Matkaystävä - entisen lestadiolaisen tarina

Olen kritisoinut monet esikoisromaanin nimeä. Suvi Ratisen esikoisromaanin nimi Matkaystävä on vaihteeksi lyhyt ja selkeä. Nimi aukeaa myös heti niille, jotka tuntevat lestadiolaista yhteisöä, josta kirja kertoo. Kirja ei ole kuitenkaan mikään sisäpiirikirja vaan otsikko selitetään jo kirjan alkusivuilla.  Lestadiolaisuudessa matkaystävä tarkoittaa uskonveljeä  tai -sisarta, siis rinnalla kulkijaa. Siis henkilöä, joka tekee matkaa yhdessä. Viime vuosina on syntynyt lukuisia liikettä sivuavia romaaneja ja muuta kirjallisuutta.  Matkaystävä on kehitysromaani, joka kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta lestadiolaisuuden parissa sekä liikkeestä irrottautumisesta ja uudesta elämästä liikkeen ulkopuolella. Kirja liittyy ilmeisesti kirjoittajan omaan elämään.

Matkaystävä  liikkuu kahdessa aikatasossa. 80- ja 90-luvulle sijoittuvaa kehitystarinaan rikkovat 2000-luvulle sijoittuvat kohtaukset. Niissä lestadiolaisuuden ja sen myötä menneisyytensä jättänyt päähenkilö kuulee luokkansa toisen lestadiolaisen  kadonneen. Vaikka tarinassa on myös epäuskottavia piirteitä, se toimii ja kantaa melkein kirjan loppuun asti. Kadonneen Markon tarina luo kirjaan jännitettä, lukija ei halua jättää tarinaa kesken. Kirjailija on parhaimmillaan kuvatessaan nuoren ihmisen maailmaa, epäilyksiä ja riipaisevaa halua olla kuten muutkin.  Vaikka kirja kuvaa kasvua uskonnollisessa yhteisössä, se nostaa esille nuoruuden haavoittuvuuden. Joku voi nähdä lestadiolaisten nuorten kahlitun maailman huvittavana. Televisio-ohjelmien ja elokuvien sijasta lapset katselevat häävideoita ja kuuntelevat rockin sijasta Suojeluskuntamarssia tai Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla kappaletta. Samaa liikuttavuutta on kuitenkin kaikkien nuoruudessa. Kirjan nuoret tytöt kaunistautuvat kuten kaikki murrosikäiset tytöt ja haaveilevat pojista. Se, että peitepuikko on suunnilleen ainoa sallittu meikki tekee siitä korostetun tärkeän.

Kirja kuvaa lestadiolaista yhteisöä sisältäpäin, lapsen ja nuoren kokemana. Kirjasta välittyy yhteisön lämpö ja sen tuoma turva, mutta myös ahdistava ehdottomuus. Nuoren silmin pahinta on kuitenkin erottautuminen ympäröivästä yhteisöstä ja jatkuva pelko kelpaamattomuudesta, omasta huonoudesta. Liikkeen jättäminen ei ole helppoa, koska sen myötä menettää paitsi entisen elämänsä myös ystävänsä. Kun kirjan päähenkilö lähtee rakentamaan uutta elämää, hän on epävarma ja ympäristönsä mielipiteistä riippuvainen, mutta vailla yhteisön tukea. Kirjan päähenkilö yrittää kieltää taustansa ja elää tavallisten suomalaisten tavoin. Yllättäen hän löytää lestadiolaisseuroista tuttuja samanmielisyyden ja oikeassa olemisen tuntemuksia esimerkiksi vieraillessaan kalliolaisessa homobaarissa tai osallistuessaan vasemmistolaisen ystävänsä kanssa mielenosoitukseen. Kaikissa kuplissa on jotain yhteistä.

Myös e-kirjana

Kirja nostaa näkyville lestadiolaisuuteen liittyvän ehdottomuuden. Liikkeeseen kuuluminen ei tunnu mahdollistavan nykyajalle tyypillistä uskontoshoppailua. Siitä ei voi poimia elementtejä täydentämään yksilön uskonnollisten vaikutteiden kokoelmaa. Matkaystävä ei kuitenkaan ole pelkästään yhden yhteisön kuvaus. Se näyttää, miten tuhoisaa ja raskasta on elää peläten salaisuuksien paljastuvan. On raskasta kieltää osa itseään, silloinkin kun salaisuudella ei ole merkitystä muuta kuin sen kantajalle.

Ratinen, Suvi
Matkaystävä
Otava, 2019

Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela on mielenkiintoinen kirjailija. Hän avaa kirjoittamisprosessiaan blogeissaan ja työpäiväkirjassaan. Blogin mukaan tänä vuonna ilmestynyt Kiivaat on syntynyt parin vuoden takaisen Frau-romaanin tausta-aineistosta. Frau kertoi SS-kenraali Reinhardt Heydrichin murhaan johtaneesta salaliitosta Prahassa vuonna 1942 sekä Heydrichin vaimosta Linasta. Romaanit liikkuvat samassa ajassa. Kiivaat sijoittuu jatkosodan aikaiselle Tampereelle. Se kertoo vasemmistolaisista nuorista, jotka nousivat vastustamaan Suomen yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Kirjaan on jäänyt  linkki Frau-romaaniin. Kun tamperelaiset nuoret harjoittelevat ampumista, he käyttävät Heydrichin kuvaa maalitaulunaan. Myös attentaatti mainitaan kirjassa.

Frau-romaanin tavoin myös Kiivaat perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Tampereella toimi jatkosodan aikana aktiivinen ryhmä, joka teki terrori-iskuja sotateollisuutta palveleviin tehtaisiin ja rautateille. Tämän toiminnan kuuluisin kuvaus on Hannu Salaman romaani Siinä näkijä missä tekijä. Rannelan romaanin henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä vaikka tausta onkin historiassa. Kuten Frau-romaani myös Kiivaat sisältää kaksi aikatasoa. Sodanaikaisia tapahtumia tarkastellaan välillä vuoden 1955 näkökulmasta. Myöhempi aikataso on kirjoitettu kirjeen muotoon. Kirjan päähenkilö, nuori nainen, kirjoittaa kirjettä ensirakkautensa vaimolle.

Tietokirjamaisuutta kirjaan tuo lopussa oleva lähdeluettelo. Se tarjoaa hyvän lukulistan kaikille aiheesta kiinnostuneille. Salaman romaanin ohella sen mielenkiintoisimpia nimiä on amerikkalaisen Upton Sinclairin romaani Taistelu Madridista, joka on suomennettu 1937. Tähän Espanjan sisällissodasta kertovaan romaaniin kirjassa viitataan usein. Kirja innostaa aikansa vasemmistolaisnuoria paitsi aatteen myös erotiikan tielle.

Kirja yhdistää sodanaikaisen vasemmistolaisen liikehdinnän kansalaissodan aikaan. Samalla se on aikakausikuvaus. Se kuvaa sodanaikaisen Tampereen pommituksia, elintarvikepulaa ja asukkaiden  mielialaa yhtä hyvin kuin katuja ja taloja. Kirjailija tuntee kotikaupunkinsa. Pääpaino kirjojassa on kuitenkin nuorten ryhmässä ja sen toiminnassa. Nuorten aktivismissa on aatteellisuutta ja ehdottomuutta, joka muistuttaa lukijoita tämän päivän ilmastoaktiiveista. Aatteiden rinnalle nousevat  kuitenkin yleisinhimilliset tunteet, rakkaus ja perhesiteet. Aktiivien ryhmä hajosi ja yhteistyön muistoa jäyti tieto petturista, joka kavalsi oman ryhmänsä poliisille. Mutta oliko asia sittenkään niin yksinkertainen? Oliko selvää, kuka ryhmän oli kavaltanut ja miksi? Sodanaikainen salaisen toiminnan aika oli niin intensiivistä, että rauhan aika vaikutti tyhjältä ja tapahtumaköyhältä. Mutta elämä oli kuitenkin elettävä.

Rannela, Terhi
Kiivaat: romaani rakkaudesta ja vastarinnasta
Karisto, 2019

P.S. On erityisen hienoa, että kirja on omistettu Celia-äänikirjapalvelulle, jonka ansiosta kirjailijan setä ja lukemattomat muut ovat saaneet kuunnella "satoja ja taas satoja kirjoja"..

Valuvika - isoisän talossa

"Jokaisella on oma sorpettinsa"

Soili Pohjalainen täräytti pari vuotta sitten mustan huumorin sävyttämän esikoisteoksellaan Käyttövehkeitä. Tänä vuonna ilmestynyt Valuvika jatkaa paljolti samalla linjalla, mutta on pehmeämpi ja positiivisempi. Huumori ei tässäkään kirjassa ole itsetarkoitus. Kyse on taaskin perheenjäsenistä, jotka eivät aina tavoita toisiaan. Kaikkein läheisimmät ihmiset haavoittavat toisiaan kaikista eniten eikä kaikkia vaurioita saada korjattua. Silti ihmiset välittävät. Rakkaus ja ystävyys saavat joskus outoja muotoja, mutta ne ovat olemassa. Ulkopuolinen ei voi arvioida tunteiden määrää eikä ihmissuhteen onnellisuutta.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen freelancer-toimittaja Maria, jolla on kriisi sekä työelämässä että parisuhteessa. Äitinsä kehotuksesta hän lähtee ukkinsa luokse Pohjois-Karjalaan. Siellä hän kohtaa paitsi vanhenneen ja leskeytyneen ukkinsa myös oman lapsuutensa ja perheensä vaiheet. Myös nykymaailman erilaiset kuplat törmäävät. Marian ja miesystävän urbaani elämäntyyli törmää ukin mökin ja pihamaan sekasortoon, mutta jostakin löytyy se "ihmisen ydin". Läsnäolevien lisäksi kirjassa saavat äänen myös mummo ja naapurin Martti, joka mummon tavoin on jo edesmennyt.

Kirjailijalla on kieli hallussaan. Kirjassa rönsyävä pohjoiskarjalainen murre kuulostaa minun korvissani aidolta ja uskottavalta. Sekä murre että yleiskieli repliikkien välissä on kuitenkin kurinalaista. Tekstiä ei raskauteta turhilla adjektiiveillä, kielikuvat ovat täsmällisiä. Aikakausien ero voidaan tiivistää vaikka ihmettelyyn siitä, että Skoda voi palvella taksina. 80-luvun muistaville se on edelleenkin "Ladan köyhä pikkuveli". Automerkeillä on tässäkin kirjassa merkitystä.

Sekä muistikuvia että kirjan nykytason ympäristöä kuvataan niin tarkasti, että lukija näkee kirjan maailman silmissään. Kirja tarjoaa nostalgiaa ja tuttuuden elämyksiä, mutta myös yleismaailmallisia havaintoja siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja  Tuijata.

Pohjalainen, Soili
Valuvika
Atena, 2019

Kun olen poissa - kuolema Helsingissä

Kuolema on nyt suosittu kirjallisuuden teema. Esimerkiksi Katriina Huttusen ja Juha Itkosen romaaneissa työstettiin omaa surua niin, että yksityinen muuttui yleiseksi. Ainakin Laura Lindstedt ja amerikkalainen Georges Saunders käyttivät kirjoissaan elämän ja kuoleman välitilaa kirjallisena keinona. Välitilasta kertoo myös esikoiskirjailija Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa. Kirjan alussa 45-vuotias perheenäiti Ilona  kuolee tapaturmaisesti, mutta jää tarkkailemaan kuoleman vaikutuksia perheensä ja lähipiirinsä elämään-

Kirja kuvaa rauhalliseen toteavaan sävyyn kuolemaa seuraavat tapahtumat, ruumiinavauksen ja hautajaiset. Sen sävy on lohdullinen. Kuolema ei ole mitään pelottavaa vaan jotain joka kuuluu kaikille. Kuollutta kannatellaan. Perhe suree, mutta jatkaa elämäänsä. Äidin kuolema muuttaa isän ja aikuistuvien lasten elämää peruuttamattomasti, mutta ei riko heidän keskinäistä yhteyttään. Ilonalle paljastuu, että hänen läheisimpiensäkin elämässä on asioita, joista hänellä ei ole aavistustakaan ja hänen omaankin elämäänsä liittyy salaisuus. Kuollut suhtautuu varsin rauhallisesti paljastuksiin, jotka olisivat saaneet elävän Ilonan pois tolaltaan. Kaikkein läheisimmistäkin ihmisistä ymmärtää joskus kovin vähän. Mutta vaikka ei tiedä kaikkea, voi kuitenkin rakastaa.

Kirja liikkuu eteläisessä Helsingissä. Kirjan henkilöt ovat Eirassa ja Töölössä asuvia menestyviä ihmisiä. Sivuja käytetään kauniiden kotien ja sisustuksen kuvaukseen. Perheissä ja työpaikoilla pidetään hienoja juhlia. Ihmisten elämässä on säröjä, mutta niitä ei julkisesti näytetä. Kirja kuvaa kauniisti Helsingin rantoja, sen keskeinen maanmerkki on Essi Renvallin Rauhanpatsas Kaivopuiston rannassa. Vaikka patsaan historia on poliittinen, tässä kirjassa se rinnastuu Ilonaan, rauhaan ja ikuisuuteen.

Tämä ei ole varsinaisesti kirja kuolemasta vaikka se siitä puhuukin vaan elämästä. Se on arvokasta, ainutkertaista ja katoavaa. Siksi sen jokaista hetkeä ja jokaista ikää kannattaa arvostaa. Ilona ehti kaivata itseään vanhana, mutta se jäi häneltä kokematta. Hyvää hetkeä kuolemalle ei ole, sillä "aina jokin oli kesken ja on yhä". Tätä kirjaa voisi suositella äskettäin läheisensä menettäneelle.

Eilittä, Anna-Maria
Kun olet poissa
Atena, 2019

Linna - paluu luokkakokokouksen tunnelmiin

Outi Pakkanen on palannut vuonna 1986 ilmestyneen  Tarjoilija, pyyhkikää taulu -kirjan tunnelmiin. Kirjassa Pakkasen vakiosankaritar Anna Laine  osallistui Lauttasaaren yhteiskoulusta 20 vuotta aikaisemmin ylioppilaaksi päässeiden luokkatoveriensa kanssa luokkakokoukseen. Luokkakokous päättyi tietenkin murhaan ja kaikki luokkakokoukseen osallistujat olivat aluksi epäiltyjä. Linna-romaanissa muutama luokkakokoukseen osallistujista tapaa sattumalta Savonlinna oopperajuhlilla. Anna Laineen yksityiselämän kuvauksena kirja on jatkoa vuonna 2015 ilmestyneelle Helle-romaanille. Silloisen putkiremontin ja väliaikaisen Töölöön muuton seurauksena alkanut romanssi jatkuu uudessa kirjassa.

Linna on tyypillistä ja taattua Pakkasta. Rikosjuoni ei ole kovin uskottava eikä monimutkainen ja itse rikos tapahtuu vasta kirjan lopussa. Pääpaino on ihmisten ja miljöön kuvauksessa. Ja juuri miljöön kuvaajana Outi Pakkanen onkin parhaimmillaan. Joskus tulevaisuudessa tehdään varmasti tutkimuksia aiheesta 'Outi Pakkanen Helsingin muutosten tallentajana'. Tässä kirjassa hän kuvaa tuttujen Kampin kulmien lisäksi etenkin länsimetron rakennustyömaata Lauttasaaressa. Kirjan alkuosan tapahtumapaikkana on Savonlinna ja kirja tallentaa sen kesäiset tunnelmat, etenkin turistien suosimat ravintolat. Erikoinen ja ilmeisesti Pakkasen henkilöhistoriaan liittyvä lisä on viittaus kaupungissa kummittelevaan Jussi Jurkkaan.  Kirjassa on viittauksia myös ajankohtaisiin aiheisiin kuten jalkapallon MM-kisoihin ja Putinin Suomen vierailuun. Kirjan henkilöilläkin tuntuu olevan yhtymäkohtia todellisiin julkisuuden henkilöihin.

Tämä kirja on useimpien muiden Anna Laine -kirjojen tapaan kodikas ja nopeasti luettava. Nyt ei keskitytä liikaa ruoanlaittoon. Kirjan lukeminen on kuin satunnaisten tuttavien kohtaaminen. Mukavaa ja rattoisaa, mutta ei erityisen mieliinpainuvaa. Annan tarina jatkuu taas syksyllä ilmestyvässä Helmimies-kirjassa. Ja tietysti sekin täytyy lisätä lukulistalle.



Pakkanen, Outi
Linna
Otava, 2018

Kenraaliharjoitus - parisuhdehöttöä

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa jälleen parisuhteesta. Uusi kirja on nimeltään Kenraaliharjoitus ja siinä nelikymppinen pariskunta etsii avioliittoonsa uutta kipinää. Seksi ei kiinnosta varsinkaan vaimoa eikä suhteessa muutenkaan enää ole alkuaikojen säihkettä. Mies ehdottaa ratkaisuksi parinvaihtoa ja jonkin aikaa emmittyään vaimokin suostuu paritreffeille, jotka päättyvät vähän surkeasti. Vaimon eroottinen elämä kuitenkin aktivoituu tavalla, jota kumpikaan puolisoista ei olisi voinut ennestään arvata. Sattumalta tämä on toinen peräkkäinen lukemani kirja, jossa kuvataan naisten välistä seksiä. Toivottavasti kyse ei ole trendistä, jota kaikkien (nais)kirjailijoiden tulee sovittaa tekstiinsä.   Lilium regaleen verrattuna Kenraaliharjoituksen seksi on hajuttomampaa ja intohimottomampaa.

Pariskunnan seksielämän lisäksi kirjan toinen teema on vanhemmuus. Kirjassa päähenkilö joutuu vastentahtoisesti osallistumaan isänsä hautajaisiin. Härkösen musta huumori kukkii parhaimmillaan hautajaiskuvauksessa. Tytär oli tavannut isänsä ensi kerran 10-vuotiaana eikä oppinut koskaan tuntemaan tuota luuserina pitämäänsä miestä.  Ainoa hyvä asia, mitä isä toi hänen elämäänsä oli sisarpuolen tytär, jolle hän sai olla täti. Hautajaisten jälkeen isyys joutuukin sattumalta epäilyksen alaiseksi. Äitiinsä nelikymppisellä tyttärellä sen sijaan on läheinen ja luottamuksellinen suhde. Äiti kestää tyttären kiukuttelua rajattomasti, toisaalta äiti ja tytär ovat parhaat kaverit, jotka kertovat myös seksielämänsä kiemurat äidilleen. Lapsettomuuskin on asia, joka pohdituttaa, vaikka onkin itse valittua.

Tarjolla myös e-kirjana

Kenraaliharjoituksessa Härkösen huumori on entisellään, teksti on helposti ja nopeasti luettavaa. Kevyesti kuplivaa. Näistä samoista asioista kirjailija vain kirjoittanut jo niin usein ennenkin ja paljon paremmin. Kirjan henkilöt ovat kovin kliseisiä. Välillä tuntuu, että kirjailija parodioi omia kirjojaan.

Kirjan aviomies on näyttelijä ja saanut varmasti vaikutteita Härkösen omasta työstä näyttelijänä. Itse kirja on vähän näytelmämainen, vuoropuheluja on paljon ja kirja rakentuu selvästi erilaisista kohtauksista. Teksti olisi saattanut toimia paremmin näyttämöllä. Tai sitten kirjailija olisi voinut kirjoittaa sen aineksista muutaman mehukkaan kolumnin.

Härkönen, Anna-Leena
Kenraaliharjoitus
Otava, 2019

Lilium regale - sotaa ja rakkautta pohjoisessa

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut hienoa nimen. Tarkistamatta en olisi tiennyt, että Lilium regale on kuningasliljan latinankielinen nimi. Nimi kuulostaa kikkailevalta, varsinkin kun itse liljaan viitataan vasta romaanin lopussa.

Lilium regale kuuluu viime vuosien sotakirjallisuuden aaltoon, jossa sotaa katsotaan naisten näkökulmasta. Naisten sotaa on kova työ, rintamalla olevan isän kaipuu ja seksuaalinen väkivalta.Sota-aikaa ja sodanjälkeisiä vuosia eletään  Tornionjokilaaksossa. Lapin sodan aikana perheen naiset ja lapset soutavat muiden kyläläisten kanssa sotaa pakoon  Ruotsiin. Siellä ensimmäisenä vastassa on täisauna, mutta muuten Ruotsi ottaa naapurit hyvin vastaan. Sodanjälkeiset vuodet ovat levotonta ja liikkuvaa aikaa. Silloin ihminen saattoi joka kadota ilman, että kukaan ihmetteli. Sodan päättyminen toi myös sodan raaistamat ja monella tavalla vammauttamat sotilaat takaisin perheen luo.  Kirjan ajankuva muistuttaa Minna Rytisalon Lempiä, vaikka ei kirjana nousekaan tämän mestariteoksen tasolle. Se, että kirjassa kuvataan suomalaisia pakolaisina Ruotsissa, on ehkä kannanotto tämän päivän maahanmuuttokeskusteluun.

Kirjan päähenkilö on Else. Hän on perheensä esikoinen ja kirjan alussa nuori aikuistuva tyttö. Hänen isänsä kaatuu sodassa ja miestään kaipaava äiti menettää mielenterveytensä. Perhettä pitää pystyssä mummo, joka opettaa Elsen paitsi tekemään työtä ja kestämään myös vaikenemaan. Else kokee rakkaussuhteet kahden naisen kanssa, vaikka päätyykin naimisiin ja perustamaan perheen Ruotsiin. Kirjan alun ja lopun kehyskertomuksissa esiintyy vanha Elsa, joka on joutunut jättämään Suomen ja suomen kielen taakseen. Else ei opeta suomea myöskään tyttärelleen ja kielen mukana hän vaikenee muutenkin elämästään Suomessa. Salaamisen ja puhumattomuuden perinnettä hän siirtää myös seuraavalle sukupolvelle.

Kirjassa puhutaan paljon kirjallisuudesta, etenkin Hellaakosken ja Södergranin runoista. Viittaukset Hellaakoskeen korostavat aistivoimaisuutta, mikä tässä kirjassa näkyy suorastaan lihallisuutena. Kirjan rakkauskohtauksissa naisruumiin muotoja ja eritteitä kuvataan ehkä vähän turhankin yksityiskohtaisesti. Ihmiset ja huoneet tuoksuvat ja haisevat. Päähenkilö havainnoi sekä omia, että muiden ääniä ja liikkeitä. Paitsi seksiä, myös syömistä kuvataan kaikkia aisteja käyttäen.

Kirjassa hienointa ja erityisintä on sen kielellisyys. Kirjan suomenkieliset puhuvat pääosin Tornionjokilaakson murretta ja se kuulostaa luontevalta. H-kirjaimet ovat paikallaan. Murteen lomassa puhutaan kaunista suomen yleiskieltä ja ruotsia. Kirjan herkullisimmissa kohdissa suomi ja ruotsi sekoittuvat  keskenään kuten lauseessa; "Elksling hoi, Suohmeen, eller hur?" Kieliä ja sanoja maistellaan ja sekoitetaan. Kirjailija on kielentutkija, joka on asunut pitkään Skotlannissa. Hänelle kieli on paitsi tutkimuskohde ja leikkiväline myös elävä ja muuttuva maailma itsessään. Parhaimmillaan kieli kukoistaa kuin kukka.


Laitila, Johanna
Lilium regale
Gummerus, 2019

Kerrostalo - lähiön tarina

Virkistävää lukea nuoren kirjailijan kirja, jossa näkökulma on yhteisöllinen. Hanna-Riikka Kuisman uutuuskirja Kerrostalo on moniääninen kuvaus ongelmalähiön ihmisten elämästä. Kirjan työnimenä on ollut "Pääteasema Pori", mutta ilmeisesti kirjan miljöö on kuitenkin fiktiivinen.

Kansi: Tommi Tukiainen

Kirja alkaa nostalgisella ja kansallisromanttisella kuvauksella Suomen metsästä, jonka keskelle vuosisatojen aikana syntyi vähitellen asutusta, kunnes sinne sodanjälkeisinä vuosikymmeninä nousi ihailtu mallilähiö, jonka presidentti Kekkonen kävi vihkimässä käyttöön. Lähiön vihkijäisistä ja alusta tehdään dokumentaarinen mainoselokuva, jossa myös ensimmäiset asukkaat pääsevät kertomaan, kuinka onnekkaita he uuden lähiön asukkaat ovat. Noista Kekkosen ajan onnen päivistä siirrytään elokuvamaisen nopeasti 2000-luvun rapistuvaan lähiöön, jonka asukkaat ovat pääosin työttömiä tai eri-ikäisiä eläkeläisiä ja joiden elämän täyttävät alkoholi, huumeet ja erilainen rikollissävyinen toiminta sekä seksi. Prostituoituna työskentely on naisten tavallisin tapa ansaita. Lapsilla ei ole isiä, "ne on kaikki linnassa, kuolleita tai jotain". Rapistuvat yhteisön ja sosiaalisten ongelmien lisäksi, lähiön asukkaiden uhkana on myös tuntematon kansainvälinen sijoittaja, joka on ostanut lähiön talot ja joka valvoo niiden asukkaiden elämää. Valvonnan symbolina on valkoinen pilvenpiirtäjä, jossa omistajan edustaja huhujen mukaan asuu, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Valvonnan keinoina ovat lukot, kamerat ja postin mukana jaettavat ohjeet ja vuokrankorotukset. 

Kirja on taitavasti rakennettu. Se muodostuu lyhyistä kohtauksista, joiden tapahtumapaikkoina ovat lähiön ison kerrostalon asunnot ja rappukäytävät sekä lähiön kapakat, pihat ja pelottava parakkikylä. Henkilökuvaukset eivät ole kovin syvällisiä, henkilöiden ulkonäkö ja päivittäiset rutiinit määrittävät heitä. Myös kotien sisustukset kuvataan tarkkaan. Sekä henkilöt että miljööt kuvataan kuin elokuvassa tai näytelmässä ja lopputulos toimii hyvin. Kirja on yhteisön ei yksittäisten henkilöiden kuvaus.  

Kirjan alkuosa on surullista, mutta myös nostalgista kuvausta. Henkilöt ja miljöö tehdään lukijalle tutuksi. Loppua kohden kirja muuttuu dystopiaksi ja jännityskirjaksi. Huumejengien velkaorjuudessa elävä Jessica yrittää muuttaa kohtaloaan, eri-ikäiset kapinalliset Krisu ja Keijo taas yrittävät muuttaa koko yhteisön suuntaa. Vuosia vankilassa elänyt kioskikiduttajana tunnettu mies palaa kotiseudulleen, mikä pelottaa ja nostaa vanhoja haavoja esiin. Järjetön väkivalta kohdistuu kaikkein heikoimpiin. Köyhien ja osattomien kesken ei ole solidaarisuutta. Kirja nostaa esiin myös muukalaisvihan syitä. Heikoimmassa asemassa olevia on helppo nostaa myös maahanmuuttajia vastaan. Mutta olisiko toivoa sittenkin olemassa?

Kuisma, Hanna-Riikka

Kerrostalo
Like, 2019

Taivaat jotka ansaitsemme - epäluotettavia muistoja

Sari Elfvingin esikoisromaani Taivaat jotka ansaitsemme on trendikkäästi nimetty.Relatiivipronominen kirjan nimessä on ollut Stieg Larsson Miehet, jotka vihaavat naisia -kirjan jälkeen harmittavan yleinen tehokeino.Minulle kirjan nimi ei auennut. Kirjassa on viittauksia uskontoon, mutta kirjan taivas ei tarkoita kuolemanjälkeistä elämää. Kirja kertoo äidin ja tyttären elämästä, valinnoista ja salaisuuksista sekä niiden seuraamuksista. Se kertoo kahden sukupolven naisen toisiinsa kietoutuvat kehitystarinat. Menneisyydessä koetut ja käsittelemättömät asiat vaikuttavat tähän päivään ja tulevaisuuteen. Onko tämä päivä menneisyyden taivas?

Ulkoasu: Milena Huhta

Äiti oli venäläisen isän tytär, joka joutui äitinsä kanssa muuttamaan lukemattomia kertoja. Muuttojen seurauksena hän tunsi aina olevansa ulkopuolinen, vaikka saavuttikin virkanaisen arvostetun aseman ja pääsi ulkomailla matkailevan hyväpalkkaisen insinöörin vaimoksi. Aviomies jää vieraaksi, kun rakkaus katoaa  ja tunteet omia lapsiakin  kohtaan ovat vaikeita. Äiti etsii pelastusta vaihtoehtoelämästä, turvautuu alkoholiin ja kärsii mielenterveysongelmista. Välillä tytär ihailee äitiään, joka maalaa itselleen uudet silmät. Kun humalaisen äidin meikit valuvat, tytär ei ole tuntea äitiään.  Perheen isä on aluksi aina matkoilla, myöhemmin hän häviää perheestä kokonaan ja hänestä vaietaan. Tytär haluaa unohtaa lapsuutensa ja perheensä, mutta käsittelemättömiä muistoja on mahdotonta työntää kokonaan pois. Hänestä kasvaa burleskitanssija, joka nauttii esiintymisestä ja siitä, että saa olla joku muu. Perheen selviytyjäjäsen on isoveli Kasimir, jolla on lapsuudesta aivan toisenlaiset muistot kuin sisarellaan ja joka yrittää luoda yhteyttä perheenjäsenten välille.

Taivaat jotka ansaitsemme puhuu muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Puhumattomat asiat johtavat  väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin. Teemat eivät ole mitään uusia, mutta niiden käsittely on persoonallista. Tarinat eivät etene aikajärjestyksessä. Ne polveutuvat ja risteutyvät. Jo aiemmin kerroithin tapahtumiin palataan ja niitä katsotaan eri näkökulmista. Kirjan kieli on kaunista, tarkkaa ja sujuvaa vaikka sisältääkin parljon arkista puhekieltä. Täsmällinen kuvaus taltioi 1970- ja 1980-lukujen maailmaa.


Ainakin Omppu Martin  kirjoitti kirjasta varsin innostuneen päivityksen.

Elfving, Sari
Taivaat jotka ansaitsemme
Teos, 2019

Maalliset jäänteet - Brunetti lähtee lomalle

Kesäloma alkaa dekkareilla. Luin ensimmäisten Donna Leonin dekkarien suomennokset, mutta vuosiin en ole käynyt kirjallisella vierailulla Venetsiassa tämän kirjailijan johdattamana. Komisario Guido Brunetti on sivistynyt ja oikeamielinen poliisi. Hän joutuu yleensä selvittämään tapauksia, joissa törmää Italian korruptioon ja pienen raharikkaiden yläluokan piittaamattomuuteen. Ikuinen ristiriita Brunettin elämässä on se, että hänen rakas ja sivistynyt vaimonsa kuuluu yhteen Venetsian ylhäisimmistä ja rikkaimmista suvuista.

Maalliset jäänteet -kirja alkaa vauhdikkaasti. Brunetti kuulustelee nuoren kollegansa kanssa ylimielistä upporikkaan suvun perillistä, jonka epäillään aiheuttaneen nuoren naisen kuoleman. Kuulusteltavan käyttäytyminen ärsyttää nuorta kollegaa niin, että Brunetti pelkää tämän käyvän haastateltavan kimppuun ja tuhoavan siten uransa. Kollegaansa suojellakseen Brunetti teeskentelee saavansa sydänkohtauksen ja joutuu sairaalan. Kohtaus on kuvattu niin voimakkaasti, että moni työhönsä uupunut ja kyllästynyt voi samaistua komisarion tunteisiin. Komisario lähetetään sairauslomalle. Lomakohteeksi löytyy vaimon suvun omistama huvila Venetsian laguunin rauhalliselta pikkusaarelta. Vauhdikkaan alun jälkeen kirjassa on seesteinen jakso. Komisario soutelee päivästä toiseen saarella elävän arvoituksellisen vanhan miehen kanssa ja unohtaa työhön liittyvät murheet. Soutamisen ja Venetsian saariston lisäksi hän saa oppaansa kanssa tutustua myös mehiläisten hoitoon. Mehiläisiä kirjassa tosin käytettiin lähinnä symbolisessa merkityksessä. Niiden tuho enteilee ihmisten tuhoa. Komisario Brunettin tavoin minua kiinnosti, kuinka mehiläiset ylipäätään voivat selvitä karuilla laguuneilla. Tähän kysymykseen kirja ei varsinaisesti vastaa.

Kuten lajityyppiin kuuluu, komisarion hermoloma muuttuu rikostutkimukseksi ja  hän joutuu syventymään soututoverinsa elämään liittyviin salaisuuksiin. Epäviralliset tutkimukset  johtavat jälleen kerran vanhojen rikosten jäljille. Rikoksien, joita on tehty paitsi ihmisiä, myös äiti maata kohtaan. Tällä kertaa komisario toteaa, että etuoikeutettujen lisäksi myös tavalliset ihmiset ovat valmiita tekemään vääryyksiä. Viattomia ei olekaan, eivät edes kärsineet ja vammautuneet.

Kirjan maailma on synkkä. Sitä pehmentää vain ikuinen ja ihana Venetsia sekä komisarion onnellinen perhe-elämä.

Leon, Donna
Maalliset jäänteet : komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava, 2019

Sininen huvila - murha kuin Strömsöössä

Eva Frantz on suomenruotsalainen toimittaja ja dekkaristi, jonka uusin kirja Kahdeksan neito palkittiin viime vuonna Vuoden johtolanka -palkinnolla. Palkittu kirja kuuluu Anna Glad -sarjaan, jonka ensimmäinen osa oli vuonna 2017 ilmestynyt Sininen huvila.

Anna Glad on pirteä uusi tuttavuus. Kolmikymppinen naispoliisi selvittää rikoksia yhdessä vanhemman kollegansa Rolfin kanssa pienellä paikkakunnalla. Paikkakuntaa ei määritellä, mutta kyse on epäilemättä rannikkokaupungista, jossa suomenruotsalaisuus on vahvoilla. Työn ohessa Anna kipuilee yksityiselämänsä kanssa, mutta privaattielämä ei kuitenkaan hautaa varsinaista rikostapausta alleen. Kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia ja koukuttavia. Lukija haluaa jatkossakin kuulla, mitä etenkin Annalle kuuluu.

Kansi: Emma Strömberg

Sininen huvila kuuluu Cozy crime -sarjaan ja tarjoaa siten kodikkaita murhia Agatha Christien ja muille hänen lajityyppinsä ystäville. Vaikka kirja alkaakin varsin epämiellyttävällä perheväkivaltakohtauksella, kirjaa voivat lukea raakuuksia vierastavatkin. Tunnelma on vanhanaikainen, vaikka liikutaankin bloggarien ja trollaajien maailmassa. Kirjassa selvitellään ihaillun Sininen huvila -nimisen sisustus- ja elämäntapabloggariin kohdistunutta raivoisaa hyökkäystä. Blogi  esittelee täydellistä kotia ja "strömsööläistä" elämäntapaa, mutta lajityypin mukaisesti kirjassa törmätään synkkiin salaisuuksiin. Rikoksen jäljet johtavat paitsi Tor-verkkoon myös kauas menneisyyteen. Rakenteeltaan kirja muistuttaa esimerkiksi Mari Jungstedtin kirjoja. Rikosten selvittelyn väliin on sijoitettu nimeämättömiä muistoja ja ajatuksia. Murhaajakin saa näin äänensä kuuluviin.

Anna Gladista epäilemättä vielä kuulemme. Näitä kirjoja voisi kuvitella lukevansa sateisena kesälomapäivänä. Bloggariteeman vuoksi Sininen huvila -kirja voisi kuulua myös kaikkien bloggarien lukulistalle.

Frantz, Eva
käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Sininen huvila
S & S, 2017

Kulkemattomat polut - vaihtoehtohistoriaa

Vuoden 2017 Vuoden historiateos -palkinnon voitti kirja, jossa pohditaan Suomen historian vaihtoehtoisia kulkusuuntia. Itsenäisyyden juhlavuonnakin oli hyvä muistuttaa lukijoita siitä, että vaikka usein esitämme Suomen historian itsenäisyyttä kohti kulkeneena suorana tienä, menneisyyden ihmisille toteutuneet vaihtoehdot eivät olleet mitenkään itsestään selvyyksiä. Kirja kuuluu Suomessa varsin vähän harrastettuun kontrafaktuaaliseen historiaa. Kulkemattomat polut -kirja esittelee seitsemän 17-loppuista vuotta Suomen historiasta. Ensimmäinen tarkasteluvuosi on 1417, muut sadan vuoden välein vuoteen 2017 asti.

Kirja on artikkelikokoelma. Jokaista ajankohtaa tarkastelee eri henkilö, aikakauden spesialisti. Mukana ovat toimittajien lisäksi Pirjo Markkola, Sari Katajala-Peltomaa, Ulla Koskinen, Marjaana Niemi ja Pertti Haapala. Artikkelit herättivät ajatuksia ja avasivat näkymiä. Tulkinnoissaan kirjailijat olivat varsin varovaisia. Kovin villejä vaihtoehtoja he eivät esittele.

Sekä Sari Katajala-Peltomaa että Ulla Koskinen pohtivat Kalmarin Unionin mahdollisuuksia säilyä. Olisiko Suomi voinut jäädä osaksi Tanskaa? Kirja muistuttaa siitä, että kaikesta huolimatta pohjoismainen unioni kesti pidempään kuin Neuvostoliitto. Vuosi 1517 oli vuosi jolloin Luther naulasi kuuluisat teesinsä Saksassa ja sittemmin Kustaa Vaasana tunnettu kuningas vasta vahvisti valtaansa. Uuden hallitsijan asema ei ollut alussa vahva eikä ollut itsestään selvää, että Ruotsi pysyy reformaation piirissä. Vuosi 1617 on Stolbovan rauhan vuoksi merkittävä vuosi. Nils Erik Vilstrandin mukaan rauha viitoitti tietä tuleville taisteluille, vaikka olikin Ruotsille menestys. Maa-alueiden vaihtoehdoksi Ruotsille tarjottiin suurta rahasummaa. Vuosisata olisi ollut ehkä rauhallisempi, jos Ruotsi olisi valinnut toisin. Laajat rajat olivat haaste puolustukselle ja houkuttelivat naapurimaita Ruotsia vastaan. Samalla se antoi huonon esimerkin sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Vielä Tarton rauhasta neuvotelleet vetosivat Stolbovan rajoihin vielä vuonna 1920. Kirja keskittyy politiikkaan, mutta viittaa myös talouteen. Suurvalta Ruotsin verotus loi talonpojille taloudellisia vaatimuksia ja johti tervakaupan syntyyn. Petri Karonen näkee myös Suuren Pohjansodan lopputuloksen Suomelle edullisena. Jos Ruotsin suurvalta-asema olisi jatkunut, Suomi olisi ruotsalaistettu kuin Skåne. Jos taas Suomi olisi jo 1700-luvun alussa liitetty Venäjään, Turun yliopisto olisi suljettu Tarton yliopiston tavoin vuosisadaksi, maaorjuus olisi levinnyt Suomeen eikä maan autonomiaa olisi myöhemminkään vahvistettu.

Pienillä asioilla on merkitystä, joskus yhden ihmisen satunnaisetkin ratkaisut muovaavat historiaa. Pirjo Markkola puhuu vuoden 1817 Suomesta kertoessaan paljon myös kirkosta. Esimerkiksi hän väittää, että kun arkkipiispaksi noussut Jakob Tengström ilmeisesti omista henkilökohtaisista syistään johtuen kieltäytyi toimimasta aikaisempien Suomen piispojen tavoin yliopiston varakanslerina, käytäntö jäi pysyväksi. Tengströmin päätöksen seurauksena kirkko ja yliopisto alkoivat erkaantua toisistaan muutenkin. Kehitys, jota tietysti yliopiston siirto Helsinkiin sittemmin vahvisti. Kirjassa myös todettiin, että kun vuonna 1817 Suomessa juhlittiin Lutherin teesien naulauksen 300-vuotisjuhlaa, haluttiin korostaa reformaation eurooppalaisuutta ja häivyttää Ruotsin merkitystä Suomen uskonnollisen kehityksen kannalta. Vielä 1700-luvulla Suomessakin oli juhlittu Ruotsin reformaation 250-vuotisjuhlaa. Uusi hallitsija halusi käyttää myös luterilaisuutta valtansa lujittamiseen.

Kirja sopii erinomaiseksi Suomen historian kertauskirjaksi niille, jotka historiaa jo jonkun verran tuntevat. Niille, jotka haluavat tutustua maamme vaiheisiin se on turhan hankala. Kirja edellyttää lukijaltaan perusasioiden tuntemusta. Kirja nostaa esiin näkymiä, joita tietyssä ajassa eläneillä ihmisillä oli. Se keskittyy lähinnä politiikkaan. Näkökulma on koko ajan valtaapitävien ja hallitsijoiden . Kun historiantutkimus korostaa syitä ja etsii selityksiä, usein ajattelemme, että menneisyyden ihmiset ovat nähneet nykyhetkeen johtavan tien. Kirja muistuttaa, että menneisyyden ihmiset ovat eläneet yhtä sokeina ja yhtä avoimien vaihtoehtojen keskellä kuin mekin. Tyypillistä kyllä, kirjan viimeinen luku tuntuu nyt jo hieman vanhentuneelta. Vuodesta 2017 kirjoittaessaan Pertti Haapala puhuu globaaleista haasteista. mutta ei mainitse ilmastonmuutosta ja sen haastetta. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, haasteet muuttuvat koko ajan.

Kulkemattomat polut: mahdollinen Suomen historia.
Toimittaneet Nils Erik Villstrand ja Petri Karonen.
Gaudeamus, 2017

Petsamo - islantilaisten sota-aikaa

Arnaldur Indriᵭason jatkaa sodanaikaisen Islannin elämää kuvaavaa sarjaansa. Petsamo-kirja on sarjan kolmas. Kirjoissa puhutaan Islantiin asettuneista liittoutuneiden miehitysjoukoista, briteistä ja amerikkalaisista. Ainakin miehityssotilaiden ja islantilaisten naisten väliset suhteet ovat olleet ilmeisen vaikea asia. Edellisen Saksalainen talo -kirjan tapaan tässäkin kirjassa viitataan myös islantilaiseen natsismiin. Toisin kuin virallisesti sotaa käyneissä maissa, Islannissa ei ole ollut tarpeen irtisanoutua natsismin perinnössä. Dekkarisarjassa käsitellään näitä vaiettuja historian kipupisteitä.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Petsamo-kirja sivuaa myös Suomea.  Vuonna 1940  Islanti saa luvan hakea muissa Pohjoismaissa asuvat kansalaisensa sodan jaloista kotiin. Turvallisin reitti, jota pitkin kotiin kulkee silloin välirauhan aikaa elävän Suomen aina jäättömän Petsamon sataman kautta. Esja-laiva noutaa Petsamoon kerääntyneet islantilaiset meren vaarojen halki kotiin. Kirjailija osaa rakentaa uskottavan ajankuvan. Lukija saa katsella toisen maailmansodan pelottavaa aikaa Reykjavikin näkökulmasta. Saksalaismiehitys oli katkaissut suhteet entiseen emämaahan Tanskaan, elämä laitakaupungilla on ankaraa ja köyhää, suhde liittoutuneiden sotilaisiin on ristiriitainen.

Kirjassa selvitellään kahta erillistä rikosta. Amerikkalaisten sotilaiden suosiman kapakan läheltä löydetään raa'asti pahoinpidelty mies sotilaan univormussa. Merestä nostetaan hukkunut, jonka kuolemaa pidetään itsemurhana, kunnes lääketieteelliset tutkimukset todistavat muuta. Kirjan edetessä viittauksia muihinkin rikoksiin löytyy. Rikoksia limittäin tutkivat poliisit sitovat tarinat yhteen. Kerronta toimii. Kirjan juoni ei ole liian monimutkainen, myös päähenkilöiden persoonia on vähän syvennetty. 

Edellisen kirjan tapaan rikoksia ratkovat islantilaispoliisi Flóvent ja Kanadasta saapunut lännenislantilainen Thorson. Miesten keskinäiset välit lämpenevät ja lähenevät yhteistyön jatkuessa. He tuntevat toisiaan kohtaan tunteita, joille eivät ainakaan aluksi löydä edes sanoja, vaikka homoseksuaalisuus ei poliiseille tietenkään ollut tuntematonta. Miesten väliset suhteet liittyvät myös tämän kirjan rikoksiin. Virallisesta paheksunnasta huolimatta ainakin köyhissä Reykjavikin kortteleissa suhtauduttiin varsin mutkattomasta "miesrakastajiin". 

Kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari osaa asiansa. Kirjan käännös on hyvä. Kirjan kieli on verkkaista ja selkeää. Tarinat kulkevat rauhallisesti eikä edes liikkuminen eri aikatasoissa hankaloita tapahtumien seuraamista.


Arnaldur Indriᵭason
Petsamo
islannin kielestä suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon, 2018

Kuilu - tanskalaiset Suomen sotahelvetissä

"En ollut ryhtynyt sotilaaksi hakatakseni naisia ja lapsia kenttälapiollani kuoliaaksi"

Ei ole kovin montaa ei-suomalaista historiallista romaani, joka käsittelee Suomen kansalaissotaa. Tanskalaisen Kim Leinen romaani Kuilu on yksi niistä harvoista. Kirja ilmestyi suomeksi sopivasti sodan 100-vuosimuistovuonna.  Katriina Huttunen teki kirjan kanssa suomentajana hienoa työtä. Kirjan suomennostyöhön  hän viittaa myös  kirjassaan Surun istukka.

Kuuntelin Kim Leinea  viime vuoden HelsinkiLit-tapahtumassa, viimeiset sivut luin vasta tänä vuonna. On mielenkiintoista, että ne blogistit, joiden arviot kirjasta olen lukenut, kertoivat kirjan imaisseen niin, että lukemista ei voinut keskeyttää. Minä kuin kirjaa osina enkä pystynyt kirjoittamaan siitä heti. Kyse ei ollut vain siitä, että kirja on yli 700-sivuinen järkäle. Sen asiat ovat vaikeita ja niiden käsittelytapa rankka. Kirjan vaikuttavuus on osittain vastenmielisyyttä.

Kirjan päähenkilöt ovat kaksoispojat, Kaj ja Ibn, jotka haluavat lähteä Suomeen kansalaissotaan taistelemaan kommunismia vastaan. Sotaan heitä innoittavat myös tanskalaisten 1860-luvulla käymät sodat Preussia vastaan. Vuosikymmenien takaiset sankaritarinat innoittavat. Tanskalaisille aikoinaan kuulunut Dannevirken myyttinen linnoitus  kummittelee mielessä. Mutta kunniaa ei sodasta löydy.

Kirjan Suomea käsittelevä osuus on kirjoitettu niin taitavasti ja viitteellisesti, että suomalaiset sotaharrastajat tuskin pystyvät siihen tarttumaan. Yksityiskohtia on vältelty, konkreettisia paikannimiä on vähän. Kirjassa toki lähdetään Seinäjoelta. valloitetaan Tampere ja viitataan Jämsän verilöylyyn. Tärkeä hahmo kirjassa on Jämsän teurastajaksi nimetty Mikko. Kirjassa lukija saa katsoa myös vankileirien todellisuuteen. Olennaista ovat sodassa koetut raakuudet. Tanskalaispoikien sotakokemukset olisivat voineet olla ISIS-vapaaehtoisten kokemuksia tämän päivän Syyriasta. Sota turmelee, sota jättää jäljet. Pojat tulevat osallistuneeksi hirveyksiin, joita eivät olisi ennen sotaa voineet kuvitellakaan.

Suurin osa kirjaa tapahtuu kansalaissodan jälkeen. Kirja kulkee läpi sotienvälisen ajan ja päättyy toisen maailmansodan vuosiin. Kirjassa nähdään natsismin nousu.  Veljistä toinen palaa vielä talvisodan aikaiseen Helsinkiin. Sodan alettua Tanska miehitetään ja kaksoset joutuvat taas valitsemaan roolinsa. Kirjan antama kuva Tanskan vastarintaliikkeestä ei ole hohdokas eikä sankarillinen. Vastarintaliike teki yhteistyötä saksalaisten kanssa ja sortui itsekin hirveyksiin. Voisi kuvitella, että näkemys on herättänyt Tanskassa keskustelua..

Kaiken kauheuden keskellä kirjassa on viittauksia muuhun kirjallisuuteen. Yksi niistä on kanteenkin päässyt kuva, joka viittaa kirjan loppupuolella olevaan kohtaukseen, joka tapahtuu Tivolissa. Kohtaus muistuttaa Kolmas mies -kirjan tai -elokuvan huvipuistokohtausta. Kirjan useimmat luvut alkavat Ilmestyskirjasta lainatuilla sitaateille.

Kaikkien vuosikymmenien ajan kaksoset kantoivat sotaa mukanaan.  Julmuudet eivät jääneet sotaan. Kynnys tappaa oli alentunut pysyvästi. Monet kirjan kohtaukset ovat vastenmielisiä lukea. Kirjassa kuvataan seksiä ja väkivaltaa rumasti ja realistisesti. Kirja näyttää ihmisen pahimmillaan. Se kuvaa ihmisen mieltä ja väkivallan kierrettä. Seksuaalisuus ja väkivalta kietoutuvat toisiinsa. 

P.S. Kirjasta opin, että nykyisin näyttelytilana toimiva Nikolain kirkko palveli kaupunginkirjastona sodan aikana. Oppia sekin.



Leine, Kim
Kuilu
suomennos Katriina Huttunen
Tammi, 2018

Evoluutio : miten lajit kehittyvät?

Juha Valste on evoluutiobiologi, joka on julkaissut evoluutiota esittelevän yleisteoksen Evolutio - miten lajit kehittyvät. 200 sivuun on mahdutettu evoluutiokäsityksen historiaa, evoluution todisteita, lajiutumisen ja solunjakautumisen periaatteita sekä kreationistista kritiikkiä. Kirjan on kustantanut SKS. Humanistisen kustantamon ote näkyy ainakin kieliasussa. Kirja on selkeästi ja  monimutkaisia asioita on kuvattu yksinkertaisesti. Tyyli on oppikirjamainen ja jakautuu selkeästi lukuihin.  Huvittava lapsus kirjassa on se, että lukujen numeroinnissa on tapahtunut virhe ja luku 7 näyttää puuttuvan. Muuten kirja on huolellista työtä.

Pedagogiseen tyyliin Valste aloittaa kirjansa kuvaamalla useimmille lukion biologiasta tutulla historialla. Se esittelee Galilein ajatuksia, valistuksen filosofiaa, Lamarckin ajatuksia hankintaominaisuuksien periytymisestä ja päätyy Charles Darwiniin ja Gregor Mendelin perinnöllisyyttä käsitteleviin kokeisiin. Kun luonnontiedettäkin vierastava lukija huomaa ymmärtävänsä asiat, kirja innostaa lukemaan enemmän. Ja vanhan kertauksen lisäksi kirja opettaa paljon uutta. Lukukokemus ei mene pilalle vaikka lukija ei kaikkea ymmärräkään. Geenien rakennetta käsittelevä osuus vaatisi kemian ymmärrystä, mutta kirjan sanoma ei katoa kaavoja ymmärtäisikään.

Kirja korostaa, että evoluutio ei tarkoita kehitystä kohti aina vain monimutkaisempia rakenteita vaan on jatkuvaa ja epätasaisesti etenevää sopeutumista olosuhteisiin. Se erottelee synteettisen ja laajennetun evoluutioteoria, joista ensimmäinen on perinteisempi, yksinomaan geenien merkitystä korostava tapa ajatella evoluutiota. Laajennettu evoluutioteoria huomioi myös ympäristön vaikutuksen. Epigenetiikaksi kutsuttu tieteenala tutkii niitä perinnöllisiä muutoksia, jotka eivät aiheudu DNA-muutoksista. Nämä muutokset liittyvät ympäristön vaikutuksiin. Epigenetiikka täydentää perinteistä evoluutiokäsitystä ja osoittaa, että välillä naurettavana pidetyn lamarckismin ajatuksissa on jotain toimivaa.

Graafinen suunnittelu :
Timo Nummine

Mielenkiintoinen havainto oli se, että kun Carl von Linné esitteli 1700-luvulla kehittämänsä kasvien ja eläin luokittelujärjestelmän, järjestelmään sisältyvää ajatusta ihmisen ja apinan lähisukulaisuudesta ei kukaan pitänyt sopimattomana. Darwinin mallia kohtaan tunnettu vastustus ei siis välttämättä liittynyt ihmisen asemaan luomakunnan kruununa vaan ajatukseen luonnonvalinnasta. Esimerkiksi suomalainen piispa Frans Ludvig Schauman kritisoi kehitysoppia lähinnä siksi, että se antoi ihmiselle oikeuden tuhota toisen ihmisen, koska myös luonnossa näyttää vallitsevan olemassaolon taistelu. Käytännössä hän siis vierasti varsinaisesti sosiaalidarwinismia, ei luonnontiedettä. Nykyisin suuri osa kristityistä ja juutalaisista ei pidä evoluutiota ongelmana. Ei myöskään osa muslimeista.

Valste nostaa kuitenkin kirjassa esiin nykyajan kreationismin puolustautuu kirjassa ehkä turhankin voimakkaasti evoluutiokriitikoiden väitteiltä. Tiedemaailmassa evoluutio on vallitseva teoria, jonka todisteet ovat kiistämättömiä. Valste painottaa, että evoluutio ei ole uskomus vaan painovoimaan verrattava fakta. On samantekevää uskooko ihminen siihen vai ei, se kuitenkin vaikuttaa hänen elämäänsä. Uskonto taas on kokonaan oma elämänalueensa. Kreationistien ajatuksen lisäksi kirja kumoaa myös muita vanhentuneita käsityksiä. Esimerkiksi todetaan, että usein esitetty termi 'luonnon tasapaino' on vailla mitään tieteellistä pohjaa. Luonnossa ei vallitse koskaan tasapaino, vaan kaikki on alituisessa muutoksessa.

Lukija, joka ei ole perehtynyt biologian nykykehitykseen, tajuaa kirjaa lukiessaan, että lajimäärityksiin ei suhtauduta enää kovin tiukasti. Itse asiassa koko käsite on paljon epämääräisempi kuin vanha lukio-opetus antoi ymmärtää.  Lajeja ja alalajeja syntyy, lajit vaihtavat geeniperimää keskenään, poikkeuksellisen ankarissa olosuhteissa sukulaislajien yksilöt saattavat pariutua keskenään, vaikka normaaliolosuhteissa näin ei tapahtuisikaan. Laji on ihmisbiologien tapa tulkita luontoa, ei mikään luonnonlaki. Myös nykyihmisen kehitykseen ovat vaikuttaneet muilta ihmislajeilta saadut vaikutteet, kuten Valste Neandertalin ihmistä tutkineena osaa kertoa. Onneksi kysymys lajeista ja niiden määrityksistä ei kiinnostanut ihmisen varhaisia esi-isiä, joiden risteytymistä vieraiden lajien kanssa saamme osittain kiittää monipuolisesta geeniperimästämme.

Valste, Juha
Evoluutio - miten lajit kehittyvät?
SKS, 2018