Tikapuut - kun isänmaa on sodassa

Kauheilla asioilla voi olla myös hyviä seurauksia. Sota Ukrainassa on lisännyt ukrainalaisen kulttuurin näkyvyyttä. Suomessa on julkaistu parin viime vuoden aikana enemmän ukrainan kielestä käännettyä kirjallisuutta kuin koskaan ennen. Nuoren Jevhenija Kuznjetsovan kirjoista ilmestyi jo toinen suomennus. Pari vuotta sitten ilmestynyt Kysykää Mialta oli ilmestyessään suosikki, toivottavasti myös uutuuskirjaTikapuut

Kirja on pieni, noin 200 sivua ja nopeasti luettava. Kuten Kysykää Mialta -kirjassa, tässäkin puhutaan vakavista asioista kevyesti. Myös tässä kirjassa on värikäs joukko ukrainalaisia sijoittunut lemmikkieläimineen maaseututaloon. Nyt eletään Venäjän hyökkäyksen ensimmäisiä kuukausia Espanjassa. Nuori ukrainalainen Tolik on muuttanut Espanjaan ja luonut siellä menestyksekkään uran. Juuri kun hän on saanut hankittua itselleen talon, jonka voisi muokata unelmiensa taloksi, sota alkaa ja Tolikin äiti, sisar, isoeno, äidin serkku ja sisaren ystävätär asettuvat taloon ja tuovat tuovat ukrainalaisen maailman tullessaan.  Tolikin unelma rauhasta, tyylikkäästä talosta ja omasta elämästä ei toteudukaan. Talo täyttyy ihmisistä, äänistä ja tuoksuista. Etätöitä tekevä Tolik joutuu työskentelemään öisin, koska talon uudet asukkaat eivät anna päiväsaikaan rauhaa. Lopulta hän hän joutuu hankkimaan tikapuut, jotta pääsee kulkemaan rauhassa omaan huoneeseensa.

Kirjailijan tyyliin kuuluu kuvata kirjan ulkoista ympäristöä. Esimerkiksi tomaateista tulee teema, johon palataan kerta toisensä jälkeen. Espanjanlaiset tomaatit eivät tuoksu kuten kotimaan tomaatit. Talon asukkaat päättävät istuttaa omia tomaatteja entiseen suihkulähteeseen. Niiden kasvamista ja hoitoa seurataan tarkasti, tomaateista tulee kuin taideteos.

Sodan alettua vanha elämä tuntuu kaukaiselta, kadotetulta ajalta. Sodan alettua huolet ja murheetkin muuttuvat, ja ennen kaikkea niihin suhtautuminen. Kun kotimaata pommitetaan, ei voi kertoa, että oman elämän suurin huoli on se, että hermostuu isoenonsa käytökseen.  

Ukrainalaisten yhteisö muodostaa oman maailmansa, sen kohtaamiset ulkomaailman kanssa ovat absurdeja. Kun Tolikin amerikkalainen esimies haluaa järjestää rahankeruuillan, jossa ukrainalaiset joutuvat tapaamaan myös Putinia vastustavia venäläisiä. Esimies kuvataan rikkaana typeryksenä, joka yllättäen löytää ukrainalaisen sisältään. Hän haluaa kerätä rahaa, vaikka ei tiedä, mihin ne voisi käyttää ja lähteä rintamalle, vaikka hän ei tiedä sodasta eikä Ukrainasta mitään.  Kirjan ukrainalaiset tuntuvat ajattelevan venäläisistä kuin suomalaiset ennen muinoin, kaikki tuntuvat olevan yhtä pahoja ideologiasta huolimatta. Mielenkiintoista on, että kirjan venäläisten yhteydessä mainitaan yhteydet Viipuriin ja Suomeen.  Lempeä kohtaaminen ulkomaailman kanssa oli, kun suvun naiset järjestivät lantakuskeille borssitarjoilut puutarhaan ja vielä istuivat vahtimassa, että kaikki tuli varmasti syötyä. 

Kirjan keskushahmo on Tolik. Hän on jättänyt kotimaansa ja lähtenyt toteuttamaan unelmiaan. Juuri, kun unelmat ovat toteutumaisillaan, jota murskaa ne. Tolik kärsii syyllisyydestä, ukrainalaisen miehen kuuluisi olla rintamalla, mutta hän ei halua, ei uskalla. Äidin ja muiden sukulaisten saapuminen saa Tolikin tuntemaan itsensä taas araksi ja epäonnistuneeksi lapseksi, vaikka hän oli aiemmin pitänyt itseään nuorena eurooppalaisena menestyjänä.

Kirjailija elää itse pakolaisena Espanjassa ja tuntee pakolaisen elämän. Jatkuvaa uutisten seurantaa, pelkoa kotimaassa olevien puolesta, muistoja ja syyllisyyttä. Pihan tulppaanit ja hortensiat muistuttavat kotipihasta, joka tuntuu olevan saavuttamattomissa.  

Laura Noposen suunnittelma kansi on kaunis ja kirjan tunnelmaan sopiva.

                   

Kuznjetsova, Jevhenija

Tikapuut

Aula & Co., 2024
suomentanut Eero Balk 

Sarjamurhaaja Pohjanmaalla - Tills natten är slut

Ruotsinkielisestä Suomesta on vähitellen muodostumassa Gotlannin kaltainen murhamaa. Idyllinen ja ystävällisten ihmisten maa näyttäytyy mahdollisimman epätodennäköiseltä taustalta hirveille rikoksille. Vastakohta toimii, Pohjanmaalla kuten Ruotsissakin.  Nilla Kjellsdotter on Oravaisissa asuva nuorehko naiskirjailija. Hän kirjoittaa jännityskirjallisuutta salanimen turvin, mutta esiintyy kirjojen kansissa ja naistenlehdissä omilla kasvoillaan.  Hänen kirjoissaan väkivaltaa ei säästellä. Uusimmassakin kirjassa Oravaisten ja Vaasan seudulla liikkuu sarjamurhaaja, joka kaiken lisäksi vielä silpoo uhrejaan.

Kirjan sankarina toimii aiemmista kirjoista tuttua Mija Wadö. Mija on tyypillinen aikamme poliisikirjojen sankaritar, nuori nainen, jolla on traaginen tausta ja sekava parisuhdetilanne. Mija Wadö -kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, jotta pystyy seuraamaan poliisien yksityiselämää. Tässä kirjassa Mijan ja hänen kollegansa Ronnie romanssi etenee ratkaisevasti, mutta ongelmia lienee edessä jatkossakin.

Suomenkielisille, Pohjanmaallakin asuneille, ruotsinkielinen alue on usein tuntematon. Niin minullekin. Kuten arvata saattaa täällä poliisit käyttävät jatkuvasti nuuskaa ja juovat loputtomasti kahvia.  Ruotsinkieliset eivät näyttäydy minään yhtenäisenä ryhmänä, tässä kirjassa esiintyy vaasalainen miljonääri, syrjäisessä metsätorpassa sinnittelevä vanha pariskunta ja surkeassa lähiöasunnossa asuva rikollisesta elämästään irti pyristelevä nuorimies. Vaikka poliisit ja osa uhreistakin asuu Vaasassa, kirja kertoo enemmän ruotsinkielisen maaseudun elämästä, mikä on sille kunniaksi. Oikeaa tämän päivän maaseutua kuvataan kaunokirjallisuudessa liian vähän. Tämä oli ensimmäinen minun lukemani kaunokirjallinen kirja, jossa mainitaan lypsyrobotti. Maaseutu on tämän vuosituhannen maaseutua, jossa aktiiviset ihmiset toimivat ja yrittävät. 

Nilla Kjellsdotterin kirjat muistuttavat minun lukemistani kirjoista eniten Mari Jungstedin Gotlanti-dekkareita. Molemmissa kirja etenee kahdessa tasossa. Poliisien rikostutkinnan lomaan on pitkään lukijalle tuntemattoman murhaajan minämuotoisia muistoja ja kokemuksia.  Lukija pääsee tuntemaan sympatiaa raskaan lapsuuden kokenutta murhaajaa kohtaa. Murhien ymmärtämiseen asti myötätunto ei kuitenkaan veny. Myös Mari Jungstedtin sankaritar Karin Svensson voisi olla Mja Wadön malli. Kumpikin on pakotettu luovuttamaan teini-ikäisenä synnyttämänsä lapsen adoptoitavaksi. Mija Wadön ihailijat odottavat ehkä vielä kiihkeämmin tietoa hänen perhetilanteensa kehittymisestä kuin seuraavasta Pohjanmaalla tehtävästä rikoksesta. 

Kjellsdotter, Nilla
Tills natten är slut
Nordstedt, 2024

 

Kirjallisia kaikuja Keski-Pohjanmaalta

Toholammilla syntyneen kirjailijan Juhani Kellosalon mielestä sanomisen vaikeus on lyönyt leimansa Keski-Pohjanmaan kulttuuriin niin vahvasti, että alueelta ei ole juuri kirjailijoita tullut, ei varsinkaan proosan tuottajia. Seudulla ”kansanmusiikki on ollut vahvoilla, siinähän ei tarvitse sanoa mitään … Lyriikkaakin voi kirjoittaa, sillä siinä voi olla sisäänpäin tai mihin hyvänsä suuntaan kääntynyt ilman että sanoo mitään. Proosaa ei voi tuottaa, koska tarinassa joutuu esittämään ristiriitoja ja esittämään asiaa muutenkin rankemmin.” Kellosalo pohtii, pitäisikö kääntyä eteläpohjalaisten puoleen, jotta ”tuntematon Keski-Pohjanmaa saataisiin kirjoitettua julki”. Onneksi tilanne ei sentään ole ihan niin huono, liittyyhän Kellosalon omakin tuotanto vahvasti Keski-Pohjanmaan henkiseen ja fyysiseen maisemaan. 

Parin viime vuoden aikana Keski-Pohjanmaata on "kirjoitettu julki" ehkä aktiivisemmin kuin aiemmin. Maakunnan lähihistoriaa luotaavat romaanit sisältävät riittämiin Kellosalon kaipaamia ristiriitoja. Kirjoittajina ovat olleet etenkin Keski-Pohjanmaalla asuneet, mutta sieltä muualle lähteneet. 

Tommi Melender syntyi Espoossa, muutti perheensä mukana Kokkolaan ja kirjoitti siellä ylioppilaaksi. Hänen Aurum-romaaninsa kuvaa suomalaisen äärioikeistolaisuuden historiaa 1930-luvulta aina kuvitteelliseen nykyhetkeen asti. Tarinan keskiössä on Kokkolan vanhankaupungin navettatalossa asuva Usvasalmen suku.  Suvun kantaisä oli osallistunut valkoisten puolella kansalaissotaan, mutta kääntynyt myöhemmin kannattamaan kansalaissopua ja vastustamaan ääriajattelua. Hänen poikansa myötäili lapualaisvuosina Kokkola-lehden ympärille ryhmittynyttä äärioikeistolaista joukkoa, kunnes joutui mukaan sen veritekoihin. Kuvitteellisessa nykyhetkessä Suomea hallitsee kansalliskonservatiivinen puolue, joka kieltäytyy päästämästä Suomeen afrikkalaisia ilmastopakolaisia. Tässä poliittisesti jakautuneessa ilmapiirissä myös Usvasalmen suku kiistelee menneisyyden tulkinnasta. Kansalliskonservatiivisen puolueen taustavaikuttaja Paavo kirjoittaa suvun äärioikeistolaisuutta ja sotilaskunniaa korostavaa sankaritarinaa, seuraavaan sukupolveen kuuluva Uuku sille kriittistä vastatarinaa. Parhaiten suvun asiat tietää isomummu, joka vielä 103-vuotiaana muisti kaiken, vaikka haluaisi monet asiat unohtaa. Onko kyse aatteista vai tarinoista?

Anna Englund on syntynyt Kokkolassa. Hänen esikoisromaaninsa Lautapalttoo sijoittuu 1930-luvun Ykspihlajaan.  Aikaan, jolloin Ykspihlajassa oli vielä toimiva asema ja jolloin kansalaissota oli vielä lähellä. Sodasta ei puhuttu, mutta sen kokeneet näkivät edelleen painajaisia eivätkä päivälläkään voineet unohtaa sen kauhuja.  Kirjan nimi ei kuitenkaan viittaa sotaan vaan ruumisarkkujen valmistukseen. Kirjan päähenkilö ja hänen miehensä elättivät itsensä tekemällä kotonaan ruumisarkkuja ja laittamalla vainajia valmiiksi hautausta varten. Kyse oli hautaustoimesta ajalta ennen hautaustoimistoja. Maailmasta, jossa kuolemaa ei piiloteltu. Kirjailija on perehtynyt kuoleman kulttuuriin. Lautapalttoo on kuitenkin ennen kaikkea rakkausromaani, sateenkaarikirja. Eräänlainen aikuisten satu, jossa rakastuminen muuttaa päähenkilöiden elämän ja jossa kaikki osapuolet ovat lopussa onnellisia. Päähenkilö, naimisissa oleva nainen rakastuu toiseen naiseen. Hän jättää siksi miehensä ja muuttaa rakastettunsa luokse Helsingin sallivaan ja boheemiin maailmaan. Kirja ei kuitenkaan aseta avarakatseisen Helsingin vastakohdaksi ahdasmielistä Kokkolaa. Toisenlaiselle rakkaudelle löytyy ymmärrystä myös Ykspihlajasta. Kirjan juoni voi vaikuttaa liian helpolta ja viihteelliseltä, mutta sen ihmiset ovat aitoja ja kokonaisia. Kirja on muistutus siitä, että lakien ja virallisten normien erilaisuudesta huolimatta ihmiset ovat kaikkina aikoina pohjimmiltaan samanlaisia.

Erja Tulasalo vietti lapsuutensa Himangalla ja Kalajoella, myöhemmin hän asui pitkään myös Kokkolassa. Näille paikkakunnille sijoittuu suurelta osin myös hänen esikoisromaaninsa, Oranssi puutarha. Kirjan juoni muistuttaa Lautapalttoota, vaikka sen tapahtuma-aikana on 1990-luku. Lestadiolaisperheissä kasvaneet tytöt rakastuvat toisiinsa, mutta tässä kirjassa rakastavaiset eivät saa toisiaan ja vain toinen heistä pelastautuu vapaamieliseen Helsinkiin.  Toisin kuin Lautapalttoossa, tässä kirjassa Keski-Pohjanmaa näyttäytyy ahdasmielisenä raamattuvyöhykkeenä, jonka kasvatit eivät uskalla erottautua joukosta. Kirja nostaa esiin myös aika ajoin ajankohtaisen turkistarhauskysymyksen. Kysymys oikeudesta elää omanlaistaan elämää laajenee koskettamaan myös eläinten oikeuksia.  Erityisen keskipohjalaista kirjassa on sen kieli, joka on keskipohjalaista murretta. Murteen käyttö romaaneissa onnistuu vain harvoilta, Erja Tulasalo on ilmeisesti yksi näistä taitavista. Kirjan murre on luontevaa ja kaunista, se ei vie huomiota liikaa vaan asettaa henkilöt ja tapahtumat omalle paikalleen. 

Keski-Pohjanmaa näkyy ja elää kirjallisuudessa. Ainakin Kokkolan ja Ylivieskan kirjamessut ovat todiste siitä, että maakunnassa kirjallisuutta arvostetaan ja luetaan. Toivottavasti jatkossa kirjoitetaankin vielä enemmän.

Tekstissä mainitut teokset:

Englund, Anna : Lautapalttoo. Siltala, 2022
Kellosalo, Juhani. Sanasato, 2008
Melander, Tommi : Aurun : romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta. WSOY, 2023
Tulasalo, Erja : Oranssi puutarha. Atena, 2023

 

 

Aurum : romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta

Tommi Melenderin Aurum on kovin erilainen kuin edellä käsitelty Suomaa, mutta näitä kahta yhdistää se, että molemmissa käydään läpi Suomen historiaa Kokkolan perspektiivistä. Aurumin aikajänne on kuitenkin lyhyempi. Tapahtumat alkavat 1930-luvun lapualaisvuosista ja jatkuvat kuvitteelliseen nykytilanteeseen. Aikaan, joilloin  kansalliskonservatiivinen puolue on voittanut vaalit ja muodostanut hallityksen, joka kieltäytyy päästämästä Suomeen afrikkalaisia ilmastopakolaisia ja jolle Suomen kansallismaisema on ilmastotuhoja tärkeämpi asia. Viittauksia nykypolitiikkaan ei voi välttää. Mielenkiintoista oli lukea Kokkolan lapualaisvuosista. Kirjan tapahtumilla oli ainakin yhteys todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Ilman Hannu Kotilan kirjaa Lapuan laki vai laillisuuslinja (SKS, 2022) en tietäisi, että Kokkola-lehti oli äärioikeiston äänitorvi. 1930-luvulla Kokkolassakin kuohui. Keskustelu kävi kuumana ja kyydityksiin osallistuttiin.

Aurum on kuvitteellisen Usvasalmen suvun sukutarina. Suvun perintötalo on vanha navettatalo Kokkolan vanhassa kaupungissa. Suvun kantaisä oli kansalaissodan kokenut mies, joka kuitenkin kannatti kansakunnan yhtenäistämistä sosiaapolitiikan keinoin toisin kuin äärioikeistolaisista kirjoituksistaan tunnettu toimittajapoikansa. Poikakin tarkisti mielipiteensä, kun hän joutui liian lähelle toimintaa puheiden takana. Kirjan kultaa tarkoittava nimi juontaa arvoituksellisellisesta tunnuslauseesta, joka koristaa suvussa kulkevataa kaulakorua. 

Kirja on samalla metaromaani,  kaksi suvun nykyajassa elävää jäsentä kirjoittaa kilpaa suvun vaiheista kertovia romaaneja. Heistä vanhempi, kansalliskonservatiivisen puolueen taistavaikuttaja, Paavo kirjoittaa suvun äärioikeistolaisuutta ja sotilaskunniaa korostavaa sankaritarinaa, nuori Uuku sille kriittistä vastatarinaa. Myös suvussa kulkevan kultakorun alkuperästä esitetään kaksi kilpailevaa versiota. 

Lapualaisvuosien ja sota-ajan jälkeen, kirja kuvaa suurten ikäluokkien maailmaa, koulukiusaamista, opiskelijaelämää ja suvun ensimmäisten akateemisten elämää. Taustalla elää muuttuva ja kaupungistuva Suomi.1980-luvun jälkeen suvun tarinat hajoavat monenlaisten kuplien kertomuksiksi. Sukupäivälliset osoittautuvat ongelmallisiksi, kun turvallisia keskustelunaiheita on vaikea löytää.

Kirjan nimilista on herkullinen, esimerkiksi Kokkola-lehden päätoimittaja on Osvald Penger, Pentti Linkolasta taas käytetään Mestari-nimeä. Kirjassa viitataan lukuisiin aikaukauden kirjailijoihin, useimpiin ilman nimeä. Ainakin 1970-luvun muistavaa lukijaa naurattaa suvun jäsenen kollega, joka on nimetty Heimo Tauriaiseksi. Kirjailija on upottanut tarinaan myös Melenderin suvun jäseniä, joilla tosin ei liene mitään todellisia esikuvia.

Loppulukuun kirjailija on koonnyt romaanisa lukuohjeen. Kirja on eräänlainen kooste, siihen on muokattuna upotettu kohtauksia lukuisten nimeltä mainittujen suomalaisten (mies)kirjailijoijoiden teoksista. Ainakin Tuntemattomasta sotilaasta poimitut henkilöt ja kohtaukset on helppo tunnistaa. Kirjailija itse kuvaa teostaan tehosekoittimessa luoduksi koosteeksi. Yhtä hyvin voisi kuvitella, että kirja on kaleidoskooppi, jossa historia, kirjalliset sitaatit ja fiktio pyörivät muodostaen erilaisia kuvakulmia.

Melender, Tommi
Aurum : romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta
WSOY, 2023

Suomaa - perintömaa

Maria Turtschaninoffin ensimmäinen alkuisille kirjoitettu kirja, Suomaa, on kerännytt ansaittua kiitosta. Loistavien kritiikkien ja varausennätysten lisäksi se on saavuttanut myös Kiitos kirjasta -mitalin. Kirjailijan omilta sukulaisilta kuullut tarinat innoittivat luomaan sukukertomuksen, joka kuljettaa Nevabackan suvun ja sen Kokkolan lähelle sijoittuvan talon tarinat 1600-luvulta nykypäivään. Tapahtumat etenevät episodeina, vuosisata kerrallaan. Kaikkea ei selitetä läpikotaisin.  

Kirja alkaa maagissävyisenä kohtauksena. Siinä suvun kantaisä palaa nuorena miehenä kolmikymmenvuotisesta sodasta ja saa raivattavakseen metsää ja sen vieressä olevan suon.  Uudistilalla ei ole naapureita, mutta asukas ei ole yksin. Mies tekee metsän väen kanssa sopimuksen ja maksaa kalliin hinnan sopimuksen rikkomisesta. Metsän väki on mukana suvun koko historiassa, mutta muuttuu näkymättömämmäksi tarinan edetessä ja lähestyessä nykypäivää. Fantasiakirjana alkanut romaani muuttuu vähitellen sukutarinaksi, jota historia muovaa. 1600-luvun ihmisille maailmassa maahiset, metsän väki olivat todellisuutta, vaikka näkymätöntä. Niiden rooli väheni kun tieto lisääntyi. Mutta usko enteisiin ja toiseen todellisuuteen ei kadonnut kokonaan. Vielä moderneille 1900-luvun sukulaisille linnut saattoivat olla enteitä ja viestintuojia.

Kirjassa kuten elämässä huonot ajat seuraavat hyviä, onni vaihtuu joskus dramaattisen nopeasti ja toiveet muuttuvat pettymyksiksi. Nevabackan asukkaat joutuvat kokemaan isonvihan, 1800-luvun nälkävuodet, kansalaissodan ja toisen maailmansodan. Keuhkotauti teki tuhojaan. Talosta lähdetään Amerikkaan, ja jopa Afrikkaan. Osa lähtijöistä jää, mutta toiset palaavat rahaa ja kokemuksia mukanaan. Terva toi vaurautta, metsänhoito kehittyi ja tekniikka yhdisti asukkaat muuhun maailmaan. Porvoon valtiopäiviä tai itsenäisyysjulistusta ei mainittu. Itse ihastuin siihen, että elämää muuttavien innovaatioiden joukossa oli myös kirjastoauto.

Kirjan luontokuvaus on väkevää. Suo näyttäytyy paitsi salaperäisen orkidean kasvupaikkana myös mystisenä ja houkuttavana paikkana, jossa arkitodellisuuden lait eivät päde. Suokuvaus muistuttaa minua Aino Kallaksen Sudenmorsiammesta ja Rosa Liksomin Everstinnasta. Suo on kaunis ja houkutteleva, mutta myös uhkaava.

Kirjan tarinat olivat koskettavia. Henkilöt kokonaisia ihmisiä, joita elämä muokkasi. Nevabacka oli koti, josta lähtevät kantoivat sitä mukaan. Tarina tiheni loppua kohden, 1900-luvun muutokset olivat dramaattisia ja samalla osa lukuisten suomalaisten yhteistä historiaa. Talo kukoisti sotaa edeltävänä aikana, amerikanrahoilla oli rakennettu saha, pihan ympärillä kahdessa talossa asui perheen kolme sukupolvea ja palvelusväkeäkin oli. Mutta sota vei mennessään nuoret miehet, nekin jotka eivät olisi koskaan tahtoneet kotipitäjäänsä jättää. Kuinka monen suomalaisen maatalon tulevaisuuden suunnitelmat katosivat sodan melskeisiin! Kaupunki ja työura kutsuivat nuoria ja talon viimeiset asukkaat vanhenivat.  Rakennukset ränsistyivät, navetta tyhjeni ja pihalla liikkui vain kissa. Pariin lukuun tiivistyi Suomen autioituvan maaseudun tarina. Luvut sattuvat ainakin niiden sydämeen, jotka ovat joutuneet miettimään oman sukutalonsa kohtaloa. Samalla ne kuvaavat myös vanhenevan ihmisen yksinäisyytta ja kosketuksen kaipuuta suorastaan raastavalla tavalla. Minä itkin kirjan luettuani niin, että lähellä olevat ihmiset pelästyivät.

Valitettavasti en pystyisi lukemaan kirjaa alkukielellä. Puutteellinen ruotsintaitoni ei tavoittaisi kirjan sävyjä enkä etenkään suomenruotsalaisia murteita.  Kiitän kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomia kauniista kielestä. Jäin miettimään käännöskirjan nimeä. Minä olisin säilyttänyt kirjan alkuperäisen nimen oli Arvejord, perintömaa. Vaikka suo oli kirjassa keskeinen, suvun ja maan yhteyttä korostava nimi kuvaisi kirjaa paremmin. Minulle kirja puhui vahvimmin suvusta, perheestä ja maasta. Ehkä kääntäjä on valinnut uuden nimen sen sointuvuuden mukaan.

Keskipohjalainen minussa ihmetteli sitä, että suolla kasvavaa lakka kutsuttiin kirjassa valokiksi eikä käytetty ksiitäeskipohjalaisia murresanoja (nevamarja, lintti).  Mutta kuten sanottua, en hallitse ruotsin murteita.

Aikuisten kirjaksi Suomaa on poikkeuksellisen kauniisti ja näyttävästi kuvitettu. Tunnelmalliset piiroskuvat on tehnyt Sanna Mander, Maria Turtschaninoffin nuortenkirjojen kuvittaja.

Turtschaninoff, Maria
Suomaa
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi, 2022

Lautapalttoo - rakkautta ja kuolemaa

Anna Englund on Kokkolassa syntynyt esikoiskirjailija,  joka sijoitti romaaninsa Lautapalttoon kotikaupunkiinsa. Kirjan keskeisin tapahtumapaikka on Kokkolan satama-alue Yksipihlaja, eli, Pihlaja kuten kirjassa sanotaan.  Kirjan tapahtuma-aikana on 1930-luvun alku. Kirja kuvaa hienosti aikakautta ja ympäristöä. Vanha Pihlaja alkaa elää.
 

Kirjan yleiskieli on kaunista ja selkeää,  murre luontevaa Keski-Pohjanmaan murretta,, Kirjailija hallitsee kotiseutunsa kielen. Hän oli myös perehtynyt Kokkolan historiaan, ainakaan minä en huomannut kirjassa mitään virhettä. Itse opin kirjasta, että Yksipihlajasta kulki Kokkolaan myös henkilöjuna. Kirjan luettuani tarkistin, että juna oli kulkenut 1980-luvun alkuun asti vaikka itse asemarakennus olikin silloin jo purettu.

Kirjassa muistutetaan siitä, että 1930-luvulla kansalaissota oli vielä kovin lähellä. Sota ja siihen liittyvät hirmuteot koskettivat myös Keski-Pohjanmaan miehiä. Koetut kauhut pysyivät niitä kokeneiden unissa, eivätkö unohtuneet päivisinkään. Sodasta ei puhuttu, mutta se oli läsnä.

Lautapalttoo-nimi tarkoittaa ruumisarkkua. Kirjan päähenkilö Elena ja hänen aviomiehensa Ilmari elättivät itsensä tekemällä ruumisarkkuja. Ilmari tekee arkut, Elena ompelee ja sisustaa ne, hän myös pukee ruumiit. Kyse on Ilmarin perheen perheyrityksestä. Äkkiä en muista toista suomalaista kirjailijaa, joka olisi yhtä tarkasti kuvannut ruumisarkkujen valmistusta tai hautausurakoitsijoiden työtä. Kirjailija on ollut pitkään kiinnostunut kuolemaan liittyvistä perinteistä ja ajatuksista js perehtyneisyys näkyy. Ennen ainakin maaseudulla  Ilmarin ja Elenan kaltaisia ammattilaisia arvostettiin ja tarvittiin. Oman pitäjän ammattilaiset tekivät ja sisustivat ruumisarkut kotonaan.  Ei ollut tavatonta, että vierailijat saapuivat paikalle, kun talon tuvassa viimeisteltiin ruumisarkkua. Näistä ammattilaisista sitten kehitys johti nykyisiin hautaustoimistoihin. Kirja kuvaa asiallista, mutta kunnioittavaa suhtautumista kuolemaan.   

Lautapalttoo on kuitenkin ennen kaikkea rakkausromaani, kolmiodraama. Kun helsinkiläinen valokuvaaja Lydia tulee puhumaan Elenalle sukulaisensa hautajaisista, Elenan koko elämä muuttuu. Salamana alkanut rakkaus murtaa kaikki rajat. Rakkauden vuoksi Elena uskaltaa jättää miehensä ja seurata Lydiaa Helsinkiin. Helsinki, jossa Elena pääsee Lydian mukana sukeltamaan boheemeihin taiteilijapiireihin, näyttäytyy vapaamielisenä ja vähemmistöjä sallivana maailmankaupunkina, jossa kieltolaki ei häiritse juhlintaa.  Loppujen lopuksi kirjan luettuaan lukija huomaa kuitenkin ajattelevansa neiti Marplen tavoin, että ihmiset ovat suurissa kaupungeissa ja pienissä kylissä aivan samanlaisia. Suvaitsevaisuutta ja elämän ymmärrystä löytyy kaikkialta. Vaikka Elena joutuukin Kokkolassa vaikeuksiin rakkautensa vuoksi, hän löytää tukea ja ymmärrystä sieltä, mistä vähiten sitä kuvitteli löytävänsä. On hienoa, että myös historiaan sijoittuvissa romaaneissa huomioidaan sateenkaarinäkökulma. Näkökulma vain helposti korostuu niin, että vain homo- ja lesbosuhteet näyttäytyvät kirjoissa todellisina rakkaussuhteina. Heterosuhteet tuntuvat tässäkin kirjassa olevan vain sovinnaisia kompromisseja, joita solmitaan lasten tai taoudellisen turvallisuuden vuoksi. Tavoitteena on ilmeisesti osoittaa, miten vääristäävltä yksipuolinen rakkauskuvaus voi tuntua.

Anna Englund on itse haastatteluissa kertonut, että hän halusi kirjoittaa homotarinan, jolla olisi onnellinen loppu. Kirjaa koskevissa blogeissa kirjan loppuratkaisun helppoutta on krittisoitu epäuskottavana. Olisiko lesbosuhdetta todellisuudessa hyväksytty 1930-luvulla? Ehkä ei, mutta minusta juuri Keski-Pohjanmaalle sopii tarina, jossa rakkausasioihinkin suhtaudutaan kiihkottomasti ja jossa toisten ratkaisuihin ei puututa. Muistan maakunnasta elämäntarinan, jossa morsian tutustui omissa kihlajaisissaan sulhasensa naapurimieheen ja rakastui niin, että alkuperäisen kihlattunsa sijasta avioituikin tämän naapurin kanssa. Ei tästäkään tarinasta syntynyt kaksintaistelua tai oikeusjuttua. Alkuperäinen sulhanen löysi uuden vaimon ja parit asuivat samalla kyllä vuosikaudet. Suuri draama ja tunteenpurkaukset eivät sovi Keski-Pohjanmaan maisemaan.

Kirjan kansi on kaunis. Sen suunnittelija Elina Warsta on palkittu graafikko ja lastenkirjojen kuvitta. Hän asuu ja työskentelee Kokkolassa.

 

Englund, Anna
Lautapalttoo
Siltala, 2022

Meitä vastaan rikkoneet - uskonnon uhri vai kauneusihanteen

Camilla Nissinen on kirjoittanut esikoisromaanin, joka  haastattelujen mukaan perustuu vahvasti hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Kirjailija on jättänyt taakseen Jehovan todistajien maailman, jossa hän vietti kaikesta huolimatta ilmeisen turvallisen lapsuuden. Hänen elämäänsä on määrittänyt myös syömishäiriö. Kirjailija on kertonut pakonomaisesta laihduttamisesta ja psykiatrisella osastolla viettämästään ajasta Kirjan vakuutetaan silti olevan fiktiota. Tekstin lomassa on sitaatteja Jehovan todistajien julkaisuista ja heitä käsittelevistä artikkeleista. Kirjan lopussa on asianmukainen lähdeluettelo.

Kirja etenee vuorolukuina. Vuoroin kuvataan lapsuutta ja kouluaikaa pienellä paikkakunnalla, vuoroin myöhempää elämää psykiatrisella osastolla, syömishäiriöpotilaana. 

Lapsuus osio alkaa kuudesluokkalaisen koulunvaihdoksesta, pienestä koulusta vähän suurempaan. Kotona eletään Jehovan todistajien opin mukaan, koulussakin tytär tuntee olevansa erilainen, jehova.  Usko edellyttää tiukkaa rajojen vetämistä. Tunnollinen nuori haluaa lähteä selvitä kaikesta. Hän kiertää kentällä, kulkee ovelta ovelle jakamassa lehtiä ja toistamassa ulkoaoppimiaan uskonkappaleita. Tavoitteena olisi julistaa, kertoa ja todistaa uskosta sekä elää elämää puhtaasti yhteisön edellyttämällä tavalla. Sen kanssa ristiriidassa oli nuoren halu sulautua ja elää samanlaista elämää muiden nuorten kanssa. Koulukuvaukset riipaisevat ja herättävät muistumia omasta nuoruudesta. Yksinäisyyttä ja erilaisuutta kokevien tunteet ovat samanlaisia, syystä riippumatta. Koulussa tunnollinen tyttö pärjää hyvin, mutta äidiltä ei saa kiitosta hyvistä numeroista. Äiti kantaa huolta tyttären ylipainosta ja mahdollisista maailmallisista ystävistä.

Psykiatrisen klinikan elämä on arkista, mutta siellä pelastataan elämää. Syömishäiriöpotilas ei tunne olevansa sairas. Hän piilottelee ruokaa ja oksentaa salaa. Vähitellen hänet laitetaan vastakkain tosiasioiden kanssa. Hoito tehoaa, mutta ei tee ihmeitä. Syömishäiriö ei ole koskaan kokonaan ohi. Sairauskuvaukset tuntuvat autenttisilta, uskottavilta. Tämä kirja ei kaunistele syömishäiriöitä vaan näyttää sen rumimmillaan. Kun kaikki energia kuluu lihomisen välttämiseen, voimaa ei riitä siivoamiseen, itsestähuolehtimiseen tai sosiaalisuuteen. Ahminta ja oksentelu ovat pakkomielteitä, jotka hävettävät. Sairaus tekee rumaksi ja vanhentaa, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Elämästä kuolee kaikki elämä pois.

Kotiolojen ja uskonnollisen yhteisön kuvaus jää mietityttämään. Koti on hyvä ja vanhemmat pyrkivät tarjoamaan lapsillleen parasta. Tasaisen isän sijasta kotia kuitenkin hallitsee ristiriitainen ja ulkonäköpaineista kärsivä äiti, joka siirtää sairaan ruokasuhteensa seuraavalle sukupolvelle. Menestyvä isoveli tarkkailee pyykkilautavatsaansa, päähenkilö on vähällä kuolle syömishäiriöön.

Äidin tarinaa ei kerrota, hänen persoonansa jää kirjassa selitystä vaille. Hän ei ole paha, mutta omien lastensa kasvattajana avuton vaikka työskentelee päiväkodissa ja on siten kasvattamisen ammattilainen. 

Kirjan henkilökuvaus on varsin ohutta. Päähenkilö ja hänen tunteensa ovat vahvat, muut ihmiset näyttävät yksiulotteisilta statisteiltä. Tämä ehkä kuvaa hyvin syömishäiriöisen maailmankuvaa. Ruoka ja omat pakkomielteet täyttävät mielen, muut ihmiset eivät hahmotu.

Uskonnollinen yhteisö voi lisätä ulkonäköpaineita, vaikka luulisi päinvastoin. Yhteisö on pieni ja kun tavoitteena on avioitua nuorena toisen yhteisön jäsenen kanssa, nuoret naiset joutuvat kamppailemaan ankarasti harvemmista miehistä. Epäilemättä Jehovan todistajien kiertämisvelvoite pakottaa huolehtimaan ulkonäöstä. Kun jokainen edustaa itsensä lisäksi myös koko yhteisöä, ulkoisen olemuksen täytyy olla kunnossa. Ehkä yhteisössä myös korostetaan ajatusta "ruumiin temppelistä" huolehtimisesta ja kurinalaisuudesta. Yhteisä tarkoittamattaan vahvistaa ulkonäköpaineita ja edesauttaa syömishäiriön syntyä. Valtakunnansaleissa on paljon peilejä. Elämä tiukassa uskonnollisessa yhtesössä on turvallista mutta tiukkaa. Päähenkilölle ruoasta kieltäytyminen, pakonomainen laihduttaminen on keino rajata elämästä edes joki alue, josta voi itse päättää.

Iloitsin siitä, että tässä kirjassa ei puhuttu seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai uskonnollisten johtajien julmuudesta. Nämä teemat ovat jo kärsineet inflaation. Tässä yhteisössä toimii tavallisia ihmisiä, joilla on tavallisia paheita. Yhteisö  pyrkii tukemaan jäseniään, vaikka ei aina oikealla tavalla. Lämmin yhteisö myös tarjoaa turvaa. Lukijaa ei hämmästytä, että yhteisö kohtelee naisia ja miehiä eri tavoin. Naisia rangaistaan helpommin sääntöjen rikkomisesta, mutta eivät miehetkään ole rangaistusten ulkopuolella. Yhteisössä menestyvät nuoret miehet näyttäytyvät tunnekylminä hahmoina. Kirja myös sivuaa kipeää erottamiskäytäntöä. Edes oma perhe ei pidä yhteyttä uskonnollisesta yhteisöstä eronneisiin ja erotettuihin. Tätäkin käytäntöä perustellaan rakkaudella. 

Nissinen, Camilla
Meitä vastaan rikkoneet
Tammi, 2023

Himmelsgården - rikoksia Pohjanmaalla

Kjellsdotter, Nilla
Himmelsgården
Nordtedts, 2023

Viime vuosina olen innostunut eniten suomenruosalaisista jännityskirjoista. Eva Frantzin ja Karin Erlandssonin dekkarit ovat kuvanneet pienten suomenruotsalaisten kaupunkien elämää ja rikoksia. Oravaislainen Nilla Kjellsdotter (kirjailijanimi) kuvaa Karin Erlandssonin tavoin rikoksia ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Mutta hänen rikoksensa eivät sijoitu puukaupunki-idylleihin vaan maaseudulle. Stenparken sijoittui Oravaisiin, uusin Himmelsgården naapuriin Pensalaan. Nykyajan yhteiskunnasta ja palveluista kertoo se, että poliisit saapuvat aina Vaasasta. Maalaispoliiseja nyky-Suomessa ei ole. Ei edes Pohjanmaalla.

Minulle tämä Kjellsdotterin ruotsinkielinen maailma on vieras vaikka olenkin kasvanut Keski-Pohjanmaalla. Kirjojen kautta haluan tutustua minulle vieraisiin naapureihin. Yllätyksiä  näistä ruotsinkielisistä kylistä ei sinänsä löydy. Elämä on työteliästä, yrittäjyys on kunniassa. Suomenkielisessä maailmassa kasvanut hämmästelee jatkuvaa nuuskan käyttöä. Ruotsinkielisen kylän läpi kulkee aina välillä suomea puhuvia ihmisiä. Himmelsgården-romaanissa Oravaisten vastaanottokeskus on keskeinen paikka. Kaikki paikalliset eivät suhtaudu myötämielisesti pakolaisiin, myös ruotsinkielisellä alueella on joukkoja, jotka haluaisivat ajaa pakolaiset ainakin paikallisten naisten lähettyviltä. Kieliryhmien erot eivät ole niin suuria kuin voisi kuvitella.

Himmelsgården on oikeastaan jo Kjellsdotterin Pohjanmaan rikoksia kuvaavan sarjan kolmas osa vaikka kirjan kannen perusteella sitä voisi pitää toisena osana. Sarjan ensimmäisen osan julkaisi pieni pohjalainen kustantaja, toisena osana ilmestyneestä Stenparken-kirjasta lähtien sarjaa on julkaissut ruotsalainen Norstedts, joka ei huomioi vaatimattomasti julkaistua ykkösosaa. Sarjan päähenkilö on nuori naispoliisi Mija Wadö. Tyypillinen nykydekkarien päähenkilö, urheilullinen ja älykäs nuori naispoliisi, jonka yksityiselämä on tuntuu olevan jatkuvassa solmussa. Tavanomaisten parisuhdeongelmien lisäksi Mija Wadön elämää raskauttavat lapsuuskokemukset.  Koti on ollut ankaran uskonnollinen, nuoruuteen liittyy katkeria kokemuksia ja suhteet vanhempiin ovat olleet kokonaan poikki nuoruudesta lähtien. Mijan nuoruuden tarinaa keritään kirjoissa vähitellen auki. 

Himmelsgården-nimi viittaa vapaakirkollisen yhteisön ylläpitämään leirikeskukseen, joka on kirjan keskuspaikka. Leirikeskuksessa on kovia kokeneille teinitytöille suunnattu leiri, jonka osallistujista yksi katoaa ja muutkin näyttävät olevan vaarassa. Raamattuvyöhykkeeksi kutsutulle alueelle juoni tietysti sopii hyvin. Uskonnollisen yhteisön lisäksi tapaukseen tuntuvat liittyvän niin myös pakolaiskeskus ja sen vastustajat kuin naapurissa asuvan romukauppiaan kadonnut vaimokin. Vihjeitä ja johtolankoja on paljon, hetkittäin tarina vaikuttaa jopa sekavalta. Nykyisyystason poliisitutkinnan kuvausta katkovat minämuotoiset takaumat, joiden kertoja ja yhteys itse tarinaan selviää vasta vähitellen.  Tavanomaisa tyylikeinoja sekin.

Mija Wadö -sarjan epäilemättä vielä jatkuu, ehkä pitkäänkin. Kirjat liittyvät kiinteästi toisiinsa. Lukija odottaa yhtä paljon Mijan oman tarinan avautumista  kuin rikosten selviämistä. Ainakin minä odotan innolla kirjallisia vierailuja Pohjanmaan rannikolla.

Ilonen talo - perhehelvetti

Onkeli, Kreetta
Ilonen talo
WSOY, 1996
 

Joskus on hyvä palata takaisin kirjoihin, joita on joskus lukenut. Luin aikanaan Kreetta Onkelin kohutun kirjan Ilonen talo tuoreeltaan 1990-luulla. Kirja oli oli jättänyt vahvan jäljen ja sen idea oli suunnilleen mielessäni. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumat ja kaikki juonen ykistyiskohdat olivat pyyhkiytyneet mielestäni. 

Ilmeisen omaelämäkerrallinen lapsuuskuvaus ja kehityskertomus ei ole menettänyt tehoaan vuosien varrella. Minämuotoon kirjoitettu kasvutarina sijoittuu Luhankaan, joka on joskus mainittu Suomen kauneimmaksi kunnaksi. Kahden tyttären poliisi-isä kuolee eikä yksinhuoltajaksi jäänyt äiti kyennyt huolehtimaan lapsistaan.  Äiti oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen. Miehet käyttivät käyttivät häntä hyväkseen eikä kukaan puolustanut.  Tyttäret joutuivat puuttumaan äidin moneen itsemurhayritykseenkin. Vaikka näkökulma olikin tyttären, äidin tarinaakin vähän avataan. Kuten niin usein, ongelmat periytyvät. Kirjan kuluessa päähenkilö ja minäkertoja varttuu 8-vuotiaasta koulutytöstä parikymppiseksi.

Uuden lukukerran jälkeen minua hämmästytti eniten se, että kirja sijoittui (minulle) varsin läheiseen aikaan. Kirjassa mainitaan Ruotsin Kaarle Kustaa ja Silvia sekä Tiina Lillak. Kirjan  tapahtumat sijoittuvat siis 1970- ja 1980-luvuille. Mielenkiintoinen sattuma oli, että kirjassa mainittiin poliitikko Pekka Paavola, jonka kuolema uutisoitiin samaan aikaan, kun aloitin kirjan uudelleen. Kirja on aikaansa sidottu vaikka sen keskushenkilöt ovatkin sidottuja oman elämänsä kuvioihin. Muu maailma julkkiksineen on jossakin muualla.

Omituista kyllä, luettuani kirjan uudelleen näin siinä paljon enemmän toivoa ja välittämistä kuin olin kuvitellut. Kaikesta huolimatta pieni yhteisö ei jätä ongelemaperhettä täysin heitteille. Naapurit valvovat, likaisia lapsia kutsutaan pesulle ja lapsia sijoitetaan myös sijaiskoteihin. Lapset eivät pidä asioihin puuttuvista naapureista eikä elämä sijaiskodeissa ole mukavaa, mutta lapsia ei jätetä kokonaan heitteille. Ilmeisesti pienessä yhteisössä ei katsota sivuun eikä ohi. Yhteisö huolehtii omistaan, kaikesta huolimatta. Kirjan lapset eivät joudu hyväksikäytön uhteiksi, vaikka sijaiskodin isä heitä katseleekin vastenmielisesti. Seksuaalinen väkivalta ei kohdistu lapsiin, vaikka he joutuvatkin sitä näkemään. Tämän ajan lukija tuntee outoa helpotusta. Vaikka elämä on kauheaa, kaikkein pahin ei kuitenkaan tapahdu. Vai onko niin, että kirjoissa ja elokuvissa on tapahtunut sama raaistumiskehitys? Uusissa kirjoissa rankkoihin lapsuuskokemuksiin sisältyy aina väkivällan ja seksin kuvauksia, muu tuntuu kevyeltä. Surullista.

Myös kirjan sanasto sai miettimään ajan kulkua. Tartuin kirjaan uudelleen siksi, että kokemusasiantuntijoita käsittelevä artikkeli mainitsi kirjan esimerkkinä suhteellisen uudesta kirjasta, jonka tekstissä mainittiin n-sana. Tämänkin asian olin unohtanut. Voi olla, että 1990-luvulla en ollut kiinnittänyt asiaan edes huomiota. Kirjan tapahtuma-aikana sana oli ainakin lasten suussa vain yksi sana toisten joukossa. Kustantajan tavoin olen nyt samaa mieltä siitä, että yhden sanan perusteella kirjoja ei pidä tuomita. Ei varsinkaan silloin, kun ne kuvaavat aivan toisenlaista aikaa. Läheistäkin.

Kirja on ohut, nopeasti luettava. Teksti on todentuntuista. Päähenkilön varttuminen tuntuu tekstissä. Kerronnanomaisuutta lisää se, että pilkkuja on tekstissä käytetty säästellen. Kirjan lopussa lukija toivoo, että huono-osaisuuden ketju viimeinkin katkeaisi, mutta ... Kuka tietää.

Opetuslapsi - Marian kosto

Kun Kari Hotakainen kirjoittaa kirjan, se on aina tapaus.  Kirjaston varausjonot kestävät ja kriitikot kehuvat. Minä sain viimeinkin luettua viime vuonna ilmestyneen Opetuslapsen. Se on nähty ainakin ulkopuolisuuden ja osattomuuden kuvauksena. Tai keskiluokkaisen elämäntavan kritiikkinä. Kuvauksena ulkokultaisuudesta ja tyhjistä arvoista. Ainakin se heijastelee kyynisyyttä ja kyllästyneisyyttä. Edellisen kirjan, Tarinan, tavoin kirjailija kirjoittaa avoimen yhteiskunnallista tekstiä. Viimeksi oli kyse yhteiskunnan hajoamisesta, maaseudun tyhjenemisestä, kuluttamisesta. Asioita tarkasteltiin yhteisön, asujaimiston näkökulmasta. Tällä kertaa asioita katsotaan yksilönäkökulmasta.

Kirja kertoo nuorehkota naisesta, Mariasta, joka on jäänyt elämässä ulkopuoliseksi. Vaikeassa kodissa elänyt tyttö oli otettu huostaan ja päätynyt ulkoisesti erinomaiseen, keskiluokkaiseen kotiin. Sijoitus ei onnistunut, lapsi jäi vieraaksi uudessa kodissaan, koki ettei häntä rakastettu. Myös ympäristö kohteli häntä huonosti. Viha ja katkeruus patoutuivat, kunnes aikuinen Maria halusi kostaa. Kosto ei kohdistu vain rakkaudettomiin sijaisvanhempiin vaan rangaistus kohdistuu kaikkiin häntä tai hänen ainoaa ystäväänsä loukanneisiin. Esimerkkinä liian pienen roolin antanut näytelmäryhmän johtaja. Yritän saada kiinni kokonaisvaltaisesta vihasta. Sellaisesta, jossa rikkinäinen ja itsetuntoa vailla oleva ihminen näkee kaiken henkilökohtaisena loukkauksena ja lopulta hajoaa. Ymmärsin periaatteessa, mutta sittenkin tarinasta puuttuu jotain. Vaikka sekä taustaa että kostoa kerrotaan monesta eri näkökulmasta. Puheenvuoron saavat niin kostaja kuin koston kohteetkin.

Kirjailija rakentaa tarinaa taitavasti, kuten aina. Tapahtumat eivät kuulosta täysin uskottavilta vaikka maailmassahan voi tapahtua mitä tahansa. Miksi ei sitten juuti tätä. Kieli on taitavaa ja huolellista. Ehkä liiankin taitavaa. Kirjailija ei voi olla harrastamatta sanallista kikkailua, kuten ilmaisusssa "yksinäistynyt oman elämäntyylinsä ytimeen". 

Vasta kirjan lopussa tajusin, että en ollut ymmärtänyt kirjan nimeä. Kenen opetuslapsi Maria oli? Kirjassa viitataan paljon kristilliseen perinteeseen, tekstissä on viittauksia Raamattuun.  Jeesuksen opetuslapsiinko nimi viittaa. Vai onko niin, että rakkautta vaille jääneet ulkopuoliset ovat aina valmiita pahan opetuslapsiksi? Tästä kirjasta Hotakainen on karsinut kerronnasta huumorin ja pehmeän inhimillisyyden. Niiden takia lukijat rakastivat Juoksuhaudan tietä ja Ihmisen osaa. Kertomus on lohduton, lukija ei tunne halua samaistua keneenkään. Kostossaan Maria ei saa kenenkään sympatioita puolelleen.  Kirjan lopussa todetaan, että Maria  "on astunut rajan yli, passitta".  Hänellä ei ole enää paluuta. Kirja antaa kuvan lohduttomasta maailmasta, jonka ihmiset ovat kyvyttömiä huutamaan edes apua. Mitä he tarvitsevat? Armoako.

Hotakainen, Kari
Opetuslapsi
Siltala, 2022

Kysykää Mialta - Ukrainan naisten kesäloma

Käsiini osui uutuuskirja, ukrainalainen romaani Kysykää Mialta. Ukrainalaisia, ainakaan ukrainan kielestä käännettyjä kirjoja en ole koskaan aiemmin lukenut. Tämän kirjan lisäksi löysin Helmet-tietokannasta kaksi ukrainasta  suomeen käännettyä aikuisten  romaania. Eero Balkin suomentamia nekin. Suomennoksia saattaa nyt olla tulossa enemmänkin. Nyt käytävän sodan harvoja positiivisia seurauksia lienee se, että ukrainalainen kirjallisuus ja kulttuuri laajemminkin tulee tutummaksi.

Kysykää Mialta ei ole mikään kiintiökirja, jota luetaan vain myötätunnosta Ukrainan kansaa kohtaan. Kirja on hieno lukemus, toivottavasti sen tekijältä, kirjailija Jevhenija Kuzjetsovalta käännetään muitakin kirjoja. Kysykää Mialta on kiinnostava ja viehättävä kirja. Se on kirjoitettu ihanan kevyeen tyyliin. Kirjan lukee nopeasti, mutta jää ajatuksiin.

 

Kysykää Mialta on naisten kirja. Se kertoo neljän, kirjan alussa kolmen sukupolven naisista, jotka viettävät viettävät kesää murattien ja vadelmapensaiden peittämässä talossa jossakin Ukrainan maaseudulla. Puutarha on kuin viidakko, omenatarhan puut peittivät heinään, väkevä maa kasvaa marjoja ja hedelmiä. Taloa ja sen elämää hallitsee 96-vuotias isoäiti. Nuorempien naisten täytyy tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Mennäkö naimisiin? Matkustaako maan ääriin? Pidänkö lapset vai teetänkö abortin? Kuunnellako sydäntä vai järkeä? Mukana on tietenkin naisille tärkeitä miehiä. Isoisä,  legendaarinen puiden istuttaja, elää vahvasti muistoissa.  Nuorista miehistä on apua katon korjauksessa ja lapsiakin he saavat aikaiseksi. Yllättäviä vieraitakin taloon saapuu. Kaiken yläpuolella on muutosten uhka. Vietetäänkö isoäidin luona viimeistä kesää? Kuka ottaa ohjat, jos isoäitiä ei enää ole.

 

Parin vuoden takainen Ukraina näyttäytyy vehmaana, toimeliaana ja kansainvälisenä maana. Perheen nuoret asuvat välillä ulkomailla ja tuovat sieltä uusia perheenjäseniä tullessaan. Villiintyneen talon puutarhaan kokoontuu kansainvälinen, laajennettu perhe. Maailma on avoin. Sotaa käydään jossain kaukana (Itä-Ukrainassa), mutta siitä ei paljon puhuta. Kotimaa on kuitenkin rakas, sen saa huomata englantilainen ex-anoppikin, jonka mielestä Ukraina on vain yksi niistä valtioista, joka jäi romahtavan Venäjän elle.

 

Kaikkea ei tarvitse sanoa suoraan, ei omista eikä valtakunnan asioista.

Kuznjetsova, Jevhenija
Kysykää Mialta
suomentanut Eero Balk
Aula & Co, 2022

Päivä vain ja hetki kerrallansa - evankelisen perheen tyttärenä

Lestadiolainen herätysliike on tuottanut melkoisen määrän kirjallisuutta ja elokuvia. Herätysliikkeen piirissä kasvaneet ja siitä etäisyyttä ottaneet ovat kirjoittaneet kokemuksiaan ahdistavasta uskosta ja uskonnon varjolla tehdyistä vääryyksistä. Muiden herätysliikkeiden vaikutus ei näy ainakaan nykykirjallisuudessa yhtä suorana. Esimerkiksi evankelinen herätysliike, jonka opillisista kiistoista on kirjoitettu paljon, ei ole juurikaan synnyttänyt "uskonnon uhrien kirjallisuutta".

Nyt käsiini osui Helena Ylikotilan omakustannekirja Päivä vain ja hetki kerrallaan. Tämä kirja kertoo perheestä, jonka elämää evankelinen herätysliike määritti. Kotona pidettiin seuroja, oltiin uskovaisia ja käytiin isoilla juhlilla. Uskonto rajoitti, mutta myös antoi ystäviä ja sisältöä elämään. Ruumiillinen kuritus, synnistä ja maailmallisuudesta varoittelu ja helvetillä uhkailu jättivät herkän tytön mieleen pelkoja, joita aikuisiällä käsiteltiin terapiassa. Pahimmalta lasten kohtelulta sentään säästyttiin vaikka epämiellyttävän saarnamiehen niljakas käytös ahdistikin. Kirjan kirjoittaminenkin lienee alkanut halusta selvittää omia kipeitä tunteita ja muistoja.

Romaani kertoo kirjoittajan vanhempien tarinat ja jatkuu hänen omana kehityskertomuksenaan. Vanhemmat olivat sota-ajan sukupolvea, kirjoittaja itse sodan jälkeen syntynyt. Lapsuuden ja suuren sisarusparven vaikutus käy selväksi. Tarinaa kertovat vuorotellen isä, äiti, itse kirjoittaja ja hänen nyt jo edesmennyt siarensa. Paikkakuntalaiselle, perheen ainakin pinnallisesti tunteneelle tulee kirjaa lukiessa omituinen olo : päähenkilöiden ja sisarusten nimet on vaihdettu vaikka he ovat täysin tunnistettavia. Perheen ulkopuolisten henkilöiden nimiä on sen sijaan säilytetty. Ratkaisu tuntuu erikoiselta ja nimenmuutokset tarpeettomilta. Monta itsellenikin tuttua henkilöä oli kirjassa nimeltä mainittu. Siitä tunnisti myös useita paikkakuntaa kuohuttaneita onnettomuuksia. Nimenmuutoksilla kirjoittaja halunnee korostaa tekstin henkilökohtaisuutta. Kyse on hänen tulkinnastaan, fiktiosta eikä varsinaisista muistelmista.  Fakta antaa tapahtumille raamit, tulkinta on kirjoittajan omaa. Tarinaa ja ympäristöä tuntemattomalle kirja voi hankalasti luettava, takaumien takia tarina ei etene suoraviivaisesti.

Kirjan jälkipuolisko vie tarinan pois kotipitäjästä. Erilaisia vaikeuksia tulee vastaan myös työpaikoilla. Yksityiskohtaisimmin kirjoittaja kuvaa työtään suurehkossa seurakunnassa. Seurakunnan huonon työilmapiirin kuvaus voisi liittyä tämän päivän kohuotsikkoihin, Kirjoittaja siteeraa paikallislehden toimittajaa, jonka mukaan "Mikään ei ole niin herkullista kuin uskovaisten riidat". Tämä journalistinen totuus pätee tänään yhtä lailla kuin viime vuosisadalla.

Kirjan kieli on sujavaa ja teksti vie mukanaan. Ajankuvana kirja saattaa kiinnostaa niitäkin, joille ympäristö ja henkilöt ovat vieraita. Sodan jälkeinen pulakausi merkitsi suurelle perheelle selviämistaistelua. Lapset tekivät töitä pienestä pitäen. Lapsilisät auttoivat vähän, mutta myös herättivät kateutta. Perheet olivat suuria, mutta lapsia myös kuoli. Vilkas kylä hiljeni, kun nuoret lähtivät Ruotsiin ja kaupunkeihin, mutta televisio toi uusia vaikutteita Kirjoittaja oli kylänsä ja sukunsa ensimmäinen ylioppilas, mikä tuntui erottavan hänet ympäristöstään.  Pienessä lukiossa tunnettiin vuoden 1968 poliittinen kuohunta ja herättiin kansainväliseen solidaatisuuteen, mutta "miten hän olisi kertonut navettatöistä väsyneelle äidilleen, että oli tärkeää tiedostaa kehitysmaiden naisten huono asema?" Muiden sotaveteraanien lasten tavoin kirjoittaja ymmärsi vasta aikuisena, kuinka pahasti sodan kokemusten runtelema isä oli. "Teit parhaasi, teit sen omalla tavallasi", ajattelee tytär isänsä kuoltua. 

Ylikotila, Helena
Päivä vain ja hetki kerrallansa - Marian ja Johanin tarina
2022, 262 sivua