perjantai 27. tammikuuta 2017

Valkea kuulas – äiti ja poika Pampaksella

Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas on keski-ikäisen kotiinpalaajan tarina. Yksin asuva yli 80-vuotias äiti kutsuu maailmalle lähteneen poikansa kesäksi kotiin. Alussa äiti ahkeroi ja tyhjentää vinttiä vanhoista tavaroista. Touhutessaan hän on syvissä mietteissä. Välillä istutaan pihakeinussa ja jutellaan. Erityisesti äiti haluaa puhua rakkaudesta.  Vähitellen selviää, että äidillä on matka tehtävänään ja hän tarvitsee poikaansa seuralaiseksi ja kuljettajaksi. Matka tehdään, mutta ennen sitä tehdään paljon pidempi matka lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistellaan vuosikymmeniä sitten kuollutta isää, tämän moninaisia töitä ja myrsky-yötä, jolloin hän kiipesi talon katolle. Keski-ikäinen mies muistelee ensirakkauttaan. Vanha äiti nuorena kuollutta kaksoisveljeään.

Sandströmin teksti on vahvaa minämuotoista kerrontaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen. Kirjan nimi viittaa omenalajikkeeseen, yhtä hyvin se voisi viitata kirjan maailmaan. Teksti liikkuu nykypäivän ja menneisyyden välissä. Keski-ikäinen havahtuu siihen, kuinka vähän hän äitiään ymmärtää ja että yhteistä aikaa ei enää kovin paljon ole. Muistellessaan hän myös yrittää ymmärtää, mitä menneisyydessä oikeasti on tapahtunut. Kirjan lukeminen tekee hyvää, se on realistinen, mutta siinä ei ole mitään rumaa. Siinä viitataan aikaan, jonka elämä näyttää nykypäivää yksinkertaisemmalta, mutta ei silti nostalgisoida. Ihmiset ovat vahvoja persoonallisuuksia, joitakin voisi pitää hyvin erikoisinakin. Mutta siinä erikoisuudessaankin hyvin uskottavia. Kylien ja pikkukaupunkien itsenäistä väkeä. Pieni mystinen vivahdekin kirjan maailmaan sijoittuu, siellä on luonnollista luottaa muuhunkin kuin koululääketieteeseen ja kokea asioita, jotka eivät ole selitettävissä.  Minun oli niin helppo samaistua kirjan minäkertojaan, että kirjan alussa ajattelin hänet naiseksi. Muistoihimme katsovia vanhan äidin keski-ikäisiä lapsia me olemme sukupuolesta riippumatta.

Kirjan maailma on Ruotsinkielinen Pohjanmaa, Pampas. Kirjan ihmiset ovat tarmokkaita mångsysslareita, jotka osaavat kaikkea tarpeellista. Kaikki tuntevat toisensa ja naapuriapu toimii. Suomenkieliset kylät tuntuvat olevan kaukana, vaikka lukija tietää, että etäisyydet sinne eivät suuret. Kirjassa kuvattu automatka läpi Suomen, kuulostaa ulkomaanmatkalta.


Kirjaa lukiessani harmittelin sitä, että oma ruotsin kielen taitoni ei riittäisi kirjan alkukielen sävyjen tavoittamiseen. Outi Mennan käännös on kuitenkin kaunis, etenkin kerrontaosiot ovat nautittavaa kieltä, Paikallisten ihmisten murteelliset repliikit on käännetty keski- ja eteläpohjalaisten murteiden sekoitukselle. Ilmeisesti on haluttu ilmaista ruotsinkielisen alueen murteiden moninaisuutta ja vaikeaselkoisuutta, mutta vaikutelma on vähän hämmentävä.

Tänä vuonna kirjastoissa pyritään nostamaan esiin toivoa tuovaa kirjallisuutta. Minä tämä on sitä. Rauhallista, vahvaa ja voimaa antavaa. Kirjaa tekee mieli lukea hitaasti ja viipyä siinä.


Sandström, Peter
Valkea kuulas
ruotsinkielestä suomentanut Outi Menna
S&S, 2014

P.S. Kirjan kansikuva on kansainvälisen kuvatoimiston kuva. Sama kuva on päässyt ranskalaisen Philippe Bessonin uutuuskirjan kanteen. Valitettavasti kielitaitoni ei riitä kirjan lukemiseen, käsitykseni mukaan sekin on jollain lailla omaelämäkerrallinen ja nostalginen kirja. 70-luku nostalgiaa.  

1 kommentti:

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda  -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suom...

Muiden lukemia tekstejä