ja pitkälauseinen teksti toi mieleeni Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, vaikka kirjat muuten ovatkin kovin erilaisia. Kirjan pisin virke kestää yhdeksän sivua. Kääntäjä on onnistunut loistavasti, vaikka tehtävä on ollut melkein mahdoton. Teksti ei jakaudu luvuiksi eikä kappaleiksi, koko kirja on yhtä ja samaa kertomusta. Se pursuaa arkkitehtuuriin, liikenteeseen ja sotalaitteisiin liittyviä yksityiskohtia sekä sitaatteja ja kirjallisia viittauksia. Sebaldin erikoisuus ovat tarinaan olennaisesti liittyvät mustavalkoiset kuvat. Kirjassa on eräänlainen kehysrakenne. Kirjan alussa ja lopussa kirjan kertoja kertoo matkoistaan ja tapaamisistaan Austerlitzin kanssa. Austerlitzin oma tarina on suorastaan jännityskertomuksen muotoon kirjoitettu juonivetoinen tarina.

Historiasta puhutaan rakennusten yksityiskohtien tai elinkaaren kautta. Joskus vaikuttavaa on se, että rakennukset ja rakennelmat säilyvät todisteina ajoista, joiden luullaan jo kadonneen.  Kuten keskitysleirit tai Antwerpenin mahtipontinen rautatieasema, joka edelleenkin seisoo Belgian julman siirtomaahistorian näkyvänä todisteena. Minua kuvaus muistutti minua siitä, että kehutti historiateos Kuningas Leopoldin haamu, on minulla edelleenkin lukematta. Sebald kirjoittaa kirjassaan kuitenkin paljon myös siitä, mitä on jäänyt uusien alueiden ja rakennusten alle. Kuten hautausmaita parkkipaikkojen alle.  Ranskan nykyisen Gare d’Austerlitzin lähellä sijaitsevan kansalliskirjaston rakennuksen paikalla oli saksalaismiehityksen aikana varastoja, joihin kerättiin juutalaiskodeista varastettua omaisuutta. Ilmeisesti osa Austerlitzin tavarataloksi kutsutun varaston aarteista on jäänyt tuon massiivisen rakennuksen perustuksiin. Kätkettyjä, unohdettuja kerrostumia on sekä ihmisten mielissä että kaupungeissa.

Kirjan päähenkilölle uusi ja pöyhkeä Kansalliskirjasto symboloi informaatiovyöryä, joka vie ihmisiltä muistin ja katkoo siteet menneisyyteen. Toivotaan, että pessimistinen viesti ei ole profeetallinen.

Sebald, W. G.
Austerlitz
saksan kielestä suomentanut Oili Suominen
Tammi, 2002