Kirja on artikkelikokoelma. Jokaista ajankohtaa tarkastelee eri henkilö, aikakauden spesialisti. Mukana ovat toimittajien lisäksi Pirjo Markkola, Sari Katajala-Peltomaa, Ulla Koskinen, Marjaana Niemi ja Pertti Haapala. Artikkelit herättivät ajatuksia ja avasivat näkymiä. Tulkinnoissaan kirjailijat olivat varsin varovaisia. Kovin villejä vaihtoehtoja he eivät esittele.
Sekä Sari Katajala-Peltomaa että Ulla Koskinen pohtivat Kalmarin Unionin mahdollisuuksia säilyä. Olisiko Suomi voinut jäädä osaksi Tanskaa? Kirja muistuttaa siitä, että kaikesta huolimatta pohjoismainen unioni kesti pidempään kuin Neuvostoliitto. Vuosi 1517 oli vuosi jolloin Luther naulasi kuuluisat teesinsä Saksassa ja sittemmin Kustaa Vaasana tunnettu kuningas vasta vahvisti valtaansa. Uuden hallitsijan asema ei ollut alussa vahva eikä ollut itsestään selvää, että Ruotsi pysyy reformaation piirissä. Vuosi 1617 on Stolbovan rauhan vuoksi merkittävä vuosi. Nils Erik Vilstrandin mukaan rauha viitoitti tietä tuleville taisteluille, vaikka olikin Ruotsille menestys. Maa-alueiden vaihtoehdoksi Ruotsille tarjottiin suurta rahasummaa. Vuosisata olisi ollut ehkä rauhallisempi, jos Ruotsi olisi valinnut toisin. Laajat rajat olivat haaste puolustukselle ja houkuttelivat naapurimaita Ruotsia vastaan. Samalla se antoi huonon esimerkin sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Vielä Tarton rauhasta neuvotelleet vetosivat Stolbovan rajoihin vielä vuonna 1920. Kirja keskittyy politiikkaan, mutta viittaa myös talouteen. Suurvalta Ruotsin verotus loi talonpojille taloudellisia vaatimuksia ja johti tervakaupan syntyyn. Petri Karonen näkee myös Suuren Pohjansodan lopputuloksen Suomelle edullisena. Jos Ruotsin suurvalta-asema olisi jatkunut, Suomi olisi ruotsalaistettu kuin Skåne. Jos taas Suomi olisi jo 1700-luvun alussa liitetty Venäjään, Turun yliopisto olisi suljettu Tarton yliopiston tavoin vuosisadaksi, maaorjuus olisi levinnyt Suomeen eikä maan autonomiaa olisi myöhemminkään vahvistettu.
Pienillä asioilla on merkitystä, joskus yhden ihmisen satunnaisetkin ratkaisut muovaavat historiaa. Pirjo Markkola puhuu vuoden 1817 Suomesta kertoessaan paljon myös kirkosta. Esimerkiksi hän väittää, että kun arkkipiispaksi noussut Jakob Tengström ilmeisesti omista henkilökohtaisista syistään johtuen kieltäytyi toimimasta aikaisempien Suomen piispojen tavoin yliopiston varakanslerina, käytäntö jäi pysyväksi. Tengströmin päätöksen seurauksena kirkko ja yliopisto alkoivat erkaantua toisistaan muutenkin. Kehitys, jota tietysti yliopiston siirto Helsinkiin sittemmin vahvisti. Kirjassa myös todettiin, että kun vuonna 1817 Suomessa juhlittiin Lutherin teesien naulauksen 300-vuotisjuhlaa, haluttiin korostaa reformaation eurooppalaisuutta ja häivyttää Ruotsin merkitystä Suomen uskonnollisen kehityksen kannalta. Vielä 1700-luvulla Suomessakin oli juhlittu Ruotsin reformaation 250-vuotisjuhlaa. Uusi hallitsija halusi käyttää myös luterilaisuutta valtansa lujittamiseen.
Kirja sopii erinomaiseksi Suomen historian kertauskirjaksi niille, jotka historiaa jo jonkun verran tuntevat. Niille, jotka haluavat tutustua maamme vaiheisiin se on turhan hankala. Kirja edellyttää lukijaltaan perusasioiden tuntemusta. Kirja nostaa esiin näkymiä, joita tietyssä ajassa eläneillä ihmisillä oli. Se keskittyy lähinnä politiikkaan. Näkökulma on koko ajan valtaapitävien ja hallitsijoiden . Kun historiantutkimus korostaa syitä ja etsii selityksiä, usein ajattelemme, että menneisyyden ihmiset ovat nähneet nykyhetkeen johtavan tien. Kirja muistuttaa, että menneisyyden ihmiset ovat eläneet yhtä sokeina ja yhtä avoimien vaihtoehtojen keskellä kuin mekin. Tyypillistä kyllä, kirjan viimeinen luku tuntuu nyt jo hieman vanhentuneelta. Vuodesta 2017 kirjoittaessaan Pertti Haapala puhuu globaaleista haasteista. mutta ei mainitse ilmastonmuutosta ja sen haastetta. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, haasteet muuttuvat koko ajan.
Kulkemattomat polut: mahdollinen Suomen historia.
Toimittaneet Nils Erik Villstrand ja Petri Karonen.
Gaudeamus, 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti