Synninkantajat - aina kolmanteen ja neljänteen polveen

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat jatkaa Taivaslaulun teemaa. Tämäkin on yleismaailmalliseksi laajenevä romaani, jonka maailmana on  lestadiolaisten tiukka yhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Aiheena ovat 70-luvun hoitokokoukset, joista liikkeen nuoret jo haluavat keskustella. Noissa pitkissä yöhön jatkuvissa kokouksissa liikkeen jäsenet pakotettiin tekemään parannusta saarnamiesten nimeämistä synneistä. Synteinä pidettiin vaikka E-liikkeessä asiointia, uskottomien tervehtimistä Jumalan terve -tervehdyksellä tai kirkkokuorossa laulamista. Yhteiskunnan muuttuessa uskonnollinen yhteisö halusi sulkea jäsenensä muuttumattomuuden valtakuntaan. Hoitokokouksista on vaiettu liikkeen piirissä vuosikymmenet ja monelle ajan eläneelle ne ovat ilmeisesti edelleenkin kipeä asia. Tuo aika merkitsi ”sen unohtamista, ettei totuutta voi omistaa”.  Hoitokokouksia tarkastellaan niin niitä johtavan maallikkosaarnamiehen kuin hempeydestä ja kirkkokuorossa laulamisesta syytetyn sukulaisnaisenkin näkökulmasta. Näiden kahden väliin jää muita herkempi 10-vuotias poika, joka aivan oikein ymmärtää, että lapset eivät saisi jäädä aikuisten riitojen väliin. Hoitokokouksia lietsoivat ympäri maata matkustavat saarnamiehet, mutta suuri osa yhteisöistä suostui ja alistui, jopa nöyrästi osallistui. Vuosia myöhemmin tästä tavallisten ihmisten alistumisesta on vaikeinta puhua. Helpompi on ollut tuomita johtavien saarnamiesten toiminta.

Kannen suunnittelu
 Jenny Noponen

Pauliina Rauhalan kieli on kaunista. Sen kielikuvat nousevat usein lestadiolaisesta perinteestä ja kansanuskosta. Näkökulmatekniikka lukuisine kertojineen toimii hyvin. Kirja luo vaikutelman lempeästä oikeudenkäynnistä, jossa puheenvuoro annetaan kaikille ja tuomion sijasta yritetään lisätä ymmärrystä.  Lukija ymmärtää  oppii ymmärtämään myös uskonnollista kiihkoilijaa ja tuomionjakajaa. Kirjaan on rakennettu myös nykyajantaso.  Nuori tutkija selvittää oman sukunsa ja uskonnollisten ilmiöiden taustaa. Toteaa, että ”aiempien sukupolvien varjo lankeaa minunkin päälleni”. Viisaus lähtee siitä oivalluksesta, että en pysty sen parempaan kuin aikaisemmatkaan sukupolvet. Toinen aikataso tuo tietysti kirjaan perspektiiviä ja sitoo tarinan Taivaslaulu-kirjaan, mutta se myös sekoittaa. Ei olisi ollut välttämätöntä sijoittaa 70-luvun tapahtumien väliin kuvauksia Kemin katupartioista tai Amerikan amisseista. Tarina olisi itsessäänkin riittänyt. Nykyaikaan sijoitetut ”matkakertomukset” korostavat  kuitenkin tekstin intertekstuaalisuutta. Etenkin Pikku prinssin tarina on kirjassa keskeinen.

Kirjassa korostuu naisten luja yhteys. Yksi kauneimmista kirjan kohtauksista oli kuvaus suvun naisten yhteisestä leivontapäivästä, kun ”tuoreessa leivässä tuoksui koko elämä”.  Tosin minun kaltaistani viisikymppistä vähän häiritsi se, että pikkutyttönä evakkomatkan tehnyt mummo oli jo 70-luvulla valmis vetäytymään vanhuuden lepoon ja kuolemaan.  Muuten aikaa ja paikkaa on rakennettu kauniisti. 70-luku esitellään peruskoulun, vennamolaisuuden ja Hubba Bukka -purkan aikana. Seutu määrittyy Pohjanmaaksi paitsi tasaisen jokimaisemansa ja henkisen ilmapiirinsä, myös ruokaperinteensä kautta. Kirjassa puhutaan rieskasta ja uunijuustosta, molemmat herkkuja, joita Helsingistä ei saa tänäkään päivänä.

Kauniin haikea on myös kuva lestadiolaisuudesta. Uskovat ovat toisaalta ahkeria puuhastelijoita, toisaalta kaipaavia taivasmatkalaisia. Kaipuuta ja iloa ilmentää jatkuva puhe linnuista, liikkeen rakkaimmassa virressäkin puhutaan salaperäisistä toukomettisistä. Yhteisö on luja ja rakas.  Sen ulkopuolelle joutuminen murskaa yksilön. Anteeksisaaminen ja -antaminen ovat elämän edellytyksiä. Tämä todellisuus ei ole kaikki. Virheineenkin uskonnollinen yhteisö kurkottaa kohti toista todellisuutta.

Tätä kirjaa en suosittele niille, jotka eivät halua lukea lapsen suruista. Mielelläni kuulisin, mitä kirjasta ajattelevat ne, joille herätysliikkeiden todellisuus on täysin tuntematon sekä ne, jotka ovat kasvaneet lestadiolaisessa yhteisössä.

Rauhala, Pauliina
Synninkantajat
Gummerus, 2018