Lepra - diakonissat leprasairaalassa

Kirsti Ellilä oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kunnes kuin Kirstin kirjanurkan innostuneen kuvauksen uutuuskirjasta nimeltä Lepra. Tällä kirjailijalla on kuitenkin takanaan jo parikymmentä, joista tosin suuri osa on nuortenkirjoja. Uutuus innosti heti ja kun sain sen käsiini, luin sen nopeasti läpi. Kirja oli erinomainen matkakirja. Teksti on helposti ja nopeasti luettavaa ja sujuvaa. Samalla kuitenkin kirjan maailmaan uppoaa kokonaan ja sen teemoja jää miettimään pitkäksi aikaa.

Todellisuuspohjaisen romaanin tapahtumapaikkana on Orivedellä toiminut leprasairaala. Suurin osa tapahtumista sijoittuvat heti kansalaissodan jälkeiseen aikaan, mutta sen yllätyksellinen loppu kurottaa sairaalan viimeisiin vuosiin 1950-luvun alussa. Minulle oli yllättävä tieto, että Suomessa leprapotilaita hoidettiin niinkin myöhään. Yllätys ei sen sijaan ollut se, että sairaalasta vastasi Helsingin diakonissalaitos, joka usein on huolehtinut niistä ihmisistä, joista mikään muu taho ei halua huolehtia. Kirja muistuttaa Elisabeth Ahon kirjaa Sisar.  Se kertoi diakonissojen elämästä ja työstä kansalaissodan aikaisessa ja jälkeisessä Helsingissä. Kirjoissa diakonissojen auttamistyötä ei esitellä romanttisena ja kauniina vaan arkisena taisteluna elämän rumuuden, köyhyyden ja epäilysten kanssa. Vakaumus joutuu koetteelle monin tavoin.

Kansi: Taivo Org

Kirja alkaa diakonissa Matildan saapumisesta Oriveden leprasairaalaan sisarensa Helmin pyynnöstä. Tämä on aikaisemmin johtanut sairaalaa, mutta pyytää nyt sisartaan saapumaan apuun. Matildalle selviää vasta saavuttuaan, että hänen odotetaan ottavan johtajan tehtävät hoitaakseen. Helmi-sisar on sairas ja väsynyt. Ehkä hänen väistymiseensä johtajan paikalta on muitakin syitä. Tilanne vaikuttaa salaperäiseltä ja myöhemmin selviää, että paikkakunnalla liikkuu juoruja, jotka liittyvät sairaalaan.  Matilda tuo mukaan muistonsa Dragsvikin sotavankileiriltä. Siellä hän oli nähnyt miesten kuolevan nälkään ja tauteihin. Siellä myös usko lakiin ja oikeuteen oli horjunut.

Leprasairaala ei ole kauhujen paikka vaikka sen olosuhteet ja säännöt ovatkin ankarat ja tauti vielä parantumaton. 1920-luvulla tautiin suhtauduttiin vielä pelokkaasti, mutta ymmärrettiin jo, että tauti on vaikeasti tarttuva. Hoitajat yrittävät parhaansa, mutta väsyivät. Potilaista monet olivat eristyneen elämän ja toivottomuuden lamaannuttamia, osa kääntää huonon olonsa vihaksi. Riipaisevinta on, että heistäkin monet vielä haaveilevat paremmasta elämästä. Toivo eli myös toivottomissa oloissa. Rakkauden ja kosketuksen kaipuu on ikuinen ja olosuhteista riippumaton.

Kirja on hyvä ajankuva kansalaissodasta toipuvasta Suomesta. Yhteiskunta toimi ja kehittyi, vaikka kaikkialla oli muistumia sodan ja vankileirien hirveyksistä. Kirjan henkilöt kuvataan moderneina hahmoina. Aikakauden tavat ja arvot ovat erilaisia, mutta pakkotilanteissa ihmiset tekevät luovia ratkaisuja. Moraalisissa pohdinnoissaan kirja ottaa kantaa myös yleisiin ja meidän aikaamme kuuluviin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan esimerkiksi eutanasian mahdollisuutta.

Kirjan jännite säilyy hyvin. Päähenkilöt esitellään, salaisuuksiin vihjataan ja lukija odottaa tilanteen kärjistymistä. Lopussa kirjailija tarjoaa lukijalleen yllätyksen ja kirjan näkökulma vaihtuu. Kaikesta synkkyydestä huolimatta, kirja korostaa toivoa ja inhimillisyyttä.

Ellilä, Kirsti
Lepra
Arktinen Banaani, 2019