Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Mirkka Lappalainen on erinomainen nuori historioitsija, epäilemättä yksi parhaita 1600-luvun Suomen historian tuntijoita. Vuonna 2012 julkaistu Jumalan vihan ruoska -kirja luo kokonaiskuvaa 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista. Tuolloin kahden peräkkäisen katovuoden seurauksena 30 % suomalaisista kuoli nälkään ja tauteihin.  Tuho kosketti koko valtakuntaa, eniten kuitenkin Suomea ja Baltiaa. Kirja yhdistää mikro- ja makrohistoriaa. Se antaa kasvot tavallisille ihmisille, jotka kamppailevat olemassaolonsa puolessa käsittämättömissä olosuhteissa. Samalla kirja kuitenkin myös etsii selityksiä ja luo kokonaiskuvan olosuhteista ja yhteiskunnasta.

Lappalainen on lahjakas kirjailija. Hän kuvaa nälän ja tuho etenemistä tavalla, joka tuo hetkittäin mieleen dystooppisen scifi-romaanin. Vuodenkierto on täysin sekaisin, sadot tuhoutuvat, viljalaivat ajavat karille ja haamumaiset tai nälän turvottamat ihmiset lähtevät etsimään ruokaa ja jättävät talonsa autioitumaan. Nälkä ja kurjuus eivät jalosta ihmisiä, päinvastoin. Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja. Lähteet kertovat ryöstelystä, väkivallasta, jopa kannibalismista. Kaiken lisäksi itsevaltainen kuningas sairastuu ja kuolee juuri silloin, kun kansa on kaikkein heikoimmillaan. Tuhon huipennuksena tulipalo, jossa silloinen kuninkaanlinna tuhoutuu.  

Kansi: Tuula Mäkiä

Kirja ei kuitenkaan ole fiktiota, sen lähdeluettelo on ansiokas, alkuperäislähteinä kirjassa käytetään etenkin tuomikirjoja ja maaherrojen ja keskushallinnon välistä kirjeenvaihtoa, jonkun verran myös yksityishenkilöiden (aateliston ja voutien) kirjeenvaihtoa.

Kirjassa esitellään perusteellisesti aiheeseen liittyvää aiempaa tutkimusta, joilla tuota suurta väestökatastrofia on pyritty selittämään.  Suomalaisista tutkijoista Eino Jutikkala kannatti aikoinaan Thomas Malthusin klassista teoriaa, jonka mukaan väestö kasvaa aina nopeammin kuin ravinnontuotanto ja siksi väestökatastrofit seuraavat väistämättä väestönkasvua. Jutikkala myös korosti noudatetun politiikan merkitystä väestötuhon kannalta. Hänen mukaansa tuolloin vallinnut itsevaltainen, valtion taloutta ja mahtia korostava ajattelu edesauttoi tuhon etenemistä. Ruotsin valtiokoneisto ja sen itsevaltainen kuningas Kaarle XI eivät välittäneet syrjäisen Suomen köyhistä ja antoivat heidän kuolla. Tätä Jutikkalan näkemystä on jyrkimmin kritisoinut Ilkka Mäntylä, jonka mukaan kruunu kyllä yritti auttaa kansalaisiaan, mutta tilanne oli liian vaikea. Kahden kiistelevän tutkijan lisäksi Lappalainen esittelee myös  suomalaisten Antti Kujalan ja Seppo Muroman tutkimuksia. Seppo Muroma on väestöhistorioitsija, joka on laskelmiin väestömenetyksistä yleisesti luotetaan. Antti Kujala taas on tutkinut ongelmia, joihin valtion talouspolitiikka ajoi talonpojat. Jutikkalan tavoin hän siis ajattelee, että harjoitettu talouspolitiikka ainakin pahensi tuhoja.  Suomen nälkävuosista on kirjoitettu myös ulkomailla, näkökulma on yleensä ollut ilmastohistoriallinen. Katovuodet on nähty 1600-luvun pienen jääkauden osana.

Omissa tulkinnoissaan Mirkka Lappalainen asettuu enemmän Ilkka Mäntylän kannalle. Hänen näkemyksensä mukaan itsevaltiaalla kuninkaan ja hänen hallintonsa tavoitteena oli pitää hyvää huolta kansastaan. Tarvittiin sekä sota- että työvoimaa. Keskushallinnolla vain meni liian pitkään ennen kuin tuhon poikkeukselliset laajuudet ymmärrettiin. Valtakunta oli laaja ja ajan tiedonkulku hidasta. Noudatettu talouspolitiikka pikkutarkkoine sääntöineen myös hidasti viljakuljetusten ja muiden avustustoimenpiteiden aloittamista. Mielenkiintoista on se, että hallinnon pikkutarkoilla säännöillä pyrittiin kuitenkin myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suojelemiseen. Valtion säädöksin pyrittiin estämään se, että säätyläiset ja porvarit kahmisivat itselleen talonpojille tarkoitetun viljan. Topeliaaninen ajatus kuninkaasta, joka suojelee tavallista kansaa yläluokan ahneudelta,saan siis katetta.  Toisaalta vertailu saman aikakauden muihin maihin osoittaa, että Englannin kaltainen maa, jolla jo silloin oli joustava hallinto ja kehittynyt maatalous, selvisi katovuosista ilman nälkäkriisejä. Ranskassa, jonka jäykkä talouspolitiikka oli ollut Ruotsin esikuvana, sen sijaan kärsittiin useistakin nälkäkriiseistä.

Suunnattomista inhimillisistä kärsimyksistä huolimatta yhteiskunta kuitenkin toimi ja järjestys säilyi. Oikeuslaitokset toimivat, kirkoissa pidettiin jumalanpalveluksia eivätkä lait lakanneet olemasta voimassa.  Yhteiskunta ja sen instituutiot olivat vakiintuneita ja vahvoja. 1600-luvulla Ruotsissa (ja Suomessa) elettiin jo selkeästi modernissa yhteiskunnassa. Kaikessa kauheudessaan nälkävuodet olivat eräänlainen yhteiskuntavakauden testi, josta selvittiin.

Useimpien suomalaisten tuntema nälkävuosien muisto on Suvivirsi. Se ei alun perin liittynyt koululaisten kesälomaan. Sen sanat ovat syntyneet suuren jälkävuosien jälkeisissä tunnelmissa. Kun virressä iloitaan siitä, että taas on ”laiho laaksossa”, ymmärretään, että on myös niitä vuosia, jolloin kesää eikä satoa tule. Että hyvät vuodet eivät ole itsestäänselvyys vaan kiitoksen aihe.

Lappalainen, Mirkka
Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697
Siltala, 2012