Ennen kuin mieheni katoaa - läheinen ihminen, tuntematon maanosa

Selja Ahavan edellinen teos Taivaalta tippuvat asiat on ollut yksi viime vuosien huimimpia lukukokemuksiani. Tuo riipaiseva kirja toi jotain uutta suomalaiseen kirjallisuuteen. Episodimaisen kirjan kertomuksissa tapahtui äärimmäisen epätodennäköisiä asioita. Täsmällinen ja toteava kieli tavoitti kohteensa.

Kirjailijan uusi kirja, Ennen kuin mieheni katoaa, on saanut julkisuutta aiheensa vuoksi jo ennen ilmestymistään. Kirjan kohtaus, jossa aviomies kymmenen vuoden avioliiton jälkeen ilmoittaa vaimolleen: ”Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, on hetki kirjailijan omasta elämästä. Ilmoitusta seuraava tynnemyllerrys, jota kirja täsmällisin lausein kuvaa, on kuva hänen omasta sielunelämästään. Omaelämäkerrallisen tarina väliin punoutuu kertomus Kolumbuksesta, joka uskoi löytäneensä Intian. Kirja sopii hyvin Taivaalta tippuvat asiat -kirjan jatkeeksi. Tässäkin tapahtuu asioita, jotka uhmaavat todennäköisyyksiä. Joita ei ole uskoa silloinkaan, kun ne tapahtuvat.

Tämä ei ole kirja transsukupuolisuudesta tai sukupuolen korjauksesta, aviomies ei pääse kertomaan omaa tarinaansa. Tarinaa kertoo nainen, joka tajuaa, että ei ole oikeastaan ymmärtänyt mitään olennaista miehestä, jonka kanssa eli yhdessä neljäsosan elämästään. Ilmoitus ja aviomiehen muuttuminen naiseksi vievät pohjan yhteiseltä elämältä. Vaimolla ei ole enää miestä, välillä hän ei enää tunne itseään naiseksi. On kuin mies olisi salakuljettanut toisen naisen yhteiseen kotiin. Varjo peittää yhdessä elettyjen vuosien muistot eikä mihinkään voi enää luottaa. Epäilyttää jopa todeta, että olemme matkustamassa Italiaan lomalle, sillä ei voi olla varma, että Italia on vielä paikallaan ja olemassa, silloin kun meillä on loma. Ei voi sanoa, että lapsi on ahkera, koska ei voi tietää, milloin tämä lopettaa ahkerana olemisen. Ihmisen sisällä on valkeita alueita, kuten Kolumbuksen ajan kartoissa. Tuntemattomia maita. Vastaava tuska voisi kohdata niitä, jonka puoliso paljastuu rikolliseksi tai avioliittohuijariksi. 

Avioliittokertomus on kirjoitettu minämuotoon. Se on muistoista ja tunnekuohuista koostuva synkkä monologi, jonka harvoja huvittavia kohtauksia on käräjäoikeudesta tullut puhelinsoitto, jossa pyydetään korjaaman eroavan puolison henkilötunnus. Byrokratian ja elämäntilanteiden kohtauspiste on ikuinen huumorin lähde.

Kirja haastaa miettimään parisuhteita. Mihin asti on tarpeen taipua? Onko jossakin raja, jota en voi ylittää? Kuinka paljon käsitykseni toisesta on loppujen lopuksi vain olettamusta ja omaa kuvitelmaani? Mitä olennaista ei koskaan tule kysyttyä ? Ja mitä itse asiassa rakastaa, silloin kun toista rakastaa? Ei voi kuin ihmetellä sitä, että suurin osa ihmisistä uskaltaa jossain elämänsä vaiheessa sitoutua kumppaniinsa. Siitäkin huolimatta, että toista ei voi oikeasti tuntea eikä edes itseään.

Kannen suunnitellut
Jenni Noponen

Vaikka aviomies ei pääse tarinaansa kertomaan, vaimo kuvittelee hänelle lapsuusmuistoja, psykologisoi. Mutta selitykset jäävät vaisuiksi. Asioita voi kuvata, mutta ei ymmärtää. Vahvin kuva kirjassa on kuva sudenkorennon muodonmuutoksesta. Toukasta kuoriutuu kiiltäväsiipinen korento.

Kolumbuksen matkaan liittyvät otteet limittyvät hyvin kertomuksen väliin. Ainakin minä kiinnyin onnettomaan tutkimusmatkailijaan. Lukija tietää hänen erehdyksensä, mutta onneton tutkimusmatkailijaparka ei käsitä tilannettaan.

Ahava, Selja
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017

Pelon vangit - tuhoa ja maailmanlopun enteitä Gotlannissa

Anna Janssonin gotlantilainen sankaritar Maria Wern joutuu jälleen kerran selvittelemään monimutkaista rikosjuttua ja perhe-elämän sotkuja yhtä aikaa. Valitettavasti nämä työ- ja yksityisasiat vielä sekoittuvat keskenään. Välillä jo seesteiseksi muuttuneen uusperhe-elämän uudeksi haasteeksi saadaan 17-vuotias ongelmanuori, joka on yllättäen paljastunut Marian aviomiehen pojaksi. Tähän poikaan Maria oli jo saanut työnsä kautta (valitettavasti) tutustua. Pojan myötä perhe joutuu tekemisiin myös tämän biologisen äidin ja adoptiovanhempien kanssa. 

Gotlannin kesä aiheuttaa tavanomaiseen tapaan poliiseille ongelmia. Almedalen-politiikkaviikko on alussa, mutta sääongelmien vuoksi tämä Ruotsin poliittisen kesän keskeisin tapahtuma jää vaisuksi. Myrsky piirittää Gotlannin, laivavuoroja perutaan, lentokoneet eivät voi lentää ja asukkaat varautuvat ruoan loppumiseen. Poliiseja työllistää myös huhu tavallista isommasta kannabiskaupasta, jota saarella käydään. Kun poliisit joutuvat tämän kaiken keskellä selvittämään yhden politiikkaviikon luonnoitsijan murhaa, kiirettä pitää. Kaiken katastrofimielialan keskellä esitetään myös kritiikkiä yhteiskunnan huonoa kriisivalmiutta kohtaan ja tällä kertaa hyvänä esimerkkinä esitetään naapurimaa Suomi, jonka varmuusvarastoissa riittää viljaa ja sähköverkko on suojattu aurinkomyrskyjen varalta (?).

Tarinan keskeinen tapahtumapaikka on tällä kertaa Tingstäden kylä saaren pohjoisosassa. Paikka tunnetaan valtavasta bunkkerimaisesta linnoitusrakennuksesta, joka valmistui ensimmäisen maailmansodan aattona sekä viikinkiaikaisen puulinnoituksen jäänteistä Tingstäde-järven pohjassa. Tässä kirjassa tärkein kohde  on kuitenkin paikkakunnan kotimuseo, Ruotsin mekaniikan isän Christopher Polhemin syntymäkoti. Kirjassa ei niinkään nosteta esiin Polhemin teknisiä keksintöjä vaan hänet liitetään salatietieteisiin ja maailmanlopun ennustuksiin. Polhemin perintö ei ollut ehkä kaikkien luontevin osa tätä kirjaa, mutta se, että dekkareihin rakennetaan historiallisia viittauksia lisää kiinnostavuutta. Polhemin perinnön ympärille on kirjassa luotu eräänlainen maailmanlopun kultti, mikä tekee kirjan juonesta vähän monimutkaisen ja loppuratkaisusta epäuskottavan. Muuten tarina kulkee sujuvasti vaikkakin rönsyillen. Monenlaisia johtolankoja löytyy ja jännitys säilyy pitkälle, mutta ei aivan loppuun asti. Uusina moraalisina kysymyksinä tässä kirjassa käsitellään kannabiksen laillistamista ja eutanasiaa. Mielenkiintoista kyllä, ehdotuksen kannabiksen laillistamisesta tekee Keskustapuolueen nuorisojärjestö.

Murhaaja löytyy ja pahuuden syyt johtavat taas kauas. Murhaajan lapsuuteen ja gotlantilaissukujen vaiheisiin. 


Pelon vangit
Jansson, Anna
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus, 2017

Vegetaristi - romaani Etelä-Koreasta

Korealaisen Han Kangin kirja Vegetaristi voitti taannoin käännöskirjojen Booker-palkinnon ja nousi bestselleriksi monessa maassa. Nyt kirja on käännetty myös suomeksi, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kiihkeätempoinen kirja on esimerkki vaikuttavasta kirjasta, jonka voi lukea ja tulkita monella tavoin. Se kertoo nuoresta korealaisesta aviovaimosta Yeong-hyesta, joka pelottavan unen seurauksena lopettaa paitsi lihansyönnin myös seksin ja haluaa lopulta muuttua puuksi. Aviomies turhautuu tilanteeseen ja kääntyy appivanhempien puoleen. Etenkin perheen Vietnamin sodassa traumatisoitunut isä raivostuu asiasta suhteettomasti, mikä johtaa väkivaltaan ja lopulta koko perheen hajoamiseen.

Tarinalla on kolme eri kertojaa: naisen aviomies, kälyään kohtaan himoa tunteva sisaren mies ja sisar itse. Päähenkilö Yeong-hye ei itse pääse omaa tarinaansa kertomaan. Eräällä tavalla kirjan tarina tuo mieleen Elsa Beskowin sadun Prinsessa Sinilei ja hänen veljensä. Tuossa sadussa taikajuomaa nauttinut prinsessa kieltäytyy elämästä metsästävän ja lihaa syövän unelmaprinssin puolisona ja muuttuu lopulta haapapuuksi. Sitäkin tarinaa kertoo ulkopuolinen, prinsessan pikkuveli.

Kirjan kannen mainostekstit kertovat hurjasta ja hämmästyttävästä lukukokemuksesta. Näin varmasti on. Yhtä hyvin voisi sanoa, että ainakin tietyiltä osin lukukokemus on vastenmielinen ja raastava. Kirja sisältää väkivaltaisia kohtauksia, joissa lihasta kieltäytyvää ja sittemmin anoreksiaan sairastuvaa päähenkilöä syötetään väkisin. Ainakin minä jouduin taistelemaan itseni näiden kohtausten läpi suorastaan fyysistä kipua tuntien. Kirjan keskellä on seesteisempi luku, jossa Yeong-hyenin taiteilijalanko kertoo kälyään kohtaan tuntemastaan eroottisesta pakkomielteestä. Unenomaisessa kohtauksessa viitataan helsinkiläisillekin tuttuun japanilaiseen taiteilijaan Yayoi Kusamaan.

Kirjailija itse kertoo, että Koreassa kirjaa ei lueta tulkintana länsimaisesta sadusta eikä anoreksiasta vaan yhteiskunnnasta. Kirja on päätynyt jopa paikallisen kulttuuriministeriön mustalle listalle, koska se sisältää viittauksia maan vaiettuun lähihistoriaan. Me, jotka olemme tottuneet ajattelemaan Etelä-Koreaa demokratian etuvartiona ja pahan Pohjois-Korean uhanalaisena naapurina, unohdamme että tämäkin maa oli vielä 1980-luvulla sotilaiden hallitsema diktatuuri.  Sen ajan rikoksia ei ole maassa käsitelty, vaikka yhteiskunta onkin vapautunut. Korealaiset löytävät kirjasta viittauksia  kansannousuun, joka tukahdutettiin verisesti vuonna 1980. Muitakin vaiettuja vaiheita maan lähihistoriassa on : Toisen maailmansodan aikaisen japanilaismiehityksen, verisen Korean sodan ja Vietnamin sodan aiheuttamia traumoja ei ole avoimesti käsitelty. Kirjan isän tavoin diktatuurin aikaisesta Etelä-Koreasta lähetettiin Vietnamiin satojatuhansia sotilaita. Siis maasta, joka oli vasta toipumassa miljoonia uhreja vaatineesta Korean sodasta. Lukuisten henkisesti ja ruumiillisesti vammautuneiden miesten tarinaa ei ole virallisesti haluttu kuulla.  Pinnan alla on tukahdutettuja tunteita ja muistoja. 

 

Minulle uskontoon ja korealaiseen mytologiaan liittyvät viittaukset eivät auenneet. Itse kirjan pääteema kasvissyönti liittyy vahvasti Korean vanhaan uskontoon, buddhalaisuuteen. Siitä, onko lihansyöntiin pakottamisessa kyse uskontojen ja maailmankatsomusten välisestä kamppailusta, en osaa sanoa mitään. Kirjan lopussa esiintyvää lintuviittaustakaan en ymmärtänyt. Korean kulttuuri kun on minulle vierasta. Mutta onneksi on kaunokirjallisuus. Se auttaa ymmärtämään, ainakin sen että ymmärtää vielä kovin vähän ja että kaikesta globalisaatiosta huolimatta kulttuurierot eivät ole kadonneet.

Rankka ja monitulkintainen kirja, josta minulle avautui vain pinta. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Reader, why did I marry him,  Lumiomena, Mitä luimme kerran. Kirjaluotsi ja luultavasti moni muukin.

Han, Kang
Vegetaristi
englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2017

Erämaalatu - rikoksia ja rakkautta Toholammilta

Veli Ranta-Ojalan yhdeksäs romaani, Erämaalatu, on kirjailijansa ensimmäinen rikosromaani ja samalla ensimmäinen keskipohjalaiseen Toholammin kuntaan sijoittuva jännityskirja. Paikallisuus kirjassa onkin tärkeää. Tapahtumapaikat on kuvattu niin, että paikkakuntaa tunteva näkee miljöön silmissään. Paikalliset henkilöt on laitettu puhumaan uskottavaa ja luonnollisesti soljuvaa murretta. Paikallisten puheiden vastaparina toispaikkakuntalaisten puhe ja kertojanääni ovat selkeää yleiskieltä. Murre elävöittää, mutta ei vie huomiota liikaa. 

Toholampi ei näyttäydy uutena St. Mary Meadina tai suomalaisena maalaisidyllinä. Seutu kuvataan synkkänä syrjäseutuna, jonka ihmisiä kuvaa hyvin paikkakunnalla kootun kaskukokoelman nimi "Kylymät lamppilaiset". Huumoriakaan ei kirjassa ole pehmennyksenä. Kirjassa on nostettu esiin paikkakuntalaisten aitoja huolenaiheita, kuten terveys- ja poliisipalveluiden siirtyminen kauemmaksi, suurpedot sekä rakennettavan tuulipuiston mahdolliset meluhaitat. Kirjassa viitataan todellisiin, paikkakunnalla ja maakunnassa tapahtuneisiin rikosjuttuihin, vaikka ne eivät romaanin varsinaiseen rikosjuoneen liitykään.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Paikkakunnalla asuva, eläkkeelle jäänyt metsäteknikko Kankaanpää löytää erämaaladun läheltä ruumiin eikä malta luopua paikallisen salapoliisin roolistaan, vaikka murhajuttuun sekaantuminen vaikuttaa vaaralliselta. Hänen yhteistyökumppanikseen saapuu kaupungista vanhempi rikoskonstaapeli Rantavirta, joka edustaa vanhan ajan poliisimiestä. Näitä kaikin tavoin kunnollisia miehiä yhdistää näkemys siitä, että ennen kaikki oli paljon paremmin. Silloin työt tehtiin kunnolla, poliisi ehti suojella kansalaisia ja nuoriso harrasti urheilua.  Poliisiromaaneille tyypilliseen tapaan vanhempi konstaapeli joutuu kärsimään ylimielisten ja irtopisteitä keräävien esimiestensä ja Keskusrikospoliisin tutkijoiden ymmärtämättömyydestä. Resursseja leikataan eikä perinteistä poliisityötä enää arvosteta. Hahmo on vähän sukua ainakin Seppo Jokisen komisario Koskiselle.

Kannen piirros: Hannu Kivelä

Erämaalatu kuvaa miehistä maailmaa. Naiset ovat kotona odottavia vaimoja (niitäkin on, jotka eivät jaksa uskollisesti odottaa) tai ravintoloiden ja deittipalstojen saaliita. Kirjan miehet metsästävät, urheilevat, ajavat moottorikelkoilla ja lukevat Kalle Päätalon kirjoja. Nuorempien harrastuksiin kuuluu myös juopottelu ja (varattujen) naisten vokottelu. Sukupuoliroolit ovat toki hitaasti muuttumassa. Poliisien joukossa on myös yksi naispoliisi ja kun komisario toteaa, että ”kirjastonhoitajat ovat miellyttäviä ja avarakatseisia naisia”, häntä muistutetaan siitä tosiasiasta, että tänä päivänä kirjastonhoitajat saattavat olla myös miehiä. Miehisen kunnian varjeleminen on kuitenkin yhä tärkeää. Vaimoja täytyy vahtia, uskottomuus kun tuntuu olevan nuorille vaimoille kovin tyypillistä. Kirja puhuu niistä miehistä, joiden mustasukkaisuuden järjettömistä seurauksista iltapäivälehtien rikosotsikot kertovat. Kaikkia naisia on tarpeen suojella ainakin ulkomaalaisilta miehiltä, vaikka heitä ei Toholammilla juuri liikukaan. Helsingissä käydessään toinen kirjan päähenkilöistä ihmettelee, kuinka naiset uskaltavat kulkea kaikkien niiden maahanmuuttajamiesten keskellä.

Vaikka kirjan synkkä maailmankuva ehkä nouseekin kirjailijan omista tunnelmista, se tavoittaa myös jotain yleistä yhteiskunnasta. Kirjan ilmapiiri olisi otollista kasvualustaa esimerkiksi maahanmuuttajavastaisille liikkeille. Kirjassa esitellään niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita Johanna Korhonen luettelee kirjansa Mikä niitä riivaa  turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua esittelevässä luvussa. Vanha yhteisöllisyys on kadonnut, tietoverkot ja globaali viihde ovat sivuuttaneet perinteiset arvot eivätkä paikalliset urheilijat ja muut toimijat saa ansaitsemaansa arvostusta.  Ahdistavassa tilanteessa maahanmuuttajista tulee sopiva pahan olen purkamisen kohde, vaikka heillä ei olekaan itse ongelmien kanssa mitään tekemistä.

Kirjan rikosjuoni ei ole koukuttava, mutta paitsi rikosromaanina kirjan voi lukea myös rakkausromaanina. Se kotona odottava vaimo on kuitenkin tärkein niin poliisille kuin salapoliisillekin. Nainen se on, joka pitää kaikenikäisiä miehiä elämässä kiinni.

Ranta-Ojala, Veli
Erämaalatu
Länsirannikko, 2017

Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska - ja eräitä etenemismahdollisuuksia

Toimittaja ja tietokirjailija Johanna Korhonen pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan  Mikä niitä riivaa julkisilla foorumeilla käydyn keskustelun tasoa : Miksi keskustelu on usein pelkkää huutoa, joka ei johda mihinkään ja miksi tosiasioilla ei juurikaan tunnu olevan merkitystä?  Kirjassaan hän ei tyydy pelkästään kauhistelemaan asioiden tilaa vaan miettii syytä siihen miksi mielipiteillä on taipumusta kärjistyä ja miksi kannatettavilla ja vastustettavilla asioilla on taipumusta nippuuntua niin, että samat ihmiset löytävät toisensa eri kiistakysymyksissä samalta puolelta silloinkin, kun asioilla itsessään ei välttämättä ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Kuten kirjan alaotsikkokin ilmoittaa, kirjassa yritetään myös löytää keinoja, joiden avulla keskinäinen ymmärrys voi edistyä.

Johanna Korhonen siteeraa sosiologiklassikko Lévi-Straussia, jonka mukaan ihminen hahmottaa asioita helposti vastakohtina, vastapareina. Elämä ja kuolema. Musta ja valkoinen. Ihminen siis luonnostaan etsii ääripäitä, vastapareja. Ilmeisesti tämä on ollut jossain vaiheessa lajin säilymistä vahvistava ominaisuus. Elämme kuitenkin maailmassa, joka ei taivu polarisaatioon, vaikka tunnemmekin sitä kohtaan luontaista viehätystä. Polarisoitumisominaisuuden lisäksi meillä on luontainen taipumus ryhmäytyä. Nämä kaksi ominaisuutta yhdessä jo selittävät sekä mielipiteiden kärjistymistä että niiden nippuuntumista. Mielipiteet henkilöityvät. Emme välttämättä valitse mielipidettämme vaan valitsemme ne ihmiset, joiden kanssa haluamme olla samaa mieltä ja ne, joita haluamme vastustaa. Ilmiöhän on meille kaikille tuttu. Itse olen saanut varsin kummeksuvaa palautetta lievästi punavihreässä kuplassa eläviltä tuttaviltani, kun olen kertonut ajattelevani jostakin yksittäisestä asiasta samalla tavoin kuin Päivi Räsänen.  Tämä poliitikko on niin demonisoitu, että monelle hänen antamansa tuki mille tahansa asialle on jo riittävä syy vastustaa asiaa.

Kansi: Marjaana Virta

Mikä niitä riivaa -kirjan varsinaisena teoreettisena pohjana ovat amerikkalainen kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoffin kirjassa Don’t think of an elephant esittämät ajatuksen.  (Mielenkiintoista, että suuri ja kompelö elefantti saa niin kovin usein olla tutkimuksen ja ajattelun kohde-esimerkkinä). Lakoff pohtii ajattelumme tiedostamattomia syvärakenteita, joita hän nimittää kehyksiksi. Nämä kehykset vaikuttavat tapaan, jolla me katsomme maailmaa ja tulkitsemme sen ilmiöitä. Hän jakaa ihmiset ajatuskehysten suhteen kahteen perusryhmään, joista toista hän kutsuu nimellä strict father, toista nurturant parent.  Kuten nimistä voi päätellä, syvärakenteet ovat seurausta kasvatuksestamme, johon oman perheen lisäksi kuuluu koko elinpiiri ja -ympäristö. Ankara isä -ajattelulle tyypillistä on säännöt ja niiden noudattamisen tärkeys, itsekuri, hierarkia ja perinteiset arvot. Hoivaava vanhempi -ajattelu taas hoivan, turvallisuuden ja joustavuuden korostaminen. Nämä syvärakenteet usein vaikuttavat siihen, miten reagoimme yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toinen tapa nimetä ryhmät on puhua lasiaivoista ja muovailuvaha-aivoista. Lasiaivot korostavat pysyvyyttä ja yksilön vastuuta omasta elämästään. Heille elämä on vaarojen uhkaama taival, joka vaatii suojautumista ja tehokasta toimintaa.   Muovailuvaha-aivoiset korostavat taas yhteiskunnan vastuuta heikoista, dialogin tarpeellisuutta sekä tarvetta reagoida muuttuviin olosuhteisiin. Heille empatia, pyrkimys ymmärtää muita, on keskeistä. Hassua kyllä, ajatus kahdenlaisista aivoista kuulostaa juuri sellaiselta dikotomialta, jota koko kirja itse asiassa vastustaa.  Teoriaa pehmentää ja samalla vesittää tieto siitä, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin sekatyyppejä, jotka reagoivat eri tilanteissa eri tavoin.

Lakoff pohtii myös sitä, miksi perheeseen ja sukupuoleen liittyvät kiistakysymykset herättävät tunteita ja saavat ihmiset reagoimaan suhteettomankin voimakkaasti. Kyse ei ole pelkästään siitä, että avioliittolain kaltaiset kysymykset ovat riittävän yksinkertaisia, jotta tavalliset kansalaiset voivat ne hahmottaa. Kyse on myös siitä, että poliittinen retoriikkamme on vuosisatojen ajan puhunut valtiosta käyttäen perhettä metaforana. Olemme tottuneet puhumaan maan isästä ja kruunusta, joka vastaa (tai ei vastaa) pojistaan. Metaforien kautta olemme oppineet ymmärtämään kansakunnat ja muutkin isommat yhteisöt perheenkaltaisiksi ryhmiksi. Koska ymmärrämme yhteiskunnan perhemetaforan kautta, kasvatuksesta ja nousevat ajattelutavat, strict father ja nurturant parent, vaikuttavat tapaan, jolla tarkastelemme yhteiskuntaa. Kielellä luodaan maailmaa ja muokataan ajattelumalleja. Ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja käytämme. Se, mitä ainakaan Korhosen kirjassa ei korosteta on se, että näihin perhemetaforiin länsimaisen kulttuurin piirissä elävät ovat tietysti ennen muuta tottuneet uskonnon piirissä. Isä Jumala ja hänen lapsensa sekä taivaan koti ovat meidän peruskäsitteistöämme. Katolisessa kristillisyydessä tietysti myös äitikirkko ja muut äidilliset käsitteet. Uskonnon piirissä perheasiat ja seksuaalisuus herättävät vielä enemmän tunteita kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Esimerkkeinä Suomessa käydyistä lukkiutuneista keskusteluista Johanna Korhonen käyttää turvapaikanhakijoihin liittyvää keskustelua, kirkon sisällä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä valtiontaloudesta käytyä keskustelua. Turvapaikanhakijoista käytyä keskustelua hän tulkitsee tunteenpurkaukseksi, jossa suuri joukko suomalaisia purkaa yhteiskunnan muutoksen aiheuttamaa yksinäisyyden ja arvottomuuden tunnettaan. Keskustelulla ei oikeasti ollut mitään tekemistä turvapaikanhakijoiden kanssa, heidän tulonsa vain nosti keskustelun pintaan. Kirkossa käydyssä avioliittokeskustelussa eri näkemyksiä edustavien ryhmien ajattelu ei kohtaa. Avioliittokeskustelu hallitsee kirkossa käytyä keskustelua niin vahvasti, että ihmiset jaetaan konservatiiveihin ja liberaaleihin pelkästään sen perusteella, mitä he ajattelevat tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä harmittaa ainakin minua, joka nimittäisin itseäni mielelläni kirkollisissa asioissa konservatiiviksi, mutta en voi tehdä sitä, koska mielelläni suon kaikille oikeuden aviolioliittoon. Myös homoille. Valtiontaloutta koskevaa keskustelua taas leimaa vaihtoehdottomuus. 

Mikä sitten neuvoksi. Ratkaisuksi lukkiutuneeseen keskustelukulttuuriin Korhonen tarjoaa tiedostamista, sanojen harkittua käyttöä ja toistoa. Jos keskustelu tuntuu jämähtäneen tilanteeseen, jossa keskustelijat eivät pysty lainkaan käsittämään toisen ajattelua, kannattaa pysähtyä ja tiedostaa oma kehyksensä ja tarvittaessa pyrkiä eroon vääristä ajattelumalleista. Kannattaa myös miettiä, mikä voisi olla oikea tapa selittää asia ihmiselle, joka hahmottaa maailman aivan toisella tavalla. Kun muovailuvaha-aivoinen haluaa selittää jotakin lasiaivoiselle, hänen kannattaa vedota pysyvyyteen ja turvallisuuteen. Lasiaivoisen taas kannattaa yrittää kuunnella ja eläytyä, vaikka vain minuutin kerrallaan. Meille kaikille hyvä neuvo on käyttää kieltä harkiten. Kannattaa miettiä, millaisia sanoja käyttää, millaista maailmaa luo. Omat arvot kannattaa muokata sanalliseen muotoon ja luoda maailmankatsomuksestaan kertomus. Kertomusta voi sitten voi toistaa ja varioida ja toivoa, että vastapuoli vähitellen ymmärtää, että maailmaa voi hahmottaa toisellakin tavoin. Ei kannata vain torjua toisen näkemystä, kannattaa kuvata sille vaihtoehto. Samalla meidän tulisi rohkeasti vastustaa vääränlaista ryhmäytymisen painetta ja välttää nippuuntumista. Ei tarvitse kannattaa eutanasiaa, vaikka vastustaisikin ydinvoiman lisärakentamista. Se, että on paljon ihmisiä, jotka jakavat nuo molemmat mielipiteet, ei tarkoita että asiat jotenkin liittyisivät yhteen.

Kirjassa siis annetaan ohjeita paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun myös vaikuttamiseen, propagandaan. Esimerkkinä taitavasti suoritetusta kehyksen muutoksesta Johanna Korhonen tarjoaa keskustelua homojen avioliitosta. Kun riittävän pitkään keskusteltiin tasa-arvoisesta oikeudesta perheeseen, yhteiskunnan suuri enemmistö siirtyi kannattamaan aluksi vastustettua lakialoitetta. Keskustelussa luotu kertomus sai suuren yleisön oivaltamaan, että vähemmistö haluaa elämältä samoja asioita kuin enemmistö, siis perhettä.  Samalla tavalla toistamalla tiettyä tarinaa on syntynyt myös käsityksemme siitä, että kestävyysvajeemme takia, julkista sektoria täytyy supistaa, koska kansakuntamme ei muuten selviä. Kummassakin tapauksessa kertomus ja sen toisto toimivat toivotulla tavalla. Siis muuttavat ajattelua.

Tämä kirja haluaa rohkaista ihmisiä ajattelemaan itse ja tuomaan ajatuksensa rakentavasti esiin, mikä on arvostettavaa. Seuraavaksi taidan nostaa lukulistalleni Joonas Pörstin Propagandan lumo -kirjan.

Korhonen, Johanna
Mikä niitä riivaa : suomalaisen julkisen keskustelun tuska – ja eräitä etenemismahdollisuuksia
Kirjapaja, 2016

Tummiin vesiin - synkkää jännitystä

Nainen junassa -dekkarin kirjoittajan toiselta kirjalta odotettiin paljon. Osittain kirja vastasikin odotuksia.  Paula Hawkinsin uutuus on synkkä, eräänlainen goottilainen romaani, jossa tapahtumat keskittyvät hukkuneista naisista tunnetun synkän joen ympärille. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat, Nainen junassa -kirjan tavoin lukija ei voi luottaa kertojien rehellisyyteen tai pitää heitä luotettavina. Kirjassa puhutaan paljon muistamisesta ja muistin oikullisuudesta sekä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka voivat vaikuttaa vielä aikuisuuteenkin. Pahimmillaan kokemus jota ei muista tai ymmärrä voi pilata koko elämän.

Kirjan keskushenkilö on keski-ikää lähestyvä Jules (Julia), joka palaa lapsuuskotiinsa selvittämään hukkuneen sisarensa asioita ja huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä. Katkerien lapsuusmuistojen takia Jules ei ole halunnut pitää yhteyttä sisareensa ja tämän tytär on jäänyt hänelle tuntemattomaksi. Palattuaan hän joutuu selvittämään menneisyyttä ja pohtimaan, oliko hänen koko elämäänsä jäytänyt katkeruus sisarta kohtaan kohtuutonta ja väärin. Mitä sisarusten välillä oikeastaan tapahtui? Sisaren kuoltua häntä ei enää voi tavoittaa, mutta Jules yrittää tavoittaa luoda yhteyden tämän tyttäreen.

Mutta paitsi sisaruskuvaus kirja on ennen kaikkea dekkari, jossa selvitetään paitsi Julesin sisaren, myös tämän tyttären ystävän ja vuosikymmeniä sitten hukkuneen poliisin vaimon kuolemia. Ja välillä tarina sivuaa myös vuosisatoja sitten hukutetun uskottoman vaimon tarinaa. Tarinan kertojina ovat Julesin ja hänen sisarentyttärensä lisäksi kylän poliisit monessa sukupolvessa, lasten opettaja, hukkuneen teinitytön perheenjäsenet, poliisin vaimo ja kylän vanha kiukkuinen noita-akka. Henkilögalleria on laajaa ja varsinkin aluksi se vaatii lukijaltaan keskittyneisyyttä. Tarina kehittyy ja jännitys tihenee, mutta ei kestä aivan kirjan loppuun asti. Silti voin hyvin kuvitella, että tämänkin kirja vielä taipuu elokuvaksi.

Kirjasta kirjoitettu ainakin blogeissa Annelin lukuvinkit, Lukulampun valossa ja Tässä kaupungissa tuulee aina.
                  

Tummiin vesiin
Hawkins, Paula
suomentanut Antti Autio
Otava, 2017

Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko

Marcus J. Borg oli luterilaistaustainen amerikkalaisteologi, jonka sukujuuret juonsivat Ruotsiin. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Kristinuskon sydän on saavuttanut kiinnostusta myös Suomessa. Kirjan johtoajatuksena on tulkita kristinuskon sanomaa aikamme ajattelevalle, muihin uskontoihin ja globaaleihin ongelmiin perehtyneille ihmisille. Kirja on ansiokkaasti käännetty suomeksi ja se on herättänyt täällä kiinnostusta ja keskustelua. Näin Reformaation juhlavuonna kirja sopii yhdeksi keskustelun virittäjäksi. Se esittää mallin eräänlaisesta uudesta reformaatiosta, kristinuskon uudesta tulkinnasta.

Kirjassaan Borg esittelee kaksi kristinuskon paradigmaa (tulkintatapaa), joista toista hän kutsuu perinteiseksi, toista nousevaksi. Perinteiseksi kutsuttu tulkintapaan kuuluu 1800-luvulta periytyvä tapa tulkita Raamattua sananmukaisesti ja jossa usko ymmärretään nimenomaan totena pitämisenä, uskona siihen, että tiettyjä sovittuja uskonkappaleita pidetään tosiasioina. Näkemykseen kuuluu myös ajatus kristinuskon ainutlaatuisuudesta, kristinusko on ainoa pelastava usko. Painopiste on tuonpuoleisessa, ei tässä maailmassa. Perinteiseksi kutsuttu uskontulkinta on syntynyt reaktioksi tieteen kehitykselle ja sen tarjoamalle maailmankuvalle. Tämä perinteisyyskään ei siis ole sinänsä ”alkuperäistä” kristinuskoa.

Kansikuva:
Romolo Tavanani

Perinteistä tulkintatapaa haastaa nouseva paradigma, joka näkee usko ei ole ensisijaisesti tiettyjen oppikappaleiden totena pitämistä vaan luottamusta, uskollisuutta ja tapaa nähdä maailma. Raamattua tulkitaan tässä perinteessä enemmän metaforana ei niinkään kirjaimellisesti. Raamatun kertomukset nähdään myyttinä, joihin sovelletaan Thomas Mannin ajatusta, jonka mukaan myytit ovat kertomuksia siitä, ”kuinka asiat eivät ole koskaan olleet, mutta minkälaisia ne aina ovat”.  Raamatun merkitys ei näin ajatellen vähene, vaikka sen sanatarkkojen opetusten noudattamisesta luovuttaisiinkin yhteiskunnan muuttuessa. Tästä asiastahan on keskusteltu esimerkiksi pappeutta tai avioliittoa koskevien kiistojen yhteydessä.

Borgin mukaan uuden paradigman mukainen kristinusko korostaa tämänpuoleisuutta. Kristinuskoon sisältyvä ajatus uudestisyntymisestä voidaan tulkita pyrkimykseksi löytää todellinen ihmisyys osana yhteisöä, jumaluuden yhteydessä. Uskon päämääränä ei nähdä individualistista kilvoittelua vaan globaalia ”yhteisöllisyyttä, joka kaataa kaikki raja-aidat”. Tästä yhteisyydestä nousee myös oikeudenmukaisuuden vaatimus. Kristinusko on (myös) yhteiskunnallinen vapautusliike. Asian korostaminen on ehkä Yhdysvalloissa radikaalimpaa kuin meillä.  Ainakin minulle vaikea ajatus kirjassa oli sen sijaan se, että tämänpuoleisuutta korostaessaan Borg myös korostaa Jeesuksen inhimillisyyttä ja siteeraa tutkijaa, jonka mukaan ”Jeesus on hyvin aliarvostettu ihminen”. Kun Jeesus sanoo: ”Minä olen tie”, lause tulkitaan elämänohjeeksi. Jeesus osoitti oikean tavan elää. Ristinkuolemaan liittyvää uhriajatusta Borg pitää myöhempänä lisäyksenä eikä alkuperäisenä kristinuskona. Kaiken metaforisen raamatuntulkinnan keskellä hän lukee Isä meidän -rukousta yllättävän sanatarkasti. Rukous viittaa Jeesuksen ajan velkaantuneisiin maanviljelijöihin, joilla jokapäiväisen leivän saanti ei ollut itsestäänselvyys. Puhetta Jumalan valtakunnasta hän pitää vaatimuksena hyvästä ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta

Borg pohdiskelu kirjassaan myös kristinuskon asemaa monikulttuurisessa maailmassa. Maailmassa, jossa yhä harvempi voi nähdä kristinuskon ainoana pelastavana tienä.  Borgin mielestä kaikkien uskontojen ytimessä on yhteisiä asioita vaikka ulkoiset muodot ja tulkinnat vaihtelevat. Tärkeimpänä niistä kokemus pyhän todellisuudesta.  Borg ei kuitenkaan väitä, että kaikki uskonnot olisivat yhtä. Uskonnoilla on eroa ja eroilla on merkitystä.  Uusi paradigma näkee eri uskontojen ulkoiset muodot pyhän sakramentteina. Ne ovat välineitä ja erilaisia teitä, jotka mahdollistavat elämän pyhän yhteydessä. Muita uskontoja tulee kunnioittaa ja arvostaa, vaikka kenenkään ei tarvitse kieltää ajatusta oman uskonsa erityisyyttä. Ajatus tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Mitä enemmän itse kukin arvostaa omaa uskontoaan ja uskonnollista perintöään, sitä enemmän on aihetta kunnioittaa myös toisin uskovia. Koska kristinusko on minulle tärkeä, haluan kunnioittaa esimerkiksi muslimin uskoa, koska oman itseni kautta ymmärrän, että se on hänelle yhtä tärkeää kuin usko Jeesukseen minulle.

Borg, Marcus J.
Kristinuskon sydän : uudelleen löydetty usko
kääntänyt Kari Kuula
TvM, 2016

Virvatuli : Eino Leinon elämä

Panu Rajalan uutuuskirja on raikas kuvaus kansalliskirjailija Eino Leinon elämästä. Kuten Kirjoittamo-blogin kirjoittaja toteaa, oli antoisaa lukea tämä kirja pian Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran jälkeen. Paitsi että nämä kirjailijat olivat aikanaan rakastavaisia, he olivat myös saman vuoden lapsia ja elivät samoissa (pienissä) kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, Aino Kallaksen elämä tosin kansainvälisempää kuin Leinon. Leinon maailma oli Helsingissä,  Virossa asuva Kallas oli vakiovieraana kulttuuripiireissä, joita Leinon persoona hallitsi. Esikoisteoksensa kaksikymppisinä julkaisseiden kirjailijoiden elämät lähenivät ja kiersivät toisiaan, kunnes heidän välilleen syttyi paheksuttu rakkaus, joka vielä sammuttuaankin vaikutti kummankin kirjalliseen työhön. 

Kirja on raikas ja selkeä, hyvin jaksotettu ja sivumäärästään (563) huolimatta nopeasti luettava. Itse en ole aiemmista Leino-kirjoista lukenut kuin romaanimuotoon kirjoitetun Mestarin.  Rajalan kuva kaikkien tuntemasta runoilijasta on perusasetelmiltaan tuttu, mutta tuore ja riipaisevakin. Kirjoittaja antaa tunnustusta aiemmalle tutkimukselle, siteeraa etenkin L. Onervan ja (minulle tuntemattoman) Aarre Peltosen tekstejä, käyttää lähteitä monipuolisesti ja tekee myös omaa tutkimusta. Ihailtavan perusteellisesti hän käynyt myös Eino Leinon tuotantoa läpi, etenkin sitä unohdettua ja huonosti tunnettua, usein myös huonolaatuista. 47-vuotiaana kuolleen kirjailijan tuotanto on käsittämättömän laaja. Vuorikurun ja Rajalan teoksia yhdistää se, että molemmissa kirjoissa nostetaan esiin pääsiassa muusta tuotannosta tunnettujen kirjailijoiden näytelmät ja suhde teatteriin, mikä tietysti kertoo kirjoittajien omasta kiinnostuksesta.

Leino on ihmelapsi ja kielellinen virtuoosi, jolla oli myös sosiaalista lahjakkuutta. Perheen kuopus pääsi opintojen tielle ja Helsinkiin, jossa isoveli Kasimir tutustutti pojan oikeisiin ihmisiin ja auttoi sanomalehtimiehen uralle. Leino oli työnarkomaani ja moniosaaja, joka jaksoi innostua aina uusista asioista. Hänen lahjakkuutensa oli myös ongelma, kirjoittaminen oli hänelle helppoa eikä hän jaksanet hioa ja korjailla helposti syntyneitä tekstejään. Mittavassa tuotannossa on siksi paljon syystä unohdettua ja jo aikalaisten syystä torjumaa kirjallisuutta. Asia helposti unohtuu, koska niitä arvostettuja, upeita ja kaikkien tuntemia runojakin on niin paljon. Paitsi kirjoittajana Leino ansioitui myös kääntäjänä. Hänen suurin käännöstyönsä oli  Danten Jumalaisen näytelmän suomennos. Kun hän lupasi ottaa käännöksen hoitaakseen, hän ei vielä edes osannut italian kieltä.

Perinteisesti Leino on liitetty nuorsuomalaiseen puolueeseen ja aikansa tasavaltalaisiin. Rajala kuitenkin osoittaa, että Leinolle aatteet ja politiikka eivät olleet mitään pysyvää. Vuoden 1918 sodan jälkeen hän ihaili saksalaisia Helsingin vapauttajia ja kannatti monarkiaa. Pitkään hän työskenteli myös teosofien lehden päätoimittajana ja ilmeisesti oli ainakin jollakin tasolla aatteeseen myös sitoutunut. Hän arvosti kansanrunoutta ja runonlaulajia ja kunnioitti suomalaista kansaa melkein runebergiläisessä hengessä, käytännössä hän ei kuitenkaan osannut keskustella maalla tapaamiensa kansanihmisten kanssa eikä ymmärtänyt näiden puhetta. Leino seurusteli sivistyneistön kanssa, eikä muunlaisesta elämänpiiristä tiennyt. Hän ei ymmärtänyt suomen kielen murteita. 

Kuva: Otto Manninen,
SKS

Persoonana Leino oli herkkä ja lapsenomainen taiteilija, joka monien kaltaistensa tavoin alkoholisoitui. Raha-asioita eikä muitakaan käytännön asioita hän ei osannut hoitaa. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi kirjan tieto siitä, että Leino ei viimeisinä vuosikymmeninään maksanut veroja lainkaan. Avioliitot eivät onnistuneet, Leino oli parhaimmillaan kaipaavana kirjerakastajana, avioliiton arkea hän ei kestänyt. Pisin naissuhde hänellä oli kirjailija L. Onervan kanssa. Suhteen rakkaus katosi, mutta ystävyys kesti Leinon elämän loppuun asti. Kolmio- tai nelosdraamoissa hän oli osapuolena useamman kerran. Riipaisevin oli hänen viimeinen avioliittonsa, jonka sairas runoilija solmi oikeastaan vahingossa tielle osuneen Hanna Laitisen kanssa. Vaimo kuoli mielisairaalassa muutama vuosi Leinon kuoleman jälkeen. Kirja antaa olettaa, että vaimolla oli mielenterveysongelmia jo avioliittoa ennen ja että avioliitto niitä vielä syvensi. Mielenkiintoista on, että elämänhallinnan puute ei vienyt Leinon työkykyä. Pikemminkin päinvastoin. Kirjoitustyö jatkui miltei loppuun asti.

Rajalan mukaan Leino sai nuorena syfilistartunnan, mikä epäilemättä vaikutti hänen naissuhteisiinsa. Ennen antibioottien aikaa, sairautta ei kyetty kokonaan parantamaan ja ilmeisesti uusiutunut tauti lopulta oli myös Leinon kuolinsyy. Tietoisuus sairaudesta vaikutti myös työhön, kuolema on hänen taiteessa usein läsnä. Epäilemättä hänen luomisvimmaansakin vaikutti konkreettinen tietoisuus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Taudinkuvaus tuo mieleen Mika Waltarin Suuri illusioni -romaanin. Vaiettu, mutta pelätty ja tunnettu sairaus oli osa aikakauden henkeä. Muutenkin kirja piirtää hienoa ajankuvaa. Eino Leino säihkyy ja kompuroi osana omaa aikaansa.

Kun tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaita taas syksyllä kootaan, tätä kirjaa ei ole helppo sivuuttaa. Kirjasta on perusteellinen kuvaus ainakin Annelin kirjoissa -blogissa. Kirjoituksensa lopussa Anneli esittää hyvän ajatuksen Eino Leino -muistopolusta Helsingissä. Polun varrelle voitaisiin koota runoilijan asunnot, kapakat ja muut hänelle tärkeät paikat pääkaupunkiseudulla. Kohteita kertyisi melkoinen lista.

Rajala, Panu
Virvatuli – Eino Leinon elämä
WSOY, 2017

Pobeda 1946 - lapsuuden loppu

Vähän aikaa sitten luin Aino Kallaksen elämäkerran, joka monen muun asian ohella sivusi Viron ensimmäisen tasavallan historiaa. 30-luvulla tasavalta liukui diktatuuriin ja antisemitismiin, toisiaan seuraavat miehitykset johtivat kyydityksiin, keskitysleireihin ja pakolaisaaltoihin. Itsenäinen valtio tuhoutui ja joutui osaksi Neuvostoliittoa. Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo ensimmäisestä rauhanvuodesta, jolloin virolaiset havahtuivat uuteen maailmanjärjestykseen. Maailma muuttuu ja raskainta on se, että vuosien kärsimyksen jälkeen edessä ei näy valoa. Kirjassa ne virolaiset, jotka voivat vielä kuunnella ulkomaisia radiolähetyksiä, kuulevat Churchillin puhuvan rautaesiripusta, joka jakoi Euroopan kahtia. Heille esirippu merkitsi konkreettisia asioita, sitä, että aiemmin länteen suuntautunut maa jäi eristyksiin, matkat ulkomaille olivat käytännössä mahdottomia, neuvostohallinnon valvontakoneisto ulottui kaikkialle ja maahan asuttiin uusia asukkaita eri puolilta Neuvostoliittoa.

Tässäkin kirjassa viitataan Estonia-teatterin balettiesitykseen, jonka ilmahyökkäys keskeytti vuonna 1944. Kratt-baletin esiintymispukuiset tanssijat juoksivat muiden joukossa kaupungille ja pelottavilla asuillaan vielä lietsoivat lopun alun tunnelmaa.

Kirjan keskiössä on vanhaa valtaa tukenut porvarillinen perhe. Isä, joka on painunut maan alle, vaikka käytännössä elääkin talon takahuoneessa, äiti ja tämän oopperalaulajatarsisar sekä autoista kiinnostunut poika. Upealla, uudella Popeda-autolla ajava tiedustelupalvelun setä pääsee pojan kautta perheen salaisuuksien jäljelle. Ensin ennestäänkin varjomainen isä katoaa, sitten äiti joutuu turvallisuuspalvelun kuulusteluihin, pakomatkalle ja piileskelemään sekä lopuksi vankilaan kidutettavaksi. Oopperalaulajatarsisarella on komea ura, arvokkaita ystäviä ja englantilainen miesystävä, mutta suhteet ja asema eivät pelasta häntäkään joutuvasta ”osaksi järjestelmää”. Hän joutuu luovuttamaan hienon asuntonsa keskiaasialaiselle perheelle ja käymään kauppaa perheensä ja rakkautensa puolesta.

Päällys Martti Ruokonen,

Pahan edustaja kirjassa on setä, joka kerran valinnut työnsä turvallisuuspalvelun palveluksessa eikä siitä ole paluuta takaisin. Hän oli Virossa kasvanut vakaumuksellinen kommunisti, johon lapsuuden köyhyys oli synnyttänyt katkeruutta ja vihaa porvareita kohtaan. Uuden järjestelmän palveluksessa hän sai valtaa ja sen osoituksena hienon auton, mutta hänenkään asemansa ei ollut vakaa.

Tapahtumien havainnoija on Poika, jonka nimeä ei kerrota. Hänellä on ihmeellinen muisti, hän voi toistaa kuulemiaan lauluja tai puheita niitä itse ymmärtämättä. Vanhemmat ovat suojelleet häntä kipeiltä asioilta ja hän on täynnä viatonta luottamusta eikä ymmärrä, että hänen ihailemansa Pobeda-setä merkitsee perheen tuhoa. Kirjan aikana poika joutuu kokemaan lastenkotielämää, pakomatkoja, elämää tädin ja tämän uusien naapurien kanssa sekä selviämään yksin. Vähitellen pojan silmät aukeavat ja viattomuus karisee. Pojan tarina on riipaiseva, hänen luottamustaan käytetään väärin ja hän joutuu paitsi menettämään läheisensä myös kantamaan siitä syyllisyyttä. Järjestelmä rikkoo ihmiset ja lopettaa lapsuuden. Kirjan sävy muuttuu pojan havahtuessa. Alun heleät tunnelmat katoavat ja tilalle tulee toivoton suru. Tätä kirjaa suosittelen kaikille muille, paitsi niille, jotka eivät voi lukea kirjoja, joissa lapset kärsivät.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogissa Annelin kirjoissa.

Taska, Ilmar
Popeda 1946
viron kielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY, 2017

Täällä taas - Adolf Hitler ja nykyajan ihmeet

Täällä taas on unkarilaistaustaisen Timur Vernesin esikoisteos. Alkuteos ilmestyi 2012 ja saavutti heti suuren suosion. Kirjan alussa Adolf Hitler herää eloon 2010-luvun Berliinissä ja lähtee tutustumaan uudistuneeseen maailmaan. Herkullista huumoria, varsinkin kirjan alkuosa. Rahaton ja koditon päähenkilö tutustuu ystävälliseen kioskiyrittäjään, joka tutustuttaa tämän televisiopiireihin. Hitleristä tulee "Hitler" ja kohuttu TV-esiintyjä. Kirjan kieli on herkullista ja käännös hieno.

Täälä taas ei ole kirja natsismista vaan tästä ajasta. Suoraan vuodesta 1945 tälle vuosikymmenelle pudonnut johtaja ihmettelee esimerkiksi kokkiohjemia, jotka täyttävät näköradion parhaan katseluajan ja koululaisia tarkkaillessaan hän päättelee, että näiden korvat on tukittu, jotta he eivät saisi huonoja vaikutteita. Myös tietokoneissa (rullaton kirjoituskone television edessa) ja Internetin ihmemaassa riittää ihmeteltävää. Internetiä hän pitää saksalaisena keksintönä ja miettii, mitä kaikkea hän olisikaan saanut aikaan, jos hänellä olisi aikanaan ollut noin mahtava väline käytössään. Maksutta kertyvät tykkäykset ja mediamaininnat hämmentävät. Aikamme poliitikotkin saavat osansa, minun osaltani sisäpoliittiset kommentit menevät suurelta osin ohi. Tunnen Saksan yhteiskuntaa kovin  huonosti.

Erinomainen luettava
 kesämökille

Kirjan huumori ei ole mautonta. Siinä todetaan useaan kertaan, että juutalaiset eivät ole hauska aihe. Lauseen merkitys oli päähenkilöle erilainen kuin aikamme ihmisille,  Merkityseroista huolimatta kansanmurhan käsittelyä vältellään. Aiheeseen viitataan suoraan vain muutaman kerran. Vakavimmin kansanmurhan muistoa käsitellään, kun päähenkilön sympaattinen sihteeri kertoo isoäitinsä juutalaisen perheen kuolleen keskitysleirillä.

Kirjan voi nähdä varoituksena. Tämäkään aika ei tunnista vaarallisia kansankiihottajia, joille tekniikka ja tiedonvälitys takaavat entisiä aikoja paremmat menetelmät. Emme usko, vaikka näemme. Suomalaiselle kirja tuo mieleen Veikko Huovisen kirjan Veitikka - A. Hiterin elämä ja toiminta. Sekin on kevyeen sävyyn kirjoitettu Hitler-parodia. Huovinen katsoi kuitenkin historiaan, Vermes tähän päivään. Tässä kirjassa Hitler on peili, joka heijastaa aikaamme.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjan kanssa ja Levoton lukija.

Vermes, Timur
Täällä taas
saksan kielestä suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016

Vakaasti harkiten - vanheneva Koskinen

Sympaattisen äreä komisario Koskinen on minun suosikkipoliisini. Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen dekkarit, enkä tietysti jättänyt uusintakaan väliin. Viime kesän jalkapallon mm-kisojen aikaan sijoittuvassa kirjassa komisarion kesäsuunnitelmat menevät taas kerran työn vuoksi uusiksi. Kirjan alussa aamu-uimari löytää rannalta naskalilla murhatun miehen, eikä murha jää ainoaksi. Tapaus on monimutkainen ja Koskinen joutuu jopa pohtimaan, onko hän lähettänyt väärän miehen vankilaan. Asioita pitää vakaasti harkita.

Kirja liikkuu toisaalta tavallisten ihmisten, toisaalta huumekaupan maailmassa. Kirjassa tapahtumia katsellaan paitsi poliisien myös rikollisten näkökulmasta. Epätoivoisessa elämäntilanteessa elävä ihminen sortuu rikoksiin. Anteeksiantamatonta vääryyttä kokenut tuntee oikeudekseen kostaa. Poliisitkin ovat inhimillisiä, ymmärtäväisiä. He vihaavat huumekauppaa ja -kauppiaita, mutta saattavat osoittaa avuttomia narkomaaneja kohtaan ymmärrystä. Pahimpia ovat aina ne ylemmän portaan rikolliset, jotka keräävät rahat. Myös poliisilaitoksen ylempi porras saa vihat osakseen. Koskinen ja hänen tiiminsä tekevät uhrautuvaa työtä, asettaen jopa henkensä ja mielenterveytensä alttiiksi työn vuoksi. Poliisijohto sen sijaan tarkastelee tulostavoitteita, käy neuvotteluja virkamiesten kanssa, painostaa ja simputtaa alaisiaan.

Seppo Jokisen dekkarit eivät kuulu yhteiskunnallisten dekkarien ryhmään, mutta ne osoittavat sympatiaa pienille ihmisille, jotka ovat voimattomia yhteiskunnan muutosten ja ylempiensä jaloissa. Kirjoissa on vanhenevan miehen nostalgiaa, ennen oli paremmin. Jopa rikokset yksinkertaisempia.

Seppo Jokinen epäilemättä kirjoittaa kirjojaan, jotta lukijat viihtyisivät ja saisivat taas viihtyä tuttujen henkilöhahmojen seurassa. Komisarion yksityiselämästä, etenkin hänen naissuhteensa saa tietenkin paljon tilaa kirjassa. Tällä kertaa parisuhde ei kuitenkaan nouse kirjan pääteemaksi, mikä on hyvä. Vanheneva komisario alkaa myös tosissaan miettiä eläkkeelle jäämistä. Sitäkin pitää vakaasti harkita.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Sivutiellä.

Jokinen, Seppo
Vakaasti harkiten
Crime Time, 2017


P.S. Vähän harmitti, kun kirjassa Keski-Pohjanmaan paikkakunnista annettiin vähän harhaanjohtava kuvaus. Kyse oli tosin epäluotettavan muistelijan kuvauksesta, mutta silti.