Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suomen kuuluisimman kalastajan elämään. Riitta Kylänpään kirja ei ole kriittinen tutkimus vaan elämäkerta, joka tekee kunniaa kohteelleen. Kirjassa maailmaa katsellaan Linkolan näkökulmasta. Sen luettuaan lukija alkaa nähdä ja ymmärtää linkolalaista maailmaa. Kirjoittaja on haastatellut Linkolaa  perusteellisesti, mikä sinänsä jo tekee kirjasta kulttuuriteon.

Kirjan tarkkuus ja seikkaperäisyys epäilemättä kuvaavat  hyvin sen kohdehenkilöä, mutta yksityiskohtien runsaus, monet sitaatit ja pitkät nimiluettelot saattavat tehdä lukemisesta haastavaa ainakin sille, joka ei tunne1900-luvun suomalaista kulttuurielämää. Henkilöhakemisto ja tarkempi sisällysluettelo olisivat minusta helpottaneet tämän kirjan lukemista.

Alaotsikkon mukaisesti  Kylänpää kuvaa Linkolan legendaa, filosofiaa ja julkisuuskuvaa sekä yksityistä ihmistä  julkisivun takana. Ainakin minä sain muuttaa käsitystäni erakoksi kuvittelemastani miehestä. Kirja kuvaa Linkolan hyvinkin sosiaaliseksi ja verkostoituneeksi mieheksi, jolle perhe ja ystävät ovat olleet korvaamaton tuki. Verkostoitumista helpotti syntyminen Linkolan (alun perin Collan) ja Suolahden kulttuurisukujen jäseneksi. Hänen isänsä oli yliopiston rehtori ja isoisä sen kansleri. Suomen sivistyneistön piirit olivat varsin pienet, Linkoloiden suku- ja tuttavapiireihin kuului aikanaan siitä suuri osa. Kun hänen koulunsa vielä oli Suomalainen yhteiskoulu, koulutovereista suuri osa päätyi professoreiksi, tutkijoiksi ja kulttuurivaikuttajiksi, kuten Matti Klinge, Pekka Tarkka, Risto Pelkonen ja monet muut. Mutta yhteydet ja ystävyydet eivät automaattisesti säily. Pentti Linkola  on ollut hyvä yhteydenpitäjä, hyvä etsimään kontakteja ja kaikesta päätellen hyvä myös säilyttämään ystävyyksiä. Kalastajan mökillä on aina käynyt paljon vieraita ja keskustelu  on ollut vilkasta. Linkola on ollut myös koko ikänsä kova kirjoittamaan kirjeitä. Hänelle kirjeiden aika on jatkunut, vaikka suuri osa meistä on lopettanut sen kokonaan ja pitää yhteyksiä yllä sähköisiä välineitä käyttäen. Linkola on lukenut kaunokirjallisuutta koko ikänsä, arvostaa sitä ja keskustelee kirjoista mielellään. Verbaalinen lahjakkuus pärjäsi myös erinomaisesti torikauppiaana.

Lapsuus oli idyllinen. Perhe eli isän, kasvitieteen professorin, virkatalossa, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa. Talossa, jota oli kaavailtu Suomen kuninkaan asunnoksi. Vaikka työkeskeinen isä jäi etäiseksi, perhe-elämä oli lämmintä. Kesät vietettiin Suolahden suvun kesäpaikassa Sääksmäellä. Idylli päättyi sotaan, ensin velipuoli kaatui jatkosodan alussa, sitten isä kuoli yllättäen syöpään, perhe menetti kotinsa ja statuksensa.  Pentille raskain menetys oli suvun kesäpaikan menetys. Perhettä piti pystyssä äiti, joka eli 58 vuotta miehensä jälkeen. Äiti oli sitkeä ja ymmärtäväinen, hän tuki ja kannusti herkkää poikaansa elämänsä loppuun asti. Äiti kirjoitti kirjeitä, keitti mehuja ja majoitti poikansa naisystäviä. Pentti sai tukeutua äitiinsä 68-vuotiaaksi asti.

1961 alkanut avioliitto kesti 14 vuotta. Nuori vaimo asui mökissä, kalasti miehensä apuna ja hoiti lapset, kunnes ei enää jaksanut. Pentillä oli uusi naisystävä jo ennen avioliiton päättymistä, mutta naisten kesken ei ollut riitaa. He sopivat asiat sopuisasti keskenään, vaimo siirsi ”taakan” uudelle naisystävälle ja lähti tyttärineen kaupunkiin. Naisystäviä riitti jatkossakin, välillä heitä oli useampiakin yhtä aikaa. Kahden naisen loukku oli tuttu tilanne. Pitkäaikaisin Pentin naissuhteista on kuitenkin kestänyt 70-luvulta tähän päivään asti. Lapsia Pentti ei ymmärtänyt, heistä avioliiton aikanakin heistä huolehti äiti yksin. Usein alle kouluikäiset tytöt jätettiin kahdestaan päiväksi kotiin, kun vanhemmat lähtivät päiväksi kalastamaan. Nykyisin sosiaaliviranomaiset puuttuisivat asiaan. Tyttäret häpesivät köyhää kotiaan ja erikoista isäänsä. Yhteys isän ja tytärten välille löytyi vasta, kun tytöt olivat aikuisia. Linkolan kanssa ei ole ollut helppo elää. Hän on herkkä, helposti itkevä ja helposti raivostuva mies, jonka elämässä on ollut pitkiä ja syviä masennusjaksoja. Tukea on tarvittu.

Linkolan luontoharrastuksen alkuna olivat linnut, koko elämän kestävä intohimo. Jo nuorena keväät kuluivat linturetkillä, hän on rengastanut tuhansia lintuja, tarkkaillut niitä vuosikymmeniä ja tehnyt lintuseurannasta pikkutarkat muistiinpanot. Hän on myös kääntänyt ja kirjoittanut lintukirjoja. Biologian opinnot katkesivat, vaikka aihe kiinnosti. Sisätyö ja akateeminen maailma eivät olleet häntä varten. Kalastajan työn Linkola valitsi, koska se mahdollisti lintujen tarkkailun ja elämisen ulkona. Ulkoilmaelämä oli niin tärkeää, että nuorena pasifistiksi julistautunut Linkola valitsi asepalveluksen, koska aseettomassa palveluksessa olisi voinut joutua sisätöihin. Linkola eli ja kulki luonnossa, tarkkaili muutoksia ja oppi rakastamaan maisemaa. Kalastajan työn ohessa hän kirjoitti ja julkaisi ahkerasti. Julkaisutoimintaa helpottivat hyvät kontaktit. Kirjoitukset käsittelivät huolta luonnosta ja maisemasta. Tunteikkaimmat tekstit liittyivät suuriin hakkuisiin ja lintujen katoon. Linkolan suhde maisemaan on miltei uskonnollinen, metsä on pyhä.

Linkolan huoli luonnosta kehittyi ekofilosofiaksi. Sen mukaan ihminen on yksi laji muiden joukossa, tärkeätä ei olisi suojella ihmistä vaan koko maapalloa. 60-luvulta tähtien Linkola varoitti tuhosta, jonka ihmisen toiminta ja hallitsematon väestönkasvu aiheuttavat. Koska tärkeintä olisi rajoittaa ihmisten määrää, sodat ja ihmisiä tappavat onnettomuudet ovat hyvä asia. Kehitysapu, sosiaalitoimi ja kaikki pyrkimykset nostaa ihmisten elintasoa pitäisi estää. Elämällä askeettisesti Linkola itse on näyttänyt esimerkkiä, mikä on herättänyt kunnioitusta häntä kohtaan. Sen sijaan hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä ovat herättäneet kauhua ja vastustusta. Joskin myös ihailua.  Häntä on nimitetty ekofasistiksi ja syytetty terrorismiin kannustamisesta. Itse hän totesi, että ”minusta ei tullut terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti”.  Linkolan karulla filosofialla on myös nostalginen ulottuvuutensa, hänen ihannemaailmansa on sotaa edeltävä aika, eli hänen oman lapsuutensa maailma. Silloin metsiä ei oltu vielä hakattu, väestönkasvu oli vielä hallinnassa ja elintaso alhainen. Yhteiskunnan tuloerot ovat hänen mielestään hyvä asia. Pieni hyväosainen eliitti ei aiheuta ympäristötuhoa. Kun koko kansan elintaso nousee, kasvava kulutus tuhoaa luonnonvarat. 

Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Linkola on myös kertonut ihailevansa ja arvostavansa vanhempiensa kaltaisen vanhan suomalaisen sivistyneistön elämää. Heidän elämänsä oli kurinalaista ja he tunsivat työskentelevänsä jonkun itseään suuremman hyväksi.

Kun vihreä liike syntyi 70- ja 80-luvuilla, Linkola oli aluksi innostunut. Hän uskoi ja toivoi, että vihreät toteuttaisivat hänen ajatuksiaan  luonnonsuojelusta ja yhteiskunnasta.  Vuonna 1986 hän kirjoitti tulevaa vihreää puoluetta varten "Ehdotuksen toimenpideohjelmaksi", johon hän kokosi keskeiset ajatuksensa. Ohjelmaa pidettiin liian radikaalina ja muutenkin Linkola joutui pettymään vihreisiin. Linkolan kaltaiset ekologit ajautuivat marginaaliin, enemmistöasemaan pääsivät sosiaalivihreät, jotka Linkolan mukaan tarjoavat kaikille kaikkea. Paitsi vihreisiin, Linkola pettyi myös demokratiaan. Totalitarismi olisi ainoa hallintomalli, jolla maailma voitaisiin pelastaa. Massojen valta näytti johtavan vain kulutuksen kasvuun ja typeryyteen.

80-luvun eläneelle kirja on hyvä muistinvirkistys. Kirja kertoo erämaaliikkeistä, ympäristöaktivistien oikeudenkäynneistä sekä vihreän liikkeen kivuliaasta järjestäytymisestä. Kirjan luettuani kaivoin kirjahyllystäni 1989 julkaistun ja aikoinaan kiihkeää keskustelua herättäneen kirjan ”Johdatus 1990-luvun ajatteluun”, jossa Linkola esittelee filosofiaansa ja purkaa pettymystään vihreään liikkeeseen.  Kirja huipentaa Linkolan pessimistisen ajattelun. Sen sijaan vuonna 2004 ilmestynyt Linkolan toistaiseksi viimeisin kirja ”Voiko elämä sittenkin voittaa, ja millä ehdoilla” hämmästytti lukijoita, koska se siinä kirjoittaja otsikon mukaisesti näkee maailman tulevaisuudessa hitusen toivoa. Edessä ei olekaan varma tuho. Tai sitten mies pehmenee vanhetessaann.

1990-luvulla Linkola arvosti silloisten kettutyttöjen suoraa toimintaa. Kaikki nuoren sukupolven ympäristö- ja luontoaktiivit eivät kuitenkaan suhtautuneet Linkolaan kritiikittömästi. Ehdottomuutta vaativat eläintensuojelijat arvostelivat Linkolaa, joka kalasti ammatikseen ja on aina myös itse syönyt kalaa. Vanha radikaali alkoi joissain asioissa näyttää konservatiivilta.

Eräänlaista vanhojen arvojen korostusta oli sekin, että  2000-luvulla Linkola liittyi takaisin kirkon jäseneksi. Ei siksi, että uskoisi vaan siksi, että hän arvostaa kirkon työtä ja sen olemassaoloa. Hänen mielestään kirkko on ainoa varteenotettava vastavoima vallitsevalle materialistiselle ajattelutavalle. Mutta ei kirkko ole koskaan ole ollut häneltä kokonaan kadoksissa. Hänen pitkäaikaisin naisystävänsä on körttikodin kasvatti ja  sai miehen jopa houkuteltua kanssaan Herättäjäjuhlille. Kirkon perinteestä virret ovat olleet Linkolalle aina tärkeitä. Niitä hän huonolla lauluäänellään on laulanut itsekseen ja joskus seurassakin.

2000-luvulla Linkola ideoi ja perusti Luonnonperintösäätiön, jonka  tavoitteena on hankkia arvokkaita metsiä ja suojella ne pysyvästi. Säätiö on pelastanut jo tuhansia hehtaareja metsää hakkuiden ulottumattomiin. Nämä metsät ovat Linkolan aineellinen perintö, muun perinnön mittaaminen onkin jo vaikeampaa. Kirjansa Johdatus 1900-luvun ajatteluun hän päättää henkiseen testamenttiinsa. Sen mukaan se, joka keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja ihmisen hyvään on väärillä jäljillä.  Tärkeää on vain ihmisen ja luonnon välinen suhde. Luonnon reunaehdot ovat elämän ainoa lähtökohta. "Niiden selviämisen jälkeen voidaan laskea, mikä on ihmiselle mahdollista".  Riitta Kylänpään kirjan luettuani en ole aivan varma, allekirjoittaako Linkola edelleenkin silloiset ehdottomat ajatuksensa.

Kylänpää, Riitta
Pentti Linkola – ihminen ja legenda
Siltala, 2017