Hollantilainen historioitsija Rutger Bregmanin ensimmäinen suomeksi käännetty kirja Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman haastoi poliitikkoja ratkomaan maailman isoja ongelmia uudella tavalla. Siinä ehdotettiin laajaa perustulouudistusta ja avaamaan rajat niin, että kehitysavusta tulisi tarpeetonta. Tänä kesänä suomeksi ilmestynyt kirja Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa taas pohtii inhimillisen käyttäytymisen lainalaisuuksia. Kirjassaan Bregman vertaa kahta vastakkaista näkemystä ihmisluonnosta. Toisen mukaan ihminen on luonnostaan paha ja jos ihmiset eläisivät luonnontilassa, maailmassa vallitsisi anarkia ja kaikkien sota kaikkia vastaan. Tälle vastakkaisen näkemyksen mukaan ihminen on luonnostaan hyvä ja pahuus on vain seurausta yhteiskunnan vinoutuneista rakenteista. Jälkimmäistä näkemystä on totuttu pitämään naivina.
Kirja asettaa kyseenalaiseksi yleisesti hyväksytyn ajatuksen ihmisestä itsekkäänä ja yksin omaa etuaan ajavana olentona, vaikka meidän koko talousjärjestelmämme perustuu tähän ajatukseen. Se päinvastoin todistelee monien historiasta nostettujen esimerkkien kautta, että ihminen on selvinnyt nimenomaan sosiaalisuutensa avulla ja että ne ihmiset, jotka huomioivat myös muiden tarpeet, pärjäävät parhaiten. Ihmiset pystyvät väkivaltaan ja hirmutekoihin, mutta ne eivät ole ihmisille tyypillisiä, ominaisia. Edes kriisitilanteet eivät yleensä nosta ihmisten pahimpia puolia esiin vaan niissä epäitsekkyys ja toisten huomioiminen yleensä korostuvat. Kirja osoittaa esimerkiksi New Orleansia koetelleen hirmumyrsky Katrinaa seuranneiden tapahtumien avulla, että pahinta tuhoa kriisitilanteessa voi seurata vääränlaisesta varautumisesta. Kaupungissa syntyi väkivaltaisia kohtauksia vasta sen jälkeen, kun armeija oli marssitettu kaupunkiin sitä ”rauhoittamaan”. Ei aikaisemmin.
Mielikuvat ja käsitykset ihmisten käyttäytymisestä voivat siis olla kriisitilanteissa se kaikkein suurin riski. Käsitystä ihmisen pohjimmaisesta itsekkyydestä ja julmuudesta pidetään usein tutkittuna tosiasiana, mutta käsitystä on ainakin vahvistettu fiktion keinoin. Esimerkiksi elokuvaksikin muokattu William Goldingin kirja Kärpästen herra kertoo nuorista englantilaispojista, jotka haaksirikkoutuvat etelänmerensaarelle. Ilman aikuisten tukea pojat jakaantuvat heimoihin, luovat väkivaltaisen kultin ja osoittavat uskomatonta julmuutta toisiaan kohtaan. Kirjan voima on niin vahva, että monet meistä unohtavat, että kyseessä on romaani. Kirjaan sisältyvä tositarina 1960-luvulta osoittaa, että Kärpästen herra ei kertonut ainakaan koko totuutta ihmisestä. Joukko murrosikäisiä poikia lähti salaa purjehtimaan Tongasta ja kun myrsky yllätti, he pelastautuivat autiolle saarelle. Pojat elivät saarella pääosin sopuisasti ja huolehtivat toinen toisestaan. He olivat varsin hyvässä kunnossa ja ystävällisissä väleissä, kun heidät reilun vuoden päästä löydettiin. Kriisitilanne vahvisti ystävyyttä, ei julmuutta.
Kirja antaa toivoa. Voisiko hyvyys sittenkin voittaa!
Bregman, Rutger
Hyvän historia - ihmiskunta uudessa valossa
suomentanut Mari Janatuinen
Atena, 2020
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti