Vakaasti harkiten - vanheneva Koskinen

Sympaattisen äreä komisario Koskinen on minun suosikkipoliisini. Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen dekkarit, enkä tietysti jättänyt uusintakaan väliin. Viime kesän jalkapallon mm-kisojen aikaan sijoittuvassa kirjassa komisarion kesäsuunnitelmat menevät taas kerran työn vuoksi uusiksi. Kirjan alussa aamu-uimari löytää rannalta naskalilla murhatun miehen, eikä murha jää ainoaksi. Tapaus on monimutkainen ja Koskinen joutuu jopa pohtimaan, onko hän lähettänyt väärän miehen vankilaan. Asioita pitää vakaasti harkita.

Kirja liikkuu toisaalta tavallisten ihmisten, toisaalta huumekaupan maailmassa. Kirjassa tapahtumia katsellaan paitsi poliisien myös rikollisten näkökulmasta. Epätoivoisessa elämäntilanteessa elävä ihminen sortuu rikoksiin. Anteeksiantamatonta vääryyttä kokenut tuntee oikeudekseen kostaa. Poliisitkin ovat inhimillisiä, ymmärtäväisiä. He vihaavat huumekauppaa ja -kauppiaita, mutta saattavat osoittaa avuttomia narkomaaneja kohtaan ymmärrystä. Pahimpia ovat aina ne ylemmän portaan rikolliset, jotka keräävät rahat. Myös poliisilaitoksen ylempi porras saa vihat osakseen. Koskinen ja hänen tiiminsä tekevät uhrautuvaa työtä, asettaen jopa henkensä ja mielenterveytensä alttiiksi työn vuoksi. Poliisijohto sen sijaan tarkastelee tulostavoitteita, käy neuvotteluja virkamiesten kanssa, painostaa ja simputtaa alaisiaan.

Seppo Jokisen dekkarit eivät kuulu yhteiskunnallisten dekkarien ryhmään, mutta ne osoittavat sympatiaa pienille ihmisille, jotka ovat voimattomia yhteiskunnan muutosten ja ylempiensä jaloissa. Kirjoissa on vanhenevan miehen nostalgiaa, ennen oli paremmin. Jopa rikokset yksinkertaisempia.

Seppo Jokinen epäilemättä kirjoittaa kirjojaan, jotta lukijat viihtyisivät ja saisivat taas viihtyä tuttujen henkilöhahmojen seurassa. Komisarion yksityiselämästä, etenkin hänen naissuhteensa saa tietenkin paljon tilaa kirjassa. Tällä kertaa parisuhde ei kuitenkaan nouse kirjan pääteemaksi, mikä on hyvä. Vanheneva komisario alkaa myös tosissaan miettiä eläkkeelle jäämistä. Sitäkin pitää vakaasti harkita.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Sivutiellä.

Jokinen, Seppo
Vakaasti harkiten
Crime Time, 2017


P.S. Vähän harmitti, kun kirjassa Keski-Pohjanmaan paikkakunnista annettiin vähän harhaanjohtava kuvaus. Kyse oli tosin epäluotettavan muistelijan kuvauksesta, mutta silti.

Kun kellot vaikenivat - silmä silmästä, tsekkiläisittäin

Unto Katajamäki on historianopettaja ja opetusalan virkamies, joka eläkkeelle jäätyään on kirjoittanut useita dekkareita. Kun kellot vaikenivat on historiallinen romaani, jonka myötä hän palaa 43 vuotta sitten palauttamansa gradun aiheiseen, sudeettisaksalaisten karkotuksiin ja vainoihin toisen maailmansodan jälkeen.  Kirjailija tuntee aiheensa, tosin kirjan lopussa on hyvä lähdeluettelo, se ei sisällä mitään uutta kirjallisuutta. Sodanjälkeisistä tapahtumista on varmasti kirjoitettu viime vuosinakin. Lukujen alkulehdillä on siteerattu karkotuksen uhrien silminnäkijäkertomuksia, mikä lisää autenttisuuden tunnetta. 

Kirjan tapahtuma-aikana on vuoden 1945 kevät ja kesä Tsekkoslovakiassa.  Jo ennen Saksan lopullista antautumista Prahassa syntyy kansannousu saksalaisia vastaan. Viha ei kohdistu vain miehittäjiin, sen kohteeksi joutuvat myös maassa koko ikänsä asuneet saksankieliset, sudeettisaksalaisten sukujen jälkeläiset. Maailmansotien välisenä aikana Tsekkoslovakiassa asui kaksi miljoonaa saksankielistä. Heistä monet iloitsivat, kun Saksa miehitti maan. Useimmat eivät kuitenkaan olleet natsien kannattajia vaan joutuivat vastoin tahtoaan osaksi suurvaltapolitiikkaa. Sodan aikana he saivat Saksan kansalaisuuden ja sen myötä etuoikeutetun aseman alueen muihin asukkaisiin nähden. Natsivallan romahdettua he jäivät vaille kotimaata ja joutuivat maksamaan saksalaisten tekemistä hirmutöistä. Viha purkautuu aluksi katuväkivaltana ja yksittäisinä viharikoksina, mutta muuttuu pian järjestäytyneeksi. Saksalaiset menettävät kansalaisoikeutensa ja jopa keskitysleirit täyttyvät uudelleen. 

Sudeettisaksalaiset karkotettiin väkivaltaisesti ja tuhannet kuolivat väkivallan, karkotusten ja vangitsemisten seurauksena. Kostonhalun lisäksi väkivaltaa lietsoi maan sekasortoinen tilanne. Sotaaedeltävän kauden pakolaishallituksen asema horjui ja kommunistien vahvistui. Puna-armeijan valtaus ei jäänytkään väliaikaiseksi. Amerikkalaisia odotettiin turhaan Prahan vapauttajiksi.

Katajamäen kirjan päähenkilö on saksankielinen lääkäri, Wilhelm. Hänen roolinsa on eräänlainen todistajan rooli. Lääkärinä hän on arvostettu henkilö, joka joutuu tulkkina osallistumaan natsien ja kapinallisten epäonnostuneisiin rauhanneuvotteluihin. Hän joutuu väkivaltaisia miehenosoituksia ja saksalaisten pidätyksiä ja kokemaan pidätyksen ja vankeuden itsekin. Sivusta seuraajana hän kokee myös Usti nad Labenin verilöylyn, jossa väkijoukko surmasi kymmeniä saksalaisia kaupungin sillalla. Hirmuteko, joka oli ainakin minulle tuntematon. Päähenkilön tie vie entiseen mallileiriin Terezinin (Theresienstadt) keskitysleiriin, joka Saksan luhistutua sai jatkaa elämäänsä ja täyttyi saksalaisista vangeista. Koston uhrina ja todistajana hän itsekin pohtii, haluaisiko hän kostaa itsensä ja perheensä puolesta.

Kirjan ihmiskuvaus ei ole kovin syvällistä, henkilöt ovat pikemminkin lajityyppinsä edustajia kuin oikeita ihmisiä ja kirjan sävy on hivenen opettavainen.  Suosittelen kirjaa kuitenkin historiasta kiinnostuneille, se avaa yhden traagisen näkökulman eurooppalaiseen 1900-luvun historiaan. Se tuo lähelle tuhansia kuolonuhreja vaatineen kostotyön, joka samalla lopetti suosisatoja jatkuneen saksankielisen kulttuurin silloisen Tsekkoslovakian alueella. Olen viime aikoina lukenut romaaneja. jotka liittyvät Tsekko-Slovakien historiaan natsivallan aikana. Niistä Terhi Rannelan Frau ja Laurent Binet'n HHhH liittyivät Böömin ja Määrin vihattuun käskynhaltijaan, Prahan teurastajana tunntettuun Reinhardt Heinrichiin jä hänen murhaansa. Sebaldin Austerlitz taas sivuaa pelastusoperaatiota, joka pelasti sadat Prahan juutalaislapset holokaustilta ja toi heidät Englantiin.

Sain kirjan arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitos siitä. 


Katajamäki, Unto
Kun kellot vaikenivat
Bookcover, 2017

Toiset kasvot - Gotlanti-matkaajan rikoskirja

Mari Jungstedtin uusi rikosromaani koukutti minut taas Gotlanti-muistoilla. Kirjan alku sijoittuu ihanaan Ljugarnin kylään, jossa vietin viime kesänä muutaman päivän. Siinä mainitaan jopa kylän kivoin ravintola, Bruna Dörren, joka on matkaoppaissa mainostettua rantaravintolaa paljon rennompi ja tunnelmallisempi. Ja kun aloitetaan turistille tutuista paikoista, kirjaa ei voi jättää lukematta. Ymmärrän kyllä, että toimin juuri niin kuin minun odotetaankin toimivan, mutta väliäkö sillä. Mukavaa pakoa todellisuudesta, lomahaaveisiin.

Kirjan rikokset eivät ole mukavia. Kunnollisia perheenisiä löydetään murhattuna olosuhteista, jotka viittaavat rajuun seksiin ja aviorikoksiin. Kuinka paljon asioita pariskunnat voivatkaan toisiltaan salata! Sarjan vakiopoliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson joutuvat tutustumaan jopa tukholmalaisiin seksiklubeihin tapausta selvitellessään. Samalla he joutuvat pohtimaan omaa parisuhdettaan. Karin toivoisi jo suhteen viimeinkin vakiintuvan, kun taas Anders joutuu pohtimaan, haluaisiko hän sittenkin palata yhteen entisen vaimonsa kanssa.

Jungstedtille tyypilliseen tapaan, kirjassa ei jännitetä murhaajan persoonaa vaan sitä kuinka tämä paljastuu. Murhaajan persoonaan ja taustaan tutustutaan vähitellen, tarinaa seurataan vuorotellen poliisien ja murhaajan silmin. Tarina toimii, vaikka se edellisten kirjojen tapaan sisältää varsin epäuskottavia elementtejä.

Maisema Gotlannista, voisi olla
läheltä Ljugarnia Pixabay

Tässä kirjassa aiempien osien vakiohenkilö luottotoimittaja Johan palaa perheineen mantereelta takaisin Gotlantiin ja on heti tapahtumissa mukana. 

Kirjastonhoitajana kiinnitin kirjassa tietysti huomiota myös Almedalenin kirjaston rooliin. Kirjaston henkilökunnalla on ratkaiseva merkitys tapahtumien kulussa. Ohimennen kirjassa jopa pohditaan kirjastolaitoksen tulevaisuutta.

Jungstedt, Mari
Toiset kasvot
suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2017

Aino Kallas : maailman sydämessä

Aino Kallas on ollut minulle rakas kirjailija nuoruudestani lähtien. Tähän mennessä en ollut kuitenkaan tajunnut, että hänestä ei ole laadittu varsinaista elämäkertaa. Kai Laitisen perusteelliset tutkimukset ovat enemmänkin teostutkimuksia, laajat päiväkirjat taas valottavat Ainon ajatuksia ja kokemuksia. Kun nekin ovat jääneet minulta lukematta, elämäkerta osoitti, että tietoni kirjailijan elämästä ja maailmasta ovat olleet kovin puutteellisia. Olen tuntenut kirjailijan elämäntarina yleispiirteet, kuten melkein kaikki kirjallisuutta harrastavat suomalaiset. Minulle tässä kirjassa oli uusia asioita ja mielenkiintoisia painotuksia.

Aino kuului Krohnien kulttuurisukuun. Isä oli runoilija ja kansanrunoustutkija Julius Krohn. Isä kuoli, kun tytär oli 10-vuotias. Isän menetys näkyi Ainon kirjailijatyössä, etenkin Katinka Rabe kuvaa hienosti lapsen surua. Isän varjo näkyi siinäkin, että Ainon täytyi tehdä työtä osoittaakseen, että hän on itsenäinen kirjailija eikä vain kuuluisan isän tytär. Myös sisaret Helmi ja Aune (Krohn), äiti-Minna sekä käly Hilja Haahti olivat kirjailijoita.

Silja Vuorikuru on tutkinut väitöskirjassaan Raamatun vaikutusta Aino Kallaksen tuotantoon, siksi uskonnollisuus ja Raamattu nousevat myös elämäkerrassa varsin keskeiseksi. Vuorikurun taustaa tuntematon lukija voisi jopa hämmästellä esittämättä jääneen Bathseba-näytelmän keskeistä osuutta kirjassa. Ainon isä oli kaiken muun ohella tunnettu myös virsirunoilijana, hänelle uskonto oli tärkeä. Sisar Aune löysi hengellisen kodin ahtaan evankelisen herätysliikkeen piiristä, mikä aihetti kitkaa muuten läheisten sisarten välille. Oskar Kallas - Ainon puoliso - oli vahvasti uskonnollinen. Aino itse halusi kapinoida ahdasta uskonnollisuutta vastaan, mutta Raamatun kieli ja sen kertomukset olivat hänelle tuttuja ja vaikuttivat hänen kirjailijauraansa.

Kirja kuvaa Aino Kallasta kirjailijana, joka olisi sopinut hyvin meidän aikaamme. Hän oli paitsi lahjakas ja ahkera kirjailija, myös edustava, kansainvälinen ja verkostoituva. Hän ymmärsi markkinoinnin merkityksen, hän kiersi esiintymässä, loi suhteita kustantamoihin 
ja kirjallisuuspiireihin. Ennen häntä kukaan suomalainen kirjailija ei ollut onnistunut saamaan yhtä monta teosta käännetyksi englannin kielelle. Ennätys, jonka vasta Mika Waltari rikkoi. Aino oli kurinalainen ja huolehti julkisesta kuvastaan, mutta joutui silti erilaisten kohujen keskelle. Kansainväliset vaikutteet myös näkyivät hänen tuotannossaan, sekä aiheissa että tyylissä. Hän kirjoitti yhteiskunnallisista oikeudenmukaisuudesta, kuten orjuuden jäljistä. Mielenkiintoisella tavalla hän rinnasti Viron maaorjuuden ja Amerikan rotukysymyksen. Sanavapauden puolustajana hän oli perustamassa Suomen PEN-järjestöä ja oli mukana sen toiminnassa Lontoossa. Minulle uutta oli tieto siitä, että hän on käsitellyt myös luontoteemoja.

Kuva Museovirasto 

Kansainvälisen uran mahdollisti avioliitto virolaisen Oskar Kallaksen kanssa. Nuori Aino kihlautui 10 vuotta vanhemman miehen kanssa neljä päivää ensitapaamisen jälkeen. Avioliiton intohimo katosi pian, ainakin Ainon osalta, mutta liitto kesti 45 vuotta, Oskarin kuolemaan saakka ja siitä syntyi neljä lasta. Avioliitto vei pariskunnan ensin Pietariin ja sieltä Tarttoon. Kun Viro itsenäistyi, Oskar nimitettiin Lontoon suurlähettilääksi ja Aino Kallas pääsi osaksi kansainvälisiä diplomaatti- ja kulttuuripiirejä. Kirja ei vaikene Kallaksen ja Eino Leinon kuuluisasta suhteesta, mutta painottaa sen  merkitystä osapuolton kirjalliselle toiminnalle.  Kirja piirtää kuvaa Ainosta, joka kaipaa intohimoa, mutta arvostaa kaikesta huolimatta vakaata avioliittoa ja turvallista miestään. Boheemi ja alkoholisoitunut Leino oli romanttinen rakastettu ja kirjailijatoveri, mutta elämäntoveriksi hänestä ei ollut.

Kansainvälisyyden toinen puoli oli kodittomuus. Aino Kallas tunsi välillä, että häntä ei arvosteta suomalaisena eikä virolaisena ja heikkoina hetkinään hän toivoikin, että hänen tuhkansa joskus siroteltaisiin Suomenlahteen. Hän kirjoitti suomeksi, vaikka hallitsikin viron kielen täydellisesti, mutta käytti paljon virolaisia aiheita ja teemoja. Suomalais-virolaisena kirjailijana hän vertautuu Sofi Oksaseen, jota myös on paheksuttu Viron historian kipeiden kohtien esiinnostamisesta. Eikä häntä ole aina Suomessakaan ymmärretty.  Ainon saama kohtelu kertoi myös Viron 30-luvun ilmapiiristä. Kun Kallakset palasivat diplomaattikauden jälkeen Viroon,  he joutuivat kohtaamaan ensin maan muuttuneen ilmapiirin, antisemitismi ja kansalliskiihko nostivat päätään. Viro luisui Pätsin diktatuuriin. Ilmapiiri oli varovainen, odottava. 

Kaikkein raskain elämänvaihe alkoi sodan syttyessä. Kallasten neljästä lapsesta kaksi kuoli sodan aikana. He itse joutuivat näkemään kyydityksiä ja kuljetuksia vankileireille, vaikka itse niiltä säästyivätkin. Heidän osakseen tuli todistajan osa. Sodan jälkeen vanhenevat Kallakset saivat vielä kokea pakolaisuuden. Ainon essee Pakolaisen sielunelämää on valitettavasti säilyttänyt ajankohtaisuutensa tänäkin päivänä.

Ennenkaikkea kirja innoittaa tutustumaan Aino Kallaksen tuotantoon, myös sen vähemmän tunnettuihin teoksiin. Ensimmäisenä ajattelin tarttua novellikokoelmaan Vieras veri, jonka tarinat liittyvät Saarenmaahan.

Vuorikuru, SIlja
Aino Kallas - maailman sydämessä
SKS, 2017

Yksi näistä pienimmistä - lestadiolaisten syntejä, taas kerran

Juha Ruusuvuorta ei voi ainakaan syyttää yksipuolisuudesta. Hän on kirjoittanut romaaneja, sarjakuvakäsikirjoituksia ja yhteisökuvauksia.  Hänen romaaninsa ovat kovin erilaisia sekä sisällöltään että tasoltaan. Minun suosikkini oli aikoinaan historiallinen veijariromaani Kaniikki Lupus. Se kuuluu hauskimpiin Suomen keskiaikaa kuvaaviin kirjoihin, joita olen lukenut. Tällä kertaa hän kirjoittaa rikosromaania yhdesä vaimonsa, lastenpsykiatri Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren kanssa yhdessä. Tavoitteena on luoda Lappiin sijoittuva romaanisarja, joka kertoo ihmisten kaltoinkohtelusta (tieto kirjan liepeestä). Molemmat kirjoittajat ovat Lapista kotoisin, joten he ymmärtävät aluetta, jossa sadan kilometrin ajomatka ei tunnu missään.

Yksi näistä pienimmistä kertoo lestadiolaisuudesta ja siihen liittyvistä rikoksista. Kirjassa puhutaan - tietenkin - lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen salailusta, hyvä veli -verkostoista ja hoitokokouksista. Tutuksi tulee myös yhteisön harrastama painostus ja pienten kylien sosiaalinen kontrolli. Tämä kaikki kuulostaa niin perin tutulta ja moneen kertaan kuullulta, ja silti aina yhtä synkältä ja kauhealta. Tuoreempi ja positiivisempi uskomiseen liittyvä näkökulma oli lapsen kokemus seurojen jälkeisestä mukavasta ja iloisesta tunnelmasta. Tunnelatausten ja syntien anteeksiantamisen jälkeen oli kaikkien kevyt olla. Seurakuvaus antaa ymmärtää, että kirjoittajilla on asiasta myös omakohtaisia kokemuksia.

Kansi: Jorma Luhta /
Kuvatoimisto Leuku

Kirja on rikosromaani, joka täytyy lukea miltei loppuun, ennen kuin selviää, mistä ja kenen tekemistä rikoksista on kyse. Päähenkilö on keski-ikäinen sosiaalityöntekijä Laila, jonka elämässä tapahtuu hänelle itselleenkin outoja asioita. Kirja etenee kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä ja Lailan lapsuudessa. Lailan elämän mysteereitä selvittävät Lailan nuorempi sisar Saara ja tämän ystävä, Kemissä asuva pappi, Janne. Saara on lastenpsykiatri, joka yllättäen palaa etelästä sisarensa luo Lappiin. 

Etenkin menneisyyteen liittyvä tarina on niin hyvin kirjoitettu, että kiinnostus säilyy. Tarina on karu lapsuuskuvaus. On äiti vailla lämpöä ja lapsi, jonka tarpeita ei nähdä. Kuvaus lapsuudesta, traumatisoitumisesta ja  ja mielestä, joka lokeroi kokemansa kauheudet omiin lokeroihinsa, on epäilemättä lastenpsykiatri Ylisirniö-Ruusuvuoren panosta tähän kirjaan. Traumatisoituneen mielen kuvaus kuulostaa uskottavalta ja pätevältä, romaaniin ehkä turhan seikkaperäiseltä ja tieteellisyyttä tavoillelevalta, mutta ei häiritsevältä.

Kirjan teemat ovat tärkeitä ja kerronta vie parhaimmillaan mennessään, silti kokonaisuus ei oikein pysy kasassa. Nykyaikaan sijoittuva rikostarina on äärimmäisen keinotekoinen eivätkä kaikki arvoitukset ja epäilyt ratkea.  Kirjassa on laaja henkilökaarti, osa henkilöistä jää kovin irrallisiksi, mutta ehkä joitakin heistä esitelläänkin kirjan myöhempiä osia silmälläpitäen. Tämän tarinan kannalta toinen salapoliiseistakin, kemiläispappi Janne, vaikuttaa vähän turhalta. Kahden sisaren tarina olisi saattanut olla tiiviimpi, mutta ehkäpä Jannen rooli kasvaa seuraavissa osissa.

Ruusuvuori, Juha ja Ylisirniö-Ruusuvuori, Ulla
Yksi naistä pienimmistä
WSOY, 2017

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Tuijata, Pappilan elämää ja Vielä palaa lukulamppu.

Vihreän kullan kirous - Metsäperkeleen elämää

Valitsin tämän kirjan lukupiirini viimeiseksi kirjaksi. Lukupiiri itsessään epäonnistui, viimeiseen tapaamiseen jaksoi mukaan vain yksi uskollinen lukija. Mutta tullessaan tämä uskollinen sanoi : "Kiitos, että kannustit lukemaan tämän kirjan, vaikka se olikin vähän hankala". Lukupiirikokeilu ei ollutkaan aivan turha.

Vihreän kullan kirous -kirja on tyypillistä Keskisarjaa, sujuvaa ja kantaaottavaa tekstiä. Lähteitä ja kirjallisuutta on käytetty hyvin ja monipuolisesti. Kirja piirtää kuvan hankalasta ihmisestä, metsäteollisuutemme pioneerista G. A. Serlachiuksesta ja hänen ajastaan.  Hän syntyi Itä-Suomessa, päätyi Helsingin ja Turun kautta Tampereelle ja sieltä Mänttään omaa tehdasta ja valtakuntaa perustamaan. Serlachius oli ruotsinkielinen säätyläinen, josta kasvoi fennomaani. Ennen suuntautumistaan puunjalostusalalle hän opiskeli apteekkariksi. Apteekin pyörittämisen ohella hän harrasti valokuvausta, pyöritti panimoa, pyöritti työpajatoimintaa, välitti sieniä ja marjoja. Serlachius kuvataan ideanikkariksi ja väsymättömäksi puurtajaksi, mutta hankalaksi persoonaksi, jonka afäärejä hankalat henkilösuhteet haittasivat. Sekä loputon puurtaminen ja näyttämisen halu että hankala persoonallisuus saattoivat olla perua lapsuudesta, joka  loppui tylysti nimismiesisän kuolemaan. Sosiaalisessa ja taloudellisessa mielessä kuolemaa pahempaa oli isän taloudellisten väärinkäytösten paljastuminen. Keskisarja voi vaih vihjata häpeän vaikutusta pojan elämään. Itse hän löysi varakkaan ja hyvään sukuun kuuluvan vaimon. Avioliitto oli pitkä rakkausavioliitto. Selachius rakasti lapsiaan, mutta ei voinut lahjoittaa heille onnellista elämää. Tunne-elämässään patruuna oli traaginen hahmo. Keskisarja selvästi on selvästi kiintynyt päähenkilöönsä ja tämän inhimillisiin puutteisiin.

Se, mikä tästä elämäkerrasta teki yhtä aikaa hankalan ja palkitsevan oli tausta, paitsi miehestä kirja oli myös kuvaus 1800-luvun Suomen talouselämästä. Serlachiuksen aktiivinen työura kesti 1850-luvulta 1900-luvun alkuun. Tuona aikana Suomen suuriruhtinaskunta muuttui takapajuisesta talonpoikaisyhteisöstä maaksi, jolla on toimiva teollisuus, rahamarkkinat sekä toimivat liikenneyhteydet ja jossa luettiin painettuja sanomalehtiä.  Tässä muutoksessa G. A. Serlachius on mukana. Serlachiuksen ja muiden pioneerien ansiosta Suomesta kehittyi se metsäsektorivetoinen yhteiskunta, jona minun sukupolveni tottui maatamme ajattelemaan.

Kansikuvana Axel Gallen-
Kallelan mesenaatistaan
maalaama muotokuva

Erityisen mielenkiintoisesti kirja kuvaa Suomen rautateiden ja Hangon sataman vaiheita. Alunperin oli suunniteltu, että rautatie jatkuisi Tampereelta Näsijärven länsipuolelta rannikolle ja kulkisi rannikkokaupunkien kautta kohti Oulua. Serlachius halusi rautatiet metsäteollisuutta palvelemaan ja siksi kulkemaan keskempää Suomea, lähempää Mänttää. Siis joka kerta, kun lähdemme junalla Kokkolasta kohti Seinäjokea, saamme kiittää tai kirota Serlachiusta. Hangon satama ja ensimmäiset jäänmurtajat aloittivat Suomen modernin ulkomaankaupan. Serlachius taisteli saadakseen Hangosta nopean yhteyden Eurooppaan, mutta ensimmäisenä yhteydestä hyötyivät voin tuottajat ja myyjät. Kirja antoi kuvan siitä, mitä tarkoitti puhe Suomen teollisuuden vekselivetoisuudesta. Serlachiuksen afäärit olivat jatkuvasti lyhyiden lainojen varassa. 

Serlachius-nimi merkitsee nyky-Suomessa monille paperiteollisuuden sijasta taidetta. G. A. on jäänyt historiaan myös mesenaattina, jonka kuuluisimpia suojatteja olivat Axel Gallen-Kalleja ja Emil Wikström. Patruuna nautti taiteesta ja halusi sitä edistää. Tuon kiinnostuksen jatkumona on nykyinen Serlachius-museo, tosin vasta vuosikymmenien patruunan kuoleman jälkeen perustettu. Tyttärensä innoittamana hän innostui jonkin verran myös eläintensuojeluaatteesta. Luontoa ja maisemaakin hän arvosti, vaikka näki, että teollisuuden ja talouden vaatimusten edessä luontoarvojen tulee väistyä.

Tähän kirjaan perustuu Kari Heiskasen näytelmä Metsäperkele, joka pyöri Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa muutama vuosi sitten.

Keskisarja, Teemu
Vihreän kullan kirous : G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit
Siltala, 2010

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Lukupiirin vuoksi luin uudelleen Mia Kankimäen kirjan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirja kesti hyvin toisen lukukerran. Kirjassa nuori suomalaisnainen haluaa muutoksen elämäänsä ja lähtee tutkimaan noin vuonna 1000 elänyttä japanilaista kirjailijaa ja hovinaista, Sei Shōnagania. Tämän kuuluisa, mutta salaperäinen teos "Tyynynaluskirja" ei jätä Kankimäkeä rauhaa. Tutkimus johtaa hänet paitsi Japaniin myös Lontooseen, Phukettiin ja lopulta Normandiaan kirjoittamaan.

Kirja on todiste pyhiinvaeltajien lauseesta "Tie, se on matkan arvoinen". Tärkeätä eivät ole lopultakaan tutkimustulokset vaan tie, jonka kirjailija kulkee tutkimusta tehdessään. Koiviston ajan Suomessa kasvanut, toteaisi, että "liike on tärkeämpi kuin päämäärä".Varsinkin, kun varsin nopeasti käy ilmi, kuinka vähän varsinaisesta kohteesta, Tyynynaluskirjasta ja sen kirjoittajasta voidaan tietää. Kohde pakenee tekijäänsä koko ajan. 

Kirja on kirjoitettu minämuotoon. Lukija voi vain arvella, kuinka paljon fiktiota siihen sisältyy. Kerronnan luotettavuuden kirjailija itse asettaa jo kirjan alussa  kyseenalaiseksi viittaamalla Pentti Saarikosken "Aika Prahassa" -kirjaan. Siinä kuvatut kirjailijan ja prahalaisten kohtaamiset ovat kuulemma fiktiota kaikki. Oikea Saarikoski oli ihmisarka, viihtyi yksin ja kirjoitti kuvittelemistaan henkilöistä tarinoita. Toisaalta Kankimäki toteaa, että jos hän kirjoittaisi itsestään, hänen pitäisi Virginia Woolfin tavoin sublimoida elämänsä romaaniproosan tai runojen muotoon. Joka tapauksessa kirja on kiehtova yhdistelmä elettyä elämää, pohdintaa ja japanilaista kulttuuria sekä kirjallisuudenhistoriaa. Eräänlainen fuusiokirja. Kirja on kuin runsaudensarvi, jossa luku luvulta nousee esiin historiaa, teräviä havaintoja ja  kiinnostavia hahmoja. Ja kaiken keskellä kuvaus sinkkuelämäänsä elävän neljääkymmentä lähestyvän naisen arjesta. Toisella lukukerralla nämä omaelämäkerralliset osiot kieltämättä vaikuttavat vähän liikuttavilta ja loppua kohden jopa ärsyttäviltä. Kokonaisuutta ne eivät toki pilaa.

Kirja on kauniisti kirjoitettu. Kieli sointuvaa ja kirjasta. Tekstin rytmi vaihtelee rauhallisesta kiihkeään ja tuntuu ilmentävän kirjoittajan tunteita ja tapahtumien hektisyyttä. Kauniin tekstin lomassa on välillä kovin arkityylisiä ilmauksia, jotka osaa lukijoista häiritsevät, minua jostain syystä ei, vaikka kirjan loput baarielämää ehkä kuvataankin turhan perusteellisesti.  Kulttuurihistorialliset tarinat ja pohdinnat limittyvät muun kerronnan joukkoon saumattomasti. Lainaukset Sei Shōnaganin teksteistä rytmittävät kerrontaa. Alku on rauhallinen, loppuosan käänteenä toimivat toisiinsa nivoutuneet katastrofit maanjäristys, ydinvoimaonnettomuus ja suuri tulva. Yleinen kohtaa yksityisen.

Tekstin kauneus tukee pohdintoja, jotka avaavat japanilaista kauneuskäsitystä. Kirsikankukat ovat kauniita vielä pudottuaankin, puutarhat suunnitellaan kolmiulotteiseksi. Japanin kielessä on oma sanansa kuvaamaan "maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta". Se on tietoa siitä, että kauneutta ei voi kuvauksin tavoittaa ja että se kestää vain hetken.

Kirjassa myös pohditaan kirjallista kulttuuria ja viestintää. Kankimäen mukaan kirjallisuutemme on palannut erilaisten versioiden aikaan. Meidän aikanamme kirjojen erilaiset sähköiset ja helposti muokattavat versiot kiertävät maailmaa ja muuntuvat. Sei Shōnaganin aikaan erilaisia versioita synnyttivät kopiointiprosessin hitaus ja sattumanvaraisuus. Aikakausien välissä oli satoja vuosia kestänyt kirjapainojen kulta-aika. Tuolloin painokoneet tuottivat auktorisoidun version, josta voitiin ottaa loputtomasti muuttamattomia kopioita. 

Mutta ymmärretään kirja versioksi tai muuttamattoman tekstin kopioksi, se on joka tapauksessa osa kirjallisen kulttuurin kokonaisuutta. Kankimäen kirja on ylistys vanhanaikaiselle sivistykselle ja lukemiselle. Lukeminen ja muuhun taiteeseen syventyminen palkitsee paremmalla ymmärryksellä. Mitä enemmän luet, sitä enemmän ymmärrät lukemaasi. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, mutta kirja itsessäänkin on eräänlainen lukuvinkkilista. Tarina tukeutuu ainakin seuraaviin kaunokirjallisiin teoksiin:

Ishiguro, Kazuo : Pitkän päivän ilta
Kenko, Yoshida : Joutilaan mietteitä
Murasaki, Shikibu : Genjin tarina
Ozaki, Ruth. L.: Lihan oppivuosi
Saarikoski, Pentti : Aika Prahassa
Woolf, Virginia : Oma huone

Ja tietenkin lukija kiinnostuu varsinaisesta tutkimuskohteesta, Tyynynaluskirjasta, josta Helmet-tietokannastakin löytyy kaksi erilaista englanninnosta. Toinen on Kankimäen itsensä lukema Ivan Morrisin 1960-luvun käännös, toinen vahvasti lyhennetty Arthur Waleyn versio 1920-luvulta. Suomenkielistä käännöstäkin kirjassa lupaillaan ja sitä vielä odottelemme.


Kankimäki, Mia
Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava, 2013

Katolisempi kuin luulit : aikamatkoja Suomen historiaan

"Meissä kaikissa piilee uskonto"

Vappupäivän Helsingin sanomat esitteli Emil Antonin ajatuksia katolisuudesta, Suomesta ja erilaisuudesta. Tämä suomalaisen äidin ja irakilaisen isän Suomessa kasvanut katolinen poika on mielenkiintoinen nuori teologi. Hänen kirjansa Katolisempi kuin luulet, esittelee pakinamaisen kevyeen tyyliin Suomen historiallisia ja nykyisiä yhteyksiä katoliseen kirkkoon. Mukana on katolisia vaikuttajia piispa Henrikistä Antti Nyléniin asti.

Kirja kertoo Suomen ensimmäisistä piispoista, luostareista sekä Juhana herttuan ja Kristiina-kuningattaren kääntymyksestä. Yksi mielenkiintoisimmista tarinoista liittyi piispa Hemmingin ja pyhän Birgitan yhteiseen Rooman matkaan. Kirjan tarkoituksena on osoittaa, että katolinen perinne ei Suomessa päättynyt uskonpudistukseen vaan jatkoi elämäänsä luterilaisessa kirkossa. Lukija ymmärtää ajatuksen, vaikka jotkut kirjan tarinat ja esimerkkihenkilöt tuntuvat turhilta. Esimerkiksi suomalaisuusikonien Snellmanin, Runebergin ja Lönnrotin liittäminen Suomen katolisuuden tarinaan tuntuu kovin väkinäiseltä. Samoin herätysliikkeiden esittely. Uutta, 1900-luvulla alkanutta ja viime vuosina voimistunutta uutta suomalaista katolisuutta kirjassa sen sijaan esitellään ansiokkaasti. Emil Anton tuntee sekä oman kirkkonsa että katolis-luterilaisen ekumenisen yhteistyön.

Kansi: Sanna Pelliccioni

Parasta kirjassa on kuitenkin sen matkaopasmaisuus. Kirjan jokaisen luvun lopussa on luku- ja matkavinkkejä. Matkakohteita Suomen katolisuudesta kiinnostuneelle löytyy niin Suomesta, Ruotsista kuin Italiastakin. Pienikokoinen kirja vinkkeineen mahtuu vaikka vaeltajan taskuun. Siitä voi lukea luvun kerrallaan miettiä ymmärtää historian jatkumoa ja uskonnon olemusta. 

Anton, Emil
Katolisempi kuin luulit
Kirjapaja, 2016

Sadettaja ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa

Yllättäen Bristoliin ja Walesin rannikolle sijoittuvan Annoin sinun mennä -dekkarin jälkeen Wales-teema jatkui. Tosin aivan erilaisen kirjan merkoissä. Tartuin pieneen Sadetta ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa -kirjaan. Kirjan kirjoittaja Liisa Seppänen on teologi, joka on erityisen perehtynyt kelttiläiseen kristillisyyteen. Walesiin hän matkusti perehtyäkseen alueen vanhaan kristillisyyteen ja etenkin sen pyhimyksiin. Kirja on hyvin henkilökohtainen kuvaus tuosta kahden viikon matkasta. 

 

Kansi: Marjaana Virta

Walesiin kristinusko saapui jo roomalaiskaudella, 200-luvulla. Roomalaisten lähdettyä munkit ja kuljeksivat saarnaajat pitivät kristillisyyttä elävänä, vaikka vanhat, pakanalliset uskonnot väliaikaisesti vahvistuivatkin. Lähetyssaarnaajat matkustivat Walesista Irlantiin ja mannermaalle. Myös vanha yhteys Roomaan säilyi. Tuon vanhan kristillisyyden muisto elää vielä kansanperinteessä, siihen liittyvät tarinat ja legendat ovat yleisesti tunnettuja ja niillä on kansallista merkitystä. Kymrinkielinen paikannimistö kantaa pyhimysten ja muiden muinaisten kristittyjen muistoa.

Wales oli keskiajalla myös pyhiinvaellusten kohde. Noita vanhoja reittejä pyhiinvaelluksen kohteita Seppänenkin nyt etsii. Samalla polut tutustuttavat myös uudempaan Walesiin, työttömyyden vaivaamaan syrjäiseen seutuun. Kirjassa viitataan jopa kaupunkiin, jossa synkistä synkin lauantai-illan dekkari ”Syrjäinen maa” kuvattiin.

Matkalla usein näkee parhaiten lähelle.  Seppänenkin tutustui myös uudempiin kristillisyyden muotoihin ja teki erilaisia perinteitä arvioidessaan hyviä havaintoja. Herätyskristillisyyttä edustavassa yhteisössä, hän tulee osallistuneeksi soukkaukseen (alkumuoto soaking). Minulle tuo termi, joka tarkoittaa likoamista, Jumalan läsnäolossa lepäämistä ja sille antautumista, oli uusi. Keski-ikäiselle monen tunnin soukkaus oli raskas kokemus. Vierailunsa aikana hän kuitenkin pohti itsekriittisesti suhtautumistaan hurmokselliseen ja ihmeitä korostavaan kristillisyyteen. Hän toteaa, että moni nykyajan hurmoksellista kristillisyyttä vierastava, arvostaa ihmeitä, joita liitetään keskiajan tai myöhäisantiikin pyhimyksiin. Ja soukkauksenkin voi helposti rinnastaa kontemplatiivisiin rukouksiin. Paikallisia esirukouksia kuunnellessaan hän pohtii, mistä Suomen kirkkoihin on omaksuttu tapa selostaa esirukouksia pyytäneiden elämäntilanteet esirukouksen yhteydessä seikkaperäisesti. Jumala tuskin näitä sairauskertomuksia tarvitsee.

Kirjan kuvaukset Walesin kylien lammaslaitumista, vuorista ja merenrannoista voi toimia vaellusinspiraation lähteenä niillekin, joita kristillisyyden eri muodot eivät kiinnosta. Vierailut pienissä kylissä toivat mieleen suositut Britannian maaseudulle sijoitetut televisiosarjat. Kylien kodikkuuteen kelttiläisyys vain antaa vielä oman pienen lisänsä.

Seppänen, Liisa
Sadetta ja siunausta : pyhiinvaellus Walesissa
Kirjapaja, 2017

Kupoli - salajuonia renessanssiajan Firenzessä

Kun Yliopisto-lehden entinen päätoimittaja ja klassisen filologian tuntija kirjoitti esikoisdekkarin, lukijalla oli lupa odottaa kirjalta jotakin. Pekka Matilaisen Kupoli-dekkari myös aikanaan täytti odotukset. Kirjan teksti on sujuvaa, petollisen kevyttä ja nopeasti luettavaa. Kokeneen ja tyylitajuisen kirjailijan tekstiä. Kirja sijoittuu renessanssiajan Firenzeen, aikaan josta Matilainen on kirjoittanut myös tietokirjoja. Aikakauden kuvaus vaikuttaa uskottavalta. Lukija oppii lisää ajasta, jolloin Milano ja Firenze sotivat keskenään ja jolloin Konstantinopoli oli vielä kristityn keisarin kaupunki.

Mutta aika on muuttumassa. Kirjassa kurkotetaan aikaan, jolloin kaikki voivat ja haluavat lukea, jolloin uusia teknisiä (sota)keksintöjä otetaan käyttöön ja jolloin kuvataiteessa keskiajan säännöt ja symboliikka muuttuu renessanssin realismiksi. Kirjassa kaiken keskuksena on keskeneräinen tuomiokirkon kupoli, tämä arkkitehtuurinen ihme edustaa uutta maailmaa, joka samalla kätkee vanhaa tietoa sisäänsä. 

Kansi: Mika Perkiökangas

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja vasta lopputekstit luettuani, tajusin kuinka monet heistä olivat historiallisia henkilöitä. Itse rikosjuoni kirjassa ei ollut kovinkaan kiehtova ja jäi oikeastaan sivurooliin. Asian voi kääntää positiivikseksi ja todeta kollegani tavoin, että on hyvä, että jännityskirjahyllystä voi löytää myös kirjoja, joiden arvo on muualla kuin rikoksen selvittämisessä. Esimerkiksi tämän kirjan kautta dekkereita lukeva tulee tutustuneeksi renessanssiaikaan.

Historiallisia dekkareita lukeneille kirjan tarinassa on tietysti kovin paljon tuttua. Niin tavallista on salaperäisen käsikirjoituksen metsästys lukuisten salaliittojen keskellä sekä kysymys tiedosta ja sen saatavuudesta, Kirjan sankaripari, salaperäinen viisas Loschi ja hänen oppipoikansa pikku-Toni ovat kuin maallinen versio Ruusun nimen sankareista. Yhteistä on sekin, että kertojaääni on oppipojan. Juuri kirjan luettuani huomasin, että pikku-Tonin tarinalle on ilmestymässä jatkoa. Kustantaja on jo mainostanut ensi syksynä ilmestyvää Miniatyyrimaalari-kirjaa.  Sitä odotellessa.

Matilainen, Pekka
Kupoli
Atena, 2013

Annoin sinun mennä - psykologista jännitystä

Myynti- ja lainaustilastojen ykkösdekkari Annoin sinun mennä on poliisitaustaisen englantilaiskirjailijan Clare Macintoshin esikoiskirja.  Kirja on menestyksensä ansainnut.  Se on vaikuttava kurkistus ihmismielen synkimpiin puoliin. Minun mieleeni se toi viime talven suosikin Nainen junassa, johon kirjaa ovat kai muutkin verranneet. Tämä ei ole yhtä visuaalinen eikä siten taivu yhtä hienoksi elokuvaksi, mutta teemat ja rakenne ovat samankaltaisia.

Kirja on saanut innoituksensa tositapauksesta, jota kirjailija oli tutkinut toimiessaan poliisina. Tapaus on ollut vaikuttava, kirjalla on vahva missio.

Kansi: Hannah Wood

Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelma tihenee, jännitys kestää loppuun asti.  Pieni poika kulkee äitinsä kanssa kadulla, jostain ilmestyy auto, joka ajaa pojan päälle ja katoaa. Tapaus herättää suurta kohua, mutta kuljettajaa ei etsinnöistä huolimatta tavoiteta. Kirjan ihmiset ovat uskottavia. Alkuosa seuraa vuorotellen juttua tutkivaa poliisitiimiä ja poikansa menettäneen Jennan yritystä rakentaa uutta elämää. Juoni on taitavasti rakennettu ja yllätyksellinen. Lukija hämmästyy, vaikka hän kannen mainokset luettuaan tietääkin odottaa erikoista käännettä. Kirjassa tutkitaan sekä psykopaattisen kiusaajan että hänen pelosta lamaantuneen uhrinsa mieltä. Näkemys rikollisesta mielestä on lohduton : pahuus näyttäytyy miltei biologisena syntymäominaisuutena, johon ympäristö voi vaikuttaa kovin vähän.

Kauneimmillaan kirja on ylistys Walesin luonnolle ja etenkin rannikolle. 

Mackintosh, Clare
Annoin sinun mennä
suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Gummerus, 2017

Piikojen valtakunta : nainen työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla

Piikojen valtakunta on popularisoitu versio Tiina Miettisen väitöskirjasta, joka käsitteli Hämeen naisten asemaa perheessä ja asiakirjoissa 1600- ja 1700-luvuilla.  Aiheen ongelma ilmenee väitöskirjan nimessä. Naiset ovat usein asiakirjalähteissä näkymättömiä. Seurakuntien arkistoissa naisten nimiä löytyy, mutta muuten merkinnät ovat vajavaisia. Tuomiokirjoihin päätyivät uhrit ja rikolliset, yleensä poikkeuksellisen elämän eläneet. Kirjeissä tai muissa kirjallisissa lähteissä voi mainintoja harvalukuisen yläluokan tai oppineen säädyn naisista. Useimmista Hämeen ja Suomen naisista noilta vuosisadoilta on jäänyt vain nimi kirkonkirjaan.  Mutta vähiäkin lähteitä tehokkaasti käyttämällä, kirjailija on pystynyt luomaan kuvaa esiäitiemme elämästä reformaation ja autonomian välissä. Käsiteltävä ajanjakso on pitkä, yhteiskunta muuttui kahden sadan vuoden aikana.

Kirja etenee lähinnä mikrohistorioina, se kertoo naisten asemasta työssä ja perheessä lukuisten esimerkkielämäkertojen avulla.  Hämäläisten naisten tarinoiden lisäksi kirjassa kerrotaan muutamien kuuluisien ja yläluokkaisten naisten tarinat. Heistä kuuluisimpana Erik XIV:n rakastajattaret.  Erilliset tietoiskut esittelevät lainsäädäntöä, normistoa ja perinteitä sekä niiden muuttumista.   Suuri osa kirjasta keskittyy seurustelun, avioliiton sekä luvattoman rakkauden kysymyksiin. Kirkko ja laki opettivat, että seksi kuuluu vain avioliittoon, mutta todellinen elämä oli kaukana ihanteista. Avioton lapsi ei välttämättä leimannut naista eivätkä avoliitonkaltaiset parisuhteet olleet mitenkään harvinaisia.  Naiset ovat aina osa omaa yhteiskuntaluokkaansa, säätyläisneitojen elämä oli turvatumpaa mutta myös kahlitumpaa kuin palkollisnaisten. Säätyerot ylittävä rakkaus oli mahdollista, vaikka erisäätyisten avioliitot olivatkin harvinaisia.

Kansikuva: Albert Edelfelt,
Haravatyttö

Piika-sana kirjan otsikossa viittaa toisaalta palkollisiin, toisaalta nuoriin naimattomiin naisiin. Säätyläistyttöjen oletettiin avioituvan nuorena, ajatus ansiotyöstä oli heille yleensä kauhistus. Toisaalta heidän myös oletettiin olevan oppineita ja kauniita sekä ymmärtävän kodinhoidosta. Heidän myös odotettiin elävän siveyssäädösten mukaan. Säätyläiskulttuurin vahvistuessa säätyläistyttöihin kohdistuvat vaatimukset kasvoivat, samalla heitä koskevat siveysnormit laajenivat koskemaan myös talonpoikaistalojen tyttäriä. Toisin oli köyhien ja tilattomien perheiden tyttärien laita. Heillä rippikoulun ja avioliiton väliin jäi vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestänyt työjakso.  Ansiotyö oli taloudellinen pakko, mutta myös takasi vapauden. Eivätkä kaikki silloinkaan koskaan avioituneet. Työtä tekemällä nainen saattoi vaurastua ja hankkia aseman itselleen. Itsellisen naisen elämä saattoi olla vauraampaa ja vapaampaa kuin elämä köyhän miehen vaimona. Elämä palkollisena ei ollut leveää, mutta piioillakin oli oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen ja halutessaan vapaus vaihtaa työpaikkaa. Suurvalta-ajan Ruotsissa naisetkin saattoivat lähteä töihin Tallinnaan tai Riikaan asti. Kun ihmiset avioituivat myöhään eikä ehkäisyä ollut, aviottomia lapsia syntyi. Lapsi ei välttämättä pilannut piian elämää ja avioliittomahdollisuuksia.

Kirjan havainnot naisten asemasta eivät sinänsä ole mitään uusia. Kuvaa naimattomien palkollisten elämästä heijastelee hyvinkin vanha sanonta: ”Ensin talo ja takka, sitten vasta akka”. Vaikka meidän tuntemaamme sosiaaliturvaa ei tuon ajan maailmassa ollut, kokonaan vailla suojaverkkoa yksilöt eivät olleet. Perheet tukivat jäseniään. Naimattomat tyttäret ja sisaret huolehtivat veljiensä perheistä tai vanhemmistaan, toisaalta myös heitä tuettiin. Perheet olivat suuria uusperheitä, joihin vanhempien ja lasten lisäksi saattoi kuulua tätejä ja setiä, suvun orpolapsia ja muita sukulaisia. Myös isäntäväellä oli velvollisuus huolehtia palkollisistaan.  Sääty-yhteiskunta pyrki pitämään yhteiskunnan luokat erillään, mutta sementoitu se ei ollut. Joillakin saattoi yhteiskunnallinen kohoaminen onnistua, kirjan mukaan avioliitto tarjosi miehelle naista paremman mahdollisuuden kohoamiseen. Tavallisempaa oli aleneva säätykierto, rusthollien tyttäret saattoivat päätyä piioiksi tai torpan emänniksi.

Kirja esittelee historiankirjoituksen katveeseen jääviä naisia aktiivisina toimijoina, ei tahdottomina uhreina. Naisten elämä oli rajattua, mutta heillä oli oikeus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, liikkua vapaasti ja turvassa. Kun kansa oli pieni, jokaisen työpanosta tarvittiin ja naistenkin työ oli tärkeää. Nainen ei ollut tasa-arvoinen, mutta ei myöskään arvoton.

Miettinen, Tiina

Piikojen valtakunta : nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla
Atene, 2011

Austerlitz – mies vailla menneisyyttä

Tähän päivään asti olen jättänyt ylistetyn W.G. Sebaldin kirjat hyllyyn, yhtenä niistä lukemattomista kirjoista, joiden lukemattomuuteen liittyy syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kirjastonhoitaja, joka ei tunne klassikkoja eikä muita merkittäviä teoksia, ei ole ammattinsa arvoinen. Lohdutan itseäni ajatuksella, jota usein tarjoilen myös asiakkailleni: Kun hieno kirja on lukematta, se tarkoittaa, että suuri kokemus, matka odottaa vielä edessäpäin. Tällä kertaa sain tehdä matkaa kirjailijan viimeisen, mutta ensimmäisenä suomennetun romaanin Austerlitzin kanssa.

Paikkana Austerlitz on kolmen keisarin taistelukenttä nykyisen Tsekinmaan alueella.  Koska Napoleon oli taistelun voittaja, Pariisissa nimeä kantaa ainakin kuuluisa rautatieasema Gare d’Austerlitz. Tämän kirjan yksinäinen päähenkilö on nimeltään Austerlitz. Hän on lapsena adoptoitu poika, joka ei tiennyt taustastaan muuta kuin alkuperäisen nimensä. Sattumanvaraisten juonenkäänteiden ansiosta hän saa tietää olevansa yksi niistä juutalaislapsista, joita pelastettiin Prahasta Englantiin turvaan natseilta. Kirjan kuluessa hän etsii ja löytää vanhan kotinsa, kuulee perheensä kohtalosta ja tavoittaa joitakin jo kadonneita lapsuusmuistojaan. Muistojen ja taustan löytymisen jälkeen, hän ymmärtää itseään, tunteitaan ja reaktioitaan. Muistamisen ja unohtamisen teema on kirjassa keskeinen, mikä ei ole yllättävää. Ennen Austerlitzin kirjoittamista, Sebald oli tutkinut saksalaisten kollektiivista muistinmenetystä, pyrkimystä unohtaa sota-aika.

Kirjan runsas ja pitkälauseinen teksti toi mieleeni Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, vaikka kirjat muuten ovatkin kovin erilaisia. Kirjan pisin virke kestää yhdeksän sivua. Kääntäjä on onnistunut loistavasti, vaikka tehtävä on ollut melkein mahdoton. Teksti ei jakaudu luvuiksi eikä kappaleiksi, koko kirja on yhtä ja samaa kertomusta. Se pursuaa arkkitehtuuriin, liikenteeseen ja sotalaitteisiin liittyviä yksityiskohtia sekä sitaatteja ja kirjallisia viittauksia. Sebaldin erikoisuus ovat tarinaan olennaisesti liittyvät mustavalkoiset kuvat. Kirjassa on eräänlainen kehysrakenne. Kirjan alussa ja lopussa kirjan kertoja kertoo matkoistaan ja tapaamisistaan Austerlitzin kanssa. Austerlitzin oma tarina on suorastaan jännityskertomuksen muotoon kirjoitettu juonivetoinen tarina.

Historiasta puhutaan rakennusten yksityiskohtien tai elinkaaren kautta. Joskus vaikuttavaa on se, että rakennukset ja rakennelmat säilyvät todisteina ajoista, joiden luullaan jo kadonneen.  Kuten keskitysleirit tai Antwerpenin mahtipontinen rautatieasema, joka edelleenkin seisoo Belgian julman siirtomaahistorian näkyvänä todisteena. Minua kuvaus muistutti minua siitä, että kehutti historiateos Kuningas Leopoldin haamu, on minulla edelleenkin lukematta. Sebald kirjoittaa kirjassaan kuitenkin paljon myös siitä, mitä on jäänyt uusien alueiden ja rakennusten alle. Kuten hautausmaita parkkipaikkojen alle.  Ranskan nykyisen Gare d’Austerlitzin lähellä sijaitsevan kansalliskirjaston rakennuksen paikalla oli saksalaismiehityksen aikana varastoja, joihin kerättiin juutalaiskodeista varastettua omaisuutta. Ilmeisesti osa Austerlitzin tavarataloksi kutsutun varaston aarteista on jäänyt tuon massiivisen rakennuksen perustuksiin. Kätkettyjä, unohdettuja kerrostumia on sekä ihmisten mielissä että kaupungeissa.

Kirjan päähenkilölle uusi ja pöyhkeä Kansalliskirjasto symboloi informaatiovyöryä, joka vie ihmisiltä muistin ja katkoo siteet menneisyyteen. Toivotaan, että pessimistinen viesti ei ole profeetallinen.

Sebald, W. G.
Austerlitz
saksan kielestä suomentanut Oili Suominen
Tammi, 2002

Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Mirkka Lappalainen on erinomainen nuori historioitsija, epäilemättä yksi parhaita 1600-luvun Suomen historian tuntijoita. Vuonna 2012 julkaistu Jumalan vihan ruoska -kirja luo kokonaiskuvaa 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista. Tuolloin kahden peräkkäisen katovuoden seurauksena 30 % suomalaisista kuoli nälkään ja tauteihin.  Tuho kosketti koko valtakuntaa, eniten kuitenkin Suomea ja Baltiaa. Kirja yhdistää mikro- ja makrohistoriaa. Se antaa kasvot tavallisille ihmisille, jotka kamppailevat olemassaolonsa puolessa käsittämättömissä olosuhteissa. Samalla kirja kuitenkin myös etsii selityksiä ja luo kokonaiskuvan olosuhteista ja yhteiskunnasta.

Lappalainen on lahjakas kirjailija. Hän kuvaa nälän ja tuho etenemistä tavalla, joka tuo hetkittäin mieleen dystooppisen scifi-romaanin. Vuodenkierto on täysin sekaisin, sadot tuhoutuvat, viljalaivat ajavat karille ja haamumaiset tai nälän turvottamat ihmiset lähtevät etsimään ruokaa ja jättävät talonsa autioitumaan. Nälkä ja kurjuus eivät jalosta ihmisiä, päinvastoin. Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja. Lähteet kertovat ryöstelystä, väkivallasta, jopa kannibalismista. Kaiken lisäksi itsevaltainen kuningas sairastuu ja kuolee juuri silloin, kun kansa on kaikkein heikoimmillaan. Tuhon huipennuksena tulipalo, jossa silloinen kuninkaanlinna tuhoutuu.  

Kansi: Tuula Mäkiä

Kirja ei kuitenkaan ole fiktiota, sen lähdeluettelo on ansiokas, alkuperäislähteinä kirjassa käytetään etenkin tuomikirjoja ja maaherrojen ja keskushallinnon välistä kirjeenvaihtoa, jonkun verran myös yksityishenkilöiden (aateliston ja voutien) kirjeenvaihtoa.

Kirjassa esitellään perusteellisesti aiheeseen liittyvää aiempaa tutkimusta, joilla tuota suurta väestökatastrofia on pyritty selittämään.  Suomalaisista tutkijoista Eino Jutikkala kannatti aikoinaan Thomas Malthusin klassista teoriaa, jonka mukaan väestö kasvaa aina nopeammin kuin ravinnontuotanto ja siksi väestökatastrofit seuraavat väistämättä väestönkasvua. Jutikkala myös korosti noudatetun politiikan merkitystä väestötuhon kannalta. Hänen mukaansa tuolloin vallinnut itsevaltainen, valtion taloutta ja mahtia korostava ajattelu edesauttoi tuhon etenemistä. Ruotsin valtiokoneisto ja sen itsevaltainen kuningas Kaarle XI eivät välittäneet syrjäisen Suomen köyhistä ja antoivat heidän kuolla. Tätä Jutikkalan näkemystä on jyrkimmin kritisoinut Ilkka Mäntylä, jonka mukaan kruunu kyllä yritti auttaa kansalaisiaan, mutta tilanne oli liian vaikea. Kahden kiistelevän tutkijan lisäksi Lappalainen esittelee myös  suomalaisten Antti Kujalan ja Seppo Muroman tutkimuksia. Seppo Muroma on väestöhistorioitsija, joka on laskelmiin väestömenetyksistä yleisesti luotetaan. Antti Kujala taas on tutkinut ongelmia, joihin valtion talouspolitiikka ajoi talonpojat. Jutikkalan tavoin hän siis ajattelee, että harjoitettu talouspolitiikka ainakin pahensi tuhoja.  Suomen nälkävuosista on kirjoitettu myös ulkomailla, näkökulma on yleensä ollut ilmastohistoriallinen. Katovuodet on nähty 1600-luvun pienen jääkauden osana.

Omissa tulkinnoissaan Mirkka Lappalainen asettuu enemmän Ilkka Mäntylän kannalle. Hänen näkemyksensä mukaan itsevaltiaalla kuninkaan ja hänen hallintonsa tavoitteena oli pitää hyvää huolta kansastaan. Tarvittiin sekä sota- että työvoimaa. Keskushallinnolla vain meni liian pitkään ennen kuin tuhon poikkeukselliset laajuudet ymmärrettiin. Valtakunta oli laaja ja ajan tiedonkulku hidasta. Noudatettu talouspolitiikka pikkutarkkoine sääntöineen myös hidasti viljakuljetusten ja muiden avustustoimenpiteiden aloittamista. Mielenkiintoista on se, että hallinnon pikkutarkoilla säännöillä pyrittiin kuitenkin myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suojelemiseen. Valtion säädöksin pyrittiin estämään se, että säätyläiset ja porvarit kahmisivat itselleen talonpojille tarkoitetun viljan. Topeliaaninen ajatus kuninkaasta, joka suojelee tavallista kansaa yläluokan ahneudelta,saan siis katetta.  Toisaalta vertailu saman aikakauden muihin maihin osoittaa, että Englannin kaltainen maa, jolla jo silloin oli joustava hallinto ja kehittynyt maatalous, selvisi katovuosista ilman nälkäkriisejä. Ranskassa, jonka jäykkä talouspolitiikka oli ollut Ruotsin esikuvana, sen sijaan kärsittiin useistakin nälkäkriiseistä.

Suunnattomista inhimillisistä kärsimyksistä huolimatta yhteiskunta kuitenkin toimi ja järjestys säilyi. Oikeuslaitokset toimivat, kirkoissa pidettiin jumalanpalveluksia eivätkä lait lakanneet olemasta voimassa.  Yhteiskunta ja sen instituutiot olivat vakiintuneita ja vahvoja. 1600-luvulla Ruotsissa (ja Suomessa) elettiin jo selkeästi modernissa yhteiskunnassa. Kaikessa kauheudessaan nälkävuodet olivat eräänlainen yhteiskuntavakauden testi, josta selvittiin.

Useimpien suomalaisten tuntema nälkävuosien muisto on Suvivirsi. Se ei alun perin liittynyt koululaisten kesälomaan. Sen sanat ovat syntyneet suuren jälkävuosien jälkeisissä tunnelmissa. Kun virressä iloitaan siitä, että taas on ”laiho laaksossa”, ymmärretään, että on myös niitä vuosia, jolloin kesää eikä satoa tule. Että hyvät vuodet eivät ole itsestäänselvyys vaan kiitoksen aihe.

Lappalainen, Mirkka
Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697
Siltala, 2012

C. L. Engel - maahanmuuttaja Helsingissä

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista oli runollinen kunnianosoitus Helsingin keskustan rakentajalle C.L. Engelille. Engelin elämänvaiheista kiinnostuneelle C.L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä -kirja tarjoaa lisätietoja ja tarkennuksia. Viikiläkin lienee tutustunut tähän kaksikieliseen kirjaan, joka on syntynyt alun perin näyttelyjulkaisuksi.  

Kirja koostuu kolmesta artikkelista. Kirjan alkuluku Engelin Helsinki on tietenkin Matti Klingen kirjoittama johdanto Suomen pääkaupungin asemaan ja arkkitehtuuriin. Suurin osa kirjasta on Salla Elon kirjoittamaa. Hänen artikkelinsa Carl Ludvig Engel – saksalaissyntyinen suomalainen perustuu kirjoittajan pro gradu -työhön. Artikkeli kertoo työn perässä Helsinkiin saapuneesta maahanmuuttajasta, joka ei tänne saavuttuaan enää nähnyt syntymäkaupunkiaan Berliiniä. Helsinki asukkaineen jäi Engelille vieraaksi vaikka hän vuosikymmenten kuluessa muovasi kaupungin keskustan sellaiseksi kuin me sen nyt tunnemme. Elo kertoo myös Engelin vaimon ja lasten tarinat. Kirjan kertomaa voi verrata Viikilän kertomaan vaihtoehtoiseen totuuteen.  Kirjan viimeinen artikkeli on Eeva Ruoffin kirjoittama ja kertoo Engelin omasta talosta ja varsinkin sen puutarhasta. Eurooppalainen arkkitehti Engel asui pihassa, jossa nyt toimii Helsingin eurooppalainen koulu. Suurta iloa elämäänsä hän sai puutarhastaan ja etenkin kasvihuoneestaan.  Pelargonit olivat ajan suosikkikasveja, kirsikkapuut kasvoivat puutarhassa. 

Kauniisti kuvitettu kirja on pieni tuulahdus 1800-luvun Helsinkiin.

C. L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä
Schilds, 2012