sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Virvatuli : Eino Leinon elämä

Panu Rajalan uutuuskirja on raikas kuvaus kansalliskirjailija Eino Leinon elämästä. Kuten Kirjoittamo-blogin kirjoittaja toteaa, oli antoisaa lukea tämä kirja pian Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran jälkeen. Paitsi että nämä kirjailijat olivat aikanaan rakastavaisia, he olivat myös saman vuoden lapsia ja elivät samoissa (pienissä) kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, Aino Kallaksen elämä tosin kansainvälisempää kuin Leinon. Virossa asuva Kallas oli vakiovieraana kulttuuripiireissä, joita Leinon persoona tuntui hallitsevan. Esikoisteoksensa kaksikymppisinä julkaisseiden kirjailijoiden elämät lähenivät ja kiersivät toisiaan, kunnes lähenivät paheksutuksi rakkaudeksi, joka vielä sammuttuaankin vaikutti kummankin kirjalliseen työhön.

Kirja on raikas ja selkeä, hyvin jaksotettu ja sivumäärästään (563) huolimatta nopeasti luettava. Itse en ole aiemmista Leino-kirjoista lukenut kuin romaanimuotoon kirjoitetun Mestarin.  Rajalan kuva kaikkien tuntemasta runoilijasta on perusasetelmiltaan tuttu, mutta raikastettu ja riipaisevakin. Kirjoittaja antaa tunnustusta aiemmalle tutkimukselle, siteeraa etenkin L. Onervan ja (minulle tuntemattoman) Aarre Peltosen tekstejä, käyttää lähteitä monipuolisesti ja tekee myös omaa tutkimusta. Ihailtavan perusteellisesti hän käynyt myös Eino Leinon tuotantoa läpi, etenkin sitä unohdettua ja huonosti tunnettua, usein myös huonolaatuista. 47-vuotiaana kuolleen kirjailijan tuotanto on käsittämättömän laaja. Vuorikurun ja Rajalan teoksia yhdistää se, että molemmissa kirjoissa nostetaan esiin pääsiassa muusta tuotannosta tunnettujen kirjailijoiden näytelmät ja suhde teatteriin, mikä tietysti kertoo kirjoittajien kiinnostuksen kohteista.

Leino on ihmelapsi ja kielellinen virtuoosi, jolla oli myös sosiaalista lahjakkuutta. Perheen kuopus pääsi opintojen tielle ja Helsinkiin, jossa isoveli Kasimir tutustutti pojan oikeisiin ihmisiin ja auttoi sanomalehtimiehen uralle. Leino oli työnarkomaani ja moniosaaja, joka jaksoi innostua aina uusista asioista. Hänen lahjakkuutensa oli ehkä hänen suurin kompastuskivensä, kirjoittaminen oli hänelle helppoa eikä hän jaksanet hioa ja korjailla helposti syntyneitä tekstejään. Mittavassa tuotannossa on siksi paljon syystä unohdettua ja jo aikalaisten ansiosta torjumaa kirjallisuutta. Asia helposti unohtuu, koska niitä arvostettuja, upeita ja kaikkien tuntemia runojakin on niin paljon. Paitsi kirjoittajana Leino ansioitui myös kääntäjänä. Hänen suurin käännöstyönsä oli  Danten Jumalaisen näytelmän suomennos. Kun hän lupasi ottaa käännöksen hoitaakseen, hän ei vielä edes osannut italian kieltä.

Perinteisesti Leino on liitetty nuorsuomalaiseen puolueeseen ja aikansa modernisteihin. Rajala kuitenkin osoittaa, että Leinolle aatteet ja politiikka eivät olleet mitään pysyvää. Vuoden 1918 sodan jälkeen hän ihaili saksalaisia Helsingin vapauttajia ja kannatti monarkiaa. Pitkään hän työskenteli myös Teosofien lehden päätoimittajana ja ilmeisesti oli ainakin jollakin tasolla aatteeseen myös sitoutunut. Hän arvosti kansanrunoutta ja runonlaulajia ja kunnioitti suomalaista kansaa melkein runebergiläisessä hengessä, käytännössä hän ei kuitenkaan osannut keskustella maalla tapaamiensa kansanihmisten kanssa eikä ymmärtänyt näiden puhetta. Leino seurusteli sivistyneistön kanssa, eikä muunlaisesta elämänpiiristä ymmärtänyt eikä ymmärtänyt suomen kielen murteita. 
Kuva: Otto Manninen,
SKS


Persoonana Leino oli herkkä ja lapsenomainen taiteilija, joka monien kaltaistensa tavoin alkoholisoitui. Raha-asioita eikä muitakaan käytännön asioita hän ei osannut hoitaa. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi kirjan tieto siitä, että Leino ei viimeisinä vuosikymmeninään maksanut veroja lainkaan. Avioliitot eivät onnistuneet, Leino oli parhaimmillaan kaipaava kirjerakastaja, avioliiton arkea hän ei kestänyt. Pisin naissuhde hänellä oli kirjailija L. Onervan kanssa, tämänkin suhteen rakkaus katosi, mutta ystävyys kesti Leinon elämän loppuun asti. Kolmio- tai nelosdraamoissa hän oli osapuolena useamman kerran. Riipaisevin oli hänen viimeinen avioliittonsa, jonka sairas runoilija solmi oikeastaan vahingossa tielle osuneen Hanna Laitisen kanssa. Vaimo kuoli mielisairaalassa muutama vuosi Leinon kuoleman jälkeen. Kirja antaa olettaa, että vaimolla oli mielenterveysongelmia jo avioliittoa ja avioliitto niitä epäilemättä syvensi. Mielenkiintoista on, että elämänhallinnan puute ei vienyt Leinon työkykyä. Pikemminkin päinvastoin. Kirjoitustyö jatkui miltei loppuun asti.

Rajalan mukaan Leino sai nuorena syfilistartunnan, mikä epäilemättä vaikutti hänen naissuhteisiinsa. Ennen antibioottien aikaa, sairautta ei kyetty kokonaan parantamaan ja ilmeisesti uusiutunut tauti lopulta oli myös Leinon kuolinsyy. Tietoisuus sairaudesta vaikutti myös työhön, kuolema on hänen taiteessa usein läsnä. Epäilemättä hänen luomisvimmaansakin vaikutti konkreettinen tietoisuus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Taudinkuvaus tuo mieleen Mika Waltarin Suuri illusioni -romaanin. Vaiettu, mutta pelätty ja tunnettu sairaus oli osa aikakauden henkeä. Muutenkin kirja piirtää hienoa ajankuvaa. Eino Leino säihkyy ja kompuroi osana omaa aikaansa.

Kun tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaita taas syksyllä kootaan, tätä kirjaa ei ole helppo siltä listalta sivuuttaa. Kirjasta on perusteellinen kuvaus ainakin Annelin kirjoissa -blogissa. Kirjoituksensa lopussa Anneli esittää hyvän ajatuksen Eino Leino -muistopolusta Helsingissä. Polun varrelle voitaisiin koota runoilijan asunnot, kapakat ja muut hänelle tärkeät paikat pääkaupunkiseudulla. Kohteita kertyisi melkoinen lista.


Rajala, Panu
Virvatuli – Eino Leinon elämä
WSOY, 2017



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti