Dolores Redondon dekkaritrilogian viimeisen osan lukeminen oli kieltämättä jo vähän haasteellista. Myrskyuhria edeltävät osat ovat jännittäviä ja avaavat lukijan silmien eteen Navarran hienot maisemat ja ja kauniit kylät. Toinen osa, Luualttari, kertoi ainakin minulle aivan tuntemattomasta ulottuvuudesta Euroopan historiassa. Ennen sitä kirjaa en ollut kuullut, että Pyreneillä on vielä pari sataa vuotta sitten elänyt väestöryhmä, jonka asema on ollut verrattavissa Intian kastittomiin. Myrskyuhrikin kyllä viittasi alueen historiaan. En ole tarkistanut, mutta todennäköisesti kirjassa puhuttiin todellisesta 1600-luvulla vaikuttaneesta inkvisiittori Salazarista. Mielenkiintoista asiassa oli lähinnä se, että inkvisitiosta puhuttiin positiivisessa sävyssä. Kun Dolores Redondo kertoo pakanalliselta ajalta periytyvästä noituudesta ja sen hirvittävistä ilmenemismuodoista, inkvisitio nähdään turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta vahvistavana järjestelmänä, joka suojeli ihmisiä. Kaikkien inkvisition kauhuja kuvaavien teosten joukossa näkökulma on virkistävä. Ja todennäköisesti - käsittääkseni - myös varsin perusteltu näkemys.
 |
| Pamplona, yksi kirjan tapahtumapaikoista |
Muuten tämä trilogian kolmas jakso ei ollut sarjan huipennus. Tarina oli turhaan venytetty kolmen paksun osan pituiseksi, lyhentäminen olisi jäntevöittänyt kerrontaa. Tarinassa oli liikaa kauhistuttavia asioita, jotka turruttivat lukijan. Lukeminen oli piinaavaa myös siksi, että lukija oli arvaa syyllisen viimeistään kirjan alkupuolella ja päähenkilön työskentely rikoksen selvittämiseksi tuntuu etenevän härnäävän hitaasti. Kaikkia erilaisia ulottuvuuksia ei kuitenkaan lopussa avattu riittävästi, etenkin päähenkilön äitisuhde jäi vielä vaivaamaan lukijaa. Vaikka rikollisia paljastetaan, pahuutta ei kokonaan onnistuta tuhoamaan eikä edes ymmärtämään. Pahuuden mysteeri jää.
Redondo, Dolores
Myrskyuhri
espanjan kielestä suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti