sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Niemi - Itämaan tarina

Kun teos on jo voittanut Finlandia-palkinnon, sen tasoa ja merkitystä ei voi kyseenalaistaa. Enkä sitä tee. Juha Hurmeen Niemi on mielenkiintoinen ja suomalaista kirjallisuutta raikkaasti uudistava teos. Se, onko se viime vuoden paras kaunokirjallinen teos, jää jokaisen lukijan oman harkinnan varaan.

Niemi on tajunnanvirran tavoin etenevä kertomus Suomen vaiheista alkuräjähdyksestä aina autonomian ajan alkuun asti. Pienen toimitustyön jälkeen se olisi voinut osallistua myös tietokirjojen sarjaan, se että näin ei tehty kertonee halusta laajentaa romaanin käsitettä.  Juri näitä rajojen rikkojia viime vuonna haluttiin Finlandia-ehdokkuuksissa palkita. Tai sitten haluttiin estää lukijoita takertumasta pieniin yksityiskohtiin ja pohtimasta tarjoiltujen faktojen suhdetta todellisuuteen.  Niemi on totuudenjälkeisen ajan historia, jossa tärkeintä on tarina ja vahva missio. Tässä kirjassa voidaan esittää lujana faktana asioita, joihin historiantutkijat laittavat monta varausta, kuten vaikka kirjailija Jöns Budden keskipohjalainen syntyperä. Mukana on myös joitain lapsuksia tai ainakin lauseita, joiden ajatus olisi  pitänyt lukijalle selittää, kuten se, että Itä-Rooman valtakunta olisi säilynyt 600-luvun alkuun asti (mutta siis ei sen pidemmälle),  pieni lapsus liittyy myös Raamattu-sitaattiin. Kirja nostaa esiin lukemattomia kiehtovia hahmoja. Edellä mainitun Naantalin luostarissa vaikuttaneen Jöns Budden lisäksi minä innostuin Helsingin ensimmäisestä suurmiehestä, monitieteilijä Sigfrid Forsiuksesta. Kuvaus aikaansaavan ja särmikkään Forsiuksen elämästä oli niin elämänmakuinen ja rakkaudella kirjoitettu, että kuvittelin näkeväni yhtäläisyyksiä Forsiuksen ja kirjailija Hurmeen välillä. Renessanssihahmoja molemmat.
Ulkoasu: Jenni Saari


Kirjan Suomi on pieni ja syrjäinen, kaukana edistyksestä ja korkeakulttuurista. Hurme kritisoi käsitystä alkuperäisestä suomalaisesta kulttuurista ja todistaa, että ulkoa tulevat vaikutteet ovat aina muovanneet Suomea, tänne on muutettu ja täältä on muutettu. ”Perinteessämme ei ole mitään omaa, kaikki on tuotu muualta.” Tästäkin jyrkästä näkemyksestä huolimatta hän nostaa täällä syntyneen kansanrunouden, niin suomen- kuin saamenkielisenkin varsin korkealle jalustalle. Siis todellisen kansanrunouden, ei Lönnrotin kokoamaa Kalevalaan. 

Kirjan 440 sivusta kolmannes tai neljännes (minun mutuarvioni) ovat lainauksia. Hurme siteeraa sekä kansanrunoja että maailmankirjallisuuden klassikkoja, mukana on myös esimerkkejä varhaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirjassa osoitetaan kerta toisensa jälkeen, että keskiajalla ja uuden ajan alussa suomalaiset elivät ”eurooppalaista todellisuutta puolipitkällä viiveellä”, kaukana jäljessä sivistyneestä Euroopasta. Ehkä me elämme edelleenkin. Pitkät sitaatit tekevät lukemisesta raskasta, mutta mikäli muutamakin lukija kirjan innoittamana tutustuu paremmin kirjassa siteerattuihin klassikoihin, Hurmeen missio suomalaisten sivistämisestä on toteutunut. Itse ajattelin kirjan innoittamana tutustua ainakin Michel de Montaignen esseisiin ja Mestari Eckhartin teksteihin. Sitten joskus.

Kaikki ulkomaiset vaikutteet eivät ole olleet Suomelle hyväksi. Kristinuskon luterilainen versio merkitsee Hurmeelle ahdasmielisyyttä, nautintojen ja elämänilon kieltämistä sekä tieteen kahlitsemista. Reformaation juhlavuonna julkaistu kirja haluaa selvästi haastaa perinteisen näkemyksen uskonpuhdistuksen merkityksestä kielen ja kansansivistyksen edistäjänä.  Päinvastoin,  kirjan mukaan reformaatio ja Agricolan luoma kirjakieli jäykistivät kielen ja estivät sen kehityksen, hidastivat lukutaidon leviämistä sekä tuhosivat vanhan kalevalaisen runouden. Kirja syyttää reformaatiota myös naisvihasta ja seksikielteisyydestä. Vahva uskonnonvastainen missio tuo kirjaan totisuutta, vaikka tarkoitus on ehkä päinvastainen.

Myönnettäköön, että tämä on ensimmäinen lukemani Juha Hurmeen kirja. Ehtiessäni aion kyllä käydä joskus ainakin ´Nyljettyjen ajatusten´ pariin. Uskallan silti sanoa, että hänen tyylinsä on ainutlaatuinen. Ainakin kirjan alussa olin kuulevinani tekstin korvissani, kirjailijan itsensä esittämänä. Kiihko ja intohimo kuuluvat tekstissä. Episodeista koostuvan kirja tahti on hengästyttävä, kirja on runsaudensarvi. Kirjailija ei salaile mielipiteitään vaan ottaa kantaa ja arvottaa. Humpuukia ja huuhaata kutsutaan niiden oikeilla nimillä, eikä menneisyyden ihmisten elämää ja siitä nousevaa maailmankatsomusta yritetäkään ymmärtää. Sanavalinnat ovat raikkaita ja anakronistisia. Tarina etenee vapaasti ryöpsähdellen. Kirjan alussa ihastelin epäsovinnaisia assosiaatioita, mutta loppua kohden aloin jo kyllästyä tarinan jatkuvaan polveiluun. Kirja toimisi hyvin ääneen luettuna. Siitä voisi poimia kohtauksia yhteisiin lukusessioihin ja keskustella luetusta jälkeenpäin. Sillä juteltavaa kirjan tarinoista ja huomioista riittää.

Hurme, Juha
Niemi
Teos, 2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luetuimmat tekstit viime aikoina