Kari Hotakaisen viime vuonna ilmestynyttä Henkireikä-kirjaa pidettiin yleisesti
väliteoksena. Kirja, joka jonkun muun kirjoittamana olisi ollut varsin kelpo
teos, näyttäytyy hänen edellisiä teoksiaan vasten varsin vaatimattomana.
Kirjalla on kolme päähenkilöä: suntio, parturi ja poliisi, joita yhdistää
toisiinsa kuorolauluharrastus. Mutta vaikka kaikkien tutkimusten mukaan
kuorolaululla on tervehdyttävä vaikutus, yksinään sekään ei aina riitä pitämään
ihmisen elämää kasassa. Tämä on kirja ihmisistä, jotka eivät enää jaksa
elämäänsä, jotka ovat saaneet tarpeekseen ja jotka siksi tekevät tekoja, joita eivät
olisi koskaan kuvitelleet tekevänsä. Työttömyys, työuupumus ja sattumanvarainen
onnettomuus voivat johtaa ihmisen elämän tilanteisiin, joissa opitut käytösmallit ja normit unohtuvat. Hotakainen on
aikaisemmissakin kirjoissaan kertonut vastaavia tarinoita ihmisistä, joita
elämä ja yhteiskunta kohtelee kaltoin. Tässä niin kuin aikaisemmissakin
kirjoissa Hotakainen katselee ihmisiään myötätunnon lasien läpi. Pienet ihmiset
erehtyvät heikkouttaan, todellinen pahuus on jossain muualla.
Henkireikä muistuttaa rakenteeltaan Ihmisen osaa, mutta ei tavoita sen
syvyyttä. Tarinat ovat hyviä ja teksti pitää otteessaan, mutta
liian monet hauskat kielikuvat rasittavat. Hotakainen ei malta pitää
hauskuuttaan aisoissa ja se kostautuu. Yllätyksellisyyttä kyllä tästäkin
kirjasta löytyy, jännitys pysyy yllä ja vasta lopussa lukija tajuaa, kenelle
tarinaa on kerrottu.
Suntioon liittyvä episodi toi minun mieleeni Graham Greenen kirjan Isä Quijote. Epämääräinen syyllisyys kalvaa ihmistä ja saa hänet etsimään ripittäytymisen vapauttavaaa kokemusta koomisillakin tavoilla.
Väkevimmillään kirja on silloin, kun se kuvaa omaishoitajan ja hänen puolisonsa arkea, väsyneitä ja pettyneitä ihmisiä. Ei tämä kirja varsinaisesti omaishoitajien etuja aja, mutta se nostaa esiin tämän hiljaisen ryhmän. Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus aukeaakin tästä : Mitä tapahtuu, kun omaishoitajat ja muut hoitotyötä tekevät maan hiljaiset eivät enää jaksa vaan ajautuvat epätoivoisiin tekoihin?
Kati Hotakainen
Henkireikä
Siltala, 2015
Äänirauta ja veitsi |
Suntioon liittyvä episodi toi minun mieleeni Graham Greenen kirjan Isä Quijote. Epämääräinen syyllisyys kalvaa ihmistä ja saa hänet etsimään ripittäytymisen vapauttavaaa kokemusta koomisillakin tavoilla.
Väkevimmillään kirja on silloin, kun se kuvaa omaishoitajan ja hänen puolisonsa arkea, väsyneitä ja pettyneitä ihmisiä. Ei tämä kirja varsinaisesti omaishoitajien etuja aja, mutta se nostaa esiin tämän hiljaisen ryhmän. Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus aukeaakin tästä : Mitä tapahtuu, kun omaishoitajat ja muut hoitotyötä tekevät maan hiljaiset eivät enää jaksa vaan ajautuvat epätoivoisiin tekoihin?
Kati Hotakainen
Henkireikä
Siltala, 2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti