Kovassa valossa - epäluotettavia miehiä, haaleaa rakkautta

Pertti Lassila on kirjallisuuden tutkija. Hän osaa kirjoittaa kauniisti ja luoda rakenteeltaan lähes täydellisen teoksen. Myös aikakausikuvaus on kohdallaan. Kovassa valossa kattaa Suomen historiaa ja helsinkiläistä elämää kansalaissodasta aina 1940-luvun loppuun asti. Aikakausi on hienosti ja hienovaraisesti rakennettu. Kirja luo moniulotteisen kuvan yhteiskunnasta, jossa eri luokat elävät toistensa lähellä, mutta kuitenkin kovin erilaista elämää. Yhteiskunta ei ole kuitenkaan staattinen, sosiaalinen nousu on mahdollista, joillekin. Sotien välillä yhteiskunta kehittyy ja Helsinki modernisoituu, mutta kansalaissodassa syntyneet juovat eivät katoa vaikka ne piilotetaankin näkymättömiin. Turhaa osoittelevuutta on vain tunne-elämän kuvauksissa. Työväenluokan perheessä rakastetaan ja surraan. Nousukkaat hillitsevät itsensä niin, että perheen isännän kuollessa perheen palvelijatar on ainoa, joka kyynelehtii.

Kirja on liittyy osaltaan ajankohtaiseen keskusteluun suomalaisesta SS-pataljoonasta ja sen osuudesta itärintaman hirmutekoihin. Kirjan keskeinen hahmo oli suomalaisen SS-pataljoonan sotilas ja vastoin perinteistä käsitystä myös osallistui SS-joukkojen hirmutekoihin itärintamalla Se ei muutenkaan piirrä sankarikuvaa suomalaisista sotilaista eikä  kotirintamasta. Siinä salakauppa rehottaa ja kotirintaman tunnelma on väsynyt. Sodanjälkeisinä vuosina ei haluta palata raskaisiin sotamuistoihin. Elämää halutaan elää vain eteenpäin ja unohtaa kaikki ikävä.

Ulkoasu: Camilla Pentti

Kirjan ihmiset ovat intohimottomia, pelokkaita ja hillittyjä, mutta silti he kätkevät salaisuuksia. Kirja kertoo vuosikymmeniä kestäneen avioliiton ja nuoren kihlaparin tarinan. Tarinoiden kertojina ovat naiset eikä kirjan miehistä piirry kaunista tai edes selkeää kuvaa. Aviomiehestä paljastuu vuosikymmenien avioliiton jälkeen asioita, joita vaimo ei olisi voinut kuvitellakaan. Toisaalta ehkä vaimokaan ei ollut miehensä persoonasta oikeasti kiinnostunut. Olennaista oli sosiaalinen nousu ja rouvan huoleton elämä. Tunteet ovat haaleita, elämä hillittyä. Ihmisten mielissä tapahtuu paljon eikä asioita selitetä loppuun asti. Kirjan tapahtumat jatkuvat vielä lukijan mielessä. Lukija voi miettiä, miksi kirjan aviomies halusi elämäänsä asioita, joista ei kertonut vaimolleen tai työnantajalleen. Kirjan nuoremman miespäähenkilön yksinäisyys kuulostaa riipaisevalta.  Hän oli nähnyt sellaista mitä ei ollut voinut etukäteen kuvitellakaan ja joutunut siihen mukaan. Kokemukset erottavat hänet muista eikä ollut helppoa löytää yhteyttä toisiin ihmisiin.

Kirjassa pienillä yksityiskohdilla on suuri merkitys. Itämainen matto ja kukkapaketti ovat tarinan kannnalta keskeisiä. Helsinkiä kirja hellii ja kuvaa kauniisti. En muista lukeneeni yhtä rakastavaa ja lämmintä kuvausta Helsingin kauppatorista aiemmin.

Lassila, Pertti
Kovassa valossa
Teos, 2019

Bolla - Pristinasta pohjoiseen ja takaisin

Bolla
1. haamu, näkymätön peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen

Suomalainen kirjallisuus kansainvälistyy. Suomeen muuttaneet tai täällä syntyneet taustaltaan monikulttuuriset kirjailijat uudistaneet kirjallista kenttää. Yksi näistä kansainvälistäjistä on Kosovossa syntynyt Pajtim Statovci. Tämän vuoden Finlandia-voittaja, jonka kirjat liittyvät vahvasti albaniankieliseen perinteeseen sekä pakolaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin.

Hienoa on, että vaikka kirjaa ja kirjailijaa on jo suitsutettu kaikin mahdollisin tavoin, se voi silti yllättää.  Sain sattumalta kirjan sähköisen version käsiini. Kirja vei mukanaan vaikka se onkin kauttaaltaan varsin vastenmielistä luettavaa. Epämiellyttävyyttä vielä alleviivaa kannessa oleva käärme, joka liittyy vahvasti tarinaan. 

Kirja liikkuu eri aikatasoissa eikä tarina etene kronologisesti. Tapahtumat alkavat Kosovon sodan aattona vuonna 1995 ja päättyvät vuoteen 2004. Väliin mahtuu sotaa, pakolaisuutta, uusi elämä nimeämättömässä suurkaupungissa sekä kauheita asioita kauheiden asioiden jälkeen. Kirjan kertojina ja päähenkilöinä  ovat albaani- ja serbimies. He kohtaavat ja rakastuvat sotaa edeltävässä Pristinassa. eikä kummankaan kulttuuri suhtautunut homouteen ymmärtävästi. Pelko on rakkaudessa yhtä keskeinen kuin kiihko. Kolmas keskeinen hahmo on toisen miehen vaimo, joka kärsii alistuu ja uhrautuu melkein loputtomiin. Sivumäärää hallitsee perheensä kanssa pakoon päässeen Arsenin tarina. Omat järkyttävät kommenttinsa pääsee kuitenkin lisäämään myös sodan kauhujen keskelle jäänyt Miloš. Kertojien välissä liikkuu myyttien ja satujen taso.

Väkivalta ja julmuus ovat koko ajan kirjassa läsnä. Kirja antaa äänen perhettään pahoinpitelevälle miehelle, joka tuomitaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lukija järkyttyy, ehkä samaistuu, mutta ei tarjoa anteeksiantoa.  Kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat jääneet henkiin, mutta joiden tunteet ja sisin ovat kuolleet, eri tavoin. 
 

Kirjan rakenne tukee tarinoita. Päähenkilöt puhuvat lukijalle, mutta eivät toisilleen. Ikävästä ja kiihkosta huolimatta he eivät tavoita toisiaan. Kirjan seksikohtaukset ovat etäännyttäviä. Miljööt ankeita. Ystävällisintä kohtelua toinen päähenkilöistä koki pohjoismaisessa vankilassa. 

Statovci, Pajtim
Bolla
Otava, 2019 

Römaani - kun elämä on contentia

Pontus Purokurun Römaani on hämmentävä lukukokemus, mikä lienee tarkoituskin. Fragmentaarinen  ja tajunnanvirralla etenevä romaani koostuu erilaisista päivityksistä, sitaateista ja ascii-taiteesta. Kirja kertoo aikamme (nuorista) ihmisistä, jotka elävät yhtä aikaa pienessä somekuplassa ja globaalissa verkossa. Maailmassa, jossa aamuinen paniikki on paras herätyskello. Kun some on cv ja vapaapäiväkin täytyy käyttää oikeanlaiseen palautumiseen.

Kirja on metafiktio, jossa Pontus Purokuru -niminen kirjailija kirjoittaa romaaniaan ja pohtii omaa kirjailijuuttaan. Esität itseäsi netissä ja nyt esität itseäsi kirjassa. Hän liikkuu Kallion baareissa ja kadulla. Hän tapaa toisia kirjailijoita kustantamojen tapaamisissa, kirjalliset piirit tuntuvat kovin pieniltä. Puhetta riittää myös palkkatyön etiikasta. Samalla kirjassa käydään läpi eräänlainen ihmissuhde. Uudentyyppisestä muodosta huolimatta nuorten kirjailijoiden maailma näyttäytyy samanlaisena kuin vuosikymmeniä sitten.

Kirjaa lukiessani ajattelin, että kirja voi olla vitsi tai keisarin uudet vaatteet, mutta nopeana lukukokemuksena kirja on ihan virkistävä. Päivityksiä voi lukea aforistisina huomioina maailmasta. Niistä jotkut ovat ihan iskeviä.

"sukupolvikokemus : joku yrittää koko ajan kääriö sun kokemukset sukupolvikokemukseksi"

Erityisen ilahduttavaa kirjassa oli se, että nimiösivun kiitoslistauksessa kiitetään myös Helsingin kaupungin kirjastoja.

Purokuru, Pontus
Römaani
Kosmos, 2019

Vesileikit - uimaritytöt maailmalla

Cristina Sandy pääsi kaksi vuotta sitten Finlandia-palkintoehdokkaaksi esikoisromaanillaan Valas nimeltä Goliat. Komeasti alkanut kirjailijaura jatkuu nyt pienoisromaanilla Vesileikit. Teemoiltaan kirjalla on paljon yhteistä esikoisteoksen kanssa. Myös tämä puhuu siirtolaisuudesta ja kulttuurien kohtaamisesta sekä Euroopan sisäisestä elintasokuilusta. Yhteistä kirjoille on myös se, että sisältävät monia toisiinsa solmiutuvia kertomuksia. Esikoisteoksessa kerrottiin suvun jäsenten polveilevia ja toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Vesileikit kertoo kuudesta kuviouimaritytöstä, jotka uintimenestyksensä avulla pääsevät muuttamaan länteen, pois nimettömäksi jäävästä itäeurooppalaisesta kotimaastaan. Jokaisesta kerrotaan oma tarinansa. Uimaritytöt ovat päätyneet eri maihin ja aloittaneet uuden elämän. Mutta jokainen myös kantaa kotimaataan mukanaan ja jokainen kokee muukalaisuutta uudessa maassaan.

Kansi: Tuuli Juusela

Vesileikit on tyyliltään hyvin erilainen kuin esikoisteos Valas nimeltä Goliat. Esikoisteos oli rönsyilevä ja aistivoimainen kirja. Vesileikit on kurinalainen, hienovarainen ja herkkä kirja. Tekstien ja tarinoiden välille jää aukkoja, jotka lukija voi itse täydentää. Kirjan kerronta on kaunista, mutta samalla se jo itsessään ilmentää päähenkilöiden kokemaa ulkopuolisuutta ja vierautta. Tämä kirja pitäisi malttaa lukea hitaasti. Ajatukset ja oivallukset ovat sanojen välissä. Ne tavoittaa vain pysähtymällä.


Sandu, Cristina
Vesileikit
Otava, 2019

Tulisiipi - lentäminen, intohimo

JP Koskinen ponkaisi taas kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Tämä ihailtavan monipuolinen ja nopea kirjoittaja tuntuu pystyvän kirjoittamaan sujuvasti soljuvan teoksen mistä tahansa aiheesta ja soljahtavan mihin tahansa genreen. On hienoa, että hän haastaa meidän usein niin jämähtäneen kirjallisuuslajiajattelumme.

Tulisiipi on eräänlainen kevyt ja seikkailullinen Ikitie. Se kertoo amerikansuomalaisesta perheestä, joka 1920-luvun lamavuosien aikaan muuttaa Neuvosto-Karjalaan huomatakseen, että niiden, jotka totesivat, että Neuvostoliitosta  "kukaan ei ole vain palannut, kun siellä on kaikki niin hyvin", olis kannattanut muistaa Aisopoksen Leijonan luola -tarina. Karjalassa odottivat köyhyys, pakkotyö ja ainainen pelko. Vaikuttavin kurkistus kauhujen maailmaan on joukkohauta, jonka lapset vahingossa löytävät Karjalan metsistä. Kuva sammalen alla makaavista miehistä jää tajuntaan loppuelämäksi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on perheen poika. Hänen silmillään lukija saa seurata historiaa läpi 1930-luvun ja toisen maailmansodan aina kuulentojen aikakauteen asti. Kuva historiasta on tosin katkonainen, pojan elämään liittyy kaksikin pitkää työleirillä elettyä jaksoa. Ne olivat aikaa, jolloin aika katosi. Yhteys ulkomaailmaan oli poikki ja kun kaikki elämä oli vain nälkää, työtä ja selviytymistä, jälkeenpäin oli vaikea sanoa, kuinka monta vuotta aikaa oli kulunut. Kirjan alun lapsinäkökulma on tavoitettu hienosti. Siskoaan surevan veljen ja setänsä kohtalosta syyllisyyttä tuntevan lapsen tunteet on hienosti tavoitettu.

Mutta päähenkilöllä oli intohimo, lentäminen. Hän sai lapsena nähdä Charles Lindberghin ja tämän antama kortti oli Neuvostoliitossa hankitun lentolupakirjan ohella hänen elämänsä tärkein esine. Lentämisen vuoksi hän oli valmis uhraamaan kaiken. Se vei hänet työleireille, mutta myös korkeuksiin, joita kukaan ennen häntä ei ollut aikaisemmin nähnyt.

Kirjan juoni on hengästyttävän nopea, se vie mennessään eikä lukijaa häiritse ajatus siitä, olisivatko tapahtumat olleet mahdollisia vai eivät. Tämä on seikkailukirja, joka saattaa tutustuttaa historian hämäriin vaiheisiin sellaisenkin, joka ei niistä muuten tule lukeneeksi. Lukija tulee lukeneeksi 300-sivuisen kirjan huomaamattaan. Kirjasta jää pysyvästi mieleen ainakin alussa todettu viisaus "tekniikka kehittyy, mutta ihminen ei kehity mihinkään" ja kirjan loppu, joka tuo mieleen avaruussarjat tai -elokuvat.

Koskinen, JP
Tulisiipi
Like, 2019

¡Jälki! - kun mies katoaa

Luulin Marjo Katriina Saarisen uutuuskirjaa esikoisteokseksi kunnes tajusin lukea kirjan takakansitekstin, joka muistutti siitä, että kirjailijan esikoisteos Kerrottu huone voitti pari vuotta sitten Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Tämäkin kirja liikkuu Tampereella. Pieni reitti Hämeenkadulta Pispalaan kuvataan hyvin tarkkaan. Tällä matkalla päähenkilön miesystävä katoaa jälkeä jättämättä. Katoamisesta kuluu aikaa, viikkoja ja kuukausia. Päähenkilö käy asiaa läpi poliisin kanssa, yrittää selvittää ajatuksiaan.

Kauniin kannen on suunnitellut 

Jenni Saari

Kirjassa eletään katoamisen jälkeisiä aikoja ja samalla käydään läpi koko ihmissuhde. Tutustuminen, rakastuminen, epäilyttävät valeet ja ennen kaikkea yhteinen matka Espanjaan. Aikaisemminkin mies oli joskus lähtenyt, mutta aina tullut takaisin. Nyt jokainen muisto tuntui merkitykselliseltä. Tapahtuiko rikos vai katosiko mies vapaaehtoisesti? Elikö mies kaksoiselämää? Haastoiko hän joskus riitaa tarkoituksella. Ja mitä oikeastaan tapahtui pariskunnan viimeisellä tapaamisella.

Kirja voisi olla yli 200 sivustaan huolimatta pienoisromaani. Sen kaari ei ole iso ja tapahtumista suurin osa tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Kirjassa on viittauksia todellisiin katoamis- ja rikostapauksiin. Niiden kautta tarinaa kuljetetaan eteenpäin ja salaisuudet alkavat avautua.

Kirjan tunnelma on utuisa, kaunis kansi on tavoittanut tunnelman hyvin. Kun jotain käsittämätöntä on tapahtunut, ihminen elää sumussa, ei käsitä eikä muista. Ajatus voi hetkittäin kohdistua vain hyvin pieniin asioihin kerrallaan. Vaikka vain yhteen pieneen jälkeen kylkiluiden kohdalla.

Saarinen, Marjo Katriina
Jälki
Teos, 2019

Lepra - diakonissat leprasairaalassa

Kirsti Ellilä oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kunnes kuin Kirstin kirjanurkan innostuneen kuvauksen uutuuskirjasta nimeltä Lepra. Tällä kirjailijalla on kuitenkin takanaan jo parikymmentä, joista tosin suuri osa on nuortenkirjoja. Uutuus innosti heti ja kun sain sen käsiini, luin sen nopeasti läpi. Kirja oli erinomainen matkakirja. Teksti on helposti ja nopeasti luettavaa ja sujuvaa. Samalla kuitenkin kirjan maailmaan uppoaa kokonaan ja sen teemoja jää miettimään pitkäksi aikaa.

Todellisuuspohjaisen romaanin tapahtumapaikkana on Orivedellä toiminut leprasairaala. Suurin osa tapahtumista sijoittuvat heti kansalaissodan jälkeiseen aikaan, mutta sen yllätyksellinen loppu kurottaa sairaalan viimeisiin vuosiin 1950-luvun alussa. Minulle oli yllättävä tieto, että Suomessa leprapotilaita hoidettiin niinkin myöhään. Yllätys ei sen sijaan ollut se, että sairaalasta vastasi Helsingin diakonissalaitos, joka usein on huolehtinut niistä ihmisistä, joista mikään muu taho ei halua huolehtia. Kirja muistuttaa Elisabeth Ahon kirjaa Sisar.  Se kertoi diakonissojen elämästä ja työstä kansalaissodan aikaisessa ja jälkeisessä Helsingissä. Kirjoissa diakonissojen auttamistyötä ei esitellä romanttisena ja kauniina vaan arkisena taisteluna elämän rumuuden, köyhyyden ja epäilysten kanssa. Vakaumus joutuu koetteelle monin tavoin.

Kansi: Taivo Org

Kirja alkaa diakonissa Matildan saapumisesta Oriveden leprasairaalaan sisarensa Helmin pyynnöstä. Tämä on aikaisemmin johtanut sairaalaa, mutta pyytää nyt sisartaan saapumaan apuun. Matildalle selviää vasta saavuttuaan, että hänen odotetaan ottavan johtajan tehtävät hoitaakseen. Helmi-sisar on sairas ja väsynyt. Ehkä hänen väistymiseensä johtajan paikalta on muitakin syitä. Tilanne vaikuttaa salaperäiseltä ja myöhemmin selviää, että paikkakunnalla liikkuu juoruja, jotka liittyvät sairaalaan.  Matilda tuo mukaan muistonsa Dragsvikin sotavankileiriltä. Siellä hän oli nähnyt miesten kuolevan nälkään ja tauteihin. Siellä myös usko lakiin ja oikeuteen oli horjunut.

Leprasairaala ei ole kauhujen paikka vaikka sen olosuhteet ja säännöt ovatkin ankarat ja tauti vielä parantumaton. 1920-luvulla tautiin suhtauduttiin vielä pelokkaasti, mutta ymmärrettiin jo, että tauti on vaikeasti tarttuva. Hoitajat yrittävät parhaansa, mutta väsyivät. Potilaista monet olivat eristyneen elämän ja toivottomuuden lamaannuttamia, osa kääntää huonon olonsa vihaksi. Riipaisevinta on, että heistäkin monet vielä haaveilevat paremmasta elämästä. Toivo eli myös toivottomissa oloissa. Rakkauden ja kosketuksen kaipuu on ikuinen ja olosuhteista riippumaton.

Kirja on hyvä ajankuva kansalaissodasta toipuvasta Suomesta. Yhteiskunta toimi ja kehittyi, vaikka kaikkialla oli muistumia sodan ja vankileirien hirveyksistä. Kirjan henkilöt kuvataan moderneina hahmoina. Aikakauden tavat ja arvot ovat erilaisia, mutta pakkotilanteissa ihmiset tekevät luovia ratkaisuja. Moraalisissa pohdinnoissaan kirja ottaa kantaa myös yleisiin ja meidän aikaamme kuuluviin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan esimerkiksi eutanasian mahdollisuutta.

Kirjan jännite säilyy hyvin. Päähenkilöt esitellään, salaisuuksiin vihjataan ja lukija odottaa tilanteen kärjistymistä. Lopussa kirjailija tarjoaa lukijalleen yllätyksen ja kirjan näkökulma vaihtuu. Kaikesta synkkyydestä huolimatta, kirja korostaa toivoa ja inhimillisyyttä.

Ellilä, Kirsti
Lepra
Arktinen Banaani, 2019

Punainen myrsky - pakolaisen tarina

"Tämän tiedän, kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia"

Elina Hirvosen uutuuskirja Punainen myrsky on saanut osakseen ylimääräistä ja ulkokirjallista huomiota. Kirjailija kertoi  keväällä, että kirja perustuu rauhansovittelija Hussein al-Taeen perheen tarinaan juuri ennen kuin tämä joutui vanhojen blogikirjoitustensa vuoksi somemyrskyyn. Kirjaan on siksi vaikea nähdä fiktiona, mitä se kuitenkin on. Kirjailija on luonut kuulemiensa tarinoiden päälle omannäköisensä tarinan. Se puhuu lapsesta, joka kantaa sisällään pimeyttä. Asioita, joista ei voi puhua kenellekään.

Punainen myrsky on perheen tarina, pojan kasvutarina ja kuvaus pakolaisuudesta. Jälkikirjoituksen mukaan Hussein al-Taee oli itse ottanut kirjailijaan yhteyttä ja toivonut tämän kertoman äitinsä tarinana. Äiti onkin kirjassa läsnä koko ajan. Hän huiviin pukeutunut äitimyytin edustaja. Perheelleen täydellisesti omistautunut, miehensä ja lastensa kunnioittama hahmo. Äidin tarina alkaa menetyksestä. Kun hänen isänsä kuolee, hän menettää myös mahdollisuuden kouluttautua. Hän rakastuu mieheen, joka taistelee Saddam Husseinin hallitusta vastaan ja antaa tämän vastarintatyölle täyden tukensa vaikka politiikka johtaa perheen vaikeuksiin. Korvauksena menetetyille mahdollisuuksilleen äiti tekee kaikkensa, jotta lapset voisivat menestyä. Hän pukee nelivuotiaan poikansa kravattiin ja huolehtii tämän kynsien puhtaudesta. Hän synnyttää lapsia pakolaisleirillä ja rakentaa uuden kodin Suomeen. Riipaisevin osa äidin tarinaa oli vaihe, jossa hän joutuu käyttämään poikaansa tulkkina Suomen terveyskeskuksessa. Raskas elämä näkyi loputtomina sairauksina, äiti oli Suomessa kielitaidoton ja tukeutui poikaansa. Hahmona äiti näyttäytyy klassisena idealisoituna miltei pyhänä äitihahmona, rakkautena johon kaikki nojasivat, mutta jonka persoona ja toiveet jäävät silti tavoittamatta.

Kansi: Ville Tietäväinen /
WSOY

Äidin vastakohtana on isä. Hän on alusta asti Saddam Husseinin aktiivinen vastustaja. Kirjasta ei selkeästi selviä, mistä isän vastarinta nousee. Onko kyse shiialaisesta uskonnosta, joka on koko perheelle tärkeä? Vai liittyikö isän elämään joku avainkokemus, joka käänsi hänet hallintoa vastaan. Isä on aktiivinen toimija, mutta äidin tavoin hänenkin persoonansa jää vähän mysteeriksi. Isä koki hirveyksiä vankilassa, hän joutui piileskelemään ja pakenemaan itselleen tuntemattomaan maahan. Lukija voi vain arvailla, mitä hän tunsi sisällään.

Mutta vanhempien välissä ja heidän ohitseen kasvaa poika, joka oppii häpeämään ja salaamaan. Isän poliittisen toiminnan takia kotiasioista ei saanut puhua eikä siksi kodin ulkopuolella paljon liikuttu. Poika on kirjan minähahmo ja tarkkailija, jonka kautta kaikki tapahtumat suodattuvat. Pojan lapsuuden kauhein kokemus oli vierailu Abu Ghraibin vankilaan. Äiti otti pojat mukaansa isää vierailemaan, "koska toista kertaa ei välttämättä tule". Pojalle isä oli yksi laihoista ja haavaisista miehistä vankilan käsittämättömässä ahtaudessa ja hajussa. Lapsuudesta juontaa myös syyllisyys naapurista, jonka lapset ymmärtämättömyydessään antoivat ilmi. Perheen tarina johtaa pakolaisleirille Saudi Arabian hiekka-aavikolla ja sieltä pakolaiseksi Suomeen. Hämmästyttävää kyllä, pakolaisleiri kuulosti pojan elämän rennoimmalta ajanjaksolta. Leirillä ei ollut mitään pelättävää eikä salattavaa. "Leiri on poikkeustila ja siellä meidän perheemme on normaali". Leirit toisetkin lapset tietävät, mitä tarkoittaa pelätä ja piilotella. Leirillä poika oppii myös tunnistamaan omat vahvuutensa. Hän tietää olevansa älykäs ja huomaa, että hän osaa miellyttää ja tajuaa, kuinka aikuiset toimivat. Leirillä poika myös aikuisiin. Kun aikuiset, joiden tulisi tarjota tukea, ovat liian heikkoja, keneen voi tukeutua?

Suomi on perheelle mahdollisuus. Se tarjoaa perheelle kodin, jossa ovikellon soittoa ei tarvitse pelätä. Suomen vihreys ihmetyttää ja ihastuttaa, mutta lähes alastomat ihmiset uimarannalla hämmentävät. Poika tietää, että Suomessa hän saa paremmat mahdollisuudet elämää varten kuin hänen Irakiin jääneistä koulutovereistaan yksikään. Samalla hän tietää elävänsä sellaisten ihmisten keskellä, joilla ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää häntä. Kirja kuvaa myös sitä kaksinkertaista taakkaa, johon maahanmuuttajanuoret joutuvat. He joutuvat taistelemaan pärjäämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa ja samalla kannattelemaan perhettään.

Uskonto, shiialainen islam on kirjassa tärkeä. Harvoin olen lukenut romaaneja, joissa islam nähdään voimana eikä elämää kahlitsevana taakkana. Se näkyy suhtautumisena pukeutumiseen, päivittäisinä rukoushetkinä ja juhlapyhinä. Perhe eli Irakissa Najafin kaupungissa, profeetta Alin moskeijan lähellä. Iranissa toisten shiiojen keskuudessa tuntuu heti kotaisalta. Uskonto yhdistää kansallisuutta enemmän.

Kirjan rakenne on hiottu ja kertojanääni on selkeä. Se liikkuu eri aikatasoissa, mutta näkökulma on koko ajan sama. Loppu ratkaisu tuntuu sovinnaiselta ja vähän ylitunteelliselta, mutta ei varsinaisesti häiritse. Kokonaisuudessaan kirja on vaikuttava ja ajankohtainen kuvaus jäljistä, joita lapsuus voi lapsena koettu voi ihmisiin jättää. Sen lukeminen oli paikoitellen raskasta. Pelot ja puhumattomat asiat painostavat. Lukija myös tietää, että kirjassa kuvattuja asioita tapahtuu tänäänkin maailmassa.


Hirvonen, Elina
Punainen myrsky
WSOY, 2019

Helmimies - kuolema eteläisessä Helsingissä

Luulen, että olen lukenut kaikki Outi Pakkasen dekkarit alkaen vuonna 1973 ilmestyneestä Murhan jälkeen mainoskatko -kirjasta lähtien. Tietysti etsin käsiini myös uusimman, Helmimiehen. Kirjan nimi on hyvin valittu. Se viittaa paitsi kuukauteen myös naisen vaatteisiin ja koruihin pukeutuvaan mieheen.

Kirja on taas taattua Pakkasta. Kirjan päähenkilö on jälleen Helsinki. Vaikka edellinen kirja, Linna, vieraili välillä jopa Savonlinnassa, tämän kirjan tapahtumat mahtuvat raitiovaunujen alueelle.  Anna Laineen kotiseudun Punavuoren lisäksi liikutaan Töölöntorilla  ja Eiran vanhojen luksustalojen maailmassa. Keskeisin ravintola on Sea Horse. Kirjailija haluaa puolustaa sitä vanhaa stadia. Vanhan Rööperin muuttuminen hipsterin Punavuoreksi on vielä hyväksyttävä muutos,  kaupungin horisonttia muuttavat pilvenpiirtäjät eivät. Tässäkin kirjassa Helsingin keskustan hienojen asuntojen vastakohdaksi asetetaan rikoskonstaapeli Tanja Strömin pieni kaksio jossakin Vantaalla. Vantaan ja Espoon kaupunginosia ei näissä kirjoissa yleensä nimetä. Ne eivät ole stadia ja siten kaukana jossakin.

Mukava unikirja

Anna Laine on taas kirjassa mukana, mutta toisin kuin monissa aikaisemmissa kirjoissa, rikosten ratkaiseminen jätetään nyt poliiseille. Anna Laine keskittyy nyt kokonaan työhönsä ja kotiin. Vanha mäyräkoiraherra Justus on kuollut ja Anna totuttautuu villiin koiranpentuun. Elämää vilkastuttaa myös häistä haaveileva miesystävä ja tämän poika. Itse rikoksesta Anna lukee vain lehdestä, vaikka hän onkin yksi viimeisiä uhrin tavanneista henkilöistä.

Kirjan henkilöt ovat kodikkaita ja uskottavia. Henkilöhahmoja syvennetään ja esitetään eri näkökulmista.  Murhaaja on helposti arvattavissa, mutta se ei näissä kirjoissa haittaa. Kirja tarjoaa mukavia kurkistuksia erilaisiin todellisuuksiin.Ja monenlaista hyvää ruokaa.

Pakkanen, Outi
Helmimies
Otava, 2019

Musta vyö - mies ja kuolemanpelko

"Isän kuolema, tämä luonnollinen asia, jossa ei ollut mitään ihmeellistä eikä suurtakaan syytä järkyttyä, tapahtui minun elämässäni nyt ensimmäisen kerran."

Minä olen löytänyt Petri Tammisen lakonisen kirjallisuuden vasta vähän aikaa sitten, vaikka hän on julkaissut kirjoja 90-luvulta lähtien. Viimeksi nautiskelin Suomen historian -kirjan anekdooteista. Uusin kirja Musta vyö on taas siirtymä yleisestä yksityiseen. Kuitenkin niin, että yksityistä kokemusta kuvatessaan se saavuttaa jotakin yleisinhimillistä.

Kansi: Piia Aho

Kuolema näyttää olevan tärkeä ja keskeinen teema tämän hetken kotimaisessa kirjallisuudessa. Musta vyö tarjoaa vaihteeksi miesnäkökulman tähän aiheeseen. Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Petri, ammatiltaan kirjoittaja ja muutenkin kovasti kirjoittajansa oloinen mies.

Isäsuhde oli varjostanut miehen elämää aina. Hän ei koskaan tuntenut riittävänsä isälle. Siitäkin huolimatta, että hän ei koskaan muistanut isän osoittavan pettymystään siitä, että poika ei seurannut isäänsä urheiluharrastuksiin. Tuntui, että isä ei koskaan ottanut itseensä mitään. Poika taas ottaa itseensä ihan kaiken. Mutta oliko isäkään niin vahva, kun poika kuvitteli? Sukupolvien yritykset tavoittaa toisiaan näyttäytyvät avuttomina. Kun poika saa sanottua, että arvostaa isäänsä, isä itkee, mutta yksin. Isä kirjoittaa ja julkaisee viimeisinä vuosinaan runoja ja pyytää niistä kirjailijapoikansa kommentin. Poika ei henno sanoa, kuinka huonoja ne oikeasti ovat. Ymmärtämättömyyden muuriin törmää myös keski-ikäisen isän yritys puhua omille lapsilleen. Kun isä puhuu ahdistuksesta ja kuolemanpelosta, poika nostaa esiin ilmastonmuutoksen.

Isän kuolema pakottaa havahtumaan myös omaan kuolevaisuuteen ja nostaa esiin kuolemanpelon. Vaimon tulkinnan mukaan kyseessä on lopullinen aikuistuminen. Ja aikuisuus merkitsee yksinäisyyttä.  Ajatus, johon moni keski-ikäinen samaistuu. Kun kuoleman ja itsen välissä ei ole enää vanhempaa sukupolvea, tajuaa että kuolema voi saapua  milloin tahansa enkä voi enää piiloutua kenenkään selän taakse. Kuolemanpelon musertama mies yrittää hakea tukea papilta, äidiltään  ja jopa työmatkalla kohtaamaltaan espanjalaiselta kutsuvieraalta.  Suurin tuki on kuitenkin perheen arkea pyörittävä vaimo. Vaikka kirja kuvaa tapahtumia surutyötä tekevän miehen näkökulmasta, lukijan myötätunto on vaimon puolella. Kun mies käpertyy suruunsa ja etsii apua jopa buddhalaisuudesta, vaimo pitää maailmaa ja miestään pystyssä tahtonsa voimalla. Tunteilla on paikkansa, mutta tahto on vielä tärkeämpää. Vaimo myös osoittaa, että vielä on syitä elää. On "kakut, kirjasto ja lentopallo".

Musta vyö ei varsinaisesti lohduta vaan esittelee lempeällä tavalla elämän perusasioita. Elämä on ja kuolema on.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Tuijata,  Kirjan pauloissa ja  Kirja vieköön.

Tamminen, Petri
Musta vyö
Otava, 2019

Adélen kysymys - ihmeen mahdollisuus

Joel Haahtelan kirjat ovat pieniä ja kuulakkaita. Sanoja käytetään säästeliäästi. Uusimmassa  Adélen kysymyksessä ei ole suuria käänteitä. Kirjan kieli  on kaunista, sen 188 sivua haluaa lukea hitaasti ja pohtien.

Kirjan päähenkilö on klassisten kielten opettaja, joka lähtee Pyreneillä olevaan luostariin tutkimaan keskiaikaisia tekstejä. Hänen tutkimuksensa aiheena on Adéle-niminen nainen, joka julistettiin pyhimykseksi 900-luvulla. Adéle putosi kertomuksen mukaan vuorenrinteeltä, mutta säilyi vahingoittumattomana ja pian putoamisen jälkeen hänet löydettiin niityltä rukoilemasta. Pyhimykseksi julistamiseen liittyvä kirjeenvaihto ei ole aukoton. Tutkija haluaa selvittää, mitä Adélelle todella tapahtui. Tapahtuiko ihme vai voiko tapahtumat selittää vaikka seksuaalisella väkivallalla, kuten kirjoittajan tapaama nainen ehdottaa.

Matkalle Pyreneille tutkija tuo mukanaan myös oman helsinkiläisen elämänsä. Keski-ikäinen mies on huolissaan perheestään. Vaimo on lähtenyt ulkomaille töihin, mies pelkää liittonsa puolesta. Kova huoli on myös aikuisesta pojasta, joka on kärsinyt ahdistuksesta. Isä kantaa mukanaan muistoa mielenterveysongelmaisesta äidistään ja tämän kuolemasta. Peloissaan hän näkee pojassa suvulta perityt vammat. Hän pelkää välittäneensä poikaansa oman tuskansa ja oman ahdistuksensa. Mutta muistoissa on myös muisto onnellisen näköisestä pojasta juttelemassa tytön kanssa ravintolassa. Onko lapsen sisälle sittenkään kirjattu valmista surua? Paljon puhutut ylisukupolviset traumat ovat ehkä sittenkin voitettavissa.

Kirjan tapahtumapaikka on pieni luostari, jonka asukkaat ovat vapaaehtoisesti alistuneet kurinalaiseen ja jumalanpalvelusaikojen kahlitsemaan elämään ja löytäneet näin vapautensa. Mielekäs elämä ei tarvitse suuria puitteita. Päähenkilö käy pitkiä keskusteluja luostarin johtajan kanssa. Luostarin ulkopuolisessa kylässä hän tapaa myös miehen entisen, maallisen elämän.  Keskustelusta nousee esiin rauha elämän epävarmuuden ja haavoittuvuuden edessä. Ehkä sen kaiken keskellä ihmekin on mahdollinen.

Haahtela, Joel
Adélen kysymys
Otava, 2019

Vierashuoneet - Saarenmaan tarina jatkuu

Paula Havasten Saarenmaa-sarja jatkuu. Pronssitähti tutustutti lukijat nuoreen pariskuntaan, Viljaan ja Villemiin, jotka sopeutuvat sodanjälkeiseen neuvostohallintoon. Vaikka he asuvat Villemin kotitalossa, Vilja vastaa talon töistä, kun  Villem keskittyy kirjoittamaan runoja ja kertomuksia. Vierashuoneet jatkaa Viljan ja Villemin tarinaa. Edellisestä kirjasta tutun Viljan Anna-tädin avulla he saavat luvat ryhtyä pitämään majataloa valtion tukemille ja hyväksymille taiteilijoille. Työprikaati käy rakentamassa heille uusia huoneita, Anna-täti toimittaa hyödyllisiä tarvikkeita ja ensimmäiset vieraat saapuvat.

Kannen kuva: Shutterstock;
Gummerus

Kirja jatkaa maaseuturomaanien parhaita perinteitä. Kirjassa ympäristöä ja työntekoa kuvataan tarkasti. Kirjan ateriat ja niihin liittyvät valmistelut on niin elävästi ja herkullisesti esitetty, että kirjalle myönnettiin Turun kirjamessujen Kirja á la Carte -palkinnon. Kirjan lopussa on jopa Viljan majatalon ruokalista. Kaupungista saapuvat taiteilijat ovat näyttävät maaseutuoloissa naurettavilta eivätkä ymmärrä oikeista töistä mitään. Minua erityisesti ihastutti se, että tässäkin kirjassa huomioidaan mehiläisten kasvatus.

Mutta kirjassa on myös tummempia sävyjä. Kaikilla on salaisuuksia. Viljan lapsuuden tarinaa avataan kirja kirjalta vähän enemmän. Kaiken yllä on pelko ja epävarmuus. Villem oppii ylistämään kirjallisuudellaan sovhoosin työntekijöitä ja uutta yhteiskuntaa, mutta koskaan ei voi varma, ylittääkö teksti kuitenkin jonkun sopivaisuusrajan. Vilja pelkää, että vieraiden joukossa on urkkija, joka raportoi majatalon pidosta ja pitäjistä Tallinnaan. Talossa asuvat apumiehet Ants ja Arvo ovat Viljan korvaamattoman tärkeitä, mutta heidän keskinäinen suhteensa tulee salata kaikilta ulkopuolisilta. Jokaisella on oma valintansa, kuten talossa vieraillut metsäveli totesi.

Saarenmaa-sarja toivottavasti ja epäilemättä vielä jatkuu. Paula Havasteella on kyky saada mennyt maailma elämään ja väreilemään.

Havaste, Paula
Vierashuoneet
Gummerus, 2019

Koirapuisto - Sofi Oksasen paluu

Sofi Oksasen uuden kirjan maailma on synkkä ja pelokas. Koirapuisto-romaanin alussa kaksi ukrainalaista naista, Aljonka ja Daria,  tapaavat Tokoinrannan koirapuistossa, kivenheiton päässä Kallion kirjastosta. Tapaaminen saa kirjan minäkertojan pelkäämään henkensä edestä. Vähitellen hankittu turvallisuuden tunne katoaa ja menneisyyden kauhut ovat läsnä. Se, mitkä kaikki asiat ja kokemukset naisia yhdistävät, selviää kirjan tarinan polveillessa. Tarinaan liittyvät Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut kaoottinen aika ja siihen liittyvä äkkirikastuminen kyseenalaisin keinoin, rikollisliigat, korruptio, entiset ja nykyiset oligarkit sekä lapsettomuusklinikat. Yhteistä ovat  myös kariutuneet unelmat paremmasta elämästä ja luja perhetunne. Sukujen kokemukset ovat tärkeitä, perheyhteys on vankileireillä vahvistettuja. 

Kirjan teemat ja miljööt eivät yllätä. Sofi Oksasen edellinen kirja Norma sivusi lapsettomuushoitoihin liittyvää kyseenalaista liiketoimintaa. Norman jälkeen hän kirjoitti kuunnelman, jonka tapahtumapaikkana oli ukrainalainen hedelmällisyysklinikka. Kirjan keskushenkilöinä oli länsimaisia lapsista haaveilevia pareja ja ukrainalaisia kauniita naisia, joita tarvittiin lapsiunelman toteutumiseen. Norma ja kuunnelma olivat johdantoa Koirapuistoon. 

Koirapuiston kertoja Aljonka.Hän on Tallinnassa syntynyt neuvostotyttö, jonka suvun vaiheisiin liittyvät kyyditykset, vankileirit ja toisen maailmansodan taistelut. Onnellinen lapsuus päättyy, kun perhe päättää palata isän sukujuurille itä-Ukrainaan. Muutto oli tyttären kannalta huono ratkaisu. Perheen isä päätyy tekemään lisää huonoja valintoja, joiden vaikutukset ulottuvat pitkälle. Tienä parempaan elämään Aljonkalla on kauneutensa. Mallinuran kariuduttua hän kelpaa tuottamaan munasoluja rikkaille lapsettomille pariskunnille, joille on tärkeää saada kauniita ja terveitä lapsia. Kirja nostaa esiin lapsettomuushoitojen ruman puolen. Elintasokuilu idän ja lännen samoin kuin yksittäisten maiden sisälläkin luo epäterveitä kaupankäynnin muotoja. Nuoret naiset myyvät munasolujaan joskus henkensä kaupalla. Isolla rahalla voidaan tilata erityisen tasokas ja kaunis jälkeläinen ja siksi munasolujen lahjoittaja valitaan tarkkaan.  Mutta Aljonka ei ole vain tahdoton uhri. Hän pääsee mukaan liiketoimintaan ja etenee urallaan. Työ johtaa hänet myös maata hallitsevien raharikkaiden tuttavapiiriin. Mutta hänkin tekee huonoja valintoja. Hän kertoo pieniä valheita, jotka muuttuvat isoiksi eikä niistä enää pääse irti.

Kirja etenee Aljonkan kertomana tunnustuksena. Jännitystä pidetään yllä vihjaamalla tapahtumiin, jotka hitaasti paljastuvat. Vähitellen selmiää, kenelle tarinaa kerrotaan ja miksi. Kaikkea ei selitetä, lukijalle jää pääteltävää. Jotkut asiat ovat kertojalle liian kipeitä kerrottavaksi.  Hetkittäin lukija toivoisi tiiviimpää ja nopeammin etenevää tarinaa. Korvikkeeksi kerronnan hitaudesta lukija saa hienon kuvuaksen Ukrainan vaiheista Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sofi Oksanen on tehnyt pohjatyöt hyvin. Hän tuntee historian ja Ukrainan yhteiskunann tilanteen. Hän on myös loistava miljöiden kuvaaja. Lukija näkee silmissään yhtä lailla Dneprin rannat ja akaasiapuistot kuin kaivoskaupunkien ankeudenkin.

Kaikkien voimakkaimmin kuvatutu tunteet ovat koti-ikävä ja kaipuu kotiseudulle. Kirjassa puhutaan heistä, jotka eivät voi palata kotiin.

Kansi: Tuomo Parikka

Oksanen, Sofi

Koirapuisto
Like, 2019

Tässä meillä on kaikki nyt - kaikki se voittaa, vai voittaako?

Annamari Marttinen on aiemmissa kirjoissaan pohtinut rakkautta, seksuaalisuutta ja pakolaisuutta. Tässä meillä on kaikki nyt -kirjassa hän yhdistää teemat ja kirjoittaa kirjan lappeenrantalaisesta eronneesta naisesta, joka rakastuu venäläiseen turvapaikanhakijaan. Venäläisyys ei ole rakkauden este, mutta miehen uskonto on. Valja on Jehovan todistaja.

Rakkaustarinaa tarkastellaan yksinomaan naisen näkökulmasta yrittämättä ymmärtää miestä ja hänen tunteitaan. Lukija miettii, onko aiemmin varatun miehen kanssa seurustelleella päähenkilöllä aina alitajuinen tarve hakeutua suhteisiin, jotka näyttävät mahdottomilta. Hakeutuuko hän haasteellisiin suhteisiin, jotta yksinolo tuntuisi helpommalta? Samalla lukija joutuu päähenkilön tavoin kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Käsitys Jehovan todistajista on useimmilla kovin kliseinen. Miesystävä Valjakin toteaa kirjassa, että ei hänen uskonveljiään ja -sisariaan ole kielletty olemasta tekemisissä ulkopuolisten kanssa. He jäävät yksin, koska ulkopuoliset eivät halua olla tekemisissä heidän kanssaan. Siksi Valjankin lapsuus oli ollut yksinäinen.

Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ole Jehovan todistajien maailmaa esittelevä kirja. Näkökulma uskontoon on koko ajan ulkopuolisen näkökulma. Kyse on pikemminkin esimerkistä. Olennaista on pohtia, voivatko rakkaus ja parisuhde olla itsenäinen elämässä itsenäinen saareke. Voivatko muuten täysin maailmoissa elävät ihmiset olla rakastavaiset?

Tässä romaanissa yhden ihmisen näkökulma toimi hyvin. Rakkaussuhteiden alussahan ihmiset yleensä tarkastelevatkin maailmaa vain omasta näkökulmastaan, vaikka usein muuta väittävät. Ulkopuolisen maailman reaktiotkin tulevat kirjassa esiin päähenkilön tunteiden kautta. Minä olisin toivonut kirjan alkuosaan pientä tiivistystä, mutta tällaisenakin jännitys säilyy. Lukija odottaa loppuratkaisua malttamattomana.

Kirjan päällys: Markko Taina

Kirjastotäti pani kirjassa merkille ainakin sen, että tässä kuunneltiin äänikirjoja äänikirjasovelluksen kautta. Minua ihastutti myös se, että kirjan päähenkilö kohtaa unelmiensa miehen työväenopiston kurssilla. Kurssit törmäyttävät ihmisiä ja niillä on joskus yllättäviä seurauksia.

Marttinen, Annamari
Tässä meillä on kaikki nyt
Tammi, 2019

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukulampun valossa ja Kirjasähkökäyrä.

Talo moskeijan vieressä - šiialaista elämää

Uutuuksien keskellä saa onneksi lukea myös vanhempaa kirjallisuutta. Olen lukemattomat kerrat nähnyt Talo moskeijan vieressä -kirjan kirjaston hyllyssä. Nimi on kuulostanut kiinnostavalta, mutta nyt vasta oli syy tarttua siihen. Ja kun kirjan aloitti, sen  maailma vei mennessään. Kirja kertoo elämästä iranilaisessa uskonnollisessa pikkukaupungissa parinkymmenen vuoden ajalta, vuodesta 1969 aina 1980-luvun loppuun asti. Tapahtumat alkavat ensimmäisestä kuulennosta ja päättyvät ajatollah Khomeimin kuoleman jälkeiseen aikaan. Elämä kiertyy vanhan perinteisen moskeijan ja sitä hallitsevan suvun ympärille. Moskeijaa johtaa imaami, mutta perhettä ja kaupungin taloutta johtaa mattokauppias Agha Dzan, jonka asema vähitellen murenee, kun uudet vallanpitäjät saavat vallan.  Etenkin kirjan alkuosa on nostalginen. Kirjailija Kader Abdolar pakeni 1980-luvulla Iranista Hollantiin. Kirja erpäilemättä kuvailee hänen lapsuutensa maailmaa. Kirjan alkukieli ei ole kuitenkaan persia vaan hollanti. Maahanmuuttaja valitsi uuden kotimaansa kielen kirjailijakielekseen.

70- ja 80-luvut elänyt lukija voi kirjan avulla palauttaa mieleensä tuon aikakauden uutiskuvia. Tavallisissa suomalaiskodeissakin seurattiin tuolloin iltauutisten välittäviä tietoja islamilaisen vallankumouksen etenemistä. Seurasimme islamin nousua kuin kuulentoa. Se oli hämmästyttävä tapahtumasarja, joka tuntui tärkeältä, mutta jonka taustaa ja merkitystä ei ymmärtänyt. Kuvat shaahin loistokkaista juhlista, kauniista shaahittaresta ja vallankumouksen mustiin huiveihin pukeutuneista vihaisista naisista eivät ole unohtuneet.

Romaanin alku selittää vallankumouksen syitä. Shaahin valtakunnan hallintotapa oli armoton. Se polki sekä ihmisoikeuksia että uskonnollisia perinteitä. Hallintoa vastustivat sekä yhteiskunnallisia uudistuksia vaativa vasemmisto että perinteitä kunnioittavat muslimit. Shaahin vallan takuumiehinä olivat amerikkalaiset ja heidän vaikutusvaltansa mukana tullut ylikansallinen viihde kuten elokuvat koettiin perinteisen maailmankuvan uhkana. Mutta kun vallankumous oli tapahtunut ja uskonnolliset voimat nousseet valtaan, osa shaahin vastustajista tunsi joutuneensa uuteen pakkovaltaan, entistä tiukempaan. Tyrannia synnyttää tyranniaa. Vallanhimoiset ja usein ulkomailla koulutetut papit korvaavat aiemmat suvaitsevaisemmat ja maanläheiset imaanit. Vanha moskeija tuntuu menettävän merkitystään. Syntyy uusia uskonnollisia yhteisöjä, joiden arvot ovat vanhoja yhteisöjä kovempia.

Mutta Talo moskeijan vieressä  ei kuvaa vain yhteiskunnallista muutosta. Sen mielenkiintoisin anti on šiialaisen islamin kuvaus. Islam on läsnä koko elämässä. Se näkyy puhtaussääntöinä, puheena rukoushetkistä ja pyhiinvaelluksesta. Kirjassa keskustellaan naisten hunnuista ja avioliittosäännöistä. Islamilaista maailmaa kuvannee se, että kirjassa mainitaan alkoholi vain kerran, mutta oopiumista puhutaan paljonkin. Vaikka naisten siveyttä islamin piirissä on tunnetusti vahdittu, uskonnon suhde seksuaalisuuteen on paljon avoimempi kuin kristinuskon. Perhe-elämä ja seksuaalisuus ovat myös pyhien miesten elämää, selibaattia ei arvosteta. Kirjassa viitataan myös marttyyriyden suureen arvoon  šiialaisen islamin piirissä ja tietysti paitsi itseensä profeettaan myös hänen seuraajaansa Aliin.  Kirja ei kerro uskontojen kohtaamisesta vaan yhteisöstä, jonka elämän itsestään selvä keskus on moskeija.

Kansi kuvaa hyvin kirjan
nostalgista tunnelmaa

Kirjassa on maagisen realismin sävyjä. Kirjoittaja kuuluu Tuhannen ja yhden yön -satujen perinnön jatkajiin. Esimerkiksi kuvaukset isoäideistä, jotka salaperäisesti katosivat pyhiinvaellusmatkallaan  tai sisiliskon tavoin liikkuvasta imaamin pojasta tuntuivat liittävän kirjan tarinoiden maailmaan. Kirjassa on laaja ja värikäs henkilökaarti. Henkilöhahmoja ei syvennetä ja vaikka joidenkin persoona kehittyykin  kirjan aikana, henkilöt ovat pikemminkin tyyppejä ja erilaisten persoonien edustajia.  Persoonista jotkut ovat rakastettavia, jotkut heikkoja ja alttiita erilaisille kiusauksille, muutamat vallanhimoisia ja julmia. Kirjassa esitellään myös tapahtumien muistiinkirjoittaja, ehkäpä kirjan hahmoista se, johon kirjailija itse eniten samaistui.


Abdolah, Kader
Talo moskeijan vieressä
hollannin kielestä suomentanut Sanna van Leeuwen
Bazar, 2011