maanantai 13. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät – kielilläpuhumisesta

Terhi Törmälehdon esikoisromaani tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta. Kirja käsittelee helluntailaisuutta nuoren naisen kasvutarinana. Viime viikolla katsoin aiheeseen liittyvän Perjantai-ohjelman, jossa liikkeen jättänyt kuvasi hurmoksellisen uskonnollisuuden lieveilmiöitä ja kielilläpuhumisen opiskelua. Helluntailaisuuden kaunokirjallista kuvausta en muista ennen lukeneeni. Kirjalla on tilaus.

Kirja etenee kahdessa aikatasossa. Kertojaääni kuvaa nuoren kainuulaisen Elsan ja hänen ystävättäriensä uskonnollista etsintää ja liittymistä osaksi tiukkaa helluntailaisyhteisöä. Yhteisön normit ovat tiukat, jäseniä opetetaan tekemään maailmallisuuteen tiukka raja. Seksistä puhutaan jatkuvasti, mutta olennaisinta on sen säästäminen avioliittoon. Oikean uskovaisen merkkinä on elämäntavan lisäksi kielilläpuhumisen armolahja, johon pyritään itsesuggestionkin avulla. Usko on kokemuksia, erottautumista ja yhteisöllisyyttä.  Uskonnollisen yhteisön johtopariskunta näyttää karikatyyriltä, mutta valitettavasti heidän kaltaisiaan ”oikeassaolijoita” on. Tyttären uskonnollinen ratkaisu on järkytys körttiläisille isovanhemmille ja etelästä muuttaneelle äidille, jota uskonnot kiinnostavat mutta usko ei. Uskon ohessa nuorten tyttöjen elämään kuuluvat pojat, irtokarkit ja tulevaisuushaaveet. Tavallista tyttöjen elämää siis.

Kirjan toinen aikataso on minämuodossa etenevä kertomus aikuisen Elsan elämästä Bogotassa, Kolumbiassa. Sinne hän alun perin lähti konferenssiin ja jäi opiskelemaan. Uskonnollinen yhteisö on tärkeä, mutta sen auktoriteetti ei ole enää kiistaton. Kohtaamiset sisällissodan haavoittamien ihmisten kanssa hämmentävät. Kaiken sotimisen jälkeen rajat eivät olekaan selvät. Elsan ystävä ja uskonveli Manuel on pelokas ja rikkinäinen vietettyään monta vuotta sissien vankina.  Heidän suhteensa on läheinen, mutta outo. Manuel piirtelee Elsan ihoon kuvioita, mutta sen intiimimmäksi heidän suhteensa ei muutu. Seksiä Elsa etsii muualta, mutta ei pysty aidosti kiintymään kumppaniinsa. Minulla jäi ymmärtämätt' Manuelin piirrosten merkitys. Rajoihin ne liittyivät ja ehkä muuhunkin. Siinä vaiheessa, kun Manuel kokee kielilläpuhumisen ihmeen, Elsa on jo täynnä epäilyä. Äkilliset käännökset ja hurmoskokemukset näyttävät teennäisiltä. Nuoruuttaan hän katselee jo toisin, kriittisin silmin. Uskon maailmasta hän on valmis astumaan tyhjyyteen, uskon ulkopuolelle.

Kirjaa on verrattu Pauliina Rauhalan Taivaslauluun ja epäilemättä yhtymäkohtia on. Kumpikin kirjoista on äidinkielen opettajan esikoisromaani, jossa kieli soljuu kauniina ja puhtaana. Kirjoissa taskastellaan uskonnollista yhteisöä sisältäpäin ja päähenkilöt ajautuvat yhteisönsä kanssa ristiriitaan. Molemmissa myös kertojaäänet vaihtelevat. Rauhalan kirjan loistokkuuteen ei Törmälehto kuitenkaan yllä eikä uskonnollisen yhteisön kuvauskaan saavuta samaa syvyyttä. Toisaalta kirjan pääpainokin on yksilön kokemuksessa eikä tarkoituskaan ole kuvata yhteisöä. Kahden eri maailman yhdistäminen ei ole ongelmatonta, vaikka kirjailija epäilemättä tunteekin sekä helluntailaisuutta että Kolumbian elämää hyvin ja henkilökohtaisesti.
Kuva: Timo Nuutinen

Kirja heijastaa hyvin tämän ajan suomalaista todellisuutta. Suhde uskontoon on moderni ja kevyt. Kuten kolumbialainen ystävä sanoo, Elsa ja hänen ystävänsä ”pääsevät valitsemaan mihin uskoa ja mihin ei. Että ottaisinko kodin perinnön vai jotain uutta ja jännittävää.” He hakeutuvat tiiviiseen karismaattiseen yhteisöön, jonka hurmoksellisuus ruokkii tunne-elämää ja yhteisön tiiviys sosiaalisia tarpeita. Ja kun uskonto ei enää puhuttele, sen voi kevyesti jättää. Päähenkilön vapaamielinen äiti on samanlainen kokemusten kerääjä, uskontoshoppaaja, vaikka hän vastustaakin tyttärensä ratkaisuja. Äiti olisi halunnut liittyä ortodoksiseen kirkkoon kauniin jumalanpalveluksen vuoksi, mutta luopui ajatuksesta ymmärrettyään, että ortodoksikirkko ei hyväksy naispappeutta. Juurevaa uskoa kirjassa edustaa körttivirsiä veisaava ukki. Kirjan loppu jää avoimeksi. Mahdollista on, että Elsa palaa isäisänsä uskoon, körttiläiseksi, armon kerjäläiseksi.


Terhi Törmälehto
Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava, 2017


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti