Marsalkan ruusu - vanhan Mannerheimin yksinpuhelu

Marsalkan ruusu on ensimmäinen Raija Orasen kirjoittama kirja, jonka olen koskaan lukenut. Ja jo oli aikakin, voisi sanoa. Tämä marsalkka Mannerheimista kertova kirja on kliseisestä aiheestaan huolimatta kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Minämuotoon kirjoitettu teksti pitää otteessaan. Lukija pääsee päähenkilön pään sisään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mannerheimin presidenttikaudelle ja aivan sen jälkeiseen aikaan. Kansakunta elää kohtalonhetkiään ja sen johtajaksi on asetettu melkein 80-vuotias marsalkka, jonka terveys horjuu ja jonka ajatukset harhailevat menneissä vuosissa. Ura on ollut poikkeuksellinen ja täynnä käänteitä, mutta yhtä paljon kuin sotia ja politiikkaa, hän ajattelee myös perhettään ja naisiaan. Elämäänsä hän ajattelee paikkojen kautta. Oli lapsuuden Louhisaari kummituskamareineen, juhlien ja rekiajelujen Pietari, Mustan meren lempeä tuuli Odessassa … Poliittisia ratkaisujaan hän ei kadu, mitä nyt joitakin virkanimityksiä. Kaikki ei ole mennyt hyvin, virheitäkin on tapahtunut, mutta katumusta vanha mies ei tunne, vaikka jotkut muistot valvottavatkin öisin. Kaikki on selitettävissä parhain päin. Muistojen lisäksi marsalkkaa jäytää jatkuva pelko Stalinin kätyreistä, jotka joko murhaavat tai raahaavat sotasyyllisyysoikeuteen tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Natsiupseerien tavoin hän pitää syanidikapselia taskussaan kaiken varalta.

Mutta elämä ei ole ohi. Vielä on kiinnostusta, vielä on nautittavaa. Vatsahaavastaan huolimatta hän haaveilee herkuista ja nauttii ruoasta aina kun voi. Kun hänet lähetetään Portugaliin toipumaan, hän kiinnostuu hotellinsa pihassa kasvavista ruusuista ja henkilökunnan rakkauselämästä. Eikä marsalkka itsekään ole liian vanha kokemaan vielä ainakin yhtä rakkautta.

Uno Hämäläinen kirjoitti Helsingin sanomissa, että hän ei löytänyt kirjasta mitään isompaa virhettä, vaikka etsimällä etsi. Yhden pikku lapsuksen minäkin huomasin, mutta luulen sen olevan kustannustoimittajan nukahdus. Raija Oranen hallitsee aiheensa. Ainakin minä opin kirjasta oli uusiakin asioita. Kuten sen, että Mannerheimin lanko Hjalmar Linder arvosteli kesällä 1918 valkoisten harjoittamaa terroria ja vaati vankileirejä suljettavaksi. Tämän johdosta tämä aiemmin niin mahtava mies joutui pelkäämään valkoisten kostoa ja vihaa. Minulle uusi yksityiskohta oli myös se, että kirjan mukaan Mannerheimin kiinnostus Punaisen ristin toimintaa kohtaan nousi ainakin osittain siitä, että hän itse tarvitsi järjestön apua paetessaan Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen. Apua saanut pakolainen tunsi kiitollisuutta. Tätä kirjaa voi lukea kuin Suomen historian pikakertausta, marsalkan silmin katseltuna.

Oranen, Raija
Marsalkan Ruusu
Otava, 2018

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuukauden luetuimmat