Kirja ei ole herättänyt huomiota kielensä vaan aiheensa vuoksi. Surun istukka on lapsensa menettäneen äidin kirja. Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana. Kirja on tajunnanvirralla etenevä kirja, jossa äiti käsittelee suruaan ja syyllisyyttään. Kirjoittaja syyttää tapahtuneesta itseään, hän tuntee epäonnistuneensa äitinä. Hän kokee äitiyden fyysisenä tilana, lapsen kuolema rinnastuu lapsen syntymään. Osasyyllisiksi joutuvat myös terapeutti, psykiatrit ja apteekit, jotka tyrkyttivät ja myivät lääkkeitä masennusta potevalle lapselle ja tekivät siten itsemurhan mahdolliseksi. Kirja kritisoi koko lääkkeisiin perustuvaa psykiatriaamme. Psyykenlääkkeet kun eivät kaikille sovi lainkaan. Osansa syyllisyydestä kirjoittaja kaataa myös tyttärensä peruskouluaikaisen koulukiusaajan niskaan.
Kirjoittaja ei säästä itseään. Lukija pääsee katsomaan surun rumia jälkiä. Suru ei jalosta, sureva äiti ei ajattele kauniisti muista ihmisistä. Surun aikana ystävistä tulee entisiä ystäviä ja yhteys katkeaa kokonaan lapsen isään, josta hän tosin on eronnut jo aiemmin. Sureva ihminen on ongelma myös muiden ihmisen kannalta. Kirjaa lukiessaan lukija pystyy samastumaan äidin tunteisiin, mutta hän ymmärtää myös ulkopuolisia. Surevan kohtaaminen on vaikeaa meistä useimmille. Ymmärrämme, että ulkopuolinen tuntee itsensä kömpelöksi ja avuttomaksi. Oikeaa suhtautumistapaa ei tunnu olevan. Silti jokainen, joka on joskus surrut läheistään, tunnistaa kirjailijan kuvaaman käsittämättömän yleisen käyttäytymistavan. Sureva saattaa itse joutua itse kuuntelijan rooliin, kun surunvalittelija alkaa muistella omia menetyksiään ja kertomaan itse kokemastaan surusta. Inhimillistä, mutta käsittämätöntä käytöstä.
Kirjassa on myös eräänlaista mustaa huumoria, vaikka se ei naurata kirjoittajaansa eikä lukijaansa. Kun äiti meni pankkiin hoitamaan tyttärensä perunkirjoitukseen liittyvää pankkiasiaa, pankkivirkailija pyysi häneltä tyttären allekirjoittamaan valtakirjaa. Jopa työkseen kuolinpesien asioita hoitava, saattaa ajatella, että kaikki vainajat ovat vanhoja eikä hän voi ymmärtää tilannetta, jossa keski-ikäinen äiti hoitaa nuoren tyttärensä perunkirjoitusta. Tilanne on kuvattu niin vaikuttavasti, että lukijakin kiihtyy.
Kirjassa käydään usein hautausmaalla. Siinä se muistuttaa Tuomas Juntusen kirjaa Tuntematon lapsi (WSOY, 2016). Sureminen hautausmaalla ei ole vanhentunut suruterapian muoto, eikä se edes edellytä uskonnollista vakaumusta. Katrina Huttunen korostaa uskonnottomuuttaan. Myös kirjan kirjoittaminen on surutyötä. Kirjan kuvaus yksityisestä surusta, joka muuttuu yleiseksi kokemukseksi Knausgårdin suomentaja on omaksunut suomennettavansa avoimuuden. Hämmästyttävää kirjassa oli se, että kaikesta huolimatta Katriina Huttunen pystyi tekemään työtä surunsa keskellä. Työn alla oli esimerkiksi Kim Leinen 700-sivuinen Kuilu. Outo sattuma on se, että kirjailija saa suomennettavakseen myös Naja Marie Aidtin kirjan, joka myös kertoo lapsensa menettäneestä äidistä Jokainen suree omalla tavallaan. Siitä tämä kirja on vahva esimerkki.
Huttunen, Katriina
Surun istukka
S & S, 2019
P.S.
Pienenä yksityiskohtana minua ihastutti kirjan pieni Visby-kuvaus. Kääntäjä viettää paljon aikaa Ruotsissa, kesäisin hän asuu muutaman viikon Visbyssä. Kaupunkia kuvataan kauniisti. Kirjan perusteella päätin seuraavalla vierailullani etsi sieltä Pyhän Yrjön (Göran) luostarin rauniot, jotka ovat kaupungin ulkopuolella, sillä luostarin yhteydessä on ollut spitaalisten hautausmaa. Hautausmaan lähellä on vanha hirttopaikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti