Soili Pohjalainen täräytti pari vuotta sitten mustan huumorin sävyttämän esikoisteoksellaan Käyttövehkeitä. Tänä vuonna ilmestynyt Valuvika jatkaa paljolti samalla linjalla, mutta on pehmeämpi ja positiivisempi. Huumori ei tässäkään kirjassa ole itsetarkoitus. Kyse on taaskin perheenjäsenistä, jotka eivät aina tavoita toisiaan. Kaikkein läheisimmät ihmiset haavoittavat toisiaan kaikista eniten eikä kaikkia vaurioita saada korjattua. Silti ihmiset välittävät. Rakkaus ja ystävyys saavat joskus outoja muotoja, mutta ne ovat olemassa. Ulkopuolinen ei voi arvioida tunteiden määrää eikä ihmissuhteen onnellisuutta.
Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen freelancer-toimittaja Maria, jolla on kriisi sekä työelämässä että parisuhteessa. Äitinsä kehotuksesta hän lähtee ukkinsa luokse Pohjois-Karjalaan. Siellä hän kohtaa paitsi vanhenneen ja leskeytyneen ukkinsa myös oman lapsuutensa ja perheensä vaiheet. Myös nykymaailman erilaiset kuplat törmäävät. Marian ja miesystävän urbaani elämäntyyli törmää ukin mökin ja pihamaan sekasortoon, mutta jostakin löytyy se "ihmisen ydin". Läsnäolevien lisäksi kirjassa saavat äänen myös mummo ja naapurin Martti, joka mummon tavoin on jo edesmennyt.
Kirjailijalla on kieli hallussaan. Kirjassa rönsyävä pohjoiskarjalainen murre kuulostaa minun korvissani aidolta ja uskottavalta. Sekä murre että yleiskieli repliikkien välissä on kuitenkin kurinalaista. Tekstiä ei raskauteta turhilla adjektiiveillä, kielikuvat ovat täsmällisiä. Aikakausien ero voidaan tiivistää vaikka ihmettelyyn siitä, että Skoda voi palvella taksina. 80-luvun muistaville se on edelleenkin "Ladan köyhä pikkuveli". Automerkeillä on tässäkin kirjassa merkitystä.
Sekä muistikuvia että kirjan nykytason ympäristöä kuvataan niin tarkasti, että lukija näkee kirjan maailman silmissään. Kirja tarjoaa nostalgiaa ja tuttuuden elämyksiä, mutta myös yleismaailmallisia havaintoja siitä, mikä elämässä on tärkeää.
Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja Tuijata.
Pohjalainen, Soili
Valuvika
Atena, 2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti