sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Oranssi maa - suomalaiset Australiassa

Tua Harnon kehuttu esikoisteos  Ne jotka jäävät on yksi niistä lukemattomista keskenjääneistä kirjoista, joita lukuhistoriastani löytyy. Sukupolvien tarinassa, jossa lempimuusikkoni Leonard Cohenin lauluilla oli keskeinen merkitys, ei ollut mitään vikaa. Kirjan kielikin oli kaunista, kuitenkaan kiinnostukseni ei vienyt kirjaa loppuun asti. Kyse saattoi olla kyllä myös entisestä, kiireisemmästä elämästäni. Aloitettuja kirjoja kertyi pöydälle, kunnes oli aika palauttaa ne. Nyt on toisin.

Tua Harnon toisen romaanin, Oranssi maa, sain luettua ongelmitta loppuun. Tämäkin kirja kertoo perheestä. Tapahtumien aika on nykyhetki, vaikka takautumat vievätkin tarinaa välillä kolmikymppisten ja teini-ikäisten lapsuuteen. Päähenkilö, Sanna, on työtön, eronnut ja raskaana oleva graduton kauppatieteilijä. Etäiseksi jäänyt isä järjestää hänelle graduntekopaikan australialaiseen kaivoskaupunkiin. Kultakaivosten maailma on ankaran miehinen, asujaimistossa on yksi nainen kymmentä miestä kohden. Feminiinisemmän maailman Sannalle avaa aboriginaalien maailmaan ja salatieteisiin perehtynyt salaperäinen ja voimakas tutkijanainen Randa, joka houkuttelee Sannan äärimmäiselle vaellusmatkalle erämaahan.  Kaivoskaupungissa Sanna kohtaa suomalaisen kaivosmiehen Martin, joka kantaa huolta Suomeen jääneestä tyttärestään ja haaveilee kanafarmin perustamisesta Botswanaan. Kun Sanna ja Martti rakastuvat, Sanna joutuu valitsemaan lähteekö Randan matkaan vai jääkö Martin luo. Valinta ei ole helppo, mutta se oli tehtävä.

Kirjaa lukiessani listasin mielessäni lukemani suomalaisten kirjoittamat Australia-kirjat. Listastani tuli lyhyt. Se sisälsi vain lapsuuteni suosikin Anni Swanin kirjan Arnellien perhe ja Seppo Jokisen kirjoittaman Mustat sydämet -dekkarin. Yksinäisyys, kullanetsintä ja autiomaat tuntuvat olevan Australia-kuvan rakennusaineita kirjasta kirjaan, lajityypistä toiseen.



Tua Harno kirjoittaa kauniisti. Hän osaa kuvata hienosti sekä erämaan kauneutta että kaivoskylien rumuutta. Mystiseksi ja ontoksi jäävää Randaa lukuun ottamatta hän kuvaa myös ihmiset aidosti. Tarinan edetessä henkilöistä kuoriutuu esiin uusia piirteitä, kuin sipulista. Avuton ja säälittävä äiti, osoittaa rakkauttaan aikuista tytärtään kohtaan, vieraantunut ja businesselämää viettävä isoveli ottaa sisarestaan vastuun ja avautuu lapsuutensa kipeistä asioista. Ymmärtäväisestä Randasta kuoriutuu mustasukkainen sadisti, mutta hänen persoonansa jää selitystä vaille. Pientä epäuskottavuutta liittyy Sannan raskauteen. 
Minä olen koskaan ollut raskaana, mutta epäilen vahvasti, että kirjan kuvaus Sannan toimista ja mielenliikkeistä ei vastaa tyypillisen odottajan kokemuksia.

Jossain kirjan keskivaiheilla mietin, mitä minulle oikein yritetään kertoa. Kirjailija kertoo vuorotellen Sannan ja Martin tarinaa  ja kummankin tarkoitus tuntui olevan hukassa. Lopussa kirjailija kuitenkin kokoaa asiat yhteen. Perhe on voima, vaikka ” pisimmät matkat ovat perheenjäsenien välisiä”. Kirja myös kertoo elämästä ja valinnoista, jotka jättävät arpia, pysyviäkin. Ihmisistä, jotka tarvitsevat toisiaan. Kaikkea en kuitenkaan kirjasta ymmärtänyt, lieneekö se ollut tarkoituskaan.

Tua Harno
Oranssi maa
Otava, 2015



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti