Unkarilaisen
aatelissuvin jälkeläinen Sacha Batthyany on syntynyt Sveitsissä ja työskentelee
siellä toimittajana. Hänen tarinansa on
taas yksi eurooppalainen sukutarina, jossa vuosikymmeniä toisen maailmansodan
jälkeen syntynyt selvittää sukunsa ja perheensä suhdetta natsismiin. Vähän
samanlainen lähtökohta kuin suomalaisella Katarina Baerilla, joka kirjoitti
ansiokkaan kirjan ”He olivat natseja”. Keski-Euroopassa näitä natsiperinnöstä
ammentavia natsien lastenlasten sukupolven kirjoja lienee satoja.
Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?
Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.
Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.
Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:
Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?
Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.
 |
| Kansi: Tuomo Parikka |
Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.
Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:
”Että emme ole koskaan joutuneet kokemaan, kuinka ulkoapäin tuleva valta voi muuttaa kaiken, ilman että yksittäisellä ihmisellä olisi ollut mahdollisuus puolustautua sitä vastaan. Meiltä puuttui tuo kokemus, ymmärrys omasta voimattomuudestamme, siitä ettemme olleet maailman keskipisteitä ja mitä tuntui joutua seuraamaan sivusta, kun muut tuomitsivat meidät. Sen sijaan olimme minuuden asiantuntijoita, keskustelimme yökaudet ihmissuhteistamme, seksuaalisista mieltymyksistämme ja keliakiastamme. Katsoimmeko liikaa sisäänpäin, samaan aikaan, kun heidän sukupolvensa näki vain ulkopuolen?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti