Teos, 2016
Toimittaja
Katarina Baer on suomalaisen äidin ja saksalaisen isän Tampereella kasvanut
tytär, joka sai lapsena leikkitovereilta kuulla olevansa natsisika. Aikuisena
hän halusi tutustua sodassa kuolleeseen isoisäänsä ja selvittää, millainen
tämän suhde natsismiin oli ollut. Päivää ennen Berliinin muurin kaatumista
kuollut isoäiti eli kuin sotaa ja holokaustia ei olisi koskaan ollutkaan eikä
kertonut tarinaansa edes jälkeläisilleen.
Selvitystyö johti Katarina Baerin tutkimusmatkalle Saksan arkistoihin, pohjois-Italiaan ja Baltiaan. Selvitystyön pohjana olivat kuitenkin suvun piirissä säilyneet lukuisat kirjeet ja muistelmat. Ammattimaisen ja ahkeran tutkimusapulaisen hän sai omasta isästään, ilman isää kasvaneesta natsin pojasta. Lopputuloksena syntyi helppolukuinen ja mukaansatempaava, mutta perusteellinen ja ajatuksia herättävä yhdestä perheestä kertova mikrohistoria. Siinä baltiansaksalaisen suvun tarina asetetaan Euroopan 1900-luvun alkupuoliskon historiaa vasten. Kirja kertoo tavallisista kunnon ihmisistä, ei natsijohtajista kuten vähän aikaa sitten lukemani ansiokas Frau-romaani. Miksi Baerin isovanhempien kaltaiset tavalliset kunnon ihmiset ajautuivat hirviömäisen aatteen ja järjestelmän kannattajaksi ja mitä he oikeasti tiesivät sen synkimmistä puolista?
Kirja pohtii ja yrittää ymmärtää, mutta ei puolustele. Isovanhemmat syntyivät mukaviin turvallisiin oloihin Latvian saksalaisiin perheisiin 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansota rikkoi tuon idyllin. Nuoret miehet joutuivat sotaan, suvun miehiä soti hetken aikaa eri armeijoissakin. Baltiassa koettiin sekä Saksan että bolsevikkien miehityskaudet. Bolsevikkien julmuus ja saksalaisiin kohdistetut kostotoimet jättivät syvän vihan kommunismia kohtaan. Sodan jälkeen saksalaiset suvut hajaantuivat. Ne, jotka jäivät Baltiaan joutuivat elämään tasavalloissa, joissa saksalaisten etuoikeudet oli poistettu ja joissa heitä kohtaan tunnettiin kaunaa ja katkeruutta. Ne, jotka isovanhempien tavoin muuttivat Saksaan, joutuivat opettelemaan kokonaan uuden elämän ja aloittamaan alusta. Uusi alku oli vaikea maassa, jonka koko yhteiskunta oli murroksessa ja talousvaikeudet johtivat miljoonatyöttömyyteen. Baltian saksalaiset tunsivat olevansa Saksassakin toisen luokan kansalaisia. Tämän kaiken keskellä natsismi tuntui lupaukselta paremmasta huomisesta. Samalla se antoi vahvan yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Se lujitti itsetuntoa ja tuntui kaatavan sosiaalisia raja-aitoja. Natsien valtakausi merkitsi turvallisuutta, rauhaa ja vaurastumista. Tämän kaiken hyvän keskelle sota tuntui tulevan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, kuinka lyhyt sotien välinen aika oli. Saman perheen pojat joutuivat uudelleen sotaan. Edellisessä sodassa traumatisoituneet joutuivat taas kohtaamaan uusia kauhuja.
Suvun laaja kirjekokoelma kuvaa arkielämää, perheen juhlia ja sotajoukkojen etenemistä, mutta Kristalliyöstä. rautatieasemalle talutettavista juutalaisista tai muusta holokaustin ilmentymistä ei kirjeissä puhuta. Vaikka Kansallissosialistisen puolueen toiminnasta puhutaan paljon, sen antisemitismi ja muu rasistinen ideologia ei kirjeissä näy. Juutalaisista kirjeissä on vain pari pientä mainintaa. Perhe eli omaa elämäänsä uskoen järjestelmään, jonka synkistä puolista se ei halunnut tietää mitään. Vaikeita asioita ei haluttu nähdä eikä ajatella, mutta ei ollut mahdollista olla kokonaan tietämättä tai aavistamatta. Sodan aikana oli pakko uskoa Saksan voittoon, vaikka tosiasiat ja rintamalta kantautuvat uutiset todistivat sen olevan mahdotonta. Ymmärrettiin, että tappio merkitsisi holokaustin ja muiden rikosten paljastumista koko maailmalle, tuomiota ja rangaistusta. Yhteinen syyllisyys sitoi kansan yhteen. Olisi mielenkiintoista tietää, onko esimerkiksi ISIS-taistelijoilla sama logiikka. He eivät voi luovuttaa, koska tietävät syyllistyneensä hirveyksiin, joita seuraa väistämätön tuomio.
Kolmannen valtakunnan pelottava esimerkki myös osoittaa, että ihmiset tottuvat vähitellen mitä erikoisimpiin asioihin. Vähitellen koveneva vihapuhe opettaa pitämään raakoja puheita tavallisina. Kun juutalaisten kaltainen väestöryhmä vähitellen ajetaan yhteiskunnan ulkopuolelle niin, että suhteet valtaväestöön katkeavat, sen kohtalo ei enää kosketa eikä kiinnosta samalla tavoin kuin aiemmin. Kun juutalaisilta anastettu omaisuus käytettiin yleisen elintason kohottamiseen ja heiltä vapautuneet asunnot kohottivat muiden asumistasoa, omaisuuden riisto haluttiin nähdä oikeutettuna tekona.
Natsin jälkeläisenä Baer pohtii tietysti myös omaa suhdettaan sukunsa perintöön. Onko oikeus kaivata sukulaisia, joiden tietää syyllistyneen rikoksiin ja olleen pahan ideologian kannattajia? Onko vain syyttömien uhrien jälkeläisillä oikeus surra? Varsin terävästi hän pyrkii välttämään suuria tunteita ja ennen kaikkea uhriutumista. Kukaan ei ole syyllinen esi-isiensä tekoihin. Mutta jälkeläisiä ei saa myöskään sekoittaa todellisiin uhreihin vaikka he joutuvatkin kohtaamaan esi-isien tekojen seuraukset ja vastaanottamaan niistä johtuvat syytökset. Tieto on kuitenkin aina parempi kuin tietämättömyys. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän voi ymmärtää sekä esi-isistään että itsestään. Kirjan luettuani mietin myös sitä, kuinka monen sukupolven taakse syyllisyys hirmuteoista ulottuu? Ainako kolmanteen ja neljänteen sukupolveen?
Kirjassa oli myös viittaus suomalaisten sotamuistoihin. Kirjoittaja vertaa suvussa vaiettua saksalaisisoisää suomalaiseen sankari-isoisään, jonka haudalle viedään kynttilöitä ja jonka urhoollisuutta muistellaan suurella hartaudella. On hyvä tiedostaa, että sekä sotien ja sotilaiden unohtamiseen että muistamiseen liittyy aina poliittista tarkoituksenmukaisuusajattelua.
Selvitystyö johti Katarina Baerin tutkimusmatkalle Saksan arkistoihin, pohjois-Italiaan ja Baltiaan. Selvitystyön pohjana olivat kuitenkin suvun piirissä säilyneet lukuisat kirjeet ja muistelmat. Ammattimaisen ja ahkeran tutkimusapulaisen hän sai omasta isästään, ilman isää kasvaneesta natsin pojasta. Lopputuloksena syntyi helppolukuinen ja mukaansatempaava, mutta perusteellinen ja ajatuksia herättävä yhdestä perheestä kertova mikrohistoria. Siinä baltiansaksalaisen suvun tarina asetetaan Euroopan 1900-luvun alkupuoliskon historiaa vasten. Kirja kertoo tavallisista kunnon ihmisistä, ei natsijohtajista kuten vähän aikaa sitten lukemani ansiokas Frau-romaani. Miksi Baerin isovanhempien kaltaiset tavalliset kunnon ihmiset ajautuivat hirviömäisen aatteen ja järjestelmän kannattajaksi ja mitä he oikeasti tiesivät sen synkimmistä puolista?
Kirja pohtii ja yrittää ymmärtää, mutta ei puolustele. Isovanhemmat syntyivät mukaviin turvallisiin oloihin Latvian saksalaisiin perheisiin 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansota rikkoi tuon idyllin. Nuoret miehet joutuivat sotaan, suvun miehiä soti hetken aikaa eri armeijoissakin. Baltiassa koettiin sekä Saksan että bolsevikkien miehityskaudet. Bolsevikkien julmuus ja saksalaisiin kohdistetut kostotoimet jättivät syvän vihan kommunismia kohtaan. Sodan jälkeen saksalaiset suvut hajaantuivat. Ne, jotka jäivät Baltiaan joutuivat elämään tasavalloissa, joissa saksalaisten etuoikeudet oli poistettu ja joissa heitä kohtaan tunnettiin kaunaa ja katkeruutta. Ne, jotka isovanhempien tavoin muuttivat Saksaan, joutuivat opettelemaan kokonaan uuden elämän ja aloittamaan alusta. Uusi alku oli vaikea maassa, jonka koko yhteiskunta oli murroksessa ja talousvaikeudet johtivat miljoonatyöttömyyteen. Baltian saksalaiset tunsivat olevansa Saksassakin toisen luokan kansalaisia. Tämän kaiken keskellä natsismi tuntui lupaukselta paremmasta huomisesta. Samalla se antoi vahvan yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Se lujitti itsetuntoa ja tuntui kaatavan sosiaalisia raja-aitoja. Natsien valtakausi merkitsi turvallisuutta, rauhaa ja vaurastumista. Tämän kaiken hyvän keskelle sota tuntui tulevan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, kuinka lyhyt sotien välinen aika oli. Saman perheen pojat joutuivat uudelleen sotaan. Edellisessä sodassa traumatisoituneet joutuivat taas kohtaamaan uusia kauhuja.
Suvun laaja kirjekokoelma kuvaa arkielämää, perheen juhlia ja sotajoukkojen etenemistä, mutta Kristalliyöstä. rautatieasemalle talutettavista juutalaisista tai muusta holokaustin ilmentymistä ei kirjeissä puhuta. Vaikka Kansallissosialistisen puolueen toiminnasta puhutaan paljon, sen antisemitismi ja muu rasistinen ideologia ei kirjeissä näy. Juutalaisista kirjeissä on vain pari pientä mainintaa. Perhe eli omaa elämäänsä uskoen järjestelmään, jonka synkistä puolista se ei halunnut tietää mitään. Vaikeita asioita ei haluttu nähdä eikä ajatella, mutta ei ollut mahdollista olla kokonaan tietämättä tai aavistamatta. Sodan aikana oli pakko uskoa Saksan voittoon, vaikka tosiasiat ja rintamalta kantautuvat uutiset todistivat sen olevan mahdotonta. Ymmärrettiin, että tappio merkitsisi holokaustin ja muiden rikosten paljastumista koko maailmalle, tuomiota ja rangaistusta. Yhteinen syyllisyys sitoi kansan yhteen. Olisi mielenkiintoista tietää, onko esimerkiksi ISIS-taistelijoilla sama logiikka. He eivät voi luovuttaa, koska tietävät syyllistyneensä hirveyksiin, joita seuraa väistämätön tuomio.
Kolmannen valtakunnan pelottava esimerkki myös osoittaa, että ihmiset tottuvat vähitellen mitä erikoisimpiin asioihin. Vähitellen koveneva vihapuhe opettaa pitämään raakoja puheita tavallisina. Kun juutalaisten kaltainen väestöryhmä vähitellen ajetaan yhteiskunnan ulkopuolelle niin, että suhteet valtaväestöön katkeavat, sen kohtalo ei enää kosketa eikä kiinnosta samalla tavoin kuin aiemmin. Kun juutalaisilta anastettu omaisuus käytettiin yleisen elintason kohottamiseen ja heiltä vapautuneet asunnot kohottivat muiden asumistasoa, omaisuuden riisto haluttiin nähdä oikeutettuna tekona.
Natsin jälkeläisenä Baer pohtii tietysti myös omaa suhdettaan sukunsa perintöön. Onko oikeus kaivata sukulaisia, joiden tietää syyllistyneen rikoksiin ja olleen pahan ideologian kannattajia? Onko vain syyttömien uhrien jälkeläisillä oikeus surra? Varsin terävästi hän pyrkii välttämään suuria tunteita ja ennen kaikkea uhriutumista. Kukaan ei ole syyllinen esi-isiensä tekoihin. Mutta jälkeläisiä ei saa myöskään sekoittaa todellisiin uhreihin vaikka he joutuvatkin kohtaamaan esi-isien tekojen seuraukset ja vastaanottamaan niistä johtuvat syytökset. Tieto on kuitenkin aina parempi kuin tietämättömyys. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän voi ymmärtää sekä esi-isistään että itsestään. Kirjan luettuani mietin myös sitä, kuinka monen sukupolven taakse syyllisyys hirmuteoista ulottuu? Ainako kolmanteen ja neljänteen sukupolveen?
Kirjassa oli myös viittaus suomalaisten sotamuistoihin. Kirjoittaja vertaa suvussa vaiettua saksalaisisoisää suomalaiseen sankari-isoisään, jonka haudalle viedään kynttilöitä ja jonka urhoollisuutta muistellaan suurella hartaudella. On hyvä tiedostaa, että sekä sotien ja sotilaiden unohtamiseen että muistamiseen liittyy aina poliittista tarkoituksenmukaisuusajattelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti