Rakkautta vahingossa - äänikirjana

Äänikirja on oiva keksintö, joka pelastaa monelta kyllästymisen ja epätoivon tilateelta. Aamuvarhain alkaneella junamatkalla en jaksanut lukea ei kä unikaan tullut, silloin kepeä äänikirja oli hyvä vaihtoehto. Siihen oli helppo keskittyä ja matka sujui kuin itsestään. Ellibs-kirjaston kokoelmista löytyi teos Rakkautta vahingossa.  Kirjan tekijä Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Rauhatalon hyvin tunnettu kirjailijanimi. Nimimerkkiä käyttäen hän  kirjoittaa kepeitä, suorastaan vanhanaikaisia romanttisia viihderomaaneja. Kuin Hilja Valtosen romaanit 2000-luvun maailmaan sijoitettuna. Yhteistä kaikille kirjailijan kirjoille on  huolellinen ja  kaunis kieli sekä  naisen elämään liittyvät aiheet. Teksteissä on huumoria ja ehkä myös omaan vakavaan kirjailijapersoonaan liittyvää ironiaa.

Ellibs-kirjaston liittymä

Rakkautta vahingossa sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille, Tornionjokilaaksoon. Kirjassa kolmikymppinen helsinkiläisnainen palaa mummolta perimäänsä taloon odottamaan yllätysraskautensa etenemistä ja rakentamaan uuttaa elämää. Elämää värittävät lappilaiset miehet molemmin puolin valtionrajaa sekä synnytyksen jälkeistä masennusta potevien naisten vertasitukiryhmä.  Kirjaiija osaa repiä huumoria vakavista asiosita, myös itse kokemistaan kuten masennuksesta ja aamupahoinvoinneista. Kirjan paikalliset henkilöt puhuvat soljuvaa murretta, jonka ominaispiirteet on joskus kiteytetty sanomalla lauseeseen "H panhan kaikhin sanoihin". Kirjailija hallitsee murteensa,  ainakin minun korvissani teksti oli täysin luontevaa. Anni Kajos äänikirjanlukijana lukee tekstiä niin taitavasti, että kirjasta nauttii sekin kuulija, joka ei yleensä murrekirjallisuudesta innostu. Tällainen teksti on äänikirjana parhaimmillaan.

Vaahtera, Veera
Rakkautta vahingossa
lukija Anni Kajo
Tammi, 2013

Saksalainen talo - 40-luvun rikoksia Islannissa

Kustantamo Blue Moon on tehnyt palveluksen suomalaisille dekkaristeille julkaisemalla islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkareita.  Kirjailija on ilmeisesti ainakin toistaiseksi jättänyt nykyajan Reykjavikin ja aiemman synkeän sankarinsa komisario Erlendurin. Tämä on jo toinen suomennetuista dekkareista, joka käsittelee sodanaikaista Reykjavikia. Näissä kirjoissa sankareina ovat nuori islantilaispoliisi  Flóvent ja  hänen parinaan "lännenislantilainen" Thorson. Tämä juuriltaan islantilainen kanadalainen saapui maahan amerikkalaisjoukkojen mukana. Hän toimii sotapoliisina ja islantia puhuvana yhteysupseerina. Poliisien keskinäinen suhde varmasti vielä kehittyy seuraavien osien myötä.

Arnaldur Indriðason on historioitsija taustaltaan ja hän saa aikakauden elämään. Islannin sotaaedeltävä syrjäisyys on vaihtunut sota-ajan toimeliaisuudeksi. Vanha emämaa Tanska on saksalaisten miehittämä. Islannissa vaikuttavat englantilaiset ja amerikkalaiset sotilaat, joiden kanssa etenkin islantilaiset naiset solmivat tuttavuuksia niin innokkaasti, että huolestuneet puhuvat "asioiden tilasta". Sotilaspiireissä vihjaillaan päministeri Churchillin vierailusta. Mutta vieraat sotilaat eivät vieneet köyhyyttä mennessään, Reykjavikin laitamilla on käsittämätöntä kurjuutta ja siellä alkoholia juodaan lohtuun ja unohdukseen. 

Tämän kaiken sotilaspoliittisen jännityksen keskellä Reykjavikissa murhataan tavallinen kauppamatkustaja ja murhatutkimuksesta tulee perin visainen. Tutkimus johdattaa poliisikaksikon pian islantilaisnatsien rotututkimusten jäljille. Mutta olisiko murhan motiivina sitttenkin ikiaikainen mustasukkaisuus tai kosto vuosien takaisesta koulukiusaamisesta? Monenlaiset motiivit ja monimutkaiset vakoiluoperaatiot tekevät kirjasta vähän sekavan. Erlendur-dekkarien synkkä ja kipeänsävyinen, mutta rauhallinen yhteiskunnallisuus on muuttunut jotenkin hätäiseksi toiminnallisuudeksi. Mutta on tässäkin kirjassa ainakin yksi lapsi, jonka kova kohtalo sattuu lukijaan ja muistuu kipuna vielä, kun kirjan sekava juoni on unohtunut. Arnaldur löytää ne surkeat  ja maahanpoljetut joka ajasta.

Arnaldur Indriðason
Saksalainen talo
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon, 2018

Juudas - petturuutta vai ystävyyttä

Amos Ozin Juudas-romaani on saanut nimensä Juudas Iskariotista. Kirjassa esitetään tästä pääsiäisevankeliumin antisankarista perinteestä poikkeava tulkinta. Kirjan näkemys pohjaa Juudaksen evankeliumiksi nimettyä tekstilöytöä seuranneeseen Juudas-tulkintojen aaltoon, jota omalla tavallaan edusti esimerkiksi Eric-Emmanuel Schmittin Pilatuksen evankeliumi -romaani. Ozin kirjassa Juudaksen tarinaa tulkitaan allegorisena kuvana petturuudesta ja sanalla perusteluna antisemitismin synnylle.

Päällys: Emmi Kyytsönen

Kirjan päähenkilö on nuori israelilainen mies, Shmuel, joka opiskelee Jerusalemin yliopistossa 50-luvun lopussa ja yrittää kirjoittaa tutkielmaa aiheesta ”Jeesus juutalaisten silmin”. Kun opinnot keskeytyvät rahapulan, onnettoman rakkauden ja elämäntuskan takia, Shmuel ottaa vastaan työn, joka sisältää seuranpitoa vanhalle sairaalle miehelle, Gershom Waldille,  ja tarjoaa pienen palkan lisäksi ylöspidon talossa, jossa miehen lisäksi asuu hänen leskeksi jäänyt kaunis miniänsä Atalja. Nuori päähenkilö tietenkin rakastuu tähän vanhempaan traagiseen naiseen kaikista varoituksista huolimatta. Romanssi on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta se ei häiritse tarinan kulkua.

Mutta kirja ei ole vain rakkauskertomus vaan matka antisemitismin, juutalaisuuden ja Israelin valtion historiaan. Päähenkilön opinnäytetyö tutustuttaa lukijansa toisaalta juutalaisten oppineiden näkemykseen kristityistä, toisaalta kristillisen antisemitismin juuriin. Liettuassa syntynyt Gershom Waldin sanoo kirjassa: ”kiista meidän ja arabimuslimien välillä on vain piskuinen episodi historiassa, lyhyt ja ohimenevä… kun taas se, mitä on meidän ja kristittyjen välillä on syvää ja synkkää ja jatkuva vielä sadan sukupolven ajan.” Oz on Israelissa syntynyt juutalainen, sabra, joka ei ole kirjoittanut holokaustista, mutta antisemitismin seurauksista kyllä.

Mutta ”pienenä episodinakin” juutalaisten ja arabien konflikti on vienyt sukupolvia. Romaanissa katsotaan taaksepäin, Israelin valtion syntyvaiheisiin ja pohditaan mahdollisuutta, olisiko kaikki voinut mennä toisinkin. Olisiko ollut mahdollista luoda valtio yhdessä arabien kanssa? Juudaksen kohtalo tarjoaa mahdollisen pohtia petosta ja petturuutta. Kuka pettää oman kansansa? Sionistien silmissä petturuuden leimaa kirjassa kantaa vahvimmin sen neljäs henkilö Ataljan edesmennyt isä Sheltiel Abravanel, joka ei (Juudaksen tavoin) voi itse kertoa tarinaansa vaan häntä tulkitsevat muut. Myös Shmuelin isoisän olivat sionistit aikanaan ampuneet petturina, vaikka hän toimi peitetehtävissä juutalaisten hyväksi. Historiasta kirjoittaessaan Amos Oz kirjoittaa epäilemättä myös tästä päivästä. Hän toiminut rauhanliikkeessä ja pyrkinyt edistämään arabien ja juutalaisten rinnakkaiselon mahdollisuutta. Nykytilanne ei rohkaise optimismiin, mutta ihan kokonaan toivo ei ole kadonnut.

Kirjassa oli pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten Shmuelin viittaus Suomen talvisotaan. Siinä  (von) Mannerheimin ja presidentti Kallion väliseen keskusteluun  on sovitettu kaikille suomalaisille tuttu vertaus yhdestä suomalaisesta, joka vastaa kymmentä (venäläistä) musikkaa. Tässä kirjassa opetuksena oli se, että jonain päivänä arabit saavat sen yhdennentoista sotilaansa liikkeelle ja silloin Israel ei enää pärjää. Amos Ozin aikaisemmista kirjoista ainakin omaelämäkerrallisessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -romaanissa on sivuhenkilöinä kaksi suomalaista lähetystyöntekijää. Ehkäpä Suomi-viittauksia on enemmänkin.

Toinen minusta mielenkiintoinen yksityiskohta oli viittaus Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun, joka ei tarjoa hedelmää. En ollut koskaan ennen ajatellut, että tarina sijoittuu sellaiseen vuodenaikaan, jolloin viikunoita ei koskaan ole. Miksi siis Jeesus kirosi puun?

Kirjan tapahtumapaikka on Jerusalem, ainutlaatuinen kaupunki kaupunkien joukossa. Kirjan tapahtumien aikaan se oli vielä piikkilangoin kahtia jaettu. Kirja tavoittaa kaupungin jäljillelemättömän lumovoiman. Tekee ymmärrettäväksi sen, että sen hallinnasta on taisteltu vuosisatojen ajan. Vaikka omasta vierailustani Jerusalemiin on jo vuosikymmeniä aikaa, kirja herätti eräänlaisen ikävän. Ensi vuonna Jerusalemissa, kuten vanhat juutalaiset toisiaan tervehtivät.

Oz, Amos

Juudas
heprean kielestä suomentanut Minna Tuominen
Tammi, 2018

Sensein salkku - 2000-luvun rakkaustarina

Edellisen Synninkantajat -romaanin jälkeen tartuin toiseen uutuuskirjaan, viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen japanilaiseen romaanin, Sensein salkku. Kirjan kirjoittanut Japanissa ja maailmalla luettu ja arvostettu Hiromi Kawabata. Kirja merkitsi sukellusta totaalisesti erilaiseen maailmaan. Tämä kirja ei kuvaa yhteisöä vaan korostetun irrallisia, sitoumuksia kaihtavia, äärimmäisen urbaaneja ihmisiä. Kirjoja yhdstää kuitenkin kaunis kieli, kääntäjä Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä. Kirjassa siteeratut japanilaiset runoilijat antavat tekstiin oman kuulaan kauneutensa.

Kirja on epäsovinnainen rakkauskertomus. Kirjan alussa 37-vuotias sinkkunainen kohtaa baarissa vanhan lukioaikaisen äidinkielen opettajansa ja näiden kahden välille syntyy löyhä, näennäisen sattumanvaraisesti etenevä suhde. He eivät juuri sovi tapaamisia, mutta kohtaavat silti baareissa ja jatkavat toisinaan opettajan kotiin. Tuttavuus etenee, kokee kriisejä ja etenee ”rakkausmielessä” tapahtuvaksi seurusteluksi. Näkökulma on koko ajan naisen, paitsi suhdetta hän kuvaa myös sisäistä maailmaansa ja miestä, jota hän kutsuu opettajaksi, Senseiksi. Yksityiskohtia miehen tarinasta paljastuu yksi kerrallaan, päähenkilö ja lukija ovat samassa asemassa. Sen sijaan naisen muu elämä jää hämärän peittoon. Käy ilmi, että hän käy toimistotyössä ja että hänellä on lapsuuskodin perhe, josta hän on ilman erityistä syytä vieraantunut, mutta varsinaista arkea kirjassa ei juuri kuvata. Merkityksellistä on vain yöllinen baarielämä ja Senseihin. Hän tuntuu elävän epäyhteisöllistä, irrallista elämää. Suuren osan kirjasta päähenkilöt ovat humalassa, mutta käyttäytyvät silti suomalaisen mittapuun mukaan hyvin.

Kansi ja ulkoasu
Satu Kontinen

Kaikessa irrallisuudessaan kirja kuitenkin esittelee japanilaista kulttuuria. Siinä puhutaan paljon (baarissa syötävistä) ruoista, juomasta ja viitataan kirsikankukkatapahtuman kaltaisiin perinteisiin. Minä opin kirjasta, että japanissa riisi syödään ”puhtaana” ilman kastiketta. Opin myös, että Japanissa eläimiä kaupataan suomalaisen silmin varsin vapaasti, että juna-asemilla myytiin joskus erillisiä junakannuja matkalla juotavaa teetä varten ja että, Japanissakin sienestys on suosittu harrastus. Vaikka päähenkilön arkielämää ei kuvatakaan, kirjassa syntyy käsitys siitä, että hän tekee pitkiä työpäiviä ja että työ vaatii kohtuuttoman paljon.  Työtä ei tarvitse kuvata, kun kuvataan niitä elämän rippeitä, joita se elämään jättää jäljelle. Luulen, että japanilainen lukija lukisi kirjaa aivan eri tavoin kuin minä. Todennäköisesti en huomaa suurinta osaa kirjan kulttuurisista viittauksista ja huomaamistanikin ymmärrän suuren osan väärin.

Mutta kirja ei liity vain Japaniin. Kysymys rakkaudesta ja sitoutumisen pelosta on universaali.  Rakkaus on kipeää ja haikeaa, mutta joskus myös arkista ja koomistakin. Sitä ilmentää kirjan toisaalta kuulaan kaunis, toisaalta lakoninen ja toteava kieli. Päähenkilö on eräänlainen naispuolinen Peter Pan, ikuinen lapsi, joka ei halua sitoutua ja joka ihmettelee ja kommentoi maailmaa lapsen tavoin. Näistä lapsenomaisista toteamuksista syntyy kirjaan myös omanlaisensa huumori.

Kawakami, Hiromi
Sensein salkku
suomentanut Raisa Porraspää
S & S, 2017

Synninkantajat - aina kolmanteen ja neljänteen polveen

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat jatkaa Taivaslaulun teemaa. Tämäkin on yleismaailmalliseksi laajenevä romaani, jonka maailmana on  lestadiolaisten tiukka yhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Aiheena ovat 70-luvun hoitokokoukset, joista liikkeen nuoret jo haluavat keskustella. Noissa pitkissä yöhön jatkuvissa kokouksissa liikkeen jäsenet pakotettiin tekemään parannusta saarnamiesten nimeämistä synneistä. Synteinä pidettiin vaikka E-liikkeessä asiointia, uskottomien tervehtimistä Jumalan terve -tervehdyksellä tai kirkkokuorossa laulamista. Yhteiskunnan muuttuessa uskonnollinen yhteisö halusi sulkea jäsenensä muuttumattomuuden valtakuntaan. Hoitokokouksista on vaiettu liikkeen piirissä vuosikymmenet ja monelle ajan eläneelle ne ovat ilmeisesti edelleenkin kipeä asia. Tuo aika merkitsi ”sen unohtamista, ettei totuutta voi omistaa”.  Hoitokokouksia tarkastellaan niin niitä johtavan maallikkosaarnamiehen kuin hempeydestä ja kirkkokuorossa laulamisesta syytetyn sukulaisnaisenkin näkökulmasta. Näiden kahden väliin jää muita herkempi 10-vuotias poika, joka aivan oikein ymmärtää, että lapset eivät saisi jäädä aikuisten riitojen väliin. Hoitokokouksia lietsoivat ympäri maata matkustavat saarnamiehet, mutta suuri osa yhteisöistä suostui ja alistui, jopa nöyrästi osallistui. Vuosia myöhemmin tästä tavallisten ihmisten alistumisesta on vaikeinta puhua. Helpompi on ollut tuomita johtavien saarnamiesten toiminta.

Kannen suunnittelu
 Jenny Noponen

Pauliina Rauhalan kieli on kaunista. Sen kielikuvat nousevat usein lestadiolaisesta perinteestä ja kansanuskosta. Näkökulmatekniikka lukuisine kertojineen toimii hyvin. Kirja luo vaikutelman lempeästä oikeudenkäynnistä, jossa puheenvuoro annetaan kaikille ja tuomion sijasta yritetään lisätä ymmärrystä.  Lukija ymmärtää  oppii ymmärtämään myös uskonnollista kiihkoilijaa ja tuomionjakajaa. Kirjaan on rakennettu myös nykyajantaso.  Nuori tutkija selvittää oman sukunsa ja uskonnollisten ilmiöiden taustaa. Toteaa, että ”aiempien sukupolvien varjo lankeaa minunkin päälleni”. Viisaus lähtee siitä oivalluksesta, että en pysty sen parempaan kuin aikaisemmatkaan sukupolvet. Toinen aikataso tuo tietysti kirjaan perspektiiviä ja sitoo tarinan Taivaslaulu-kirjaan, mutta se myös sekoittaa. Ei olisi ollut välttämätöntä sijoittaa 70-luvun tapahtumien väliin kuvauksia Kemin katupartioista tai Amerikan amisseista. Tarina olisi itsessäänkin riittänyt. Nykyaikaan sijoitetut ”matkakertomukset” korostavat  kuitenkin tekstin intertekstuaalisuutta. Etenkin Pikku prinssin tarina on kirjassa keskeinen.

Kirjassa korostuu naisten luja yhteys. Yksi kauneimmista kirjan kohtauksista oli kuvaus suvun naisten yhteisestä leivontapäivästä, kun ”tuoreessa leivässä tuoksui koko elämä”.  Tosin minun kaltaistani viisikymppistä vähän häiritsi se, että pikkutyttönä evakkomatkan tehnyt mummo oli jo 70-luvulla valmis vetäytymään vanhuuden lepoon ja kuolemaan.  Muuten aikaa ja paikkaa on rakennettu kauniisti. 70-luku esitellään peruskoulun, vennamolaisuuden ja Hubba Bukka -purkan aikana. Seutu määrittyy Pohjanmaaksi paitsi tasaisen jokimaisemansa ja henkisen ilmapiirinsä, myös ruokaperinteensä kautta. Kirjassa puhutaan rieskasta ja uunijuustosta, molemmat herkkuja, joita Helsingistä ei saa tänäkään päivänä.

Kauniin haikea on myös kuva lestadiolaisuudesta. Uskovat ovat toisaalta ahkeria puuhastelijoita, toisaalta kaipaavia taivasmatkalaisia. Kaipuuta ja iloa ilmentää jatkuva puhe linnuista, liikkeen rakkaimmassa virressäkin puhutaan salaperäisistä toukomettisistä. Yhteisö on luja ja rakas.  Sen ulkopuolelle joutuminen murskaa yksilön. Anteeksisaaminen ja -antaminen ovat elämän edellytyksiä. Tämä todellisuus ei ole kaikki. Virheineenkin uskonnollinen yhteisö kurkottaa kohti toista todellisuutta.

Tätä kirjaa en suosittele niille, jotka eivät halua lukea lapsen suruista. Mielelläni kuulisin, mitä kirjasta ajattelevat ne, joille herätysliikkeiden todellisuus on täysin tuntematon sekä ne, jotka ovat kasvaneet lestadiolaisessa yhteisössä.

Rauhala, Pauliina
Synninkantajat
Gummerus, 2018

Pienen pieni maa - kun kansanmurha tuhoaa lapsuuden paratiisin

Paratiisimainen lapsuus Afrikassa ja sen brutaali päätös. Siinä ranskalais-burundilaisen muusikon Gaël Fayen esikoisteoksen Pienen pieni maa sisältö.  Kirjan alussa kovasti kirjailijan oloinen poika elää onnellista lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Isä on ranskalainen, äiti paluusta kotimaahan haaveileva ruandalaispakolainen, edellisiä konflikteja pakoon lähtenyt. Elämä tuntuu turvalliselta, etuoikeutetun länsimaisen perheen elämää, palveluskuntineen ja ranskalaisine kouluineen.  Luonto on paratiisimaista, ympärillä on turvallinen perhe ja kaveripiiri. Vaikka kyse on itsenäisestä Burundista, kuvauksessa on ripaus siirtomaa-aika nostalgiaa.

Ensimmäisen särön idylliin synnyttää vanhempien avioero, mutta perhekriisi, joka suomalaisen lapsuudenkuvauksessa olisi ollut keskeinen ja syviä traumoja aiheuttava, on tässä kirjassa sivujuonne. Burundin ja Ruandan kansanmurhaan liittyvät vaiheet kuvataan kirjassa lapsen näkökulmasta,  asioita ihmetellään, pelottavat tilaneet jäävät selitystä vaille. Alueen pitkää historiaa kyllä jonkin verran taustoitetaan, viitataan hutujen ja tutsien pitkään historiaan, alueen kielijakaumaan sekä siirtomaaisäntien harjoittamaan hajota ja hallitse  -politikkaan. Minulle Burundin ja Ruandan kadonneet kuningaskunnat ovat olleet tuntemattomia, enkä tiennyt edes maiden olevan osa saksalaista ja belgialaista siirtomaahistoriaa. Selväksi tulee se, että täälläkään mitättömäksi vähemmistöksi kutistuneella alkuperäiskansalla, twat-kansalla, ei ole mitään merkitystä. Vaikka kansakuntien väliset erot ja vihan syyt eivät selviä, vihan ja väkivallan seuraukset kyllä. Sotaa enteilevä tilanne ja kansanryhmien välinen pelko tempaa myös lapset mukaansa asioihin, joihin he ovat aivan liian nuoria. Kuvaukset väkivaltaan varustautuvista pojista tuo suomalaisen mieleen lukuisat kuvaukset Suomen kansalaissodasta, joka on meille tutuin esimerkki kaikki yllättäneestä väkivallanaallosta, jossa myös alaikäiset olivat monella tavoin mukana.

Syyt kansojen jakautumiseen ja vihaan ovat olleet historiassa mitä moninaisimmat. Kuten kirjan alussa todetaan, kuten päähenkilön isä kirjan alussa opettaa, perusteena voi olla vaikka nenän pituus. ”Niin Burundissa on samanlaista kuin Ruandassa. Ihmisryhmiä on kolme ja niitä kutsutaan etnisiksi ryhmiksi. Hutuja on eniten ja heillä on iso nenä”. Syillä ei ole loppujen lopuksi merkitystä, seurauksilla on.

Kirjan lopussa asioita tarkastellaan nykypäivän näkökulmasta, tämä epilogimainen osuus ei ole täysin uskottava, vaikka siinä pyritäänkin kokoamaan tarinaa. Vaikuttavinta kirjassa ovat lapsen kokemukset, ne tunteet, joista ei voi edes kertoa.

Faye, Gaël
Pienee pieni maa
ranskan kielestä suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2018

Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina

Unkarilaisen aatelissuvin jälkeläinen Sacha Batthyany on syntynyt Sveitsissä ja työskentelee siellä toimittajana.  Hänen tarinansa on taas yksi eurooppalainen sukutarina, jossa vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen syntynyt selvittää sukunsa ja perheensä suhdetta natsismiin. Vähän samanlainen lähtökohta kuin suomalaisella Katarina Baerilla, joka kirjoitti ansiokkaan kirjan ”He olivat natseja”. Keski-Euroopassa näitä natsiperinnöstä ammentavia natsien lastenlasten sukupolven kirjoja lienee satoja.

Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?

Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.

Kansi: Tuomo Parikka

Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.

Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:

”Että emme ole koskaan joutuneet kokemaan, kuinka ulkoapäin tuleva valta voi muuttaa kaiken, ilman että yksittäisellä ihmisellä olisi ollut mahdollisuus puolustautua sitä vastaan. Meiltä puuttui tuo kokemus, ymmärrys omasta voimattomuudestamme, siitä ettemme olleet maailman keskipisteitä ja mitä tuntui joutua seuraamaan sivusta, kun muut tuomitsivat meidät. Sen sijaan olimme minuuden asiantuntijoita, keskustelimme yökaudet ihmissuhteistamme, seksuaalisista mieltymyksistämme ja keliakiastamme. Katsoimmeko liikaa sisäänpäin, samaan aikaan, kun heidän sukupolvensa näki vain ulkopuolen?”

Batthyany, Sacha
Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina
saksan kielestä suomentanut Kirsimarja Tielinen
Aula, 2017

Musta orkidea : tositarina kukkasista, jotka menettivät tuoksunsa

Kun Joel Kuotti ja Jukka-Pekka Pietiäinen listasivat vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassaan sata suomalaista merkittävää tietokirjaa kautta aikojen, listan viimeinen oli edellisenä vuonna ilmestynyt Elina Grundströmin Musta orkidea. Kirja toi on merkittävä paitsi sisältönsä myös lajityyppinsä vuoksi. Kirja edustaa maailmalla yleistynyttä tarinallista tietokirjaa. Faktoihin ja dokumentteihin perustuvaa teosta, joka on kirjoitettu tarinan muotoon. Usein tarina liittyy kirjoittajan omaan elämään. Tässä kirjassa tarinana on kirjoittajan pyrkimys löytää harvinainen musta orkidea. Etsintä matka vie hänen Suomen orkideayhdistyksen kokoukseen, Lohjansaaressa asuvien orkideaharrastajien luo, Lontoon Kew Gardensin herbaarioon ja viimein orkidea kotiseudulle, Borneolle. Matkalla meille selviää, että halvat tuoksuttomat markettiorkideat valmistetaan suorastaan teollisesti Hollannin kukkatehtaissa. Ja että oikeat sademetsissä kasvavat kukat harvinaistuvat päivä päivältä. Salametsästyksestä ja orkideakauppaa suurempana tuhon syynä nykyisin on sademetsien tuho.

Mutta Musta orkidea ei kerro vain sademetsän harvinaistuvasta kaunottaresta. Se kertoo myös ilmastonmuutoksesta ja globalisaatiosta. Borneolla kirjoittaja kohtaa ympäristökatastrofin, joka vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Satoja hehtaareja Borneon soita yritettiin 90-luvulla kuivata riisivainioksi. Riisi ei kasvanut. Kuivatetulla suola syttyi tulipaloja, joiden savusumut tuntuivat Jaavalla asti. Soiden ennallistamista yritetään nyt kansainvälisten ohjelmien avulla, mutta työ tuntuu epätoivoiselta. Borneon sademetsäala pienenee jatkuvasti myös siksi, että metsää raivataan palmuöljyplantaasien tieltä. Tämä yksipuolistaa kasvustoa ja lisää hiilidioksidipäästöjä. Se taas kiihdyttää ilmastonmuutosta. Tässä projektissa me suomalaisetkin olemme vahvasti mukana osittain valtion omistaman Neste Oyn kautta. Palmuöljystä jalostetaan biopohjaisia polttoaineita, joilla yritetään korvata hupenevia öljyvaroja. Tarkoitus on hyvä, mutta toteutus aiheuttaa uusia ongelmia. Neste mainostaa tuottavansa  ”maailman puhtainta uusiutuvaa polttoainetta”, mutta jo olemassaolollaan se luo lisää palmuöljymarkkinoita ja kiihdyttää sademetsän tuhoa.

Ongelmat ovat tiedossa ja näihin on puututtu kansainvälissä ilmastokonferensseissa. Niissä luotu metsien suojelun päästökauppamekanismit eli Redd (Reduced emission from deforestation and forest degradation). Ajatus on, että metsätuhojen uhkaamille maille ja alueille maksettaisiin korvauksia metsien säilyttämisestä. Samalla aloitettiin projekteja, joilla alueitta alettaisiin ennallistaa. Nyt vahvimmin australialaiset ja heidän rinnallaan eurooppalaiset ja amerikkalaiset pyörittävät lukuisia projekteja, joilla Borneon metsiä voitaisiin pelastaa.  Kirja ei anna näistä kansainvälisistä suurprojekteista kovin toiveikasta kuvaa. Ongelmat ovat massiivisia.  Ongelmallista on myös projektien kansainvälisyys. Projekteja toteutetaan ottamatta paikallista väestöä ja heidän osaamistaan mukaan. Borneo on paitsi Nesteen kaltaisten yritysten myös ulkomaisten järjestöjen temmellyskenttää.

Kirja on kuva maapallosta ja globalisaatiosta sekä ihmiskunnan ja luonnon kohtalonyhteydestä. Massiivisten ongelmien keskellä meidän pelastusyrityksiämme kuvasi hyvin orankien hoitokoti, jossa kirjoittaja pääsi matkallaan vierailemaan. Tanskalaisen eläinsuojelijan perustamassa yksikössä orankilapsia hoidetaan kuten ihmisvauvoja, mutta varttuneita orankeja ei voi vapauttaa luontoon, koska luonnonvaraisia sademetsiä ei ole heille riittävästi. Sademetsien tuho koskee orkideoita, orankeja ja ihmisiä. Meitä kaikkia. 

Grundström, Elina
Musta orkidea
Nemo, 2013

Harriet ja Olof - etninen puhdistus ja salaliitot Viipurissa

Harriet ja Olof on kansalaissodan loppuvaiheeseen ja sen jälkiselvittelyvaiheeseen sijoittuva dokumenttiromaani, jonka hahmot ovat todellisia historiallisia henkilöitä.  Faktan ja fiktion välimailla liikkuva kirja on eräänlaista elävöitettyä historiaa. Historiankirjoitusta on täydennetty mielikuvituksessa, jotta tarinasta tulisi jännittävämpi ja samaistuttavampi. Omana sävynsä kirjaan tuo kirjailijan oman suvun tarina ja sen yhteys tapahtumiin.

 Kirja alkaa nolostuttavalla rakkauskuvauksella, nuoren jääkärin Olof Laguksen ja kenraalin kauniin puolison Harriet Thesleffin intohimoisen rakkauden kuvaus kuulostaa vähän liian kiihkeältä. Kirjailija Martti Backman on kokenut toimittaja ja hyvä asiatekstien kirjoittaja, rakkaussuhdekuvaajana hän ei ole parhaimmillaan.  Kirjan mukaan romanssi alkaa jo matkalla Saksasta Suomeen ja jatkuu valkoisen armeijan edetessä  lähelle Viipuria. Harriet Thesleff kulkee mukana koulutettuna hoitajana. Mutta romanssi ja samalla Olofin elämä päättyy läheltä ammuttuun luotiin juuri ennen kuin valkoinen armeija valloitti Viipurin. Kansalaissodan kauhujen keskelläkin kuolema herättää epäilyksiä, mutta jää suurempien kauheuksien varjoon.

Kansi: Tuomo Parikka

 Rakkaussuhde ja Laguksen kuolema ovat lähteistä tarkistettavia faktoja, kirjan tulkinnat kirjoittajan omia.

Alun kankean romanssikuvauksen jälkeen tarina alkaa kulkea. Yhden jääkärin kuolemasta tarina laajenee kuvaamaan Viipurin kaupungin tilannetta kansalaissodan lopussa ja siellä tapahtunutta joukkomurhaa. Punaisten johtajat olivat paenneet, kaupunkia hallitsivat voittoisat valkoiset.  Heistä enemmistä oli pohjalaisia ja kainuulaisia nuoria, sodassa raaistuneita miehiä, joita nuoret Saksassa koulutetut jääkärit komensivat. Sekasortoisia oloja kuvaa hyvin se, että valkoinen pohjalaissäveltäjä Toivo Kuula tuli ammutuksi kesken valkoisten alkoholipitoisten voitonjuhlan. Viinaa riitti myös tavallisille sotilaille, hienojen ravintoloiden sijasta he joivat kadulla ja parakeissa. Tämän sekasorron keskellä valkoiset murhasivat 400 Viipurin venäläistä. Murhan suorittivat tavalliset (pohjalaiset) sotamiehet jääkärien komennuksessa. Kansalaissodan raa’assa ilmapiirissäkin teko on poikkeuksellinen siksi, että suurin osa murhatuista venäläisistä vastusti punaisten valtaa ja oli odottanut valkoisia vapauttajina. Kyse oli siis etnisestä puhdistuksesta, ei punaisiin kohdistuneesta kostosta. Teloituksen jälkeen uhrit vielä ryöstettiin ja kirjailija vihjaa, että monesta pohjaispiirongin laatikosta voi tänäkin päivänä löytyä suvussa peritty arvoesine, joka on peräisin murhatuilta venäläsiltä. Joukkomurhaa alkaa selvittää kirjan sankarihahmo, asianajaja Fritz Wiik. Selvitystyö vie miehen jopa itsensä kenraali Mannerheimin puheille, mutta syyllisiä ei saada vastuuseen.

Fritz Wiikin persoona pitää kirjan osia yhdessä, paitsi joukkomurhaa hän joutuu selvittämään myös kirjan alussa kuvattua jääkärikuolemaa. Tarinan edetessä selviää myös, että Fritz Wiik oli kirjailijan salattu isoisä ja että kirjan lähtökohtana oli halu selvittää, millainen mies oli isoisä, josta perheessä ei koskaan puhuttu. Kirjailija haluaa ymmärtää isoisäänsä, erikoisia parisuhdekiemuroita tarkastellaan vahvasta miesnäkökulmasta.

Kirja johdattaa lukijansa erilaisten salaliittoteorioiden äärelle. Sen keskeiseksi hahmoksi nousee kenraali Harriet Thesleffin puoliso kenraali Wilhelm Thesleff. Tämä taustaltaan viipurilainen ylimys oli saksalaissuuntautuneen politiikan johtohahmoja, joka syksyllä 1918 toimi sotaministerinä ja käytännössä armeijan ylipäällikkönä. Saksan häviö sodassa pudotti Thesleffin ministerin paikalta ja päätti hänen uransa armeijassa ja politiikassa. Thesleff oli Mannerheimin vastustaja ja kilpailija, kahden kenraalin ja kahden poliittisen suuntauksen kilpailu on kirjan keskeinen teema.

Puutteineenkin kirja on tärkeä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Aiemmin en ole juuri pohtinut kansalaissotaa venäläisvastaisuuden tai muun muukalaisvihamielisyyden näkökulmasta.  Sotien herättämällä raakuudella on aina taipumus kohdistua myös vähemmistöihin,  oli sodan alkuperäinen syy sitten mikä tahansa. Toisaalta juuri sodan vapaussotaluonteen korostus helposti kääntyi vihaksi kaikkea venäläistä kohtaan.  Samalla kirja korostaa kansalaissotaa ulkovaltojen ja johtajien pelilautana. Tavalliset suomalaiset osana isojen peliä. Tämän kirjan jälkeen viimeistään täytyy lukulistalle nostaa Teemu Keskisarjan Viipuri 1918. Jonkunlaista näkökulmaa kirjan kolmiodraamaan voi tuoda myös tänä keväänä ilmestyvä Generalens dotter, joka kertoo Harriet ja Wilhelm Thesleffin tyttärestä. Kirjan kirjoittaja on tyttärentytär Emelie Enckell.

Backman, Martti
Harriet ja Olof : rakkaus ja kuolema Viipurissa
Gummerus, 2016

Parhain päin - piispa pohdiskelee ja muistelee

Helsingin hiippakunnan entinen piispa Eero Huovinen on taitava sanankäyttäjä. Ja mikä parasta, kyse ei ole vain sanomisen taidosta vaan hänellä on myös syvällistä sanottavaa. Kirjan tekstit myös osoittavat kirjoittajansa lukeneisuuden. Lukija saa nauttia vanhanaikaisella tavalla sivistyneen kirjoittajan rauhassa mietityistä ajatuksista. Parhain päin on kokoelma piispallisia kirjoituksia: saarnoja, kolumneja ja muita artikkeleita. Kirjan alussa hän palaa henkilökohtaisen elämänsä vaiheisiin ja muistelee tuntemiaan ja tapaamiaan ihmisiä. Kirjan otsikon mukaisesti, hän kertoo vain niistä, joita on arvostanut ja joista voi puhua hyvää. Liikuttavia ja satuttavia olivat etenkin Huovisen lapsuusmuistot, niistä herkimpiä yksittäiset muistikuvat hänen nuorena kuolleesta äidistään.

Kirjassa on tietysti puhetta myös kirkosta ja teologiasta. Entinen professori muistuttaa, että jännitteistä huolimatta teologinen tutkimus ei ole uskon vastustaja vaan tuki. Kirkko tarvitsee tutkimusta eikä teologiaa ole ilman kirkkoa. Roolit ovat erilaisia, mutta molemmat tarvitsevat toisiaan. Huovisen tekstit usein alkavat kevyesti, mutta sukeltavat syvälle. Ne ovat osoitus tutkimuksen merkityksestä. Papit tarvitsevat teologiaa voidakseen hoitaa tehtäväänsä. Tehtävää, joka Huovisen mukaan on edelleenkin kaiken muun ohella saarnavirka. Parhain päin -kirja on vastaus niille, joiden mielestä vanha saarna on aikansa elänyt ja kaipaavat maallikkojen pitämiä vapaita puheita ja esitelmiä pappien saarnojen sijaan. Tällaiset valmistellut ja teologiaan pohjaavat pohdinnat ovat kuitenkin avaavat kuulijoille uusiakin näköaloja uskoon ja maailmaan. Maallikoiden keveille pohdinnoille on kyllä paikkansa, mutta kunnon saarna kuuluu messuun.

Graafinen suunnittelu:
Marjaana Virta

Kirjassa otetaan kantaa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin. Esimerkiksi käsityksensä eutanasiasta Huovinen on kirjoittanut kirjeeksi ystävälleen Esko Seppäselle. Paljon hän kirjoittaa myös hitaasti etenevästä ekumeniasta ja kehottaa odottamaan maltilla, kirkolliset asiat eivät hetkessä muutu. Ekumeniaa kuvaava osuus oli suorastaan käytännöllinen ja selittävä. Suomen kirkon herätysliikkeistä hän kuvaa etenkin evankelista liikettä. Evankelisen perheen poikana ja sen suojissa kasvaneena hänkin tuntuu tuntevan aitoa surua siitä, että tuo joskus avaraksi koettu liike on käpertynyt oman itsensä ja muutaman opillisen ydinkohdan ympärille. 

Pohdintoja herättävä kirja. Helpoiten sitä lukee se, joka jollain tavoin tuntee kirkon toimintaa ja lähihistoriaa. Mutta kirjaa voi lukea myös valikoiden. Sille, joka ei ole kiinnostunut herätysliikkeiden tai ekumeenisen liikkeen vaiheista, voi suositella lyhyiden kolumnien osiota kirjan loppuosassa. Niissä piispa kiteyttää. Viimeisenä kirjan tekstinä on meille useimmille tuttu Mauno Koiviston siunauspuhe, puhe suurista käsistä. Huovinen on ollut monessa mukana. 

Huovinen, Eero

Parhain päin : kirjoituksia elämästä, Jumalasta ja armosta
WSOY, 2017

Jääkansi - pohjoista synkeyttä, lyhyesti

Hanna Haurun Jääkansi erottui muista tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista  ohuudellaan Tämä olisi helppo kirja kollegalle, joka aikoo lukea kirjan joka päivä. Nopea ehtisi lukea sen työmatkalla, minä luin sen junassa Kokkolan ja Seinäjoen välillä. Tekstiä on vähän, mutta kieltämättä kirja jää ajatuksiin.

Kaunis kansi

Kirjan teemat muistuttavat edellisen lukemani kirjan, Erään avioliiton anatomian, teemoja. Tässäkin rikkinäinen ja väkivaltainen mies saapuu sodasta uutta vaimoa ja tämän lasta terrorisoimaan. Tällä kertaa kyse ei ole kenraalista eikä upseerista vaan pohjoisen köyhimmistä.  Isäpuoli nimetään heti Pahaksi. Elämä on "murheellisten laulujen maan elämää".  Nälkä, viina, juoppohulluus, emakon imetettäväksi jätetty lapsi ...  Kuvaus on inhoralistista, tapahtumapaikkana on köyhän mökin lisäksi syrjäseudun mielisairaala. Kaikkea hallitseva tunne on häpeä. Hämmästyttävä yksityiskohta kirjassa on, että pohjoisen kylässä asukkaat kokoontuvat körttiseuroihin eikä lestadiolaisseuroihin, joihin niiden hurmoksellinen tunnelmakin paremmin sopisi.

Kirjassa eletään kahta aikaa rinnakkain. Niistä pidemmässä päähenkilö kertoo lapsuutensa tarinan. Lyhyempi on kuvaus viimeisestä paluusta kotitaloon. Kuvaus on synkkää ja ahdistavaa. Tulevaisuutta eikä hyviä vaihtoehtoja elämässä ei ole.

Pieni kirja jää mieleen, mutta kenellekään en tätä osaisi  suositella.

Hauru, Hanna
Jääkansi
Like, 2017

Erään avioliiton anatomia - parisuhdehelvetti

En olisi tarttunut Annikki Kariniemen 60-luvulla ilmestyneeseen kirjaan ilman Rosa Liksomin loistavaa Everstinna-romaania.  Kirjailijan nimi oli hämärästi tuttu, mutta hänen persoonansa ja tuotantonsa olivat minulle täysin tuntemattomia.  Erään avioliiton tarina on omaelämäkerrallinen romaani. Se kertoo avioliitosta, sen väkivallasta ja eräänlaisesta rakkaudesta. Kirjaa ei voi lukea pelkkänä fiktiona, vaikka se sitä onkin. Kirjaa lukee helposti dokumenttina, parisuhteen ruumiinavauskirjana. Tai Liksomin kirjan tausta-aineistona.

Viime vuodet olemme keskittyneet kunnioittamaan veteraanisukupolven uhrauksia ja raskasta elämää. Tämä 1968 ilmestynyt kirja nostaa esiin heidän taakoistaan sen, josta harvoin vieläkään puhutaan : kun sodissa henkisesti haavoittuneet ja raaistuneet miehet purkivat traumojaan, jälki saattoi olla veristä. Tässä kirjassa upseerimies (kansalais- ja maailmansodan kokenut) hakkaa vaimoaan, pettää ja nöyryyttää tätä. Tästä veteraaniuden ulottuvuudesta harvoin puhutaan juhlapuheissa. Mielenkiintoista on, että asiaa sivuttiin australialaisessa Takaisin kotiin -televisiosarjassa, jonka tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle. Eri puolilla maailmaa vaimojen maailmansota saattoi jatkua vuosikausia sodan jälkeen. Tosin kirjan päähenkilön, kenraalin väkivaltaisuus saattaa juontaa jo lapsuudesta tai olla synnynnäistä. Asiaa ei selitetä loppuun.

Parisuhteessa on kaksi osapuolta, väkivaltaisessakin. Lukija ihmettelee, miksi vaimo pysyy suhteessa, osallistuu kulissien ylläpitoon ja puhuu vielä rakkaudesta. Mutta kuten sotilaaseen, väkivalta vaikuttaa myös kotiväkivallan uhriin. Kariniemen kirjan päähenkilö lamaantuu eikä pysty näkemään muita elämisen vaihtoehtoja. Tunteet kuolevat. Päähenkilö näkee avioliittonsa "vuosina, jotka ovat vyöryneen vastaani kuin vahva työkone ja murskanneet epäinhimillisellä tavalla alleen kaikki mikä minussa on ollut perhemää ja lämminta". Kun ihminen joutuu elämään elämää, jollaista ei aiemmin olisi uskonut olevan olemassakaan, vaihtoehtoja on vaikea nähdä. Uhri häpeää tilannetta, johon on – mielestään – oman tyhmyytensä vuoksi joutunut.  Asiat voivat olla ulkopuolisten silmissä niin käsittämättömiä, että he eivät ymmärrä, vaikka heille huutaisi. Näin kävi päähenkilölle, joka yritti kertoa miehensä seksuaalisesta kiinnostuksesta lasta kohtaan. Kirja on hyvä muistutus myös siitä, että aika on muuttunut. Ainakaan avioliitto ei ole enää pyhä ja rikkomaton eikä vaimon raiskaus enää lain suojelemaa

Kaikessa karuudessaan kirja myös kuvaa aikaansa ja lappilaista elämää. Maailmaa, jossa sähkösauna oli jotakin modernia ja harvinaista. Mielenkiintoista kyllä, eräänlaista naisemansipaatiota kirjassa edustavat Aino Kallaksen (50-luvulla) julkaistut päiväkirjat, jotka puhuvat rohkealla tavalla naisista ja erotiikasta. Nuoremmat sukupolvet eivät voi käsittää, kuinka vallankumouksellisena hänen tekstejään on pidetty. Kirjassa viitataan myös lestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja sen saarnamiehiin, jotka kannustavat jatkamaan avioliittoa ja etsimään syytä väkivaltaan sen uhrista. Samansuuntaisia olivat myös psykiatrien neuvot, pääosin.

Kirja on monologi, jossa unet ja fantasiat limittyvät reaalimaailman asioiden kanssa. Tekstin sekaan upotut päiväkirjamerkinnöt katkovat kerrontaa. Näkökulma on vaimon, miehelle tai ympäristölle ei anneta mahdollisuutta selittää. Kieli ei ole vanhentunutta eivätkä asiatkaan, valitettavasti. Lukija hetkittäin turtuu toistuviin väkivallantekoihin ja muihin hirveyksiin. Synkeyttä ja saarnaavuutta rikkoo paikoitellen musta huumori. Kuten esimerkiksi psykiatri, joka  antaa neuvoja aviomiehen murhaamiseksi tai rajut juhlat. jotka  päättyvät siihen, että isäntä paahtuu palvilihaksi omassa modernissa sähkösaunassaan.

Everstinna-romaanin lukeneet tunnistavat joitakin kirjan tapahtumia ja yksityiskohtia. Kuten poronnahasta valmistetut lampunvarjostimet, jotka viittaavat Everstinnassa keskeiseen natsismiteemaan. Sotiin ja natsiyhteyksiin viitataan, mutta ne ovat selittävää taustaa. Itse kirja tapahtuu sodanjälkeisessä maailmassa.

Rosa Liksomin ansiosta jo unohtuneen Kariniemen kirjat kiinnostavat taas. Tästä kirjasta on Helmet-tietokannassa jäljellä vain yksi varastokappale. Siihen kohdistuu tänään (20.1.) 100 varausta. Onkohan kustantaja huomannut asian?


Kariniemi, Annikki
Erään avioliiton anatomia
Otava, 1968

Vieras veri - kohtaamisia ja eroja

Vieras veri -kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran 1921. Sen novellit kuuluvat Aino Kallaksen hienoimpiin. Hän oli jo löytänyt oman äänensä, kauniin, kuulakkaan ja raamatullisen kielensä. Kieli on arkaaista eikä siksi vanhene.

Tämä pieni kokoelma sisältää seitsemän novellia, joista neljä sijoittuu Saarenmaalle. Avausnovelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta, kertoo Pyhän Johanneksen pitaalisairaalasta, joka sijaitsi keskiaikana Tallinnan keskustassa. Samasta sairaalasta kertoo Indrek Harglan kirja Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka  

Saarenmaalle sijoittuvat novellit kertovat paitsi tuosta Aino Kallakselle rakkaasta saaresta, myös rakkaudesta sekä tutun ja vieraan kohtaamisesta, vieraudesta ja sen pelosta. Novelleissa rakkaus rikkoo sääty- ja kansallisuusrajoja. Rakkaus on voima, joka muuttaa rakastavaisia ja heidän elämäänsä, joskus myös ympäristöä, peruuttamattomasti. Silloinkin, kun se ei voita ja kun rakastavaiset eivät saa toisiaan. Rajojen rikkominen saattaa jopa vahvistaa yhteisöä. Kuten vaikuttavassa päätösnovellissa Gerdruda Carponai, jossa musta surma tappaa saaren asukkaat yhtä vapaasukuista tyttöä ja maarahvaan poikaa lukuun ottamatta. Tässä paratiisillisessa tilassa säätyrajat katoavat ja parista alkaa uusi, voimakas suku.  Niminovellin Vieras veri vaikuttavuutta lisää se, että tarina on sijoitettu Sõrven niemelle, Saaren kylään. Aino Kallaksen aikana niemellä oli monia kyliä ja vilkasta elämää, toisen maailmansodan taistelut tuhosivat niemen kylät. Talot tuhottiin, vain murto-osa asukkaista palasi kotiinsa eikä elämä ole vuosikymmenien aikana elpynyt.

Kallasten koti Tartossa

Minuun koski eniten Liivinmaalle sijoittuva Ruutanalammikko- novelli. Siinä neljääkymmentä lähestyvä palvelijatar rakastuu itseään nuorempaan mieheen. Kun mies heti joutuu lähtemään sotaan, naiselle alkaa vuosien raastava odotus. Sota päättyy ja sotilaat palaavat, mutta kun mies kohtaa häntä odottaneen ja odotusaikana vanhentuneen naisen, kumpikin tietää, että tarina on ohi. Elämän väistämättömyys satuttaa.

Kun lukija tietää, että novellikokoelma oli julkaistu pian Eino Leinon ja Aino Kallaksen suhteen päättymisen jälkeen, rakkaustarinat olisi helppo tulkita kirjailijan henkilöhistoriasta käsin. Se olisi kuitenkin yksinkertaistus. Nämä tarinat elävät ja koskettavat ajasta aikaan. Toivoisin kirjasta uutta painosta, jotta se saavuttaisi uusia lukijoita meidänkin ajassamme.

Aino Kallaksen novellit sopivat erinomaisesti ääneen luettavaksi. Novellikouuissa ja muissa kirjaston tilaisuuksissakin niitä voi lukea. Tekiänoikeuksia hallinnoiva Suomen näytelmäkirjalijoiden liitto myöntää luvan mielellään.

Kallas, Aino

Vieras veri
Otava 1921

Ants Raudjalg - väsyneen kansan jälkeläinen

Joskus on hyvä lukea myös niitä kirjoja, jotka eivät enää nouse bestsellerlistojen kärkeen. Kirjastot ovat täynnä mielenkiintoisia kirjoja, niitäkin jotka ovat jo melkein unohdettuja.

Ants Raudjalg on Aino Kallaksen ensimmäisiä pienoisromaaneja. 1907 syntynyt kirja lasketaan hänen kirjallisuutensa ”virolaisen realismin kauteen”. Kirja on kehityskertomus, jossa nuori lukkarin poika valmistuu ensin sukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi ja sitten lakimieheksi, vaikka isä olikin toivonut pojastaan pappia. Jo isä oli aikanaan kokenut sosiaalisen nousun, sillä hän oli maaorjien sukua. Edeltävät sukupolvet olivat raataneet moision pelloilla. Mutta isä ei ole kapinallinen, hän haluaa täyttää velvollisuutensa, olla nöyrä ja kuuliainen sekä luottaa Jumalaan. Isän ja pojan välille syntyy särö, kun poika ei enää halua jakaa isän uskoa.

Poika ei hyväksy isän suunnittelemaa tietä vaan valitsee omansa. Koulupoikana hän myös yritti kapinoida, vaati kouluun vironkielistä opetusta, nostatti vastarintaa. Mutta hänenkin kapinallisuutensa laantui, tarmo ja intohimo hiipuivat. Päähenkilö selittää oman ja sukunsa tarmottomuuden ja intohimon hiipumisen sillä, että maaorjien jälkeläiset ovat väsynyttä kansaa. ”Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien elämässä kerääntynyttä väsymystä”.  Maaorjuuden vaikutukset nähtiin suorastaan biologisina, ne vievät voiman sukupolvilta. Tätä ”väsyneen kansan” teoriaa 1900-luvun alun Virossa kehitti psykiatri Juhan Luiga, joka Ants Raudjalg -kirjan kirjoitusaikaan oli Aino Kallaksen suuri ihanne ja ehkä myös intohimon kohde. Kirjan pessimistiseen ilmapiiriin vaikutti tietysti myös se, että se oli kirjoitettu pian vuoden 1905 vallankumousyrityksen jälkeen.

Osa kirjan tunnelman luontia on maisema. Raudjalg-perheen koti on soisella tasangolla, jossa on paljon ”pieniä umpijärviä, rämerantaisia suosilmiä”. Suosilmäkkeet ovat kuin tuskaisia silmiä, joista kyyneleet eivät pääse vuotamaan. Osa kirjasta tapahtuu Tartossa, Aino Kallaksen kotikaupungissa. Kaupunki on tunnistettava, mutta senkin ilmapiiri on ankea. Sama intohimon laantuminen, joka koski ihmisiä, koski myös kaupunkia halkovaa Ema-jokea. Sekin kuohui keväisin, mutta laantui sitten rauhalliseksi. Keskeinen tapahtumapaikka on koulu. Yhteiskunnallisia muutoksia kuvataan sen kautta. Saksan kieli oli vaihtunut venäjän kieleen. Joitain toiveita vironkielisestä opetuksestakin olisi, mutta sen tiellä tuntuu olevan liian monta estettä.

Ants Raudjalg -romaanissa Aino Kallas ei ollut vielä löytänyt omaa arkaaista kieltään eivätkä kirjan henkilöhahmot väsyneisyydessään ehkä ole täysin uskottavia. Ilmestyessään kirja sai Virossa kritiikkiä, mutta Suomessa arvostusta. Kirja on kuitenkin ehjä kokonaisuus ja osoitus Aino Kallaksen yhteiskunnallisista näkemyksistä. Hän halusi nostaa esiin maaorjuuden jäljet ja osoittaa ja sorron seuraukset. Eikä maaorjuuden hävittäminen poistanut yhteiskunnallista epätasa-arvoa, todella rikkaita ja etuoikeutettuja asuu myös venäläisten kartanoissa ja kaupunkitaloissa. 

Kirjan riipaisevimmat hahmot ovat päähenkilön vanheneva isä, jota elämä lyö kovasti ja joka joutuu pettymään toiveissaan sekä poikakoulun opettaja, joka lapsensa kuoleman jälkeen joutuu oppilaittensa ymmärtämättömän kiusaamisen kohteeksi. Molempien vanhenevien miesten tuskaa päähenkilö katsoo syyllisyyttä tuntien, mutta samalla kyvyttömänä auttamaan.

Tätä kirjaa voi erityisesti suositella mehiläisten hoidosta kiinnostuneille, sillä sitä työtä tässä selitetään perusteellisesti. Kyseessähän on vanha suomalaisugrilaisten kansojen elinkeino.

Kallas, Aino
Ants Raudjalg
Otava, 1907

Niemi - Itämaan tarina

Kun teos on jo voittanut Finlandia-palkinnon, sen tasoa ja merkitystä ei voi kyseenalaistaa. Enkä sitä tee. Juha Hurmeen Niemi on mielenkiintoinen ja suomalaista kirjallisuutta raikkaasti uudistava teos. Se, onko se viime vuoden paras kaunokirjallinen teos, jää jokaisen lukijan oman harkinnan varaan.

Niemi on tajunnanvirran tavoin etenevä kertomus Suomen vaiheista alkuräjähdyksestä aina autonomian ajan alkuun asti. Pienen toimitustyön jälkeen se olisi voinut osallistua myös tietokirjojen sarjaan, se että näin ei tehty kertonee halusta laajentaa romaanin käsitettä.  Juri näitä rajojen rikkojia viime vuonna haluttiin Finlandia-ehdokkuuksissa palkita. Tai sitten haluttiin estää lukijoita takertumasta pieniin yksityiskohtiin ja pohtimasta tarjoiltujen faktojen suhdetta todellisuuteen.  Niemi on totuudenjälkeisen ajan historia, jossa tärkeintä on tarina ja vahva missio. Tässä kirjassa voidaan esittää lujana faktana asioita, joihin historiantutkijat laittavat monta varausta, kuten vaikka kirjailija Jöns Budden keskipohjalainen syntyperä. Mukana on myös joitain lapsuksia tai ainakin lauseita, joiden ajatus olisi  pitänyt lukijalle selittää, kuten se, että Itä-Rooman valtakunta olisi säilynyt 600-luvun alkuun asti (mutta siis ei sen pidemmälle),  pieni lapsus liittyy myös Raamattu-sitaattiin. Kirja nostaa esiin lukemattomia kiehtovia hahmoja. Edellä mainitun Naantalin luostarissa vaikuttaneen Jöns Budden lisäksi minä innostuin Helsingin ensimmäisestä suurmiehestä, monitieteilijä Sigfrid Forsiuksesta. Kuvaus aikaansaavan ja särmikkään Forsiuksen elämästä oli niin elämänmakuinen ja rakkaudella kirjoitettu, että kuvittelin näkeväni yhtäläisyyksiä Forsiuksen ja kirjailija Hurmeen välillä. Renessanssihahmoja molemmat.

Ulkoasu: Jenni Saari

Kirjan Suomi on pieni ja syrjäinen, kaukana edistyksestä ja korkeakulttuurista. Hurme kritisoi käsitystä alkuperäisestä suomalaisesta kulttuurista ja todistaa, että ulkoa tulevat vaikutteet ovat aina muovanneet Suomea, tänne on muutettu ja täältä on muutettu. ”Perinteessämme ei ole mitään omaa, kaikki on tuotu muualta.” Tästäkin jyrkästä näkemyksestä huolimatta hän nostaa täällä syntyneen kansanrunouden, niin suomen- kuin saamenkielisenkin varsin korkealle jalustalle. Siis todellisen kansanrunouden, ei Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa. 

Kirjan 440 sivusta kolmannes tai neljännes (minun mutuarvioni) ovat lainauksia. Hurme siteeraa sekä kansanrunoja että maailmankirjallisuuden klassikkoja, mukana on myös esimerkkejä varhaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirjassa osoitetaan kerta toisensa jälkeen, että keskiajalla ja uuden ajan alussa suomalaiset elivät ”eurooppalaista todellisuutta puolipitkällä viiveellä”, kaukana jäljessä sivistyneestä Euroopasta. Ehkä me elämme edelleenkin. Pitkät sitaatit tekevät lukemisesta raskasta, mutta mikäli muutamakin lukija kirjan innoittamana tutustuu paremmin kirjassa siteerattuihin klassikoihin, Hurmeen missio suomalaisten sivistämisestä on toteutunut. Itse ajattelin kirjan innoittamana tutustua ainakin Michel de Montaignen esseisiin ja Mestari Eckhartin teksteihin. Sitten joskus.

Kaikki ulkomaiset vaikutteet eivät ole olleet Suomelle hyväksi. Kristinuskon luterilainen versio merkitsee Hurmeelle ahdasmielisyyttä, nautintojen ja elämänilon kieltämistä sekä tieteen kahlitsemista. Reformaation juhlavuonna julkaistu kirja haluaa selvästi haastaa perinteisen näkemyksen uskonpuhdistuksen merkityksestä kielen ja kansansivistyksen edistäjänä.  Päinvastoin,  kirjan mukaan reformaatio ja Agricolan luoma kirjakieli jäykistivät kielen ja estivät sen kehityksen, hidastivat lukutaidon leviämistä sekä tuhosivat vanhan kalevalaisen runouden. Kirja syyttää reformaatiota myös naisvihasta ja seksikielteisyydestä. Vahva uskonnonvastainen missio tuo kirjaan totisuutta, vaikka tarkoitus on ehkä päinvastainen.

Myönnettäköön, että tämä on ensimmäinen lukemani Juha Hurmeen kirja. Ehtiessäni aion kyllä käydä joskus ainakin ´Nyljettyjen ajatusten´ pariin. Uskallan silti sanoa, että hänen tyylinsä on ainutlaatuinen. Ainakin kirjan alussa olin kuulevinani tekstin korvissani, kirjailijan itsensä esittämänä. Kiihko ja intohimo kuuluvat tekstissä. Episodeista koostuvan kirja tahti on hengästyttävä, kirja on runsaudensarvi. Kirjailija ei salaile mielipiteitään vaan ottaa kantaa ja arvottaa. Humpuukia ja huuhaata kutsutaan niiden oikeilla nimillä, eikä menneisyyden ihmisten elämää ja siitä nousevaa maailmankatsomusta yritetäkään ymmärtää. Sanavalinnat ovat raikkaita ja anakronistisia. Tarina etenee vapaasti ryöpsähdellen. Kirjan alussa ihastelin epäsovinnaisia assosiaatioita, mutta loppua kohden aloin jo kyllästyä tarinan jatkuvaan polveiluun. Kirja toimisi hyvin ääneen luettuna. Siitä voisi poimia kohtauksia yhteisiin lukusessioihin ja keskustella luetusta jälkeenpäin. Sillä juteltavaa kirjan tarinoista ja huomioista riittää.

Hurme, Juha
Niemi
Teos, 2017