Rauhattomat – ohjaajan tytär, ja filmitähden

Linn Ullmanin kirja Rauhattomat kertoo perheestä, lapsuudesta ja muistoista. Sekä kuolemasta. Alun perin oli tarkoitus haastatella isää, ohjaaja Ingmar Bergmania ja kirjoittaa näiden syvähaastattelujen pohjalta kirja. Haastattelut, kuusi erillistä sessiota, toteutettiin kuitenkin niin myöhään, että suuren ohjaajan sanat ja muistot olivat kadoksissa. Kun isä samana vuonna kuoli, tytär säilytti nauhat koskemattomina seitsemän vuotta ja uskoi niiden olevan kuuntelukelvottomia. Kun hän viimein kuitenkin uskaltautui niitä kuuntelemaan, ne puhuivat hänelle ja kertoivat viimeisistä kohtaamisista isän kanssa, vaikka eivät sillä tavoin kuin hän sen alun perin oli ajatellut.

Rauhattomat on merkillinen ja moniulotteinen romaani, jonka suhdetta todellisiin henkilöihin lukija voi vain arvailla. Se kertoo isästä, äidistä ja tyttärestä. Lukija tietenkin olettaa, että kyse on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmanin epäsovinnaisesta perhe-elämästä, mutta päähenkilöiden nimiä ei mainita.  Keskiössä on vanha isä, tämän haurastuminen ja kuolema. Oli riipaisevaa lukea aina ehdottoman täsmällisestä isästä, joka myöhästyi seitsemäntoista minuuttia sovitusta elokuvahetkestä sitä itse huomaamatta. Tuolloin tytär ymmärsi, että aikaa ei ole enää paljoa jäljellä. Vanhuus on demokraattinen, suuri ohjaaja haurastui tavallisten kuolevaisten tavoin. Sanat hukkuivat ja niiden merkitys unohtui. Tyttärelle jäi kokemus siitä, että hän ei ehtinyt kysyä, puhua eikä tavoittaa isäänsä ennen kuin oli liian myöhäistä. Tuttu kokemus muillekin isänsä menettäneille.

Mutta kyllä isä ehti puhuakin, etenkin vanhenemisesta ja sen työläydestä. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi ohjaajan uskontoon liittyvä kommentti. Hän, papin poika, oli eläissään epäillyt, mutta nyt, kuoleman lähestyessä, epäilylle ei enää ollut voimia eikä sijaa. Se huuhtoutuu pois kaiken muun turhan mukana. Viisaalta mutta tylyltä kuulosti myös ohjaajan motto: ”Sitä saa mitä tilaa, mutta ei aina silloin kun odottaa”.

Mutta kirja ei puhu vain isästä vaan myös äidistä ja tyttärestä. Kirjailija kävi siinä läpi lapsuusmuistojaan. Hän eli kesälomalla isänsä kanssa Gotlannissa, muulloin äitinsä luona Norjassa tai Yhdysvalloissa. Kun äiti teki matkusteli ja työskenteli, tytär vietti aikansa isoäidin tai kotiapulaisten seurassa ja kaipasi äitiään. Kirjaa lukiessani muistin Liv Ullmanin kirjan Muutos, jota luin lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Muistan kirjasta erityisen hyvin kohdan, jossa Liv ja Linn pyöräilevät yhdessä. Äiti, jonka pitäisi laihtua ja tytär, joka iloitsee uudesta polkupyörästään. Isä tuntui kuuluvan täsmälliseen elämäänsä maalle, mutta kauniin äidin olisi kuulunut olla tyttären lähellä. Vanhempia ei kuvata ihailevassa sävyssä. Isä oli erakkomainen mies, jolla oli yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa ja joka ei osannut puhua ainakaan lapsistaan nuorimmalle. Äiti oli satumaisen kaunis filmitähti, joka ei osannut arvioita omia taitojaan ja siksi koki myös epäonnistumisia ja joka tanssi nolostuttavasti nurmikolla. Äiti ei koskaan ymmärtänyt tyttären suurta kaipausta.  Vanhemmat olivat taiteilijoita, joille vapaus oli tärkeää. Tyttären silmissä he ovat kuin lapsia. Isäkin löysi elämänsä onnen vasta viimeisen vaimonsa kanssa. Tämä vaimo ei ollut taiteilija ja pystyi siksi huolehtimaan miehestään ja luomaan tälle hyvän ympäristön.

Isä, äiti ja tytär eivät ole kolmikko. Tytär tapaa vanhempiaan aina erikseen. Perheessä on rakkautta ja välittämistä, mutta aikuinen tytär huomaa, ettei juurikaan tunne vanhempiaan. Vanhempiensa tarinaa kirjoittaessaan tytär kirjoittaa myös itsestään ja ratkaisuistaan. Kuuluisien vanhempien tytär, joka nuorena halusi tulla kohdelluksi omana itsenään eikä kenenkään tyttärenä näkee nyt itsensä osana sukujensa tarinaa. Asenteessa on jotain hyvin keski-ikäistä ja ymmärtäväistä.

Minulle tämä on ensimmäinen Linn Ullmanin kirja en ole lukenut myöskään Knausgaardin Taisteluni-sarjaa. Norjalaiselle kirjailijalle puhe knausgaardilaisesta tunnustuskirjallisuudesta on varmasti tuttua. Minua hyvän romaanin yhteys todellisuuteen ei häiritse. Parhaimmillaanhan hyvä kirjallisuus tekee yksityisestä yleistä. 

Hauta Fårön kirkkomaalla

Kirjassa on pitkä kuvaus isän hautajaisista, jotka isä oli toiveillaan jo etukäteen ohjannut. Isä tilasi paikalliselta puusepältä paavin hautajaisissa näkemänsä puuarkun näköisen ruumisarkun, valitsi hautapaikan ja suunnitteli vieraslistan. Ehkä hän ehdotti myös seurakunnan kanssa tehtävää haudanhoitosopimusta, vaikka siitä ei kirja puhukaan. Muistan, kun kävin Ingmar Bergmanin vaatimattomalla haudalla, kiinnitin ensimmäisenä huomioni karuun, vesisäiliöllä varustettuun kukka-astiaan, jollaisia seurakuntien hoidossa olevilla haudoilla näkee niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Kauniista kukista huolimatta vaikutelma on arkinen, steriili. Sopii ohjaajalle, joka halusi olla yksi Fårön ukoista. Fannyn ja Aleksanterin ohjaajalle, joka ei itse halunnut koskaan viettää joulua. Tai papin pojalla, joka ei enää jaksanut kyseenalaistaa.

Linn Ullman
Rauhattomat
Like, 2016
norjan kielestä suomentanut Katriina Huttunen