Varjoista valtaistuimelle : Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla

Miia Ijäksen kirja Varjoista valtaistuimelle on kulttuuriteko. Kirja  päähenkilö Anna Jagellonica on meille tutun Katarina Jagellonican sisar, kuuluisan Jagiełłon suvun viimeinen edustaja Puolan valtaistuimella.  Kertomus Anna Jagellonicasta on myös kuvaus hänen ajastaan ja maailmastaan.  Kirjaa kannattaa suositella ainakin niille, jotka ovat jo vähän tutustuneet tuon ajan Ruotsin, Puolan tai Balttian historiaan. Lukemista tukevat kirjan lopussa olevat kartat, kronologialuettelo sekä hyvä hakemisto.

Kirja etenee kronologisesti alkaen Puolan prinsessan syntymisestä 1523 ja edeten hänen kuolemaansa Puolan leskikuningattarena 1596. Annan elämänhistoria oli poikkeuksellinen. Hän eli suurimman osan elämäänsä vanhapiikaprinsessana eri puolilla kotimaataan, solmi 53-vuotiaan poliittisen avioliiton itseään 10 vuotta nuoremman kuninkaaksi valitun Transilvanian ruhtinaan kanssa ja nousi kuningattareksi.  Anna jäi leskikuningattareksi 63-vuotiaana ja omisti loppuelämänsä sisarenpoikansa Sigismundin kuninkuuden vahvistamiselle. Vaikka kirja tukeutuu monipuoliseen lähdeaineistoon, ei voida tietää, millainen Anna oli ihmisenä ja kuinka hän elämänsä koki. Kirjailija uskaltaa vain arvella, että prinsessa Annan lapsuus oli karu eikä etenkään voimakastahtoinen äiti antanut lämpöä lapsilleen. Ilmeisesti pitkään odotettu avioliitto oli pettymys.  Voidaan myös päätellä, Annalle elämän rakkaimmat ihmiset olivat sisarenlapset, joihin hän tutustui vasta viimeisinä vuosinaan. Oman suvun lisäksi uskonto Annalle oli tärkeää. Uskonpuhdistusajan Euroopassa Anna oli harras katolinen ja vastauskonpuhdistuksen vankkumaton tukija.

Annan henkilöhistoria on osa naisten historiaa. Yleensä kuninkaalliset naiset olivat dynastisen pelin pelinappuloita, joiden avulla yhdistettiin sukuja ja hankittiin kruununperillisiä. Annan tapauksessa merkityksellistä oli se, että hän solmi avioliiton varsin myöhään eikä hän saanut lapsia.  Silti hän pystyi toimimaan aktiivisesti ja olemaan mukana poliittisessa valtapelissä. Pääosin toki kulisseissa, mutta tarvittaessa hän oli valmis myös astumaan esiin.

Koska päähenkilön persoonaa on lähteistä vaikea tavoittaa, hän jää väistämättä taka-alalle ja keskiöön nousee aikakauden politiikan ja poliittisen toimintaympäristön kuvaus. Nimiä, maita ja tapahtumia on paljon ja lukija saa olla tarkkana. Suomalaisen lukijan onneksi kirjan tapahtumia linkitetään etenkin Ruotsin historiaan, ja tietysti myös yleiseurooppalaisiin keskeisiin ilmiöihin. Tutuinta osaa kirjassa on tietysti Annan sisaren Katarina Jagellonican ja Juhana herttuan avioliitto sekä heidän poikansa Sigismundin nousu Puolan valtaistuimelle. Sigismund oli lyhyen aikaa sekä Ruotsi-Suomen että Puola-Liettuan hallitsija. En ollut tiennyt aikaisemmin, että Juhana itse asiassa vastusti poikansa nousua Puolan valtaistuimelle, koska hän arveli ihan oikein, että Puolan kuninkaana tämä ei onnistuisi säilyttämään Ruotsin kruunua. Sigismund ei siis suoraan perinyt asemaansa Puolan kuninkaana. Toisin kuin Ruotsissa maassa oli vaalikuninkuus ja asema täytyi voittaa politikoimalla. Annan äiti oli Puolan ja Katarinan äiti Dona oli Milanon ja Napolin ruhtinainaiden sukua, sukunimeltään Sforza.  Tunnetusti hän oli Puolan ja tyttärensä Katarinan kautta myös Suomen ja Ruotsin yhteys Italian renessanssiin. Kirja osoittaa, että yhteys ei ollut pelkästään henkinen vaan Italian perintönä hän ja hänen jälkeläisensä olivat myös oikeutettuja suureen perintöön. 

Puola-Liettuan yhteisvallan hallinto ja päätöksenteko on hajanaista. Kirjassa keskitytään toistuviin vaalikuninkaan valintoihin. Niillä oli myös ylkopoliittista ulottuvuutta. Aiemmin en ole tullut ajatelleeksi, että perinnöllisen kuninkuuuden etuna on ollut se, että miespuolisen perijän puuttuessa, nainen on voinut nousta valtaistuimelle. Puolassa nainen ei koskaan noussut yksinään valtaistuimelle, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa. Vaalikuninkuuden ongelmana olivat myös pitkät interregnumit kahden hallituskauden välissä. Valitut kuninkaat eivät sitä paitsi aina viihtyneet valtakunnassaan. Kun Ranskan prinssi Henri Valois valitaan Puolan kuninkaaksi, hän viihtyy maassa vain muutaman kuukauden ja palaa kotimaahansa noustakseen siellä valtaistuimelle.

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna on tietysti hyvä huomata sekin, että Puolan pysyminen katolisena ei ollut mikään itsestäänselvyys. Protestantismin eri muodot saivat kannatusta myös Puolan ylimystön joukossa ja säädyt ehtivät julistaa maahan uskonnonvapauden.  Katolisuuden vastaisku ei pitkään odota, jesuiitat saapuvat maahan ja katolisuuden asema vahvistuu taas.  Mutta protestanttien ja katolisten ristiriita ei ollut ainoa uskontoristiriita. Etenkin Liettuan vanhoilla alueilla ortodoksisuus kilpaili katolisuuden kanssa ja osin voittikin sen. Kyse ei ollut vain uskosta vaan tietysti myös politiikasta. Vahvistuva Venäjä julistautui ortodoksien suojelijaksi, mikä silloin ja myöhemminkin historiassa on merkinnyt naapurimaille uhkaa. Kirjan lopussa mainittiin lyhyesti Brestin unioni, sopimus, jossa silloisen Puola-Liettuan alueen ortodoksikirkot siirtyivät Rooman kirkon alaisuuteen, mutta säilyttivät ortodoksisen jumalanpalveluksensa. Sopimus merkitsi edelleen toimivien uniaattikirkkojen syntyä. 1500-luvun valtapolitiikan jälkiä nekin. Kolmas uskonnollinen haaste oli sitten islam. Suomalaisena usein unohtaa, että Puola eli varsin lähellä levittäytyvää Osmanien valtakuntaa eikä voinut olla huomioimatta islamin voimaa. 1500-luvulla osmannit ja Habsburgit käytännössä jakoivat naapurimaan Unkarin ja jättivät jäljelle vain puoli-itsenäisen Transilvanian, joka maksoi veroja osmanneille.

Voisi tiivistää, että kirjassa käsiteltiin reunavaltiopolitiikkaa 1500-luvun näkökulmasta. Pienet valtiot taistelivat olemassaolostaan idän ja lännen välissä. Hallitsijoilta ja muilta johtajilta se vaati reaalipolitiikan tajua ja neuvottelutaitoa, sotataidon ja rahan lisäksi. Puolan ja Ruotsin yhteisenä uhkana oli vahvistuva Venäjä, hetkittäin maat pystyivätkin yhdistämään voimansa. Pitkään Puola tasapainoili hyvin Osmanien valtakunnan kanssa uskonnosta huolimatta sujui. 1600-luvun alussa tilanne muuttui, kun  maa suuntautui enemmän länteen ja katolisuus vahvistui. Mielenkiintoisia olivat myös tiedot valtioiden ja hallitsijoiden veloista ja kuninkaallisista perinnöistä, joista ei riidelty periaatteen vuoksi vaan siksi, että sodat ja hallinto nielivät rahaa. Esimerkiksi  Ruotsin Juhana III valtio käytti Puolalle lainaamaansa velkarahaa moneen kertaan  suostuttelu- ja painostuskeinona.

Tämä kirja saa lukijansa miettimään, olisiko historia voinut mennä toisinkin. Kuinka olisi käynyt, jos Ruotsin ja Puolan personaaliunioni olisi kestänyt pidempään? Entä, jos Ranskan Henry olisikin jäänyt Puolaan? Mitä olisi tapahtunut, jos jesuiitat eivät olisi saapuneet Puolaan? Niin turhia, mutta kiehtovia ajatuksia.

Wawelin linna, jossa Anna syntyi

En muistanut lainkaan Anna Jagellonicaa, vaikka olen vieraillut hänen syntymälinnassaan Wawelissa. Epäilemättä olen nähnyt siellä hänen kuvansa ja ehkä myös lukenut hänen tarinaansa. Luultavasti olen nähnyt hänenkin arkkunsa kaupungin katedraalissa muiden Jagellonica- ja Wasa-dynastioiden hallitsijoiden rinnalla.  Matkailu ei ole kuitenkaan turhaa, sillä kirja muistutti minua Wawelin lisäksi monesta muustakin vierailukohteesta. Kun Liivinmaan sodan yhteydessä kirja mainitsi Liivinmaan kuningas Magnuksen lyhyen valtakauden, muistin vierailun Põltsamaan linnassa, jossa Magnus hallitsi. Kirja mainitsi myös Riikan Pyhän Jaakobin kirkon, joka historiansa aikana on ollut palvellut vuoroin katolisena, vuoroin luterilaisena kirkkona. Vähän aikaa sitten sain kurkistaa tähän kauniiseen, nyt katoliseen kirkkoon. Kirjan luettuani myös ymmärrän paremmin, miksi monet muutkin  Riikan vanhoista kirkoista ovat katolisia.

Olin kovin ilahtunut siitä, että tätä uutta tutkimusta edustavaa kirjaa oli kevennetty Topeliuksen Maammekirjasta tutuilla koskettavilla kertomuksilla, jotka liittyivät Katarina Jagellonicaan ja Kaarina Maununtyrräreen. Annan perintörahoihin liittyvässä osiossa on myös viitataan myös nykyiseen EU-politiikkaan varsin hauskalla tavalla.  Tarinat elävöittävät ansiokasta tutkimusta ja liittävät sen lukijalle tutuihin asioihin. Tämä kirja ruokkii sekä historiallista kiinnostusta että mielikuvitusta.

Miia Ijäs
Varjoista valtaistuimelle : Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla
Gaudeamus, 2016