Tautitehdas: miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita

Iris Pasternack on suomalainen lääkäri, joka tosin lehtitietojen mukaan työskentelee osa-aikaisena tutkijana Amsterdamissa, osittain elää vaihtoehtoelämää Suomessa. Hänen työhistoriaansa kuitenkin kuuluu myös työskentelyä terveyskeskuslääkärinä Suomessa. Kirjallaan  Tautitehdas hän pääsi vuonna 2015 Kanava-palkintoehdokkaaksi. Kirja käsittelee ylidiagnosointia, turhia hoitoja ja kehottaa lääkäreitä priorisointiin sekä pohtii  sairauden käsitettä. Kirjailija puhuu medikalisaatiosta, eli täysin normaalien elämän ilmiöiden kuten vanhenemisen tai surun uudelleenmäärittely lääkkeillä parannettavaksi sairaudeksi ja ylidiagnostiikasta, eli kaikkien riskiarvojen vähittäistä alentamista niin, että vähitellen yhä pienempiä poikkeamia ihannearvoista pidetään huolestuttavina. Yhtenä esimerkkinä ylidiagnosoinnista hän tarjoaa suhtautumisen verenpaineeseen, nykyisin lääkärit kuulemma huolestuvat pienemmästä kohoamisesta kuin vuosikymmeniä sitten.

Kirjoittaja kiittää loppukommenteissaan amerikkalaista lääkäria Gilbert Welchiä, jonka Overdiagnosed-kirjaa hän ilmeisesti paljon siteeraa. Kirjan huomioita on tietysti suomalaistettu. Ainakaan minä en pysty arvioimaan, kuinka suuri Welchin osuus kirjan kokonaisuudessa on.

Kirjassa osoitetaan, että suuresti arvostetut seulontatutkimukset ovat pääosin turhia, joskus jopa haitallisia. Seulontoja perustellaan usein tunteellisilla tarinoilla, joissa aikaisin löydetty syövänalku saadaan nopeasti hoidettua ja potilas näin pelastettua. Kirjan mukaan seulonnoissa löytyvät syövät ovat pääosin vaarattomia. Löydösten hoito ja tutkimus tulee kalliiksi, stressaa potilasta ja saattaa johtaa leikkaukseen, joka pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vahinkoa. Ilmeisesti sekä potilaiden että lääkärien on ollut vaikea uskoa, että syöpä ei ole aina vaarallinen.

Toinen myytti, jota kirjailija perusteellisesti käsittelee on ehkäisevän lääkityksen merkitys. Varhainen puuttuminen on tietysti hyvä asia, mutta lääkitys, jonka tarkoituksena on riskien vähentäminen, ei välttämättä auta potilasta lainkaan. Mieleen nousivat lukuisat tuttavat, jotka vuosia syövät Marevania tai kolesterolia alentavaa lääkettä. Ymmärsin kirjoittajan puheen tehottomasta riskien alentamisesta, mutta silti toivon, että läheiset ihmiset syövät kaikki mahdolliset lääkkeet. Kun kyse on ihmisestä, tilastollinen vakuuttelu tuntuu pahalta.

Yllättäen kirjassa minuun suurimman vaikutuksen teki varsin pieni huomautua, joka koski hammashoitoa. Kirjailija toteaa, että hammaslääkärit tekivät 70- ja 80-luvuilla niin hyvää työtä, että hammasmätä melkein katosi. Se, että juuri tuohon aikaan oikomishoidot yleistyivät rajusti ei liene mikään sattuma. Oikomishoidot pelastivat hammaslääkärit työttömyydeltä hyvin tehdyn työn jälkeen.

Kirjaa lukiessa miettii, miksi tämä on kirjoitettu. Kirjoittajan yhtenä tavoitteena on epäilemättä osoittaa, että ylidiagnostiikan ansiosta terveydenhoidon voimavaroja käytetään terveiden hoitamiseen ja siksi resursseja ei riitä niille, jotka hoitoa tarvitsisivat ja niistä hyötyisivät. Pyrkiikö kirja valmistelemaan väistämättä edessä olevaan resurssien vähenemiseen? Ajatuksia se kuitenkin herättää. Tekstiä on kansanomaistettu niin, että maallikkokin ymmärtää siitä melkein kaiken, mutta sen väitteisiin on silti vaikea ottaa kantaa. Kirja on ohut, mutta sitä olisi voinut vielä tiivistää. Kirjoittaja pyrkii vakuuttamaan lukijaansa vähän liian monella samankaltaisella esimerkillä. Tiivistys olisi tehostanut viestiä. On kuitenkin aina ilahduttavaa, kun lääkäri vaivautuu selittämään asioita yksinkertaisesti.

Pasternack, Iris
Tautitehdas
Atena, 2015

Pimeys keskellämme - synkkä kesä Gotlannissa

Taas annoin Mari Jungstedtin johdattaa minut kesäiseen Gotlantiin. Valtakunnan eliitti kokoontuu Almedalen-kokoukseen, purjehtijat kiertävät saarta kilpaa veneillään ja turistit täyttävät Visbyn kauppakadut. Tämän kaiken onnen keskellä saarelaiset kuitenkin joutuvat säikähtämään raakoja murhia. Ne näyttävät kohdistuvan henkilöihin, jotka näkyvästi vastustavat rasismia. Tutkimus johtaa vielä vanhan ja edelleen vaikuttavan natsijärjestön jäljille. Kirjassa siis puututaan ajankohtaisiin asioihin.  Kirjailijan toimittajatausta näkyy kirjoissa siten, että poliisit ja lehdistö tuntuvat tekevän työtä rinta rinnan. Keskeisen poliisiparin lisäksi rikoksia ratkoo myös vakiotoimittaja valokuvaajansa avustamana. Monissa muissa rikossarjoissa lehdistö koetaan lähinnä riesaksi, joka sotkee rikospaikat ja häiritsee poliisin työtä. Näissä kirjoissa toimittaja on poliisin ystävä.

Kannen suunnittelu:
Sophie Soheutz

Kuten aiemmissakin Jungstedtin kirjoissa, tässäkin kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Rikosten selvittelyn lomassa kirjassa kuvataan rikollisen tarinaa hänen itsensä kuvaamana. Lukija säälii ja melkein ymmärtää kovia kokenutta rikollista. Rikosten jäljet johtavat usein lapsuuteen, tämän kirjan päähenkilö on alkoholistivanhempien laiminlyöty lapsi, jonka yhteiskuntakin on jättänyt  heitteille. Lajityyppiin kuuluu, että  lukija tietää aina enemmän kuin poliisit.

Näiden kirjojen viehätys ei ole rikostarinassa vaan ympäristössä ja tutuissa ihmisissä. Vakioituneen poliisikaartin ihmissuhdekiemuroissa on aina jotain uutta jännitystä. Ja ennen kaikkea Gotlannin kylät ja Visbyn kujat. Nämä kirjat ovat muisto lomasta kaikille niille, jotka ovat joskus Gotlannissa matkailleet.

Jungstedt, Mari
Pimeys keskellämme
ruotsin kielestä suomentanut Emmi Jäkkö
Otava, 2018

Kaikki maallinen on vain vertausta: kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta

Kirjailija Kersti Bergroth (1886-1975)  eli pitkän ja mielenkiintoisen elämän. Kirjailijana hän julkaisu kymmeniä kirjoja, monikielisenä kosmopoliittina hän kirjoitti suomen ja ruotsin kielten lisäksi myös saksaksi. Hän myös käänsi kirjallisuutta paljon. Karjalaista nostalgiaa henkivää Anu ja Mikko -näytelmää lukuun ottamatta Bergrothin kirjallisuus vanhentunutta ja unohtunutta. Bergrothin elämäntyön kaikki jäljet eivät ole kuitenkaan kadonneet. Hän toimi paljon järjestöissä, hän oli esimerkiksi ystävänsä kirjailija Aino Kallaksen kanssa luomassa Suomen Pen-järjestöä. Järjestön toiminta oli kansainvälistä ja tähän Bergroth sopi erinomaisesti.

Uskonnolliselta katsomukseltaan Bergroth oli antroposofi, mikä alun perin sai uskontotieteilijä Tiina Mahlamäen kiinnostumaan kohteestaan. Kirjassa keskitytään vahvasti antroposofiaan ja Bergrothin uskonnolliseen polkuun. Kirjan nimikin, joka on lainaus Goethelta, ilmentää Bergrothin antroposofista maailmankuvaa. Kirjaa voi ehdottomasti suositella niille, jotka tuntevat antroposofian käsitteenä, mutta eivät juurikaan tiedä mitään sen opetuksista. Kirjassa todettiin, että antroposofit eivät halua käännyttää ketään tai edes esitellä oppejaan ulkopuolisille, mikä tietysti selittää sen, että ulkopuolisille ymmärrettäviä kuvauksia liikkeen opeista on kovin vähän. Tässä kirjassa antroposofian käsitteitä on kuvattu selkeästi ja kansantajuisesti. Se on yksi tämän kirjan ehdottomia ansioita.

Vaikka Bergroth ei ollut varsinaisesti poliittinen hahmo, hänessä oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen puolensa. Hänen lähipiirissään oli useita jääkäreitä ja jääkärien aate innosti häntä kovasti. Valkoisen Suomen arvot olivat hänelle tärkeitä. Hän oli mukana myös heimoaatetta käsittelevissä keskusteluissa ja vaikka hän itse olikin ehkä vähän liian kosmopoliitti kannattaakseen suur-Suomi-ajatusta, ainakin hänen lähipiirissään oli Akateemisen Karjala seuran -aatteiden kannattajia. Esimerkiksi Astrid Reponen, joka teki Eduskunnan aulassa itsemurhan Moskovan rauhan allekirjoituspäivänä, oli Bergrothin hyvä ystävä ja antroposofinen aatetoveri. Mielenkiintoista onkin se, että ainakin sotaa edeltävänä aikana nimenomaan antroposofia tuntui sopivan erityisen hyvin oikeistoliikkeiden edustajien aatemaailmaan. Esimerkiksi Tapio Tammisen kirjassa Himmler ja hänen suomalainen buddhansa käy hyvin ilmi natsipiireissä tunnettu antroposofisiin aatteisiin liittynyt kiinnostus. Työväenliikkeellä  (Suomessa) oli ainakin ennen kansalaissotaan taas läheiset yhteydet teosofiseen liikkeeseen. Fiktion muodossa tästä on kertonut uutuuskirjoista ainakin Tapio Tolosen romaanissaan Sokeisto.

Uskonnollisesta painotuksesta huolimatta kirjasta saa myös käsityksen päähenkilön elämästä ja persoonasta. Hänen elämäänsä mahtui kaksi lyhyttä avioliittoa, joista ensimmäinen päättyy rakastetun sielunkumppanin kuolemaan, toinen hylkäämiseen nuoremman naisen vuoksi sekä vuosikymmeniä kestänyt suhde naimisissa olevaan mieheen. Hänellä oli laaja sukulais- ja ystäväverkosto. Toistakymmentä vuotta elämästään hän asui sairaanloisen ystävättärensä kanssa Roomassa ja huolehti tästä ilmeisesti kaikilla tavoin haasteellisesta ystävästään. Hän oli älykäs ja hauska seuraihminen, jolle oli tärkeätä tehdä vaikutus myös vaatteillaan. Oman aikansa kulttuuripiireissä hänet tunnettiin ja hän mielellään asuikin ulkomailla, jotta saisi paremmin keskittyä kirjoittamiseen eikä tarvitsisi tavata ihmisiä jatkuvasti. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta yksinollessaan kaipasi seuraa, yleisöä ja kumppanuutta. Mielenkiintoista ja harmillistakin on, että suuri osa kirjailijan kirjeistä ja muistiinpanoista on hävinnyt. Yllättäen myös puolet Bergrothin haastatteluista, jotka Toini Havu teki kirjailijan viimeisinä vuosi ovat kadonneet. Näistäkin haasteista huolimatta Tiina Mahlamäki on saanut aikaan elävän elämäkertateoksen, jolla selkeä näkökulma ja rakenne.

Mahlamäki, Tiina

Kaikki maallinen on vain vertaus - kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta
Kulttuuriosuuskunta Partuuna, 2017

Taivaanpallo - Finlandia-palkinto ansaitusti

Viime vuoden Finlandia-voittaja on nautinnollista luettavaa. Se on kaunista tekstiä, jota haluaa lukea kiirehtimättä. Kirjan tarina pitää otteessaan, silti ei ole yhtään ongelmallista lukea sitä pieni palanen kerrallaan. Minäkin kuin työmatkoilla, raitiovaunussa. Kirjailija on onnistunut luomaan maailman, johon lukija solahtaa helposti. Osoitus siitä, että tuon maailman luomiseen on käytetty aikaa ja nähty vaivaa. Näin helpon tuntuinen ja monikerroksinen teksti ei synnyt helposti.

Paljon on on kirjoitettu kirjan ajankohdasta ja sen kuvaamasta maailmankuvanmuutoksesta. Se kuvaa 1600-luvun jälkipuoliskoa. Kirjan tapahtumat liittyvät luonnontieteen voittokulkuun ja tieteellisen ja myyttisen maailmankuvan ristiriitaan. Yhtä lailla kirja puhuu yhteiskunnallisesta muutoksesta. Luonnontieteen kehitys mahdollistaa globaalin kaupan. Maailma yhtyy yhdeksi suureksi kauppa-alueeksi, niin että St. Helenan saari, joka aiemmin oli syrjäisistä syrjäisin kolkka olikin merkittävä kauppareitin pysähdyspaikka. Ja kaikki oli kaupan, myös ihmiset. Kirjan kuvaus on orjalaivan todellisuudesta on jättää lukijaan unohtumattoman jäljen. Kaupanteon välikappaleiksi joutuivat myös avuttomat, muista riippuvaiset tytöt. Vaikka kirjassa toisaalta vastustetaan tyranniaa ja hirmuvaltaa, orjien ja naisten oikeuksille ei ollut edes sanoja.

Kuvan suunnittelu: Anna Lehtonen

Kirjan päähenkilö ja tapahtumien tarkkailija on nuori Angus. Hän elää St. Helenan saarella äitinsä, pikkuveljensä, siskonsa ja siskonpoikansa kanssa. Perhe oli tuntenut tähtitieteilijä Halleyn, joka oli aiemmin tehnyt saarella tutkimuksiaan. Angus oli toiminut tutkijan tarkkasilmäisenä avustajana. Nyt perheen äiti eli paheksutussa suhteessa saaren papin kanssa ja pappi opetti Angusta lukemaan. Angus lähetetään salamatkustajana Lontooseen viemään tähtitieteilijä Halleylle viestiä, joka kertoo saaren kuvernöörin mielivaltaisesta hallinnosta.

Angus tarkkailee tarkoilla silmillään paitsi tähtiä myös ihmisiä ja tapahtumia ympärillään. Hän näkee kaiken ja muistaa kaiken, mutta ei ymmärrä ihan kaikkea. Hän kuvaa aikuisten käyttäytymistä, mutta ihmisten välisten suhteiden ja heidän käyttäytymisensä syiden tulkitseminen jää lukijalle. Angus kuvaa ympäristöjä niin tarkkaan, että lukija näkee kirjan miljööt silmissään. Kirjailija on selvästä perehtynyt myös 1600-luvun arkielämän historiaan. Niin aidoilta miljööt vaikuttavat. 

Taivaanpallo on kehityskertomus, seikkailutarina ja historiallinen romaani. Sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat lukea kaunista ja ajatonta tekstiä tai joita kiinnostaa historia ja kaukaiset maat. Kuten hyvällä historiallisella romaanilla usein, tälläkin on yhtymäkohtansa meidän aikaamme. 

Jalonen, Olli

Taivaanpallo

2018, Otava

Poika vuoren huipulla

"Voivatko viattomat todella turmeltua näin helposti". John Boynen kirja Poika vuoren huipulla on sukellus nuortenkirjallisuuden maailmaan. Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan kirjoittaja jatkaa natsismiin liittyvällä teemalla. Uudemmassa kirjassa seitsemänvuotias Pariisissa kasvanut poika menettää traagisesti molemmat vanhempansa ja saa uuden kodin tätinsä luota etelä-Saksasta. Täti työskentelee Adolf Hitlerin taloudenhoitajana tämän vapaa-ajan asunnossa Berghofissa. Paitsi kotiaan poika jää kaipaamaan myös hyvää ystäväänsä juutalaispoika Anshelia sekä ranskalaista nimeään, jota uudessa kodissa ei enää saa käyttää. Poika joutuu talon isännän valtapiiriin ja haluaa olla mukana toteuttamassa tämän suuria ajatuksia.

Kansi: Eveliina Rusanen

Kirja on synkkä satu. Se varoittaa nuoruuden viattomuudesta ja sen helposta särkymisestä. Viime aikaisista lukukokemuksistani se toi mieleen Jari Järvelän Kosken kahta puolta -kirjan. Molemmissa on puhe lapsista, jota ohjataan tekemään tekoja, joita he eivät ymmärrä ja joista he kantavat loppuelämänsä syyllisyyttä. Lapset oppivat pelottavan nopeasti, mutta eivät unohda. Kirja tuo mieleen tämän päivän sotien keskellä elävät lapset, joista koulutetaan tappajia.

Tämäkin kirja saattaisi toimia elokuvana, kirjassa on paljon kuvauksellisuutta. Kirjan teema on vakava ja valittu sadunomainen tyylilaji sinänsä palvelee tarkoitusta hyvin. Kirjan kohderyhmä on kuitenkin ongelmallinen. Ahdistavan aiheen vuoksi kirja ei antaa kovin nuorelle lukijalle. Sen lukeminen myös edellyttää historian tuntemusta.  Kirjan idea on se, että lukija tietää enemmän kuin päähenkilö. Kirjassa puhutaan Windsorin herttuan ja Mussolinin kaltaisista historiallisista hahmoista ja viitataan keskileirien todellisuuteen niin, että tarina ei aukea ellei niitä tunne. Toisaalta nuortenkirjamainen tyyli saattaa vierottaa aikuisia lukijoita. Kaikenikäisiä lukijoita jäävät harmittamaan ne kirjan salaisuudet, joita ei kunnolla avata. Kirjan alkuosassa lukija jumiutuu myös helposti miettimään kirjan kuvaa sotaan edeltävän ajan ranskalaisesta antisemitismistä. Kuvaus häiritsee, mutta sen osaa yhdistää uutisista tuttuihin uutiskuviin Ranskasta. Kirja ei kerro menneestä, tämä tapahtuu tässä ja nyt

Boyne, John
Poika vuoren huipulla
suomentanut Heli Naski
Bazar, 2017

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantolan esikoisromaani on ollut vuoden onnistujia, myynti- ja varauslistojen kärjen tuntumaan noussut romaani. Kirjoittaja on toimittaja ammatiltaan ja siten tottunut sanankäyttäjä ja se näkyy. Kirja on sujuvaa tekstiä ja hyvin rakennettu kokonaisuus.

Nimenä kirja on ollut tuttu, mutta tartuin siihen vasta, kun kirjastot tarjosivat sen kaikille vapaasti luettavaksi Koko kansa lukee -kampanjan kautta. Kirja olikin mitä sopivin työmatkojen kännykkäkirjaksi. Nopealukuista ja vahvasti juonellista tekstiä.

Kansi: Emmi Kyytsönen

En ollut etukäteen tullut selvittäneeksi kirjan sisältöä. Oletin, että tässäkin esikoisessa kirjan päähenkilö on Kalliossa asuva sinkkunainen. Ja näin olikin, mutta Kallio tässä vain kontrastina. Varsinainen elämä on Jalasjärvellä, etelä-Pohjanmaalla. Kirja on kuin uuden sukupolven feminiininen versio Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta. Tämänkin suvun vahvuus lepää paljolti naisten varassa. 20-luvulla syntynyt mumma kasvattaa aikuiseksi kolme poikaansa ja tyttären huolimatta juopottelevasta miehestään. Muun ohella mumma kantaa salaisuuksiaan, joista kaikki eivät selviä koskaan. Perheen pojista tulee rakennusyrittäjiä, yhteistä firma pyöritetään mumman suosikkipojan Tapion johdolla. Ainoan tyttären tyttärestä Susannasta tulee kirjan päähenkilö, suvun ensimmäinen akateeminen ja menestyvä lakinainen. Nuorena hän halusi pois Pohjanmaalta, mutta siellä aikuinen Susanna työskentelee pari päivää viikossa ja siellä myös hänen ajantuksensa askartelevat. Pohjanmaa ei päästä irti. Eikä suku. Sen vuoksi Susanna taipuu myös työtehtäviin, joita ei muuten tekisi.

Pohjalaista sukua täydentää on Irakista Suomeen paennut sisaruspari. Menneisyyden taakkaa kantavia hekin, Heidän oli ollut pakko jättää kotimaa, mutta muistot eivät jättäneet rauhaan. Mutta pohjalaisten on helpompi löytää läheisyyttä kaukaa tulleiden kuin omiensa kesken. Susanna pesee kuolleen mummansa irakilaisen ystävättärensä kanssa. Tapio kertoi irakilaiselle työntekijälleen muistoja, joita hän ei muiden kanssa jakanut.

Tiiviissä kirjassa olisi aineksia pitempäänkin tarinaan. Kaikkein vakavimmillaan kirja on puhuessaan perheväkivallasta ja nuorten naisten hyväksikäytöstä, mutta juuri tätä väkivaltaa kirjassa ei selitetä eikä problematisoida. Kirjan suurin pahis on paha ilman mitään selitystä tai perustelua, mikä häiritsee kerrontaa. Luonnostaan pahojen lisäksi on niitä, jotka kestävät ja kasvat vaikeuksissa sekä niitä, jotka murtuvat paineen alla. Kirjassa tarinan kertoja vaihtuu, mutta kertoja kuuluu aina niihin, jotka selviytyvät. Pahojen ja paineen alla murtuvat eivät pääse itse kertomaan tarinaansa, mutta juuri niitä tarinoita lukija jää kaipaamaan.

Vasantola, Satu
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi, 2018

Valo : kertomus rakkaudesta

"Syyskuun 28. päivänä tuli kuluneeksi tasan kuukausia vaimoni Svetlana Gennadjevna Aksjonovan kuolemasta", alkaa Hannu Mäkelän uusin kirja Valo - kertomus rakkaudesta. Klassiselta kuulostavan avauslauseen jälkeen lukija osaa jo arvata, mikä on kirjan tarinan kaari. Ensimmäisten lukujen jälkeen kirjoittaja palaa alkuun ja  kertoo rakkautensa ja avioliittonsa koko tarinan. Hän tapasi Venäjällä itseään 20 vuotta nuoremman naisen. Tapaaminen oli satunnainen ja olisi voinut jäädä unohduksiin lukuisten samankaltaisten kirjailina työhön liittyvien tapaamistan tavoin, mutta yhteydenpito jatkui, tiivistyi ja muuttui rakkaudeksi. Aluksi molemmat olivat vielä tahoillaan naimisissa, mutta erot järjestyivät aikanaan. Mäkelän avioero Suomessa järjestyi helposti, Svetan ero Venäjällä vaati enemmän byrokratian kiemuroita, mutta lopulta pari oli vapaa solmimaan liiton keskenään. Avioliitto oli täynnä rakkautta ja päättyi yllättäen vaimon kuolemaan, vaikka Mäkelä olisi ollut ikänsä vuoksi todennäköisempi lähtijä.

Kansi: Tuija Kuusela

Kirja on syvästi henkilökohtainen tarina, mutta silti lukija ei koe itseään tirkistelijäksi. Hyvän kirjoittajan käsissä kaikkein yksityisin voi muuttua yleiseksi. Kirjassa on muutama kohta, joista en olisi halunnut lukea. Surutyötään kirjoittava kirjailija kirjoitti ilkeästi entisestä vaimostaan ja kuolleen vaimonsa sukulaisista. Mutta nämä säröt itse asiassa kuuluvat mukaan. Elämän suurten asioiden edessä ihmiset eivät lakkaa olemasta kiukkuisia ja pikkunaisia, nämä pikkumaisuudet vain korostuvat suurten kysymysten edessä.

Koko avioliiton ajan vaimo asuu Pietarissa, mies Suomessa. Rakkaustarina on oikeastaan sähköpostin ja Allegro-junan ylistystä. Kokonainen ihmissuhde on säilöttynä sähköpostijärjestelmään. Pariskunta kommunikoi venäjäksi, mutta Mäkelä kirjoitti sitä latinalaisin kirjaimin. Kun rakastavaisilla on eri äidinkieli, täytyy yhteisenä kielenä käyttää toisen äidinkieltä, jotta edes toinen ymmärtää täydellisesti. Uusi, pariskunnan seurustelun aikana käyttöönotettu Allegro-juna lyhensi välimatkaa.

Kirjassa Venäjä on koko ajan läsnä monin tavoin. Venäjällä liikutaan, kirjassa puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista. Ortodoksisuus on vahvasti läsnä. Itse kirja tekee vahvasti kunniaa siteeraamilleen venäläisille klassikoille.

Mäkelä, Hannu
Valo - kertomus rakkaudesta
Kirjapaja, 2018

Sokeisto - Suomi matkalla kansalaissotaan

Tapani Tolosen esikoisromaanissa Suomi on liikkeessä. Vuosi on 1905, Venäjän keisarivalta osoittaa heikkouden merkkejä ja maa alkaa kulkea kohti  täyttä itsenäisyyttä. Suurlakko on aktiivisen vastarinnan osoitus.  Toisaalta lakon kuluessa  suomalaisen yhteiskunnnan jakaantuneisuus alkaa näkyä. Kehitys kohti kansalaissotaa alkaa, vaikka sitä ei kukaan olisi voinut ennustaa.

Keskeisiä henkilöitä kirjassa ovat lehtipainossa työskentelevät latojat, heihin viittaa myös kirjan monitulkintainen nimi. Sokeistoksi kutsutaan niitä latojien käyttämiä täytevälineitä, joilla saatiin kirjaimet oikeaan kohtaan, mutta jotka eivät näkyneet painetussa tuotteessa. Kirja kertoo ihmisistä ja teoista, jotka eivät näy suuressa tarinassa vaikka ovat sen kannalta välttämättömiä. Yhtä lailla nimi kertoo tuntematonta kohtaloaan kohti kulkevista ihmisistä. Kirjan ihmiset uskovat muutokseen ja toimivat sen puolesta eikä toiminta jää laillisuuden rajoihin. Salaisia kokouksia, painetutu julkilausumat leviävät  ja yhä useampi on valmis tarttumaan aseeseen.

Kansi: Timo Mänttäri

Kirjan päähenkilö on lapsesta asti latomossa työskennellyt Eetu, joka työskentelee myös Sörnäisten (kadonneen) työväentalon vahtimestarina.  Epilepsiaa sairastava, hiljainen ja syvämietteiteiden mies tuntee usein ryhmässä usein ulkopuolisuutta. Tahtomattaan hän joutuu myös mukaan tapahtumiin, joihin ei haluaisi osallistu ja joista seuraa syyllisyys.  Eetun elämän muuttaa rakkaus, jota ei voi vastustaa vaikka se on kielletty ja rikkoo kaikkia rajoja.

Kirjan tapahtumien kulut ovat monimutkaisia.  Rinnakkaiset juonenkulut sivuavat toisiaan ja vaikka ihmisiä on paljon, heistä useimmat  liittyvät jotenkin toisiinsa.  Vaikka kirjan kirjoittaja on turkulainen, sen kuva vuoden 1905  Helsingistä vaikuttaa uskottavalta ja elävältä. Helsinki näyttäytyy monikulttuurisena ja monikielisenä kaupunkina, jossa monet uudet aatteet näkyivät. Minua kiinnosti erityisesti Sörnäisten työväenyhdistyksen työväentalo Hämeentiellä. Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on työväenliikkeen ja teosofisten aatteiden yhteys. Mikään aate ei elä tyhjyydessä vaan aina yhteydessä toisiin aatteisiin.

Tolonen, Tapani
Sokeisto
Otava, 2018

Nainen on islamin tulevaisuus - naisimaamin tarina

Sherin Khankan oli alunperin Ann Christine, suomalaisen sairaanhoitajaäidin ja syyrialaistaustaisen ravintoloitsijan tytär Kööpenhaminassa kasvanut tytär. Hänen äitinsä on luterilainen, isä maallistunut muslimi.  Perhe oli esimerkki menestyneistä maahanmuuttajista. Kahden kulttuurin lisäksi Sherin Khankan sai kotoaan perinnöksi koulutuksen arvostuksen. 19-vuotiaana tytär valitsi isänsä uskonnon ja lähti opiskelemaan islamia ja arabian kieltä. Opinnot johtivat silloin vielä rauhalliseen Syyriaan ja Egyptiin. Hän perehtyi suufilaisuuteen, jonka hän määrittelee mystiseksi islamiksi tai Koraanin hengelliseksi tulkinnaksi. Vähän yli 40-vuotiaana hän oli perustamassa tuli Tanskaan moskeijaa, jonka perjantairukoukset ovat tarkoitettuja vain naisille. Samalla hänet valittiin maan ensimmäiseksi naisimaamiksi. Nainen on islamin tulevaisuus -kirjassa hän kertoo tarinansa sekä näkemyksensä islamista ja naisen asemasta.

Suomalaisia kirjassa kiinnostavat erityisesti Sherinin kuvaukset lapsuuden kesistä itä-Suomessa ja Suomessa opittu rakkaus metsiä kohtaan. Monikulttuurinen perhe on elänyt onnellista elämää. Monikulttuurinen on myös Sherinin oma perhe, aviomies on muslimi, mutta kansallisuudeltaan pakistanilainen. Ainoa kiista aviomiehen kanssa liittyi miehen vastustamaan joulukuuseen, joka Sherin oli äitinsä perintönä oppinut rakastamaan.

Kirja ei kuitenkaan kerro Suomesta vaan ennen kaikkea Tanskasta. Maasta, joka on monikulttuurien ja jossa on suuri ja moniääninen muslimiyhteisö. Samalla kyse on kuitenkin myös maasta, jossa maahanmuuttoa vastustava puolue on vahva vaikuttaja. Vuoden 2001 jälkeisessä maailmassa islamofobia on todellisuutta myös Tanskassa. Kun imaamiksi valittu Sherin Khankan oli aikeissa osallistua Aarhusin katedraalissa järjestettyyn uskontodialogia käsittelevään tilaisuuteen, tapahtuma herätti niin paljon vihapuhetta ja raivoisia performansseja, että tytär pyysi äitiään hankkimaan ”normaalin työn”. Tapaus kuulostaa suomalaisen korvissa pelottavalta. Meillä eri uskontojen edustajia kirkkojen keskustelutilaisuuksissa kukaan ei ainakaan julkisesti vastusteta, vaikka islamviha muuten näkyykin sekä verkossa että reaalimaailmassa.  Samalla kirjasta välittyy televisio-ohjelmista tuttu kuva Tanskasta sosiaalisten ja verkostoituvien ihmisten maana, jonka kodeissa ”hygge” vaikuttaa. Mutta yhtenä islamkuvaan vaikuttavana särmänä tässäkin kirjassa nousee esiin Afganistanin sodassa traumatisoitunut sotilas.

Sherin Khankan hän haastaa etsimään uudenlaista tapaa toteuttaa islamia ja lukea Koraania. Hänen tulkintansa mukaan Mohammed hyväksyi naiset rukousten johtajaksi ja siten naisimaamiudella olisi vahva peruste. Naisimaameja on myös ollut historiassa. Hän myös puhuu Koraanin tulkinnasta ja sen syntyajan yhteiskunnallisen kontekstin huomioonottamisesta samalla tavoin kuin kristityt Raamatun tulkitsijat Raamatusta. Hänen mukaansa feminismi ja Koraanin tulkinta ovat yhdistettävissä. Islamin teologiasta lukeminen on mielenkiintoista, vaikka islamia vain pinnallisesti tuntevana en voi sanoa, kuinka perusteltuja tai laajasti hyväksyttyjä hänen käsityksensä ovat. Kirjassa ei juurikaan kuvata yhteistyötä muiden Tanskan moskeijoiden ja imaamien kanssa. Kirjasta huokuu pyrkimys eräänlaiseen uskonpuhdistukseen. Kirjoittaja mainitsee Martti Lutherin kahdessa tarkoituksessa. Toisaalta hän haluaa muistuttaa tämän antisemitistisistä ja islamofobiasta, toisaalta hän näkee Lutherin esimerkillisenä uskonnollisena uudistajana, joka pyrki vapauttamaan uskon vuosisatojen aikana kerääntyneestä painolastista ja palaamaan perusteisiin.

Imaamina Sherin Khankan tuntuu käyvän kahden rintaman sotaa. Toisaalta hän taistelee islamofobiaa vastaan ja puolustamaan islamien oikeutta elää rauhassa ja etsiä omaa tapaansa toteuttaa uskontoaan. Hän myös nostaa esiin islamilaisen tieteen ja filosofian historian. Toisaalta hän taistelee islamisteja heidän suppeaa uskontulkintaansa vastaan.

Keskeisessä osassa kirjassa on uskontodialogi. Se on tietysti luonnollista, kun kyse on vähemmistöuskonnon edustajasta, joka on kasvanut kahden uskonnon perheessä. Imaamina hän myös kohtaa monikulttuurisia perheitä ja pareja, jotka ovat uskontojen edustajia. Kristillisessä maailmassa kasvanut ei aina muista, että muslimien näkökulmasta kristityt ja juutalaiset, kirjan kansat, ovat oma kategoriansa muslimien ja polyteistien välissä. Uusimman uskonnon edustajana he ovat muita monoteistisiä uskontoja avoimempia edeltäjiään kohtaan Uskontojen yhdistämisestä tuskin kukaan haaveilee, mutta keskustelu ja yhteydenpito uskontojen välissä on varmasti yhä tarpeellisempaa.  Kirja opettaa paljon islamin moninaisuudesta ja uskontojen kohtaamisesta. Kuva islamista monipuolistui, mutta paljon vielä opittavaa.  Jäin pohtimaan esimerkiksi muslimiyhteisöjen keskinäisiä suhteita. Huomaan olevani luterilaiskristillisen seurakuntakäsityksen vanki enkä pysty hahmottamaan toisella tavalla järjestäytynyttä uskonnollista yhteisöä. Jokainen hyvä kirja antaa myös vastauksia, mutta myös herättää uusia kysymyksiä. Niin tämäkin.

Khankan, Sherin
Nainen on islamin tulevaisuus : minun tarinani
S & S, 2018

Jumalainen kipuna - Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä

Hanna Granfelt (1885-1952) oli ensimmäisiä  kansainvälistä uraa tehneitä suomalaisia oopperatähtiämme. Ainakin minunkaltaiselleni ihmiselle, joka ei juuri musiikkia tunne tai harrasta, hänen nimensä on ollut tähän asti tuntematon. Salla Leponiemi on tehnyt kulttuurityön kirjoittaessaan kirjan Jumalainen kipuna – laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä.

Hannan ura alkoi Kansallisteatterissa, mutta näyttelijän ura vaihtui pian musiikkiin. Hän pääsi opiskelemaan laulamista Pariisiin ja sai toteuttaa menestyneen ensi konserttinsa Helsingissä jo 20-vuotiaana. Oopperatähden ura alkoi Saksan Mannheimissa ja jatkui Berliinissä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän esiintyi menestyksekkäästi myös Lontoossa. 20-luvulla hän palasi Suomeen, mutta matkusti välillä esiintymässä Islantia ja Yhdysvaltoja myöten. Kun ura esiintyvänä taiteilijana päättyi 30-luvulla, hän siirtyi laulunopettajaksi.

Hanna Granfelt oli ilmeisen temperamenttinen ja epäsovinnainen laulajatar, joka rakasti ratsastusta ja kalastusta. Hänellä oli intohimo musiikkiin ja laulamiseen, mutta toisin kuin esimerkiksi Aino Achte hän ei huolehtinut julkisuuskuvastaan eikä rakentanut tähtikulttia. Ensimmäinen maailmansota vei hänen elämänsä suuren rakkauden, saksalaisen kapellimestarin Robertin. Myöhemmin hänen nimensä yhdistettiin jopa Mannerheimiin. Lopulta laulajatar kuitenkin avioitui itseään nuoremman entisen punavangin kanssa. Elämää ja uraa varjostivat sairaudet. Taitamaton hammaslääkäri jätti vuosiksi kivun leukaluuhun, suru johti pitkään masennukseen,   vatsakalvontulehdus melkein tappoi hänet ja angiinan jälkitautina tullut niveltulehdus pilasi Amerikan kiertueen … Alkoholi toimi lääkkeenä, joskus se auttoi, mutta usein johti epäonnistumisiin ja skandaaleihin.

Kirjailija Salla Leponiemi on itsekin oopperalaulaja. Hän tietää millaista laulajan työ on ja osaa kuvata sen vaativuutta ja iloja. Samalla hän on pystynyt kuvaamaan aikaa Hannan ympärillä. Uran ensimmäiset vuodet osuivat Belle epoque -aikaan, jolloin Stravinsky aiheutti Tulilinnullaan pahennusta. Hän  ehti kokea Lontoon oopperassa suffragettien provokaation. Ensimmäisen maailmansodan vuodet hän asui vihollismaan kansalaisena Berliinissä. Siellä hän myös koki vallankumouksen ja hyperinflaation, jonka aikana esiintymispalkkiot nousivat miljardeihin. Parhaiten hän viihtyi huvilallaan Kannaksella, mutta sen toinen maailmansota vei hänen huvilansa ja kotinsa Viipurissa. Viimeiset vuotensa hän asui taiteilijakoti Lallukassa opettaen, mutta muuten hiljaiseloa viettäen.

Kiihkeää elämää, kiihkeänä aikana – ja kaiken keskellä musiikki.
 Leponiemi, Salla

Jumalainen kipuna - Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä
Gummerus, 2018

Pronssitähti - Saarenmaan selviytyjät sodan jälkeen

Yleensä kuvitan blogitekstejä kuvilla, joissa näkyy kirjan kansikuva, mutta Paula Havasteen uutuuskirjan luvuissa on niin sympaattiset alkukuvat, että en malta olla esittelemättä yhtä niistä. Piirroskuvitukset ovat aikuisten kirjoissa harvinaisia. Tässä kirjassa ne paitsi luovat tunnelmaa myös liittyvät aiheeseen. Viron Saarenmaalle sijoittuvan kirjan yksi aihe on mehihäiskasvatus ja sitä kuvista monet ilmentävät.

Pronssitähti sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin. Saarenmaan asukkaat yrittävät sopetua Neuvostomiehitykseen. Alueelle on perustettu kolhooseja ja pelätyt tarkastajat valvovat maatilojen elämää. Melkein jokaisella tuntuu olevan jotakin salattavaa. Sotavuosien yhteystyö saksalaisten kanssa, saksalaiselta kuulostava sukunimi, salakauppa tai kielletty rakkaus ... mikä tahansa paljastuva salaisuus voi tarkoittaa kuulustelua ja lähtöä kauas kotoa. Jokainen lähestyvä auto voi tarkoittaa tylyjä noutajia.

Kuva: Karkki Havaste

Kirjan päähenkilöitä ovat  Vilja ja Villem, nuoripari. Vilja hoitaa miehensä kotitaloa, lasta ja dementoituvaa anoppiaan tarmokkaasti. Haaveellinen Villem kirjoittaa runoja. Hyvä mies, vaikka viinalle heikko. Yksi Villemin runoista voittaa kulttuuripalkinnon ja hän pääsee Tallinnaan asti matkalle palkintoaan noutamaan. Kirjan Tallinna on outo yhdistelmä korruptiota, lopunajantunnelmaa ja maaseutukaupunkia. Viina virtaa, nuorille tytöille käy huonosti ja maalainen Villemkin joutuu pilkatuksi, mutta ei menetä lapsekasta hyvyyttään. Kukkivaan Saarenmaahan verrattuna Tallinna oli synkkä ja pelottava, vaikka hyviä - taustaltaan maalaisia -  ihmisiä sieltäkin löytyy. Kirjassa on perinteisen maalaisromaanin hyvä maaseutu - syntinen kaupunki -asetelmaa. Villemiä ja Viljaa lukuunottamatta kaikkia kirjan rakastavaiset ovat homo- tai lesbopareja. Teema on Havasteelle tyypillinen, mutta tässä kirjassa vähän turha lisä.

Paula Havaste on parhaimmillaan miljöön ja tunnelmien kuvaajana. Hän selvästi tuntee Saarenmaan oloja ja historiaa. Lukija näkee silmissään kirjan pihat,  tuvat ja jopa kuvaillut esineet. Taustiedot ovat kunnossa, kirjan maailma on uskottava.  Lopussa on jälkiviisas viittaus siihen mahdollisuuteen, että Viro olisi vielä joskus itsenäinen. Viittaus tuo kirjaan  turhaa sentimentaalisuutta. Toiveikasta isänmaallisuutta hienompaa on ihmisten halu rakentaa elämäänsä kaikista menetyksistä ja uhkista huolimatta uudelleen ja pitää kiinni siitä, mistä voivat. Villem pitää kiinni ihanteistaan, Vilja mehiläistarhastaan.  Pronssitähti on selviytyjien kirja.

Havaste, Paula
Pronssitähti
Gummerus, 2018

Luvattu - Heidi Köngäksen esikoisromaani

Viime vuonna ilmestynyt Sandra nosti esiin myös Heidi Köngäksen esikoisromaanin Luvattu, jolle Sandra on eräänlainen itsenäinen jatko. Ja hyvä niin. Minulle kirja oli täysin tuntematon. Kiitän lukupiiriläisiä, jotka osasivat vinkata tämän pienen helmen.

Luvattu on 1800-luvun hämäläiselle maaseudulle sijoittuva kuvaus piikatyttö Maijasta ja hänen kohtalostaan. Kirjan miljöö ja henkilöt ovat kuin vanhasta kotimaisesta elokuvasta.  Lukija näkee silmissään hirsirakennusten ympäröivän pihan, tupa pitkine pöytineen ja kimmeltävän järven.  Heidi Köngäs on työskennellyt pitkään ohjaajana, hän osaa rakentaa kuvia paitsi valkokankaalle myös lukijan mieleen. Myös maalaistalon työt on kuvattu suorastaan elokuvamaisesti. Tämä kirja on myös kunnianosoitus naisten työlle.

Kirja on myös häivähdus vanhan maailman elämän ankaruudesta.  Siinä ei ole sosiaaliturvaa eikä #metoo-kampanjaa. Kun jotain käsittämätöntä tapahtuu, köyhä tyttö jää yksin, oman itsensä varaan.

Alussa kirjan Maija rakastuu ja rakastuminen on kuvattu niin suloisesti, että karumpikin lukija saa muistuman joskus koetusta läikähdyksestä, jonka muilta huomaamaton ja näennäisti satunnainen jalkojen kosketus pöydän alla voi aiheuttaa. Rakkaus on kaunista, mutta myös kiellettyä. Mies on naimisissa ja Maija toiselle luvattu. On rakkautta, on tunteita, mutta ne osaataan myös kätkeä ja hillitä. Mutta voiko kohtalo rangaista myös luvattomista ajatuksista?

Pienen kirjan draaman kaari on upea. Alussa tunnelmä tihenee, käynti palaneen torpan raunioilla ennakoi katastrofia, joka kääntää Maijan kohtalon. Hänen kihlattunsa sairastuu yht'äkkiä, menettää järkensä.  Myrkytystä epäillään, myös Maijaa. Maijalla taas on omia epäilyjään. Sairastumisen syyksi arvellaan myös torajyvämyrgytystä, ergotismia. Kirjassa on myös kuvaus (vesi)rokkoa sairastavasta lapsesta, muistutus ajasta, jolloin rokotteita ei ollut .

Henkilökuvaus on tarkkaa, etenkin kirjan naishahmot ovat  eläviä ja tarkasti piirrettyjä persoonallisuuksia. Samalla kirja kuvaa myös pelokkaan yhteisön armottomuutta ja yhteisön valtaa jäseniensä yli. Minulle kirja toi mieleen Aino Kallaksen Saarenmaan kyliin sijoittuvat novellit.

Köngäs, Heidi
Luvattu
Otava, 2000

Suomalainen rivitalo - asumisen unelmia ja todellisuutta

Rivitalo on jollekin unelma, toiselle välttämätön paha. Monelle se on osa oman elämän tarinaa. Sitä se on esimerkiksi taidehistorian emeritaprofessorille Riitta Nikulalle. Hänelle rivitalo oli sekä nuoruusvuosien koti että koti, jossa hän asui oman perheensä kanssa lasten kasvuvuosina.  Opiskelijana hän asui kerrostalossa ja kerrostaloasuntoon hän on myös eläkeläisenä palannut. Tutkija toteaa itsekin, että elämä in mahtunut ainakin asumisen suhteen varsin tavallisiin lokeroihin. Eläkkeelle jäätyään hän käytti useita vuosia suomalaisten rivitalojen tutkimiseen. Tutkimusten yhteydessä hän  matkusti tuhansia kilometrejä nähdäkseen asuinalueita eri puolilla Suomea. Tutkimuksen lopputuloksena syntyi komea kirja Suomalainen rivitalo - työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi.

Kirja kattaa ajallisesti vuodet 1900-luvun alusta 60-luvulle saakka. Se kertoo kansainvälisistä

Kannen kuva: Riitta Nikula

vaikutteista, tutkijoista, asemakaavasuunnittelusta ja asumisen unelmista. Arkkitehdeillä oli kansainvälisiä yhteyksiä jo varhain. Rivitaloideat tulivat Euroopasta. Britanniassa rivitalo oli slummienkin peruselomentti, kuten kaikki TV-sarjoja seuranneet tietävät. Saksassa ja Pohjoismaissa siitä tuli 1900-luvun alun puutarhakaupunkiaatteeseeen liittyvä innovaatio.

Kirja nostaa esiin monia suomalaisia arkkitehtejä. Asemakaava-arkkitehti Otto-Ivar Meurmanin ajatukset siitä, kuinka rakennukset tulee sijoittaa maastoon, ovat hallinneet suomalaista asemakaava-ajattelua sukupolvien ajan. Meurman oli Eliel Saarisen oppilas. Saarisen Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma on toteutumattomanakin vaikuttanut suomalaiseen arkkitehtuuriin. Kirjan luettuani ajattelin, että Alvar Aallon merkitys asuntojen suunnittelijana on suurempi kuin kiisteltyjen monumentaalirakennusten luojana. 

Ensimmäiset suomalaiset rivitalot nousivat Helsingin Kulosaareen, merkittäviä herrasväen varhaisia rivitaloja olivat myös Eliel Saarisen asemakaavan mukaisesti rakennetut Munkkiniemen monikerroksiset asuintalot. Toinen suomalaisen rivitaloasumisen varhainen muoto ovat työväestölle rakennetut puiset, kunnalliset rivitalot. Asumisen sosiaalipoliittiset yhteydet ymmärrettiin jo varhain. Päätin lisätä esimerkiksi Viinikan rivitalot tulevien Tampere-kävelyiden ohjelmaa. Eräänlaisia rivitaloja ovat myös  Lapinlahden Sadan markan villat Helsingissä. Kirjassa kuvataan myös monia toteutumattomia suunnitelmia. Minulle oli uutta, että esimerkiksi Alppiharjuun ja  Vallilaan oli suunniteltu rivitaloja. 

Sotien välisenä aikana suunniteltiin paljon työpaikkoja ympäröiviä asuinalueita, joihin rakennettiin myös rivitaloja. Taloja rakennettiin niin sairaaloiden kuin teollisuudenkin työntekijöille. Aikana, joilloin liikkuminen ei ollut helppoa, työpaikkojen ympärille ryhmittyvät asunnot olivat käytännöllinen ratkaisu. Alueet olivat moderneja, mutta heijastivat sosiaalisia eroja. Niistä arkkitehtuuriltaan kuuluisin on Alvar Aallon suunnittelema Sunilan funkis alue Kotkassa. Siellä johtajat asuivat omakotitaloissa, keskijohto kaksikerroksisissa rivitaloissa ja työläiset matalissa kerrostaloissa. Järjestys alleviivasi rivitalojen keskiluokkaista luonnetta.

Sodan jälkeen oli asuntopula. Puutteeseen pyrittiin vastaamaan mm. tyyppitaloilla ja talotehtailla. Suomalaisia tyyppitaloja vietiin jopa ulkomaille. Tuotanto keskittyi pientaloihin, mutta  puuelementeistä tehtiin myös rivitaloja. Niistä ensimmäiset rakennettiin Helsingin Herttoniemeen. Vielä 1950-luvullakin rakennettiin laajoja työlaisalueita tehtaiden ja sairaaloiden henkilökunnalle. Yksi merkittävimmistä alueista oli norjalaisen mallin mukaan rakennettu rivitaloalue Kankaanpäähän. Se oli tarkoitettu varuskunnan työntekijöille. Työpaikkojen ympärille rakennetut alueet kertovat monella tavalla maan muutoksista. Esimerkiksi Pirttikosken asuinalue lähellä Kemijärveä on nykyisin asumaton, vaikka aikanaan arvostetut rivitalot olivat Alvar Aallon toimiston suunnittelemia. Asunnot rakennettiin voimalan työntekijöille. Automatisointi teki työntekijät tarpeettomaksi eikä kaukainen alue muuten houkutellut asukkaita. Ajan muutos näkyy kirjassa monella muullakin tavoin. Esimerkiksi opettajien asuntoihin saatettiin vielä 50-luvulla suunnitella apulaisenhuone.

Kirjan viimeiset luvut on omistettu kasvavalle Helsingille. Sodanjälkeinen alueliitos kasvatti Helsingin alueen moninkertaiseksi ja uusille alueille kaavoitettiin lähiöitä. Etenkin Herttoniemen, Lauttasaaren, Munkkivuoren ja Maunulan rivitaloalueet ovat kuuluisia ja laajoja. Väljyydessään nyt hyvin arvokkaita asuinalueita. Merkittävä asumisen edistäjä oli Väestöliiton omistama Asuntosäätiö, Se edesauttoi uusien puutarhakaupunkien syntyä Espoon Tapiolaan, Jyväskylään ja Rovaniemelle. Näillä alueilla rivitaloilla oli oma erityinen paikkansa. Ne olivat osa vaurastuvan Suomen tarinaa.

Riitta Nikulan kirja on hyvin rakennettu. Se on paitsi tarina asumisen historiasta, myös kertomus Suomesta. Asuminen liittyy yhteiskunnan muutoksiin. Sen ihanteisiin vaikuttavat myös kansainväliset virtaukset. Tämän kirja antoi uusia näkökulmia sunnuntaikävelyille.

Nikula, Riitta
Suomalainen rivitalo ; työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi
SKS, 2014

Ei äitimateriaalia - selityksen makua

Suomeen syntyy liian vähän lapsia, väestöpyramidi vääristyy, eläkkeille ei riitä maksajia. Yhtenä syynä asiantilaan ovat ne (naiset,) jotka eivät halua hankkia lapsia.  Reuna-kustantamon pamflettimainen Ei äitimateriaalia -kirja on siksi ajankohtainen. Kirjassa muutama  lapsettomuuden valinnut kertoo, miksi hän ei ole halunnut lapsia ja mitä tästä päätöksestä on heille seurannut. Kustantaja lähetti minulle kirjan arvostelukappaleen. Kiitos siitä.

Kaikki kirjan naiset  esiintyvät vain etunimellään, silti joukosta tunnistaa muutaman kuuluisuuden. Tarinaansa kertoo ainakin kirjailija, sarjakuvataiteilija ja pari erilaista muusikkoa. Erityisen positiivista oli se, että kaikki kertojat eivät ole helsinkiläisiä sinkkuelämäänsä viettäviä menestyjiä vaan mukana on myös maaseudun naisia  sekä niitä, joiden työura on katkennut.  Monelle muutto pääkaupunkiseudulle on ollut silti helpotus. Täältä löytyy ihmisiä, jotka eivät paheksu lapsenteosta kieltäytyvää naista tai ihmettele lapsettomuutta. Elämä sujuu paljon mukavammin ilman lapsia eikä mitään tunnu puuttuvan. Koska lapsettomuus terminä kuulostaa negatiiviselta, naisia kutsutaan nimellä VELA.

Kirjan  velojen joukossa on yksineläjiä ja rouvia, heteroita ja homoja sekä niitä, jotka eivät määrittele itseään yksiselitteisesti kumpaankaan perinteiseen sukupuoleen kuuluviksi. Yhdistävänä tekijä on se, että kukaan ei ole halunnut hankkia lapsia eikä ole valintaansa katunut. Valinnan syyt vaihtelevat.  Toiset perustelevat lapsettomuutta ympäristökysymyksillä tai mahdollisuutena keskittyä muihin asioihin. Yksi tietää sairastavansa perinnöllistä sairautta. Toinen pelkää, että ei selviytyisi synnytyksestä ja lastenhoidosta masentumatta. Joillekin perinteinen naisen rooli tai sukupuoli-identiteetti on vieras. Tai lapsiperheen elämäntapa ei vain kiinnosta. Riipaisevin havainto oli se, että ainoa, jota ympäristö ei painosta lapsentekoon on liikuntavammainen, joka kyllä on osoittanut pystyvänsä huolehtimaan sekä itsestään että työstään vammastaan huolimatta. Asenteet erilaisuutta ja etenkin lievääkin vammaisuutta kohtaan tiivistyvät, kun on kyse elämän henkilökohtaisimmista asioista.

Kannen taulu: Taru Kurki

Henkilötarinoiden lisäksi kirjassa on myös tietoa vapaaehtoisesti lapsettomien yhdistysksestä ja sterilisaatiosta sekä historiallisia katsauksia lapsettomien naisten elämään liittyviin asioihin.  Sen lopussa on jopa lista historiassa vaikuttaneista lapsettomista naisista. Lista ei vaikuta kovin onnistuneelta. Kuka meistä pystyy sanomaan, oliko esimerkiksi Fanny Luukkosen lapsettomuus itse valittua. Karen Blixenillä se ei ainakaan ollut. Myös kirjan väite siitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi yhteydessä korkeampaan älykkyyteen, kuulostaa lähinnä koomiselta. Kirjassta myös pohdiskellaan vapaaehtoisen lapsettomuuden olemusta. Voisiko sen rinnastaa seksuaali- tai sukupuoli-identiteettiin? Onko itse asiassa sittenkään edes kyse vapaasta valinnasta?

Kirjan kokoaja Nefertiti Malaty  on psykologi, ilmeisesti lapseton hänkin. Kirjasta ei käy ilmi, miten naiset olivat kirjaan valikoituneet. Tekstissä viitataan asiaan liittyvään Facebook-haastatteluun, ehkä kertojat valikoituivat sitä kautta. Kirjan esipuhe yrittää perustella kirjan tarpeellisuutta, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta täytyy puhua, koska lapsen hankintaa pidetään edelleenkin normina. Kirjan tarinat kuitenkin nostavat esiin varsin vähän uusia näkökulmia. Moni on kirjan luettuaan entistä vakuuttuneempi siitä, että lapsettomuuden valitsevat todennäköisimmin omaan onnellisuuteensa keskittyvät naiset sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt.

Kirjan loppussa todetaan aivan oikein, että jos toivotaan, että maahan syntyy enemmän lapsia, kannattaa keskittyä niihin, jotka niitä haluavat hankkia ja mahdollistaa mahdollisimman monien toivottujen lasten syntymä. Toivotaan myös, että kenenkään ei tarvitsisi perustella lapsettomuuttaan tai haluaan hankkia lapsia. Tavoitteen kannalta kirja on vähän ristiriitainen. Vaikka itse kuulun kohderyhmään, en ymmärrä, miksi nimenomaan vapaaehtoisesti lapsettomien yhteiskunnallista asemaa pitäisi parantaa tai miksi lapsettomuutta pitäisi korostaa luomalla lapsettomista uusi huomioitava vähemmistö. Yhteiskunnan tulee tukea perheitä, pariskuntia ja yksineläjiä, sen mukaan kun ne tukea tarvitsevat. Elämäntilanteet muuttuvat kaikilla niin perheillä kuin lapsettomillakin. Tukiryhmiä me kaikki tarvitsemme, mutta ihmisten liiallinen kategorisointi ei auta ketään.

Ei äitimateriaalia
toimittanut Nefertiti Malaty
Reuna, 2018

Himmler ja hänen suomalainen buddhansa

Finlandia-voittaja Tapio Tamminen on perehtynyt pahuuteen ja natsismiin. Kirjoitettuaan ruotsalaisen kansankodin pimeistä puolista, terrorismista ja pahuuden viehätyksestä hän kertoo nyt natsijohtaja Heinrich Himmlerin hierojasta Felix Kerstenistä. Himmler ja hänen suomalainen buddhansa kertoo monikasvoisesta hahmosta, jonka persoonasta kirjailijankin on vaikea saada otetta. Kerstenin tarina on yksi natsismin liepeille syntyneistä ”faustilaisista” kertomuksista. Schindlerin listan ja Klaus Mannin Mefiston tavoin tarinassa on on kyse yhteistyöstä pahuuden kanssa, käsittämättömästä historian vaiheesta selviytymisestä sekä hyvän ja pahan rajapinnasta.

Kersten syntyi Tartossa baltiansaksalaiseen perheeseen. Saksalaisuudestaan huolimatta perhe ei ollut rikas. Nuori mies osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja saapui Suomeen saksalaisten sotilaiden mukana. Suomessa hän osallistui menestyksekkäästi kansalaissotaan, minkä johdosta hänet palkittiin Suomen kansalaisuudella. Sotilasuran sijasta hän löysi lahjakkuutensa hierojana, lähti opiskelemaan alaa Berliiniin ja menestyi. Alusta asti hän onnistui hankkimaan kuuluisia ja rikkaita asiakkaita. Heistä tunnetuin oli ankarista mahakivuista kärsivä SS-johtaja Heinrich Himmler, joka oli käytännössä hieronnasta täysin riippuvainen. Sodan aikana Kersten ilmeisesti pystyi vaikuttamaan Himmleriin ja toimimaan välittäjänä monissa neuvotteluissa, joiden tavoitteena oli juutalaisten pelastaminen. Mahdollisesti hänen ansiostaan Himmler luopui ajatuksesta räjäyttää keskitysleirit asukkaineen, Kerstenillä oli keskeinen rooli myös Valkoiset bussit -operaatiossa, joka pelasti tuhansia keskitysleirien asukkaita Ruotsiin. Kiistanalaisempi on Kerstenin oma väite, jonka mukaan hän pystyi estämään suunnitellun Alankomaiden asukkaiden pakkosiirron itään. Sankarihahmoksi Kersten on ongelmallinen. Jopa hänen läheisensä ja häntä arvostavat henkilöt myöntävät, että tällä oli joustava suhde totuuteen, hän kehitti tarinoita ja ilmeisesti jopa väärensi todisteita. Toisaalta lukemattomat muutkin natsiaikaa eläneet ovat jälkeenpäin selittäneet toimintaansa parhain päin. Miestä ja aikaa on mahdotonta erottaa toisistaan. Varsin kiistatonta lienee kuitenkin se, että Kerstenin on täytynyt olla poikkeuksellisen karismaattinen persoona, mikä auttoi häntä kohoamaan arvostetuksi parantajaksi ja neuvonantajaksi.

Mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa oli kuvaus esoteerisista ja itämaisiin uskontoihin liittyvistä aatteista, jotka olivat suosittuja 20-luvun Saksassa. Itämaisiin uskontoihinhan kirjan monitulkintainen nimikin viittaa. Kirjoittaja on perehtynyt myös tähän aihepiiriin. Arjalaisuuteen liittyvät hämärät filosofiat olivat natsi-ideologiassa keskeisiä. Monille natseille myös eläinsuojelu ja luontoarvot olivat tärkeitä.  Esimerkiksi antroposofiasta nouseva biodynaaminen viljely on suosittua. Natsi-Saksahan oli ensimmäinen maa, joka kielsi esimerkiksi eläinkokeet. Maassa noudatettavat ihmiskokeet tosin asettivat edistysaskeleen vähän outoon valoon. Tähän salatieteiden ja luonnonlääkinnän aaltoon liittyi myös Kerstenin toiminta vaihtoehtolääketieteen edustajana. Luonnonlääketieteen vastapainona oli huumekulttuuri, jota Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut käsitteli. Kirjojen mukaan Hitleriä ja Himmleriä yhdistivät mahakivut, joiden vuoksi he olivat ajoittain täysin toimintakyvyttömiä ja hoitajiensa arvoilla. Kipujen syytä ei tiedetä, mutta epäilemättä jatkuvalla stressillä oli osuutta asiaan. Silti en voi olla miettimättä, oliko kyse ollut tuolloin vielä tuntemattomasta keliakiasta. Olisiko historia toisenlainen, jos sairaus olisi tunnettu jo 30-luvulla?

Kirjan ongelmana on se, että sen varsinainen päätarina jää epäselväksi. Siinä on paljon mielenkiintoista ja mietittävää asiaa, ehkä liiankin paljon. Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaikka  se kertookin sekä Himmlerin että Karstenin elämän koko vaiheet. Kirjan painotus on silti sodan viimeisessä vuodessa. Kummankin päähenkilön persoonallisuutta pohditaan mielenkiintoisesti, mutta etenkin Kersten jää mysteeriksi. Kirja piirtää Himmleristä paljon selvemmän kuvan. Siinä puhutaan paljon myös Ravenbrückin naiskeskitysleiristä ja kuvataan useiden nimeltä tunnettujen vankien vaiheita.  Kirjan lopussa sen kyseenalaiseksi keskushahmoksi nousee vielä ruotsalainen Folke Bernadotte, jonka sankarimyytin romuttamiseen Tamminen uhraa kirjasta ehkä liiankin suuren osan. Kirja todistaa, että Bernadotten rooli juutalaisten pelastamisoperaatioissa oli Kersteniin verrattuna varsin vähäinen ja että hänen katteeton sankarimyyttinsä liittyi Ruotsin valtion pyrkimykseen luoda mainetta humanitaarisena ihmisoikeuksien puolustajana. Tavoitteena oli piilottaa aikaisempi yhteistyö natsien kanssa. Käytännössä taloudellinen Ruotsin kanssa oli käytännössä mahdollistanut Saksan sodankäynnin ja vielä sodan ensimmäisinä vuosina Ruotsi oli suhtautunut juutalaispakolaisiin hyvinkin vastahakoisesti. Kuningasperheellä ja monilla poliitikoilla oli läheisiä natsisympatioita. 

Kirjan mukaan Ruotsin lisäksi myös liittoutuneet olivat hyvin perillä holokaustin todellisuudesta. Kansanmurha oli heidän silmissään vain sodan harmillinen sivujuonne. 

Kirja rinnastaa lopussa juutalaisvainot ja nykyisen pakolaiskysymyksen. Yksittäisten, ulkopuoliseksi koettujen heikossa asemassa olevien  pelastaminen ei ole tänäänkään politiikan keskiössä.

Tamminen, Tapio
Himmler ja hänen suomalainen buddhansa
Atena, 2018