sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Ei enää kirjeitä Puolasta - tietämisen tuskaa

Simo Muir on minulle aiemmin tuntematon suomalais-skotlantilainen juutalaisuuden tutkija. Kirjassaan Ei enää kirjeitä Puolasta, hän kuvaa puolalais-suomalaisen Blaugrundin suvun vaiheiden kautta Suomen juutalaisten asemaa ja tuntemuksia toisen maailmansodan aikana. Idean kirjaan hän sai tutustuttuaan suvun jäseniin, joista yksi oli Suomeen muuttanut holokaustista hengissä selvinnyt. Kirjan erityislähteinä ovatkin olleet suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä haastattelut sekä suvun jäsenten keskinäinen kirjeenvaihto.

Kirjan ensimmäisessä luvussa vietetään viimeistä rauhan kesää, kesää 1939.  Suomalaiset juutalaistytöt vierailevat Puolassa sukulaistensa luona. Laaja suku on levittäytynyt eri puolille maata ja suomalaissukulaiset otetaan vieraanvaraisesti vastaan. Vierailu on onnistunut, vaikka suomalaistytöt hämmästyen joutuvat näkemään viitteitä juutalaisvihasta, joka on heille uutta. Vierailusta tulee kuitenkin suunniteltua lyhyempi, koska kansainväliset uutiset hermostuttavat tyttöjen isän Helsingissä ja nuoret kutsutaan kotiin. Maailmansota alkaa ja yksi aikakausi on päättynyt.

Sukukuvaukset kirjan alussa tuntuvat ensin hengästyttäviltä. Sukuhaarojen perinpohjainen selvittely antaa aluksi vaikutelman pikkutarkasta mikrohistoriasta, mutta kirjan edetessä vaikutelma muuttuu. Kirja alkaa viedä mennessään eikä lukukokemus mene pilalle, vaikka lukija  ei koko aikaa muistakaan kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita. Kirjassa kuvataan vuorotellen suvun suomalaisten jäsenten elämää Helsingissä, vuorotellen holokaustin keskellä elävien puolalaisten sukulaisten elämää. Ainakin minä olin hämmästynyt siitä, kuinka pitkää kirjeet ja paketit kulkivat näiden kahden eri tavoin sodan keskellä elävien maiden välillä.  Sensuurin vuoksi varsin viitteelliset kirjeet kulkivat getosta ja leireiltä Helsinkiin vuoden 1943 alkuun asti. Varsin pitkään ainakin osa juutalaisista pystyi pitämään kiinni joistakin normaalin elämän piirteistä.

Helsingissä Blaugrund-suku ja muut juutalaiset seurasivat kauhuissaan läheistensä katoamista holokaustiin. Tietoja Puolan tilanteesta saatiin paitsi suoraan siellä asuvilta sukulaisilta, myös Ruotsista. Juutalaisten asemasta kirjoitettiin siellä lehdissä toisin kuin Suomessa. Sikäläisellä juutalaisella seurakunnalla oli myös kansainvälisiä yhteyksiä.  Joulukuussa 1942 sikäläisen seurakunnan johtaja sai Maailman juutalaiskongressin kautta vahvistetun tiedon juutalaisia koskevasta kansanmurhasuunnitelmasta. Kun tieto saavutti Suomen, kauhu lisääntyi. Aiemmin marraskuussa Suomi oli lähettänyt kahdeksan juutalaispakolaista Tallinnaan saksalaisten käsiin. Juutalainen seurakunta oli yrittänyt tehdä parhaansa luovutuksen estämiseksi. Vahvistuvat synkät uutiset Euroopasta ja tiedot luovutuksista herättivät kauhua ja pelkoa. Suomen juutalaiset pelkäsivät myös oman yhteisönsä puolesta. Kirjassa viitataan usein Abraham Stilleriin ja hänen työhönsä juutalaispakolaisten puolesta.

Suomen juutalaiset kokivat muiden suomalaisten tavoin raskaita menetyksiä. Viipurin menetyksen myötä sikäläinen seurakunta lakkasi olemasta, suuri osa juutalaisista asui pommitusten runtelemissa kaupungeissa ja juutalaiset nuoret miehet taistelivat rintamalla muiden suomalaisten rinnalla. Heidän asemansa oli kuitenkin muihin suomalaisiin verrattuna monin verroin raskaampi. Suomalaisten aseveljeys juutalaisten kansanmurhaa toteuttavan Saksan kanssa asetti yhteisön jäsenet tilanteeseen, jossa oikeita valintoja ei ollut.


Juutalaisten tuska ei päättynyt sodan loppumiseen. Puolassa antisemitismi jatkui sodan jälkeen. Etenkin juutalaisten vanhoihin taloihin asettuneet puolalaiset suhtautuivat vihamielisesti keskitysleireiltä selviytyneisiin, jotka vaativat vanhaa omaisuuttaan takaisin. Suomessa juutalaiset pelkäsivät, että jos sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä olisi käsiteltyä juutalaisia kohtaan tehtyjä rikoksia, myös suomalaiset olisivat kääntyneet juutalaisia vastaan. Siksi Suomen juutalainen seurakunta laati julistuksen, jossa se kertoi Suomen kohdelleen juutalaista väestönosaa erinomaisesti. Juutalainen yhteisö siis noudatti eräänlaista paasikiveläistä politiikkaa. He hautasivat vääryyden kokemukset ja pelot ystävyyden vakuuttelujen alle. Juutalaispakolaisten luovutuksesta alettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta 1980-luvulla. Kirjassa vihjataan myös uhkailuun, jolla juutalaisia olisi painostettu vaikenemaan, mutta asiaa ei voida todistaa. Toisaalta maailman juutalaisten joukossa suomalaiset ovat joutuneet perustelemaan osallistumistaan sotaan jatkosotaan ja yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Yhteistyön on nähty hidastaneen Saksan tuhoa ja siten pitkittäneen kansanmurhaa.

Kirja on muistutus siitä, että Suomikin on aina ollut monikulttuurinen maa, jonka kansalaisilla on ollut tiiviitä yhteyksiä ulkomaailmaan.  Sodan aikana ja sen jälkeen oli tarkoituksenmukaista näyttäytyä yhtenäisenä kansana, jonka intressitkin olivat yhtenevät, mutta todellisuus oli toista. Uskontojen ja kielten moninaisuutta täällä on ollut ennenkin. Eikä täällä ensimmäistä kertaa mietitä suhtautumista pakolaisuuteen.

Simo Muir
Ei enää kirjeitä Puolasta : erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi, 2016

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti