Kun vähän aikaa sitten uutisissa kerrottiin suuresta jääkimpaleesta, joka oli pudonnut Himalajan rinteestä ja aiheuttanut suuren tulvan, ajattelin islantilaisen Andri Snær Magnasonin kirjaa Ajasta ja vedestä. Kirja on humanistin näkemys ilmastonmuutoksesta. Kirjoittaja on kielen- ja kirjallisuudentutkija, joka sai tehtäväkseen kirjoittaa ilmastonmuutoksesta tarinan, koska suurin osa meistä ymmärtää paremmin tarinoita kuin faktoja.
Kirja kertoo ilmastosta ja sen muuttumisesta oman sukunsa ja Islannin historian kautta. Hän kertoo niin jäätikkökiipeilyä harrastaneista isovanhemmistaan kuin omista lapsistaankin ja suhteuttaa ilmastonmuutoksen etenemisen sukupolvien pituuteen. Kirjassa kerrotaan saagojen sankareista ja islantilaisista kirjailijoista ja tutkijoista, joista useimmat ovat suomalaiselle tuntemattomia ja ainakin minä opin Islannin historiasta ja kulttuurista monta asiaa. En ollut esimerkiksi tiennyt, että viikingit kuljettivat Islantiin myös poroja, jotka kuolivat sukupuuttoon 1940-luvulle tultaessa. Opin myös, että Napoleonin sotien aikaan Islannissa vaikutti Jørgen Jørgensen -niminen seikkailija, jonka julisti maan itsenäiseksi ja jota voidaan pitää tasa-arvon ja vapauden aikaansa edellä olevana edustajana. Yllättäen pitkän puheenvuoron saa myös Dalai Lama, jota kirjailija pääsi haastattelemaan tämän Islannin vierailun yhteydessä. Uskonnollinen johtaja kertoo elämänsä tarinan. Yllättävintä tarinassa oli vaihe, jossa tämä teki yhteistyötä puhemies Maon kanssa ennen Tiibetin kansannousua.
Keskustelut Dalai Laman kanssa ovat muistutus anteeksiannosta ja sovinnosta, mutta myös osoitus ilmastonmuutoksen globaalisuudesta. Ilmastonmuutos sulattaa jäätä niin Islannissa kuin Himalajallakin ja aiheuttaa arvaamatonta tuhoa, kuten alussa mainitsemani uutinen jäälohkareen irtoamisesta osoittaa. Havainto on vaikuttava ja korostaa maapallon ihmisten kohtalonyhteyttä, mutta pseudotieteeltä kuulostavat yritykset löytää yhteyksiä Himalajan ja Islannin myyttien ja kielten välille, tuntuvat
turhilta. Kirjoittajan syvään huoleen ilmastonmuutoksesta myös tuntuu sopivan huonosti se, että hän ei tunnu tuntevan lainkaan syyllisyyttä siitä, että hän matkustelee jatkuvasti eri puolilla maailmaa, lentokoneella.
Kirja on kaunista kieltä. Suomentaja Tapio Koivukari osaa asiansa. Alkukielinen teos on kirjoitettu vuonna 2019, mutta siihen on lisätty korona-ajan jälkisanat. Onko korona osoittanut, että ihmiskunta voi oppia ja muuttaa käyttäytymistään?
Kirja valittiin vuoden 2021 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.
Andri Snær Magnason
suomentanut Tapio Koivukari
Ajasta ja vedestä
Aula & Co, 2020
Kirja oli hyvä, avarsi myös minun näkemyksiäni. Kiinnitin myös huomioni tuohon lentelyyn mutta koska ilmastoa haittaavien elämäntapamuutoksien kanssa on jo kiire, tuli myös tunne, että kirjailija halusi mahdollisimman pian kaikkien tietoon ongelman, joutui toimimaan niin kuin toimi ja teos muuttuikin ajatuksissani testamentiksi. Hän muistaakseni myös sanoo siitä jotain lopuksi, että hän haluaa lastensa tietävän.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Irene. Muistutat hienosti siitä, että asioita ei pidä liikaa yksinkertaistaa.
VastaaPoistaHei! Itse en kokenut, että viittaukset jäätiköihin liittyviin myytteihin olisivat olleet turhia, päinvastoin. Ne olivat mielestäni toimiva keino tuoda sekä jäätiköiden sulaminen sekä myytit esiin uudessa valossa, mutta ymmärrän etteivät ne varmasti kaikkiin iske. Uskon, että tarvitsemme erilaisia narratiiveja ja näkökulmia, jotta asia kolahtaisi mahdollisimman moneen ihmiseen, ja siksi myytit intertekstuaalisina viittauksina toimivat tässä retoriikan kannalta ihan hyvin. En kokenut, että yritykset luoda yhteyttä myyttien ja tieteellisen kielen välillä olisi ollut näennäistiedettä muistuttavaa, vaan pikemminkin yrityksiä löytää kipeästi kaivattu tapa kertoa faktoista sellaisille, joita tieteelliset julkaisut ja lehtiotsikot eivät havahduta.
VastaaPoista