Kirjailija Kersti Bergroth (1886-1975) eli pitkän ja mielenkiintoisen elämän. Kirjailijana hän julkaisu kymmeniä kirjoja, monikielisenä kosmopoliittina hän kirjoitti suomen ja ruotsin kielten lisäksi myös saksaksi. Hän myös käänsi kirjallisuutta paljon. Karjalaista nostalgiaa henkivää Anu ja Mikko -näytelmää lukuun ottamatta Bergrothin kirjallisuus vanhentunutta ja unohtunutta. Bergrothin elämäntyön kaikki jäljet eivät ole kuitenkaan kadonneet. Hän toimi paljon järjestöissä, hän oli esimerkiksi ystävänsä kirjailija Aino Kallaksen kanssa luomassa Suomen Pen-järjestöä. Järjestön toiminta oli kansainvälistä ja tähän Bergroth sopi erinomaisesti.
Uskonnolliselta katsomukseltaan Bergroth oli antroposofi, mikä alun perin sai uskontotieteilijä Tiina Mahlamäen kiinnostumaan kohteestaan. Kirjassa keskitytään vahvasti antroposofiaan ja Bergrothin uskonnolliseen polkuun. Kirjan nimikin, joka on lainaus Goethelta, ilmentää Bergrothin antroposofista maailmankuvaa. Kirjaa voi ehdottomasti suositella niille, jotka tuntevat antroposofian käsitteenä, mutta eivät juurikaan tiedä mitään sen opetuksista. Kirjassa todettiin, että antroposofit eivät halua käännyttää ketään tai edes esitellä oppejaan ulkopuolisille, mikä tietysti selittää sen, että ulkopuolisille ymmärrettäviä kuvauksia liikkeen opeista on kovin vähän. Tässä kirjassa antroposofian käsitteitä on kuvattu selkeästi ja kansantajuisesti. Se on yksi tämän kirjan ehdottomia ansioita.
Vaikka Bergroth ei ollut varsinaisesti poliittinen hahmo, hänessä oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen puolensa. Hänen lähipiirissään oli useita jääkäreitä ja jääkärien aate innosti häntä kovasti. Valkoisen Suomen arvot olivat hänelle tärkeitä. Hän oli mukana myös heimoaatetta käsittelevissä keskusteluissa ja vaikka hän itse olikin ehkä vähän liian kosmopoliitti kannattaakseen suur-Suomi-ajatusta, ainakin hänen lähipiirissään oli Akateemisen Karjala seuran -aatteiden kannattajia. Esimerkiksi Astrid Reponen, joka teki Eduskunnan aulassa itsemurhan Moskovan rauhan allekirjoituspäivänä, oli Bergrothin hyvä ystävä ja antroposofinen aatetoveri. Mielenkiintoista onkin se, että ainakin sotaa edeltävänä aikana nimenomaan antroposofia tuntui sopivan erityisen hyvin oikeistoliikkeiden edustajien aatemaailmaan. Esimerkiksi Tapio Tammisen kirjassa Himmler ja hänen suomalainen buddhansa käy hyvin ilmi natsipiireissä tunnettu antroposofisiin aatteisiin liittynyt kiinnostus. Työväenliikkeellä (Suomessa) oli ainakin ennen kansalaissotaan taas läheiset yhteydet teosofiseen liikkeeseen. Fiktion muodossa tästä on kertonut uutuuskirjoista ainakin Tapio Tolosen romaanissaan Sokeisto.
Uskonnollisesta painotuksesta huolimatta kirjasta saa myös käsityksen päähenkilön elämästä ja persoonasta. Hänen elämäänsä mahtui kaksi lyhyttä avioliittoa, joista ensimmäinen päättyy rakastetun sielunkumppanin kuolemaan, toinen hylkäämiseen nuoremman naisen vuoksi sekä vuosikymmeniä kestänyt suhde naimisissa olevaan mieheen. Hänellä oli laaja sukulais- ja ystäväverkosto. Toistakymmentä vuotta elämästään hän asui sairaanloisen ystävättärensä kanssa Roomassa ja huolehti tästä ilmeisesti kaikilla tavoin haasteellisesta ystävästään. Hän oli älykäs ja hauska seuraihminen, jolle oli tärkeätä tehdä vaikutus myös vaatteillaan. Oman aikansa kulttuuripiireissä hänet tunnettiin ja hän mielellään asuikin ulkomailla, jotta saisi paremmin keskittyä kirjoittamiseen eikä tarvitsisi tavata ihmisiä jatkuvasti. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta yksinollessaan kaipasi seuraa, yleisöä ja kumppanuutta. Mielenkiintoista ja harmillistakin on, että suuri osa kirjailijan kirjeistä ja muistiinpanoista on hävinnyt. Yllättäen myös puolet Bergrothin haastatteluista, jotka Toini Havu teki kirjailijan viimeisinä vuosi ovat kadonneet. Näistäkin haasteista huolimatta Tiina Mahlamäki on saanut aikaan elävän elämäkertateoksen, jolla selkeä näkökulma ja rakenne.
Mahlamäki, Tiina
Kaikki maallinen on vain vertaus - kirjailija Kersti Bergrothin elämäkertaKulttuuriosuuskunta Partuuna, 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti