Tämän kaiken minä annan sinulle - synkkiä salaisuuksia Galiciassa

Dolores Redondo on suosittu ja ilmeisesti myös arvostettu espanjalaisdekkaristi. Hän sai tänä vuonna uutuusteoksestaan  Tämän kaiken minä annan sinulle Planeta-kirjallisuuspalkinnon. Tämä kustantamon jakama palkinto on osunut ennenkin dekkaristille, sen ovat saaneet ainakin Javier Sierra ja Alicia Giménez  Bartlett.

Itse kiinnostuin kirjailijan aiemmin suomennetusta Baskimaa-sarjasta, koska siinä liikutaan Pyhän Jaakon -tien kulkijoille tutussa Navarrassa. Uutuuskirja tavallaan jatkaa tietä eteenpäin, se sijoittuu Galician maakuntaan lähelle pyhiinvaellustien päätepistettä. Kirjassa jopa piipahdetaan kerran Santiagon de Compostelan katedraalin lähellä ja ihmetellään säkkimäiseen sadeasuun pukeutuneita pyhiinvaeltajia. Osa kirjailijan kansainvälisestä suosiosta selittynee juuri pyhiinvaellusturismilla. Seudut ovat tuttuja miljoonille tien kulkeneille. Tässä kirjassa minua kiinnosti erityisesti kuvaus Belesarin tekoaltaasta, joka rakennettiin 60-luvulla Miño-jokeen. Altaan tieltä siirrettiin lukuisia kyliä tiili tiileltä uusiin paikkoihin. Niistä kuuluisimpana  vaellusreitin varrella oleva Portomarinin kylä. Romaanin mukaan kirkkaalla säällä vanhojen kylien jäänteet voi vielä nähdä veneestä.

Episodi joen pohjassa olevista kylistä sopii hyvin kirjan teemaan. Kirjassa puhutaan menneisyydestä ja toisaalta myös siitä, kuinka vähän läheisetkin ihmiset tietävät toisistaan. Joskus toisesta voi paljastua yllättäviä seikkoja, kuin kyliä joen pohjasta. Kirjan alussa menestynyt  madridilaiskirjailija Manuel saa kuulla, että hänen aviomiehensä on kuollut liikenneonnettomuudessa. Surun keskellä hän joutuu hämmästelemään myös miehensä kuolinpaikkaa. Alvaro on liikkunut aivan eri puolilla Espanjaa kuin hän on antanut miehelleen ymmärtää, Samalla paljastuu, että mies on vuosien ajan elänyt myös toista, aviomieheltä salattua elämää kaukana Galiciassa. Tällä on ollut lapsuuskodin perhe, josta hän ei puhunut koskaan, markiisin arvonimi ja sen myötä arvostettu asema sekä suuri omaisuus. Hänen kuolemansa ei ehkä olekaan viaton auto-onnettomuus vaan  murha. Murhan selvittelyn yhteydessä miehestä paljastuu synkkiä salaisuuksia. Oliko rakastettu paitsi murhattu myös murhaaja?

Kirjan teksti on Redondon edellisten kirjojen tapaan vuolasta. Kirjassa on melkein 700 sivua. Tarina kulkee hyvin, mutta pieni karsinta olisi saattanut tiivistää kerrontaa ja jännitystä. Kaikki asiat eivät ole täysin uskottavia, mutta se kuuluu lajityyppiin. Ristiriita on jo lähtökohdassa; suvussa ja kylässä on synkkiä salaisuuksia, on asioita, joista ei puhuta. Siti kirjan hahmot tuntuvat  ainakin suomalaisen lukijan silmin ilmaisevan tunteitaan ja ajatuksiaan varsin estottomasti. Kirjassa puhutaan merkittävistä ja ajankohtaisista asioista, kuten katolisen kirkon asemasta ja sen sisäisistä, piilotelluista väärinkäytöksistä, huumeongelmasta, joka on ilmeisesti Galiciassa erityisen vaikea ja vanhan yläluokan edelleen vahvasta asemasta. Kuten Redondon Baskimaa-sarjakin osoitti, Espanja ei ole yksi yhtenäinen maa. Galicia on köyhää syrjäseutua, joka on kaukana Madridista. Sillä on oma kieli ja oma identiteetti. Myös tässä kirjassa yliluonnolliset tapahtumat ovat olennainen osa arkipäivää. Perinteinen taikausko ei ole kadonnut. Mielenkiintoinen yksityiskohta Redondon kirjoissa ovat myös hirviöäidit. Tässäkin kirjassa esiintyy kolme lasta synnyttänyt vanha nainen, joka lähinnä halveksii, vihaa ja nöyryyttää lapsiaan. Toisaalta kirjassa on myös puhetta äitiyden voimasta ja vahvasta halusta saada lapsi. Lieneekö äititeemalla yhteyttä kirjailijan omaan elämään?

Kirjan keskeisistä henkilöistä monet ovat homomiehiä, kirjassa puhutaan myös homoseksuaalisuuteen liittyvästä salailusta ja suoranaisesta homofobiasta. Kirjan viesti tuntuu kuitenkin olevan se, että ajat ovat muuttuneen, salailun aika ohi. Kahde miehen parisuhde on itsestäänselvä asia. Kirjassa kaikilla perinteisillä ennakkoluuloilla varustetun entisen poliisiluutnantin ystävystyminen päähenkilö Manuelin kanssa on suorastaan oppikirjamainen esimerkki ennakkoluulojen voittamisesta. Naislukijana minua kiinnostaisi tietää, mitä miehet ajattelevat poliisiluutnantin syömishäiriön kuvauksesta ja tulkinnasta. Syömishäiriöt kun kirjallisuudessa ovat yleensä naishahmojen ominaisuus.

Kirjan suomenkielinen otsikko on alkuteokselle uskollinen ja saa kirjassa selityksensä. Otsikko on osoitus siitä, että Raamatun lauseet elävät yhä elämäänsä kirjallisuudessa ja kulttuurissa.

Kirjasta on mielenkiintoisen arvion kirjoittanut ainakin Tuijata.

Redondo, Dolores
Tämän kaiken minä annan sinulle
espanjan kielestä suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2018

Lyödyn laki - komisario Koskinen edelleen töissä

Seppo Jokinen on luonut 23. Komisario Koskinen -kirjan. Kunnioitettava sarja. Sen, joka on lukenut kaikki edelliset, on tietysti luettava tämäkin.

Komisario on yhtä äreän sympaattinen kuin ennenkin. Elämä on nyt onnellista. Monien käänteiden jälkeen komisario ja hänen Ullansa ovat löytäneet yhteisen ihanan kodin. Työasiat eivät lujasta päätöksestä huolimatta pysy kodin seinien ulkopuolella. Työneuvotteluja ja jopa epävirallisia kuulusteluja pidetään keittiön pöydän ääressä. Muta sekin vain lisää elämän idyllisyyttä. Yhdessä elävät poliisit ymmärtävät toisiaan ja toistensa töiden vaativuutta. Ja myöhäisessä keski-iässä toisensa löytänyt pariskunta ymmärtää, että myös eksät ja toisen lapset ovat väistämätön osa elämää. parisuhteen lisäksi työyhteisö on tärkeä. Tässä sarjassa viitataan myös AA-ryhmiin, mitä kirjallisuudessa tapahtuu yllättävän harvoin.

Hyvä matkakirja

Rikosjututkin ovat tyypillistä Jalosta. Kirjassa käsitellään ajassa olevia asioita, kuten valelääkäreitä ja maassa laittomasti elävien tilannetta. Paljon esillä ollut psykopaattiteemakin kirjasta löytyy, mikä on sarjassa uutta. Nyt maailman murjomien rikoksiin sortuvien rinnalla on myös varsinaista pahuutta. Puhetta on myös tietosuoja-asioista ja muistutetaan, että asiaankuulumattomat henkilöhaut ovat myös poliiseilta kiellettyjä. Kun Tampereen kesässä tapahtuu outoja väkivallantekoja, katoaminen ja tuhopoltto, poliisijoukko joutuu pitkään miettimään, mitkä asiat kuuluvat yhteen.

Sarja dokumentoi Tampereen muuttumista. Tässä kirjassa kuvataan kaupungin keskustan rakennustyömaita ja  Nekalan idylliä. Komisario rakastaa rautateitä, ehkä myös kirjailija itse, ja monien aiempien kirjojen tapaan junista puhutaan paljon. Mielenkiinnolla jään odottamaan, ehtiikö komisario nähdä Tampereen raitiovaunun toiminnassa. Tulevalle tutkimukselle näillä kirjoilla voi annaettavaa. Ne tallentavat sekä aikaa että kaupunkikuvaa.

Jokinen, Seppo
Lyödyn laki
Crime Time, 2018

Generalens dotter - Dagmar Thesleff, kansainvälinen suomalainen

Emelie Enckell on suomenruotsalaisten kulttuurisukujen jälkeläinen, joka eläkkeelle jäätyään on keskittynyt kirjoittamaan vanhempiensa ja sukunsa tarinoita kirjoiksi. Aiemmin hän julkaissut isänsä, professori ja kirjailija Olof Enckellin elämäkerran. Äidistä, Dagmar (Daggi) Thesfeffistä, kertova kirja kertoo perhetarinan toisen puolen. Minulle Olof Enckellin nimi oli ennestään vain  hämärästi tuttu ja suvun vaiheet  outoja. Kiinnostuin aiheesta luettuani Martti Backmannin kirjan Harriet ja Olof. Se kertoo Dagmarin äidin Harriet Thesleffin suhteesta nuoreen jääkäriupseeriin Olof Lagukseen. Lagus kuoli lähellä Viipurin rintamaa viettäessään yhteistä aikaa sotasairaanhoitajana toimineen Harrietin ja jääkäriystävänsä kanssa. Kuolema on antanut aihetta spekulaatioille ja juoruille. Backmannin kirjassa vihjaillaan salaliitoista, joihin olisi liittynyt myös Harrietin puoliso ja silloin kuusivuotiaan Dagmarin isä Wilhelm.  

Wilhelm Thesleff oli alun perin venäjän armeijan upseeri, joka toimi 1918 saksalaisten ja suomalaisten välisenä yhteysupseerina. Sekä Wilhelm että hänen puolisonsa olivat taustaltaan viipurilaista yläluokkaa. Suomeen saavuttuaan Wilhelm ajautui konfliktiin toisen Venäjän armeijassa palvelleen upseerin, Mannerheimin, kanssa. Kansalaissodan jälkeisenä saksalaissuuntauksen aikana hän toimi Suomen puolustusministerinä ja armeijan ylipäällikkönä. Kun Saksa hävisi sodan, hän erosi eikä enää palannut julkisiin tehtäviin. Myös Thesleffien avioliitto päättyi eroon. Wilhelm avioitui uudelleen, eli ja työskenteli pääosin Viipurissa ja Kauniaisissa. Hänen terveytensä oli kuitenkin huono ja hän joutui olemaan paljon sairaalassa, kärsimään kipuja ja kokeilemaan monenlaisia hoitoja. Ilmeisesti sairauksien alkusyy oli nuorena sotilaana sairastettu syfilis. Ajan kuvaa sekin. Sodan aikana Harrietista oli ilmeisesti tullut ilmeisesti narkomaani, kirjassa ei kerrota selvisikö hän aineista koskaan eroon, mutta tämän muutenkin haasteellisen naisen persoonaan riippuvuus varmasti vaikutti. 20-luvulla Harriet eli levotonta elämää välillä Euroopassa, välillä Viipurissa. 30-luvulla Harrietin elämä tasoittui, kun hän  avioitui venäläisen nukketeatterin johtajan Viktor Schmakoffin kanssa. Sovinnaisuuksiin hän ei elämänsä aikana taipunut.

Emelie Enckell viittaa kirjassaan Backmannin kirjan ajatuksiin ja antaa niihin perheen näkökulman. Kirjassa puhutaan Wilhelm Thesleffin vaikeasta asemasta ja hänestä piirtyy varsin myönteinen kuva.  Hänen toimintaansa ymmärretään, mutta myöskään Mannerheimia ei haluta arvostella. Kirja perustuu suurelta osin Dagmar Thesleffin päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä muihin suvun papereihin. Se keskittyy aikaan ja elämään, jota 1945 syntynyt Emelie ei kunnolla muista tai tunne. Monien muidenkin lasten tavoin, kirjailija haluaa ilmeisesti selvittää, kuinka äidistä tuli se ihminen, jonka hän muistaa ja mitä muuta kuin äitiyttä tämän elämään sisältyy. Alkupuheen mukaan jo se, että äidillä oli olemassa päiväkirjoja vuosikymmenien ajalta, oli perheelle yllätys.

Kirja jakautui selkeästi kahteen eri osaan. Ensimmäinen osa kertoo nuoresta ja yksinäisestä tytöstä, joka vanhempiensa avioeron jälkeen eli äidinäitinsä kanssa Rivieralla ja vieraili isänsä luona Suomessa lähinnä kesäisin. Hänestä kasvoi monikielinen ja kaunis nuori nainen, joka tottui seurustelemaan prinssien ja raharikkaiden kanssa, mutta joka kaipasi isäänsä. Suhde isään oli lämmin ja rakastava, isälle kirjoitetut kirjeet heijastavat syvää kaipuuta. Äiti sen sijaan jäi etäiseksi. Joskus äitinsä tavatessaan Daggi jopa ihmetteli: ”Onko tämä todellakin minun äitini!”. Tytär ilmeisti koki aina, että ei ollut saanut  rakkautta äidiltään. Isoäiti tarjosi ylellisyyttä, mutta ei ymmärrystä. Hän vaati Dagmarilta kuuliaisuutta ja – oman käsityksensä mukaista – moitteetonta käytöstä. Poissaolevan äidin kohtalo varjosti suhdetta. Vain kerran isoäiti viittasi äidin osuuteen Olof Laguksen kuolemassa ja uhkasi, että jos Dagmarista ei kasva kunnollista nuorta naista, hänelle voi käydä kuin äidilleen ja  joutua osaksi skandaalia. Kun kirja perustuu pääosin Dagmarin päiväkirjoihin, lukija voi vain arvailla kuinka suuri osa mummon ja tyttärentyttären ristiriidoista ovat tavallista puberteettia, mikä taas vanhenevan isoäidin ymmärtämättömyyttä ja jopa sairautta. Lapsuus oli poikkeuksellinen ja jätti jälkensä.  Kotielämä oli usein synkkää ja sitä synkisti vielä Dagmarin jatkuva sairastelu. Tyttö oli hauras, koulunkäynti keskeytyi monta kertaa ja lapsena Dagmar saikin lähinnä kotiopetusta. Dagmar sai kuitenkin läheisiä ystäviä ja vartuttuaan kauniiksi naiseksi myös paljon ihailijoita. Välillä heitä oli yhtä aikaa useampiakin. Mielenkiintoista oli se, että poikaystävistä kaikkein vakavin oli Algeriassa kasvanut ranskalaissotilas ja Dagmarkin vietti pitkän aikaa Oranin kaupungissa poikaystävän vanhempien luona.

Kirjan toinen osa alkaa, kun Dagmar kohtaa Suomessa itseään kymmenen vuotta vanhemman Olof Enckellin. Tapaaminen johti pikaiseen avioliittoon, joka kesti Olofin kuolemaan saakka. Rakkautta riitti, vaikka lukemattomien muidenkin avioparien tavoin Dagmar vuosien jälkeen totesi, että ei olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka vaikeaa elämästä voisi tulla. Olof Enckell oli sulkeutunut, työlleen omistautunut mies, joka joi. Olof oli kerran eronnut ja hänellä oli ainakin yksi naissuhde, joka jatkui vielä toisenkin avioliiton aikana. Kirjassa Olof Enckellin persoona jää vähän varjomaiseksi. Kirjoittaja ei enää tässä kirjassa selitä isänsä persoonaa. Suvun tarina olisi pitänyt aloittaa Olof Enckellin elämäkerrasta. Kieli- ja tanssitaitoisesta Dagmarista tulee edustava puoliso, mutta hän ei pääse koskaan irti huonommuuden tunteistaan. Koskaan hän ei tunne olevansa riittävän hyvä. Perhe-elämä ei riitä hänelle, välillä hän kaipaa takaisin nuoruutensa seuraelämään, saamaan huomiota ja kokemaan seikkailuja. Eroottiset ajatukset vaivasivat mieltä ajoittain. Avioliiton suurin kriisi on Dagmarin ja kirjailija Tito Collianderin molemminpuolinen ihastus sodanjälkeisinä vuosina.

Kansi: Anders Carpelan

Dagmarin tarinan edetessä uskonto saa siinä entistä suuremman osan. Jo nuorena Rivieralla hän tutustui ystäviensä myötä katoliseen kirkkoon, vaikka hän perheensä mukana kasvoi luterilaiseksi ja kävi Suomessa rippikoulun tavalliseen tapaan. Algerialaisen miesystävän perheessä uskonto oli tärkeä ja keskeinen asia. Dagmaria ei painostettu, mutta perhe olisi mielellään nähnyt hänen vaihtavan uskontoa. Nuori Dagmar ei halunnut kirkkoa vaihtaa, mutta vuosikymmeniä myöhemmin hän oli valmis matkustamaan Vatikaaniin ja liittymään katolisen kirkon täyteen yhteyteen. 30-luvulta hän tutustui Oxford-liikkeeseen ja sai sen piiristä itselleen merkittävän yhteisön.  Sen ohella Metodistikirkko, Emmaus-liike ja Ekumeeninen keskus Espoon Myllyjärvellä olivat hänelle merkittäviä keskuksia. Dagmar oli uskonnollinen etsijä, joka ajoittain tunsi ahdistusta. Suomalaisen herätysliikekristillisyyden edustaman ”elämänkielteisen” kristillisyyden hän koki itselleen vieraaksi.

Kirjan lukeminen on rikkonaista, koska siinä päiväkirja- ja kirjesitaattien osuus tekstistä on niin suuri. Ne tuovat kohteen lähelle, mutta myös hidastavat lukemista. Kirjan alun nuoren tytön päiväkirjat ovat helppoa ruotsia, tarinan edetessä ja kirjoittajan kypsyessä ne asettivat ainakin minun ruotsinkielentaitoni koetteelle. Kirjoittaja haluaa antaa kohteensa, äitinsä, puhua itse puolestaan eikä ilmeisesti halua tai uskalla tulkita ja selittää kohdettaan valmiiksi. Lukijalle kirja tarjoaa kuvan erikoisen elämän eläneestä ja hauraudessaan voimakkaasta naisesta, jonka elämänpiiri oli erilainen kuin useimpien hänen aikalaistensa. Kirja esittelee myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joiden tarinaa ei kerrota loppuun tai kiinnostavia nopeita näkymiä erilaisiin yhteisöihin. Ainakin minua jä kiinnostamaan, miksi Dagmarin algerialainen miestystävä lakkasi pitämästä yhteystä tai mitä tapahtui hänen ystävättärensä miehelle, joka karkotettiin Ranskasta toisen maailmansodan aattona. Sosiaalisesti mielenkiintoinen oli myös kuvaus elitistisen tyttökoulun tyttöjen keskinäisistä suhteista. Kiinnostavia näkymiä yksityisiin maailmoihin.

Enckell, Emelie
Generalens dotter : Dagmar Thesleff
Schildts & Söderströms, 2018

Tulilapsi - Rebeccan tunnelmissa

Kesälomalla ja erityisesti lomamatkalla luetaan perinteisesti dekkareita. Juonivetoinen jännitys sopii luettavaksi vaikka junassa tai hotellissa juuri ennen nukahtamista. Minulle brittiläisen Tremaynen kirjat olivat ennalta kokemattomia vaikka kirjailijan nimi olikin kirjaston hyllystä tuttu. Kirja sijoittuu muodikkaasti Cornwalliin, tapahtumapaikkana ihana kartano ja TV-sarjoista tutut idylliset kylät. Lisäkoristeena synkkä kaivos. Kirjan kansi tosin jo kertoo, että tässä ei ole kyse idyllistä kauhusta ja lapsesta.

Juoneltaan kirja on eräänlainen nykyajan Rebecca. Nuori nainen kokee salamarakkauden komean ja rikkaan leskimiehen kanssa ja huomaa päätyneensä joutilaaksi kartanonrouvaksi maaseudulle. Miehen ensimmäinen vaimo on kuollut vasta pari vuotta sitten ja tuon käsittämättömän kauniin naisen muisto tuntuu elävän kaikkialla talossa. Alkuperäisestä Rebecca-kirjasta poiketan tässä nykyajan versiossa uuden vaimon seurana suuressa tyhjässä kartanossa on äitiään kaipaava poikapuoli, johon uusi vaimo sai heti ensi tapaamisella luotua lämpimän suhteen.  Kirjan alussa vallitsee täydellinen perheonni, jonka salaperäiset tapahtumat  kartanossa ja etenkin pojan käyttäytymisen hämmentävät muutokset rikkovat. Liittyikö ensimmäisen vaimon kuolemaan jotain hämärää? Vai eikö hän itse asiassa kuollutkaan? Parin vuoden takaisten salaisuuksien lisäksi kirjassa selvitetään aviomiehen suvun vuosisataisia vaiheita. Vääryyksiä, työläisten riistoa ja perheväkivaltaa tuntuu esiintyneen polvesta polveen.  Synkkiä varjoja ja salaisuuksia on myös nuoren äitipuolen taustassa. Niin päähenkilö kuin lukijakin miettii, ovatko kirjan hämmentävät tapahtumat selitettävissä psykologian vai rajatiedon avulla.

Kirjailija pyrkii piinaavaan psykologiseen jännitykseen. Minusta kirjassa oli vähän liikaa yritystä, liikaa erilaisia kauhun elementtejä. Ja kaikessa kauheudessaan tarina eteni tuskastuttavan hitaasti. Jos kerronta olisi ollut tehokkaampaa, henkilöiden ja tapahtumien epäuskottavuus ei olisi haitannut. Epätodennäköiset sattumat yleensä kuuluvat tällaiseen kirjallisuuteen. Tämä tarina ei ole riittävän valloittava eikä tunnelma tarpeeksi kiehtova, jotta lukija antaisi epätodennäköisyydet anteeksi. Henkilöihinkin on vaikea samaistua, heistä epäluonnollisin on kahdeksanvuotias poika, joka kuulostaa teini-ikäiseltä.

Jatkossa taidan jättää tämän kirjailijan teokset hyllyyn, vaikka olen niitä kehuviakin blogikirjoituksia lukenut. Tähän kirjaan on kasattu miltei kaikki ajassa olevat myyvät teemat ja kokonaisuutta koristettu vielä yhteydellä klassikkokirjailijaan.  Kiinnostava asia kirjassa oli kuvaus merenalaisista tinakaivoksista. Täytyypä ottaa Google esiin ja vähän selvittää asiaa. Huonokin kirja voi aina johtaa johonkin uuteen.

Tremayne, S. K.
Tulilapsi
englannin kielestä suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava, 2017

Siipirikko mies - satumaailma ja Libanonin historiaa

Käännöskirjallisuus tavoittaa suomen kielen joskus hitaasti. Amin Maaloufin Goncourt-palkittu Siipirikko mies -kirja suomennettiin yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja hyvä, että suomennettiin. Lotta Toivanen on tehnyt hienon työn suomentajana. Eikä kirja, joka käsittelee Libanonin kansanryhmien suhteita, pakolaisuutta ja ulkovaltojen roolia Lähi-idässä ole yhtään vanhentunut. Päinvastoin.

Kirjan alkuperäisen nimen sanatarkka käännös olisi Tanioksen kalliot, nimi viittaa kirjan päähenkilöön.  Siipirikko mies -termikin kirjassa esiintyy ja se viittaa niihin, jotka joutuvat jättämään kotiseutunsa. Siis pakolaisiin. Kirjan syntyhistoria viittaa kirjailija Maaloufin oman suvun tarinaan. Hänen esi-isänsä syyllistyi 1800-luvun alun Libanonissa patriarkan murhaan, mistä alkoi pitkä koston kierre. Kansanryhmien väliset sodat ja vihanpito ovat olleet Libanonin historiaa myöhemminkin. Myös kirjailija itse on joutunut valitsemaan sodan ja pakenemisen väliltä ja muuttanut Ranskaan. Kirja ei silti ole sukutarina, se kuvaa tapahtumia niin kuin ne olisivat voineet tapahtua.

Kannen suunnittelu:  Jenni Noponen

Kirjan kieli on kaunista, käännöksenäkin. Tekstistä osa on kirjoitettu vanhan vuoristokronikan muotoon. Se viittaa vanhoihin satuihin ja legendoihin. Se tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailman. Samalla kirja kuitenkin avaa sellaista historiaa, joka ainakin minulle oli tuntematonta. 1830-luvulla kun Libanonin alue oli osa jo silloin murenevaa Turkin imperiumia, eurooppalaiset valtiot Ranska ja Englanti kiinnostuivat alueesta. Jo Napoleon oli retkellään jättänyt seudulle muiston Ranskan vallankumouksen aatteesta. Sittemmin länsimaisia vaikutteita levittivät protestanttiset kirkot, joita perustettiin myös maailman vanhimpien kristittyjen alueelle. Kirjan keskeinen ympäristö on katolista, maroniittikristittyjen hallitsemaa Libanonia. Muslimien ja druusien kanssa on totuttu elämään. Mutta kirja kertoo myös siitä, että kansanosien välisen epäluulon syntymiseen ei paljoa tarvita. Usein kansanryhmien väliset kiistat ovat ulkopuolisten tarkoituksella lietsomia. Niin silloin kuin nytkin.  Kirjan historiallista pohjaa ovat myös kuvaukset maanjäristyksistä ja alkuaan albanialaisen pasha Alin nousu Egyptin johtajaksi ja valtatekijäksi. Kirjassa katsellaan 1800-luvun murrosvuosia Lähi-idän näkökulmasta.

Kirja kuvaa Libanonin vuoria ja kyliä kauniisti. Lukija voi uskoa, että kirjailija ajattelee kotimaataan kaivaten ja rakastaen. Vuoret pysyvät, usein kylätkin, vaikka vallanpitäjien nimet vaihtuvat.

Maalouf, Amin
Siipirikko mies
ranskan kielestä suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2015

Keskipäivän haltija - sivustakatsojien historiaa

Julia Franckin kirjoittama kirja Keskipäivän haltija voitti ilmestyessään Saksan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreis -palkinnon. Avain-kustantamo teki hienon työn julkaistessaan kirjan suomeksi. Monien muiden palkittujen saksalaisromaanien tavoin tämäkin käsittelee Saksan 1900-luvun kipeää historiaa ja sen jättämiä jälkiä. Näkökulma on kuitenkin tuore. Kirjan lukeminen palkitsee, vaikka siinä tuntuu olevankin vähän liikaa sivuja

Kirjan alku on riipaiseva ja koukuttava. Sodanjälkeinen itäinen Saksa, kaoottinen rautatieasema, täpötäysi juna. Epätoivoisten pakenijoiden joukossa äiti ja pieni poika, jotka eksyvät toisistaan. Luku on vaikuttava, lukija haluaa lukea kirjan loppuun asti kuullakseen, mitä oikein tapahtui. Franck, Julia

Dramaattisen alun jälkeen tarina palaa ajassa ensimmäisen maailmansodan loppuvuosiin. Suurin osa kirjasta on äidin tarinaa, kuvausta siitä, kuinka äiti eli elämänsä lapsesta aikuiseksi ja päätyi lopulta oman lapsensa kanssa rautatieasemalle. Kirjassa käydään läpi Saksan historian ratkaisevat ja raskaat vuodet, mutta kirjassa ei kuvata poliitikkoja eikä SS-miehiä vaan tavallisia ihmisiä. Poliittiset tapahtumat jäävät maininnan asteelle, lukijalle on sijoitettu tekstiin viitteitä tunnettuihin tapahtumiin, suomalaiselta lukijalta osa viitteistä saattaa jäädä huomiottakin, mutta keskeistä on arki. Talouskriisi näyttäytyy niin, että päähenkilöiden tuttavista yhä useampi on ilman työtä, natsivallan vakiintuminen näkyy juutalaistaustaisten työntekijöiden katoamisena työpaikalta, Wannsee-järven huvilat mainitaan. Kirjan päähenkilön syntyperään liittyy tahra, hänen mielenterveysongelmista kärsivä äitinsä on taustaltaan juutalainen. Tämän kaksinkertaisen tahran kätkeminen onnistuu, mutta elämä käy raskaaksi. Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eläessään hän lukuisten muiden tavoin joutuu valitsemaan, kenelle on uskollisin. Ankarissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tekemään valintoja, joita helpompaa aikaa elävien on vaikea ymmärtää. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtauksia on hetki, jossa päähenkilö pakosta joutuu vastakkain keskitysleirivankien elämän todellisuuden kanssa. Tiedostamisen hetki ei ole kaunis, lukijakin tuntee kohtauksessa tuskaa ja häpeää omasta ulkopuolisuudestaan.

Kirjassa on lukuja, joita ainakin minä olisin toivonut lyhennettävän. En olisi halunnut esimerkiksi lukea loputtoman pitkiä kuvauksia päähenkilön sisaren seksielämästä, vaikka nekin tietysti tukivat kirjan tarinaa. Mutta kokonaisuutena lukeminen kannattaa. Koukuttavaa alun ja venytetyn keskikohdan jälkeen kirjan loppu palkitsee. Tämä on ankaraa aikaa elävien naisten tarina. Ihmisten, jotka pakotetaan elämään omaa elämäänsä ulkopuolisina.

Kirjasta on kirjoittanut arvionsa ainakin Reader, why did I marry him?

Ja mikäkö se on se keskipäivän haltija. Saksalaisen tarun mukaan haltija voi ilmestyä kotiin keskelle päivää, viedä naisilta järjen ja lapset. Ainoa, jolla sen voi torjua on puhuminen. Ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Keskipäivän haltija
saksan kielestä suomentanut Raija Nylander
Avain, 2009

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - sodan pitkä varjo

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kooltaan pieni ja nopeasti luettava kirja, mutta se jää ajatuksiin pitkäksi aikaa. Kirja tarkastelee Rosa Liksomin Everstinnan ja Minna Rytisalon Lempin tavoin suomalaisten ja saksalaisten sodanaikaisia suhteita Lapissa. Toisin kuin edellä mainituissa kirjoissa, tässä sotaa tarkastellaan vuosikymmenien päästä ja nähdään sen seuraukset seuraavallekin polvelle.

Kirjan keskushenkilö on perhostutkija Max, saksalaisen idän ja lappilaisen äidin poika. Kirjan vahva perhosteema tuo mieleen Joel Haahtelan Perhostenkerääjän. Isäänsä poika ei ole tuntenut ja äitikin on jäänyt etäiseksi.  Puhumattomuus kuvasi äidin ja pojan, mutta myös pojan ja tämän tyttären välejä. Vaikeneminen jatkuu sukupolvesta toiseen. Äidin kuoltua poika löytää tämän jäämistöstä viittauksen isäänsä sekä itselleen tuntemattoman perhosen.  Löydöt innoittavat selvitystöihin, jotka tapahtuvat 80-luvun metodein. Perhosta etsitään suurista hakuteoksista, isän tietoja maakunta-arkistosta ja aikalaisten kertomuksista. Isän etsintä johtaa Hampuriin, aikoinaan suuren, mutta luomisvoimansa kadottaneet säveltäjän konserttiin. Konsertissa esitetään kolmentoista sinfonian sarja. Se antaa kirjalle nimen ja rytmittää  sitä.

Sodanaikaisia tapahtumia, salaisuuksia, tunteita ja väärinkäsityksiä avautuu. Jotain selviää myös salaperäisestä perhosesta.

Kirjan kieli on kaunista, minimalistista. Lauseet ovat lyhyitä. Kaikkia yksityiskohtia ei tarvitse kertoa. Kerronnan lisäksi kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, valokuvista ja asiakirjoista. Kirjassa musiikin lisäksi puhuu myös hiljaisuus.

Ahokumpu,Anna-Liisa
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018

Rakkautta vahingossa - äänikirjana

Äänikirja on oiva keksintö, joka pelastaa monelta kyllästymisen ja epätoivon tilateelta. Aamuvarhain alkaneella junamatkalla en jaksanut lukea ei kä unikaan tullut, silloin kepeä äänikirja oli hyvä vaihtoehto. Siihen oli helppo keskittyä ja matka sujui kuin itsestään. Ellibs-kirjaston kokoelmista löytyi teos Rakkautta vahingossa.  Kirjan tekijä Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Rauhatalon hyvin tunnettu kirjailijanimi. Nimimerkkiä käyttäen hän  kirjoittaa kepeitä, suorastaan vanhanaikaisia romanttisia viihderomaaneja. Kuin Hilja Valtosen romaanit 2000-luvun maailmaan sijoitettuna. Yhteistä kaikille kirjailijan kirjoille on  huolellinen ja  kaunis kieli sekä  naisen elämään liittyvät aiheet. Teksteissä on huumoria ja ehkä myös omaan vakavaan kirjailijapersoonaan liittyvää ironiaa.

Ellibs-kirjaston liittymä

Rakkautta vahingossa sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille, Tornionjokilaaksoon. Kirjassa kolmikymppinen helsinkiläisnainen palaa mummolta perimäänsä taloon odottamaan yllätysraskautensa etenemistä ja rakentamaan uuttaa elämää. Elämää värittävät lappilaiset miehet molemmin puolin valtionrajaa sekä synnytyksen jälkeistä masennusta potevien naisten vertasitukiryhmä.  Kirjaiija osaa repiä huumoria vakavista asiosita, myös itse kokemistaan kuten masennuksesta ja aamupahoinvoinneista. Kirjan paikalliset henkilöt puhuvat soljuvaa murretta, jonka ominaispiirteet on joskus kiteytetty sanomalla lauseeseen "H panhan kaikhin sanoihin". Kirjailija hallitsee murteensa,  ainakin minun korvissani teksti oli täysin luontevaa. Anni Kajos äänikirjanlukijana lukee tekstiä niin taitavasti, että kirjasta nauttii sekin kuulija, joka ei yleensä murrekirjallisuudesta innostu. Tällainen teksti on äänikirjana parhaimmillaan.

Vaahtera, Veera
Rakkautta vahingossa
lukija Anni Kajo
Tammi, 2013

Saksalainen talo - 40-luvun rikoksia Islannissa

Kustantamo Blue Moon on tehnyt palveluksen suomalaisille dekkaristeille julkaisemalla islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkareita.  Kirjailija on ilmeisesti ainakin toistaiseksi jättänyt nykyajan Reykjavikin ja aiemman synkeän sankarinsa komisario Erlendurin. Tämä on jo toinen suomennetuista dekkareista, joka käsittelee sodanaikaista Reykjavikia. Näissä kirjoissa sankareina ovat nuori islantilaispoliisi  Flóvent ja  hänen parinaan "lännenislantilainen" Thorson. Tämä juuriltaan islantilainen kanadalainen saapui maahan amerikkalaisjoukkojen mukana. Hän toimii sotapoliisina ja islantia puhuvana yhteysupseerina. Poliisien keskinäinen suhde varmasti vielä kehittyy seuraavien osien myötä.

Arnaldur Indriðason on historioitsija taustaltaan ja hän saa aikakauden elämään. Islannin sotaaedeltävä syrjäisyys on vaihtunut sota-ajan toimeliaisuudeksi. Vanha emämaa Tanska on saksalaisten miehittämä. Islannissa vaikuttavat englantilaiset ja amerikkalaiset sotilaat, joiden kanssa etenkin islantilaiset naiset solmivat tuttavuuksia niin innokkaasti, että huolestuneet puhuvat "asioiden tilasta". Sotilaspiireissä vihjaillaan päministeri Churchillin vierailusta. Mutta vieraat sotilaat eivät vieneet köyhyyttä mennessään, Reykjavikin laitamilla on käsittämätöntä kurjuutta ja siellä alkoholia juodaan lohtuun ja unohdukseen. 

Tämän kaiken sotilaspoliittisen jännityksen keskellä Reykjavikissa murhataan tavallinen kauppamatkustaja ja murhatutkimuksesta tulee perin visainen. Tutkimus johdattaa poliisikaksikon pian islantilaisnatsien rotututkimusten jäljille. Mutta olisiko murhan motiivina sitttenkin ikiaikainen mustasukkaisuus tai kosto vuosien takaisesta koulukiusaamisesta? Monenlaiset motiivit ja monimutkaiset vakoiluoperaatiot tekevät kirjasta vähän sekavan. Erlendur-dekkarien synkkä ja kipeänsävyinen, mutta rauhallinen yhteiskunnallisuus on muuttunut jotenkin hätäiseksi toiminnallisuudeksi. Mutta on tässäkin kirjassa ainakin yksi lapsi, jonka kova kohtalo sattuu lukijaan ja muistuu kipuna vielä, kun kirjan sekava juoni on unohtunut. Arnaldur löytää ne surkeat  ja maahanpoljetut joka ajasta.

Arnaldur Indriðason
Saksalainen talo
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon, 2018

Juudas - petturuutta vai ystävyyttä

Amos Ozin Juudas-romaani on saanut nimensä Juudas Iskariotista. Kirjassa esitetään tästä pääsiäisevankeliumin antisankarista perinteestä poikkeava tulkinta. Kirjan näkemys pohjaa Juudaksen evankeliumiksi nimettyä tekstilöytöä seuranneeseen Juudas-tulkintojen aaltoon, jota omalla tavallaan edusti esimerkiksi Eric-Emmanuel Schmittin Pilatuksen evankeliumi -romaani. Ozin kirjassa Juudaksen tarinaa tulkitaan allegorisena kuvana petturuudesta ja sanalla perusteluna antisemitismin synnylle.

Päällys: Emmi Kyytsönen

Kirjan päähenkilö on nuori israelilainen mies, Shmuel, joka opiskelee Jerusalemin yliopistossa 50-luvun lopussa ja yrittää kirjoittaa tutkielmaa aiheesta ”Jeesus juutalaisten silmin”. Kun opinnot keskeytyvät rahapulan, onnettoman rakkauden ja elämäntuskan takia, Shmuel ottaa vastaan työn, joka sisältää seuranpitoa vanhalle sairaalle miehelle, Gershom Waldille,  ja tarjoaa pienen palkan lisäksi ylöspidon talossa, jossa miehen lisäksi asuu hänen leskeksi jäänyt kaunis miniänsä Atalja. Nuori päähenkilö tietenkin rakastuu tähän vanhempaan traagiseen naiseen kaikista varoituksista huolimatta. Romanssi on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta se ei häiritse tarinan kulkua.

Mutta kirja ei ole vain rakkauskertomus vaan matka antisemitismin, juutalaisuuden ja Israelin valtion historiaan. Päähenkilön opinnäytetyö tutustuttaa lukijansa toisaalta juutalaisten oppineiden näkemykseen kristityistä, toisaalta kristillisen antisemitismin juuriin. Liettuassa syntynyt Gershom Waldin sanoo kirjassa: ”kiista meidän ja arabimuslimien välillä on vain piskuinen episodi historiassa, lyhyt ja ohimenevä… kun taas se, mitä on meidän ja kristittyjen välillä on syvää ja synkkää ja jatkuva vielä sadan sukupolven ajan.” Oz on Israelissa syntynyt juutalainen, sabra, joka ei ole kirjoittanut holokaustista, mutta antisemitismin seurauksista kyllä.

Mutta ”pienenä episodinakin” juutalaisten ja arabien konflikti on vienyt sukupolvia. Romaanissa katsotaan taaksepäin, Israelin valtion syntyvaiheisiin ja pohditaan mahdollisuutta, olisiko kaikki voinut mennä toisinkin. Olisiko ollut mahdollista luoda valtio yhdessä arabien kanssa? Juudaksen kohtalo tarjoaa mahdollisen pohtia petosta ja petturuutta. Kuka pettää oman kansansa? Sionistien silmissä petturuuden leimaa kirjassa kantaa vahvimmin sen neljäs henkilö Ataljan edesmennyt isä Sheltiel Abravanel, joka ei (Juudaksen tavoin) voi itse kertoa tarinaansa vaan häntä tulkitsevat muut. Myös Shmuelin isoisän olivat sionistit aikanaan ampuneet petturina, vaikka hän toimi peitetehtävissä juutalaisten hyväksi. Historiasta kirjoittaessaan Amos Oz kirjoittaa epäilemättä myös tästä päivästä. Hän toiminut rauhanliikkeessä ja pyrkinyt edistämään arabien ja juutalaisten rinnakkaiselon mahdollisuutta. Nykytilanne ei rohkaise optimismiin, mutta ihan kokonaan toivo ei ole kadonnut.

Kirjassa oli pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten Shmuelin viittaus Suomen talvisotaan. Siinä  (von) Mannerheimin ja presidentti Kallion väliseen keskusteluun  on sovitettu kaikille suomalaisille tuttu vertaus yhdestä suomalaisesta, joka vastaa kymmentä (venäläistä) musikkaa. Tässä kirjassa opetuksena oli se, että jonain päivänä arabit saavat sen yhdennentoista sotilaansa liikkeelle ja silloin Israel ei enää pärjää. Amos Ozin aikaisemmista kirjoista ainakin omaelämäkerrallisessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -romaanissa on sivuhenkilöinä kaksi suomalaista lähetystyöntekijää. Ehkäpä Suomi-viittauksia on enemmänkin.

Toinen minusta mielenkiintoinen yksityiskohta oli viittaus Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun, joka ei tarjoa hedelmää. En ollut koskaan ennen ajatellut, että tarina sijoittuu sellaiseen vuodenaikaan, jolloin viikunoita ei koskaan ole. Miksi siis Jeesus kirosi puun?

Kirjan tapahtumapaikka on Jerusalem, ainutlaatuinen kaupunki kaupunkien joukossa. Kirjan tapahtumien aikaan se oli vielä piikkilangoin kahtia jaettu. Kirja tavoittaa kaupungin jäljillelemättömän lumovoiman. Tekee ymmärrettäväksi sen, että sen hallinnasta on taisteltu vuosisatojen ajan. Vaikka omasta vierailustani Jerusalemiin on jo vuosikymmeniä aikaa, kirja herätti eräänlaisen ikävän. Ensi vuonna Jerusalemissa, kuten vanhat juutalaiset toisiaan tervehtivät.

Oz, Amos

Juudas
heprean kielestä suomentanut Minna Tuominen
Tammi, 2018

Sensein salkku - 2000-luvun rakkaustarina

Edellisen Synninkantajat -romaanin jälkeen tartuin toiseen uutuuskirjaan, viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen japanilaiseen romaanin, Sensein salkku. Kirjan kirjoittanut Japanissa ja maailmalla luettu ja arvostettu Hiromi Kawabata. Kirja merkitsi sukellusta totaalisesti erilaiseen maailmaan. Tämä kirja ei kuvaa yhteisöä vaan korostetun irrallisia, sitoumuksia kaihtavia, äärimmäisen urbaaneja ihmisiä. Kirjoja yhdstää kuitenkin kaunis kieli, kääntäjä Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä. Kirjassa siteeratut japanilaiset runoilijat antavat tekstiin oman kuulaan kauneutensa.

Kirja on epäsovinnainen rakkauskertomus. Kirjan alussa 37-vuotias sinkkunainen kohtaa baarissa vanhan lukioaikaisen äidinkielen opettajansa ja näiden kahden välille syntyy löyhä, näennäisen sattumanvaraisesti etenevä suhde. He eivät juuri sovi tapaamisia, mutta kohtaavat silti baareissa ja jatkavat toisinaan opettajan kotiin. Tuttavuus etenee, kokee kriisejä ja etenee ”rakkausmielessä” tapahtuvaksi seurusteluksi. Näkökulma on koko ajan naisen, paitsi suhdetta hän kuvaa myös sisäistä maailmaansa ja miestä, jota hän kutsuu opettajaksi, Senseiksi. Yksityiskohtia miehen tarinasta paljastuu yksi kerrallaan, päähenkilö ja lukija ovat samassa asemassa. Sen sijaan naisen muu elämä jää hämärän peittoon. Käy ilmi, että hän käy toimistotyössä ja että hänellä on lapsuuskodin perhe, josta hän on ilman erityistä syytä vieraantunut, mutta varsinaista arkea kirjassa ei juuri kuvata. Merkityksellistä on vain yöllinen baarielämä ja Senseihin. Hän tuntuu elävän epäyhteisöllistä, irrallista elämää. Suuren osan kirjasta päähenkilöt ovat humalassa, mutta käyttäytyvät silti suomalaisen mittapuun mukaan hyvin.

Kansi ja ulkoasu
Satu Kontinen

Kaikessa irrallisuudessaan kirja kuitenkin esittelee japanilaista kulttuuria. Siinä puhutaan paljon (baarissa syötävistä) ruoista, juomasta ja viitataan kirsikankukkatapahtuman kaltaisiin perinteisiin. Minä opin kirjasta, että japanissa riisi syödään ”puhtaana” ilman kastiketta. Opin myös, että Japanissa eläimiä kaupataan suomalaisen silmin varsin vapaasti, että juna-asemilla myytiin joskus erillisiä junakannuja matkalla juotavaa teetä varten ja että, Japanissakin sienestys on suosittu harrastus. Vaikka päähenkilön arkielämää ei kuvatakaan, kirjassa syntyy käsitys siitä, että hän tekee pitkiä työpäiviä ja että työ vaatii kohtuuttoman paljon.  Työtä ei tarvitse kuvata, kun kuvataan niitä elämän rippeitä, joita se elämään jättää jäljelle. Luulen, että japanilainen lukija lukisi kirjaa aivan eri tavoin kuin minä. Todennäköisesti en huomaa suurinta osaa kirjan kulttuurisista viittauksista ja huomaamistanikin ymmärrän suuren osan väärin.

Mutta kirja ei liity vain Japaniin. Kysymys rakkaudesta ja sitoutumisen pelosta on universaali.  Rakkaus on kipeää ja haikeaa, mutta joskus myös arkista ja koomistakin. Sitä ilmentää kirjan toisaalta kuulaan kaunis, toisaalta lakoninen ja toteava kieli. Päähenkilö on eräänlainen naispuolinen Peter Pan, ikuinen lapsi, joka ei halua sitoutua ja joka ihmettelee ja kommentoi maailmaa lapsen tavoin. Näistä lapsenomaisista toteamuksista syntyy kirjaan myös omanlaisensa huumori.

Kawakami, Hiromi
Sensein salkku
suomentanut Raisa Porraspää
S & S, 2017

Synninkantajat - aina kolmanteen ja neljänteen polveen

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat jatkaa Taivaslaulun teemaa. Tämäkin on yleismaailmalliseksi laajenevä romaani, jonka maailmana on  lestadiolaisten tiukka yhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Aiheena ovat 70-luvun hoitokokoukset, joista liikkeen nuoret jo haluavat keskustella. Noissa pitkissä yöhön jatkuvissa kokouksissa liikkeen jäsenet pakotettiin tekemään parannusta saarnamiesten nimeämistä synneistä. Synteinä pidettiin vaikka E-liikkeessä asiointia, uskottomien tervehtimistä Jumalan terve -tervehdyksellä tai kirkkokuorossa laulamista. Yhteiskunnan muuttuessa uskonnollinen yhteisö halusi sulkea jäsenensä muuttumattomuuden valtakuntaan. Hoitokokouksista on vaiettu liikkeen piirissä vuosikymmenet ja monelle ajan eläneelle ne ovat ilmeisesti edelleenkin kipeä asia. Tuo aika merkitsi ”sen unohtamista, ettei totuutta voi omistaa”.  Hoitokokouksia tarkastellaan niin niitä johtavan maallikkosaarnamiehen kuin hempeydestä ja kirkkokuorossa laulamisesta syytetyn sukulaisnaisenkin näkökulmasta. Näiden kahden väliin jää muita herkempi 10-vuotias poika, joka aivan oikein ymmärtää, että lapset eivät saisi jäädä aikuisten riitojen väliin. Hoitokokouksia lietsoivat ympäri maata matkustavat saarnamiehet, mutta suuri osa yhteisöistä suostui ja alistui, jopa nöyrästi osallistui. Vuosia myöhemmin tästä tavallisten ihmisten alistumisesta on vaikeinta puhua. Helpompi on ollut tuomita johtavien saarnamiesten toiminta.

Kannen suunnittelu
 Jenny Noponen

Pauliina Rauhalan kieli on kaunista. Sen kielikuvat nousevat usein lestadiolaisesta perinteestä ja kansanuskosta. Näkökulmatekniikka lukuisine kertojineen toimii hyvin. Kirja luo vaikutelman lempeästä oikeudenkäynnistä, jossa puheenvuoro annetaan kaikille ja tuomion sijasta yritetään lisätä ymmärrystä.  Lukija ymmärtää  oppii ymmärtämään myös uskonnollista kiihkoilijaa ja tuomionjakajaa. Kirjaan on rakennettu myös nykyajantaso.  Nuori tutkija selvittää oman sukunsa ja uskonnollisten ilmiöiden taustaa. Toteaa, että ”aiempien sukupolvien varjo lankeaa minunkin päälleni”. Viisaus lähtee siitä oivalluksesta, että en pysty sen parempaan kuin aikaisemmatkaan sukupolvet. Toinen aikataso tuo tietysti kirjaan perspektiiviä ja sitoo tarinan Taivaslaulu-kirjaan, mutta se myös sekoittaa. Ei olisi ollut välttämätöntä sijoittaa 70-luvun tapahtumien väliin kuvauksia Kemin katupartioista tai Amerikan amisseista. Tarina olisi itsessäänkin riittänyt. Nykyaikaan sijoitetut ”matkakertomukset” korostavat  kuitenkin tekstin intertekstuaalisuutta. Etenkin Pikku prinssin tarina on kirjassa keskeinen.

Kirjassa korostuu naisten luja yhteys. Yksi kauneimmista kirjan kohtauksista oli kuvaus suvun naisten yhteisestä leivontapäivästä, kun ”tuoreessa leivässä tuoksui koko elämä”.  Tosin minun kaltaistani viisikymppistä vähän häiritsi se, että pikkutyttönä evakkomatkan tehnyt mummo oli jo 70-luvulla valmis vetäytymään vanhuuden lepoon ja kuolemaan.  Muuten aikaa ja paikkaa on rakennettu kauniisti. 70-luku esitellään peruskoulun, vennamolaisuuden ja Hubba Bukka -purkan aikana. Seutu määrittyy Pohjanmaaksi paitsi tasaisen jokimaisemansa ja henkisen ilmapiirinsä, myös ruokaperinteensä kautta. Kirjassa puhutaan rieskasta ja uunijuustosta, molemmat herkkuja, joita Helsingistä ei saa tänäkään päivänä.

Kauniin haikea on myös kuva lestadiolaisuudesta. Uskovat ovat toisaalta ahkeria puuhastelijoita, toisaalta kaipaavia taivasmatkalaisia. Kaipuuta ja iloa ilmentää jatkuva puhe linnuista, liikkeen rakkaimmassa virressäkin puhutaan salaperäisistä toukomettisistä. Yhteisö on luja ja rakas.  Sen ulkopuolelle joutuminen murskaa yksilön. Anteeksisaaminen ja -antaminen ovat elämän edellytyksiä. Tämä todellisuus ei ole kaikki. Virheineenkin uskonnollinen yhteisö kurkottaa kohti toista todellisuutta.

Tätä kirjaa en suosittele niille, jotka eivät halua lukea lapsen suruista. Mielelläni kuulisin, mitä kirjasta ajattelevat ne, joille herätysliikkeiden todellisuus on täysin tuntematon sekä ne, jotka ovat kasvaneet lestadiolaisessa yhteisössä.

Rauhala, Pauliina
Synninkantajat
Gummerus, 2018

Pienen pieni maa - kun kansanmurha tuhoaa lapsuuden paratiisin

Paratiisimainen lapsuus Afrikassa ja sen brutaali päätös. Siinä ranskalais-burundilaisen muusikon Gaël Fayen esikoisteoksen Pienen pieni maa sisältö.  Kirjan alussa kovasti kirjailijan oloinen poika elää onnellista lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Isä on ranskalainen, äiti paluusta kotimaahan haaveileva ruandalaispakolainen, edellisiä konflikteja pakoon lähtenyt. Elämä tuntuu turvalliselta, etuoikeutetun länsimaisen perheen elämää, palveluskuntineen ja ranskalaisine kouluineen.  Luonto on paratiisimaista, ympärillä on turvallinen perhe ja kaveripiiri. Vaikka kyse on itsenäisestä Burundista, kuvauksessa on ripaus siirtomaa-aika nostalgiaa.

Ensimmäisen särön idylliin synnyttää vanhempien avioero, mutta perhekriisi, joka suomalaisen lapsuudenkuvauksessa olisi ollut keskeinen ja syviä traumoja aiheuttava, on tässä kirjassa sivujuonne. Burundin ja Ruandan kansanmurhaan liittyvät vaiheet kuvataan kirjassa lapsen näkökulmasta,  asioita ihmetellään, pelottavat tilaneet jäävät selitystä vaille. Alueen pitkää historiaa kyllä jonkin verran taustoitetaan, viitataan hutujen ja tutsien pitkään historiaan, alueen kielijakaumaan sekä siirtomaaisäntien harjoittamaan hajota ja hallitse  -politikkaan. Minulle Burundin ja Ruandan kadonneet kuningaskunnat ovat olleet tuntemattomia, enkä tiennyt edes maiden olevan osa saksalaista ja belgialaista siirtomaahistoriaa. Selväksi tulee se, että täälläkään mitättömäksi vähemmistöksi kutistuneella alkuperäiskansalla, twat-kansalla, ei ole mitään merkitystä. Vaikka kansakuntien väliset erot ja vihan syyt eivät selviä, vihan ja väkivallan seuraukset kyllä. Sotaa enteilevä tilanne ja kansanryhmien välinen pelko tempaa myös lapset mukaansa asioihin, joihin he ovat aivan liian nuoria. Kuvaukset väkivaltaan varustautuvista pojista tuo suomalaisen mieleen lukuisat kuvaukset Suomen kansalaissodasta, joka on meille tutuin esimerkki kaikki yllättäneestä väkivallanaallosta, jossa myös alaikäiset olivat monella tavoin mukana.

Syyt kansojen jakautumiseen ja vihaan ovat olleet historiassa mitä moninaisimmat. Kuten kirjan alussa todetaan, kuten päähenkilön isä kirjan alussa opettaa, perusteena voi olla vaikka nenän pituus. ”Niin Burundissa on samanlaista kuin Ruandassa. Ihmisryhmiä on kolme ja niitä kutsutaan etnisiksi ryhmiksi. Hutuja on eniten ja heillä on iso nenä”. Syillä ei ole loppujen lopuksi merkitystä, seurauksilla on.

Kirjan lopussa asioita tarkastellaan nykypäivän näkökulmasta, tämä epilogimainen osuus ei ole täysin uskottava, vaikka siinä pyritäänkin kokoamaan tarinaa. Vaikuttavinta kirjassa ovat lapsen kokemukset, ne tunteet, joista ei voi edes kertoa.

Faye, Gaël
Pienee pieni maa
ranskan kielestä suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2018

Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina

Unkarilaisen aatelissuvin jälkeläinen Sacha Batthyany on syntynyt Sveitsissä ja työskentelee siellä toimittajana.  Hänen tarinansa on taas yksi eurooppalainen sukutarina, jossa vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen syntynyt selvittää sukunsa ja perheensä suhdetta natsismiin. Vähän samanlainen lähtökohta kuin suomalaisella Katarina Baerilla, joka kirjoitti ansiokkaan kirjan ”He olivat natseja”. Keski-Euroopassa näitä natsiperinnöstä ammentavia natsien lastenlasten sukupolven kirjoja lienee satoja.

Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?

Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.

Kansi: Tuomo Parikka

Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.

Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:

”Että emme ole koskaan joutuneet kokemaan, kuinka ulkoapäin tuleva valta voi muuttaa kaiken, ilman että yksittäisellä ihmisellä olisi ollut mahdollisuus puolustautua sitä vastaan. Meiltä puuttui tuo kokemus, ymmärrys omasta voimattomuudestamme, siitä ettemme olleet maailman keskipisteitä ja mitä tuntui joutua seuraamaan sivusta, kun muut tuomitsivat meidät. Sen sijaan olimme minuuden asiantuntijoita, keskustelimme yökaudet ihmissuhteistamme, seksuaalisista mieltymyksistämme ja keliakiastamme. Katsoimmeko liikaa sisäänpäin, samaan aikaan, kun heidän sukupolvensa näki vain ulkopuolen?”

Batthyany, Sacha
Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina
saksan kielestä suomentanut Kirsimarja Tielinen
Aula, 2017

Musta orkidea : tositarina kukkasista, jotka menettivät tuoksunsa

Kun Joel Kuotti ja Jukka-Pekka Pietiäinen listasivat vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassaan sata suomalaista merkittävää tietokirjaa kautta aikojen, listan viimeinen oli edellisenä vuonna ilmestynyt Elina Grundströmin Musta orkidea. Kirja toi on merkittävä paitsi sisältönsä myös lajityyppinsä vuoksi. Kirja edustaa maailmalla yleistynyttä tarinallista tietokirjaa. Faktoihin ja dokumentteihin perustuvaa teosta, joka on kirjoitettu tarinan muotoon. Usein tarina liittyy kirjoittajan omaan elämään. Tässä kirjassa tarinana on kirjoittajan pyrkimys löytää harvinainen musta orkidea. Etsintä matka vie hänen Suomen orkideayhdistyksen kokoukseen, Lohjansaaressa asuvien orkideaharrastajien luo, Lontoon Kew Gardensin herbaarioon ja viimein orkidea kotiseudulle, Borneolle. Matkalla meille selviää, että halvat tuoksuttomat markettiorkideat valmistetaan suorastaan teollisesti Hollannin kukkatehtaissa. Ja että oikeat sademetsissä kasvavat kukat harvinaistuvat päivä päivältä. Salametsästyksestä ja orkideakauppaa suurempana tuhon syynä nykyisin on sademetsien tuho.

Mutta Musta orkidea ei kerro vain sademetsän harvinaistuvasta kaunottaresta. Se kertoo myös ilmastonmuutoksesta ja globalisaatiosta. Borneolla kirjoittaja kohtaa ympäristökatastrofin, joka vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Satoja hehtaareja Borneon soita yritettiin 90-luvulla kuivata riisivainioksi. Riisi ei kasvanut. Kuivatetulla suola syttyi tulipaloja, joiden savusumut tuntuivat Jaavalla asti. Soiden ennallistamista yritetään nyt kansainvälisten ohjelmien avulla, mutta työ tuntuu epätoivoiselta. Borneon sademetsäala pienenee jatkuvasti myös siksi, että metsää raivataan palmuöljyplantaasien tieltä. Tämä yksipuolistaa kasvustoa ja lisää hiilidioksidipäästöjä. Se taas kiihdyttää ilmastonmuutosta. Tässä projektissa me suomalaisetkin olemme vahvasti mukana osittain valtion omistaman Neste Oyn kautta. Palmuöljystä jalostetaan biopohjaisia polttoaineita, joilla yritetään korvata hupenevia öljyvaroja. Tarkoitus on hyvä, mutta toteutus aiheuttaa uusia ongelmia. Neste mainostaa tuottavansa  ”maailman puhtainta uusiutuvaa polttoainetta”, mutta jo olemassaolollaan se luo lisää palmuöljymarkkinoita ja kiihdyttää sademetsän tuhoa.

Ongelmat ovat tiedossa ja näihin on puututtu kansainvälissä ilmastokonferensseissa. Niissä luotu metsien suojelun päästökauppamekanismit eli Redd (Reduced emission from deforestation and forest degradation). Ajatus on, että metsätuhojen uhkaamille maille ja alueille maksettaisiin korvauksia metsien säilyttämisestä. Samalla aloitettiin projekteja, joilla alueitta alettaisiin ennallistaa. Nyt vahvimmin australialaiset ja heidän rinnallaan eurooppalaiset ja amerikkalaiset pyörittävät lukuisia projekteja, joilla Borneon metsiä voitaisiin pelastaa.  Kirja ei anna näistä kansainvälisistä suurprojekteista kovin toiveikasta kuvaa. Ongelmat ovat massiivisia.  Ongelmallista on myös projektien kansainvälisyys. Projekteja toteutetaan ottamatta paikallista väestöä ja heidän osaamistaan mukaan. Borneo on paitsi Nesteen kaltaisten yritysten myös ulkomaisten järjestöjen temmellyskenttää.

Kirja on kuva maapallosta ja globalisaatiosta sekä ihmiskunnan ja luonnon kohtalonyhteydestä. Massiivisten ongelmien keskellä meidän pelastusyrityksiämme kuvasi hyvin orankien hoitokoti, jossa kirjoittaja pääsi matkallaan vierailemaan. Tanskalaisen eläinsuojelijan perustamassa yksikössä orankilapsia hoidetaan kuten ihmisvauvoja, mutta varttuneita orankeja ei voi vapauttaa luontoon, koska luonnonvaraisia sademetsiä ei ole heille riittävästi. Sademetsien tuho koskee orkideoita, orankeja ja ihmisiä. Meitä kaikkia. 

Grundström, Elina
Musta orkidea
Nemo, 2013