Himmler ja hänen suomalainen buddhansa

Finlandia-voittaja Tapio Tamminen on perehtynyt pahuuteen ja natsismiin. Kirjoitettuaan ruotsalaisen kansankodin pimeistä puolista, terrorismista ja pahuuden viehätyksestä hän kertoo nyt natsijohtaja Heinrich Himmlerin hierojasta Felix Kerstenistä. Himmler ja hänen suomalainen buddhansa kertoo monikasvoisesta hahmosta, jonka persoonasta kirjailijankin on vaikea saada otetta. Kerstenin tarina on yksi natsismin liepeille syntyneistä ”faustilaisista” kertomuksista. Schindlerin listan ja Klaus Mannin Mefiston tavoin tarinassa on on kyse yhteistyöstä pahuuden kanssa, käsittämättömästä historian vaiheesta selviytymisestä sekä hyvän ja pahan rajapinnasta.

Kersten syntyi Tartossa baltiansaksalaiseen perheeseen. Saksalaisuudestaan huolimatta perhe ei ollut rikas. Nuori mies osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja saapui Suomeen saksalaisten sotilaiden mukana. Suomessa hän osallistui menestyksekkäästi kansalaissotaan, minkä johdosta hänet palkittiin Suomen kansalaisuudella. Sotilasuran sijasta hän löysi lahjakkuutensa hierojana, lähti opiskelemaan alaa Berliiniin ja menestyi. Alusta asti hän onnistui hankkimaan kuuluisia ja rikkaita asiakkaita. Heistä tunnetuin oli ankarista mahakivuista kärsivä SS-johtaja Heinrich Himmler, joka oli käytännössä hieronnasta täysin riippuvainen. Sodan aikana Kersten ilmeisesti pystyi vaikuttamaan Himmleriin ja toimimaan välittäjänä monissa neuvotteluissa, joiden tavoitteena oli juutalaisten pelastaminen. Mahdollisesti hänen ansiostaan Himmler luopui ajatuksesta räjäyttää keskitysleirit asukkaineen, Kerstenillä oli keskeinen rooli myös Valkoiset bussit -operaatiossa, joka pelasti tuhansia keskitysleirien asukkaita Ruotsiin. Kiistanalaisempi on Kerstenin oma väite, jonka mukaan hän pystyi estämään suunnitellun Alankomaiden asukkaiden pakkosiirron itään. Sankarihahmoksi Kersten on ongelmallinen. Jopa hänen läheisensä ja häntä arvostavat henkilöt myöntävät, että tällä oli joustava suhde totuuteen, hän kehitti tarinoita ja ilmeisesti jopa väärensi todisteita. Toisaalta lukemattomat muutkin natsiaikaa eläneet ovat jälkeenpäin selittäneet toimintaansa parhain päin. Miestä ja aikaa on mahdotonta erottaa toisistaan. Varsin kiistatonta lienee kuitenkin se, että Kerstenin on täytynyt olla poikkeuksellisen karismaattinen persoona, mikä auttoi häntä kohoamaan arvostetuksi parantajaksi ja neuvonantajaksi.

Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa oli kuvaus esoteerisista ja itämaisiin uskontoihin liittyvistä aatteista, jotka olivat suosittuja 20-luvun Saksassa. Itämaisiin uskontoihinhan kirjan monitulkintainen nimikin viittaa. Kirjoittaja on perehtynyt myös tähän aihepiiriin. Arjalaisuuteen liittyvät hämärät filosofiat olivat natsi-ideologiassa keskeisiä. Monille natseille myös eläinsuojelu ja luontoarvot olivat tärkeitä.  Esimerkiksi antroposofiasta nouseva biodynaaminen viljely on suosittua. Natsi-Saksahan oli ensimmäinen maa, joka kielsi esimerkiksi eläinkokeet. Maassa noudatettavat ihmiskokeet tosin asettivat edistysaskeleen vähän outoon valoon. Tähän salatieteiden ja luonnonlääkinnän aaltoon liittyi myös Kerstenin toiminta vaihtoehtolääketieteen edustajana. Luonnonlääketieteen vastapainona oli huumekulttuuri, jota Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut käsitteli. Kirjojen mukaan Hitleriä ja Himmleriä yhdistivät mahakivut, joiden vuoksi he olivat ajoittain täysin toimintakyvyttömiä ja hoitajiensa arvoilla. Kipujen syytä ei tiedetä, mutta epäilemättä jatkuvalla stressillä oli osuutta asiaan. Silti en voi olla miettimättä, oliko kyse ollut tuolloin vielä tuntemattomasta keliakiasta. Olisiko historia toisenlainen, jos sairaus olisi tunnettu jo 30-luvulla?

Kirjan ongelmana on se, että sen varsinainen päätarina jää epäselväksi. Siinä on paljon mielenkiintoista ja mietittävää asiaa, ehkä liiankin paljon. Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaikka  se kertookin sekä Himmlerin että Karstenin elämän koko vaiheet. Kirjan painotus on silti sodan viimeisessä vuodessa. Kummankin päähenkilön persoonallisuutta pohditaan mielenkiintoisesti, mutta etenkin Kersten jää mysteeriksi. Kirja piirtää Himmleristä paljon selvemmän kuvan. Siinä puhutaan paljon myös Ravenbrückin naiskeskitysleiristä ja kuvataan useiden nimeltä tunnettujen vankien vaiheita.  Kirjan lopussa sen kyseenalaiseksi keskushahmoksi nousee vielä ruotsalainen Folke Bernadotte, jonka sankarimyytin romuttamiseen Tamminen uhraa kirjasta ehkä liiankin suuren osan. Kirja todistaa, että Bernadotten rooli juutalaisten pelastamisoperaatioissa oli Kersteniin verrattuna varsin vähäinen ja että hänen katteeton sankarimyyttinsä liittyi Ruotsin valtion pyrkimykseen luoda mainetta humanitaarisena ihmisoikeuksien puolustajana. Tavoitteena oli piilottaa aikaisempi yhteistyö natsien kanssa. Käytännössä taloudellinen Ruotsin kanssa oli käytännössä mahdollistanut Saksan sodankäynnin ja vielä sodan ensimmäisinä vuosina Ruotsi oli suhtautunut juutalaispakolaisiin hyvinkin vastahakoisesti. Kuningasperheellä ja monilla poliitikoilla oli läheisiä natsisympatioita. 

Kirjan mukaan Ruotsin lisäksi myös liittoutuneet olivat hyvin perillä holokaustin todellisuudesta. Kansanmurha oli heidän silmissään vain sodan harmillinen sivujuonne. 

Kirja rinnastaa lopussa juutalaisvainot ja nykyisen pakolaiskysymyksen. Yksittäisten, ulkopuoliseksi koettujen heikossa asemassa olevien  pelastaminen ei ole tänäänkään politiikan keskiössä.

Tamminen, Tapio
Himmler ja hänen suomalainen buddhansa
Atena, 2018