Vaiheessa - näkijän tarina

Joskus on hyvä ylittää myös omia rajojaan ja tutustua kirjoihin ja ilmiöihin, joissa asioita tarkastellaan itselle  vieraasta näkökulmasta. Mili Kaikkosen kirja Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena oli minulle tällainen uusi näkökulma. Kirjailija työskentelee intuitiivisena näkijänä, henkisen kasvun ohjaajana ja Radio Helsingin radiojuontajana. Nuoresta (40) iästään hän on viettänyt varsin suuren osan ulkomailla, Malesiassa ja Lontoossa. Hänellä on takanaan hieno kansainvälisen järjestöura sekä Britanniassa hankittu näkijän ja ohjaajan koulutus. Henkilökohtainen herkkyys ohjasi hänet kohti näkijän työtä. Kirjassaan hän kuvaa työtään ja kehitystä, joka hänet johti nykyiseen elämäänsä.  Työkeskeinen täydellisyyden tavoittelija on ehtinyt uupua useampaankin kertaan ja yrittää nyt tyytyä elämään keskeneräisenä ja myöntämään, että näkijäkin tarvitsee lepoa ja auttaja rajat. Kirja on katsaus tekijänsä tämänhetkiseen elämänfilosofiaan ja kuvaus tiestä, jota kulkien tuo näkemys on löytynyt. Kirja on kirjoitettu sujuvasti, sen kieli on hyvää. 

Kirja puhuu aidon elämän puolesta. Erilaisten roolien ja muiden ihmisten odotusten mukaan eläminen on raskasta. Odotusten ja vaatimusten ristitulessa ihminen ei välttämättä tunnista edes omia tunteitaan. Pyrkimys positiivisuuteen ja onnellisuuteen jättää usein elämän pimeät puolet näkymättömiin eikä ihminen itsekään synkkää puoltaan, varjoaan.  Kun ihminen ei tunnista olennaista osaa itsessään, hän voi huonosti ja sairastuu. Kirjan pohdinnoissa oli itse koetun tuntua, aitoutta. Ne aukesivat minullekin, vaikka maailma, josta ne nousevat ei ole minun maailmani. Voin vain ihaillen katsoa kansainvälisten, terveystietoisten ja kurinalaisten nuorten maailmaan, joka työn lisäksi täyttyy erilaisista ideologioista ja elämäntapakokeiluista. Vielä vieraampi minulle on kirjan tapa puhua tutuista asioista kuten rukouksesta, johdatuksesta, kuolemasta ja ihmisen osasta ilman kristillistä viitekehystä. Kertomus sielunpimennyksestä ja sitä seuranneesta luottamuksen ja rakkauden tunteesta olisi voinut olla uskoontulokertomus ilman Jumala-sanaa. Puhe rukouksesta ilman mainintaa rukouksen kohteesta, tuntuu vajaalta. Kaikesta huolimatta kirjailija kertoo arvostavansa keinotekoista new age –filosofiaa enemmän perinteitä, joissa pahaa ei salata ja joissa  kuolemaa, rumuutta ja tuhoa kunnioitetaan rituaalien ja merkkipäivien avulla. Näitä perinteitä olemme yleensä tottuneet kutsumaan uskonnoiksi, mutta tätä sanaa ei kirjassa mainita.

Mielenkiintoisimpia havaintoja kirjassa oli auttajan roolin pohdinta. Jo kirjan alussa Kaikkonen siteeraa opettajaansa, joka toteaa, että kukaan ei voi opastaa toista pidemmälle kuin on itse päässyt. Itse jäin pitkään pohtimaan, mitä opastus on ja mitä tiettyyn pisteeseen pääseminen tarkoittaa. Joka tapauksessa lause on rehellisyyden ja aitouden vaatimus. Vielä mielenkiintoisempi on Kaikkosen havainto omasta auttajan roolistaa. Jossain vaiheessa hän tajusi turhaan yrittävänsä olla täydellinen auttaja, kaikkitietävä oraakkeli. Mutta ei kenenkään, ei edes auttajan, ole tarpeen tietää kaikkea ja pystyä kaikkeen. Kaikkitietävyyden sijasta tulisi pyrkiä olemaan todistaja elämälle, osa jaettua ihmisyyden kokemusta. Tässä olisi tavoitetta meille kaikille.

Kaikesta huolimatta, minulle ei kirjaa lukiessani selvinnyt, mitä intuitiivinen näkijä täsmällisesti ottaen tarkoittaa. Sana ei tarkoita ennustajaa eikä selvännäkijää. Eikä kyse ole myöskään terapeutista. Kaikkonen vertaa näkijän roolia peiliin, jonka avulla asiakas näkee itsensä. Vertaus ei tee eroa muihin ammattilaisiin. Lukuisat kiitolliset asiakkaat lienevät kuitenkin todiste siitä, että ammattinimike on sekä ymmärretty että tarvittu.

Mili Kaikkonen
Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena
Basam Books, 2015

Jonain keväänä herään – masentuneena lokakuusta kesään

”Tänä aamuna en tappaisi itseäni”

Katri Rauanjoen toinen romaani Jonain keväänä herään kertoo ruuhkavuosiaan elävästä kahden lapsen äidistä, joka sairastuu masennukseen. Päähenkilö Kerttu oli lapsena pärjäävä ja peloton pikkutyttö, nuorena ahkera ja menestyvä koululainen ja opiskelija, joka valmistui luokanopettajaksi ja pääsi kiinni pätkätöihin. Uran ohella hän on hankkinut itselleen unelmaperheen, kaksi lasta, insinööriaviomiehen Lassen ja rintamamiestalon. Hahmona hän muistuttaa Pauliina Vanhatalon Keskivaikean vuoden päähenkilöä. Tämä kirja on tosin romaani eikä muistelmateos, vaikka tämäkin ilmeisesti perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Katri Rauankoski on itse opettaja ja kertonut avoimesti masennuksestaan.

Kirjassa eletään lokakuusta kesään. Masennus lamaannuttaa Kertun, aikaisemmin niin energisen naisen.  Suhde aviopuolisoon ja 11-vuotiaaseen tyttäreen kärsii. Lapsuudesta asti jatkunut kateuden täyttämä hankala suhde nuorempaan sisareen kärjistyy. Masennuksen mustina hetkinä Kerttu etsii kalenterista sopivaa päivää itsemurhaa varten. Takaumina käydään läpi Kertun tarinaa lapsuudesta aina kuukautta aikaisemmin tapahtuneeseen seksuaaliseen häirintään asti. Onnekseen Kerttu saa apua ja mahdollisuuden etsiä masennuksensa syitä yhdessä viisaan terapeutin kanssa. Päivittäisenä apuna ahdistuksessa hän käyttää Halpa Hallista ostamaansa unikkokantista muistikirjaa, jonka kautta myös kuvataan vaikeaa suhdetta äitien ja tytärten välillä.

Kirja on vahvimmillaan kuvatessaan Kertun tunteita ja masennuskokemuksia. Lamaannuttava masennus saa ajan katoamaan ja hämärtää ääriviivat. Syömishäiriötä ja viiltelyä kuvaavat kohdat on kuvattu niin aidosti, että lukijalle tulee fyysinen pahan olon tunne. Keski-ikää lähestyvän pariskunnan arkisen suhteen alla on vielä muistuma vanhasta tunteesta. Tapahtumat nähdään välillä Kertun silmin, välillä asioita kuvaa kaikkitietävä kertoja. Aviomies Lasse ei pääse itse ääneen, mutta lukija kyllä ymmärtää nuoruudesta ja rakkaudesta haaveilevaa miestä. Masentuneen rinnalla ei ole helppoa.  

Masennus ei ole toivoton, tterapia osoittaa voimansa ja saa päähenkilön ymmärtämään itseään ja etenkin suhdettaan nuorempaan sisareensa. Sukupolvien väliset suhteet pysyvät silti vaikeina, keski-ikäisen on yhtä vaikeaa selvittää asioita vanhempiensa kuin lastensa kanssa. Ahdistus ja pelko siirtyvät puhumattomalta sukupolvelta seuraavalle, väärinymmärrykset voivat myrkyttää hyvät aikomukset. Viha kohdistuu helppoon, ei välttämättä oikeaan kohteeseen.

Kirjaan upotettu seksuaaliseen häirintään liittyvä episodi tuntuu vähän päälleliimatulta, vaikka tapaus ei sinänsä sisälläkään mitään varsinaisesti epäuskottavaa. Työpakkaan liittyvät osiot olivat kirjan heikoimpia, vaikka kirjailija onkin onnistunut mainiosti kiteyttämään tuskan, jota kehittämispäivien iänikuiset ryhmätyöt aiheuttavat. 

Kirjaa lukiessani ajattelin, että lapsettomuuden (itse valitun tai elämänosaksi langenneen) ansiosta moni masennus- tai uupumusdiagnoosi on saattanut jäädä toteamatta. Uupuneenakin voi ehkä selvitä pelkästä työelämästä, kaksinkertaisesta työtaakasta ei mitenkään. Niin rankkaa näiden uraansa ja lapsiperhe-elämäänsä elävien elämä on.




Katri Rauanjoki
Jonain keväänä herään
Atena, 2016

Pinokkion nenä -pahan komisarion maailma

Vaikka pohjoismainen, etenkin ruotsalainen, dekkari onkin ollut suuri innostuksen lähteeni, olen tuntenut tätä genreä nolostuttavan pinnallisesti. Monet suuret ja keskeiset kirjailijat ovat minulle oikeasti tuttuja vain televisiosta tai kirjaston palautuskärrystä. Yksi näitä kiusallisia aukkoja on ollut kriminologi ja toimittaja Leif GW Persson. Tänä kesänä sain sitten viimein tartuttua hänen kirjaansa, toiseksi uusimpaan suomennokseen Pinokkion nenä.

Kirjassa rikoskomisario Evert Bäckström lähtee ryhmänsä kanssa selvittämään menestyneen asianajajan kuolemaa. Asianajajan, josta ainakin poliiseilla ja naapureilla on vain pahaa sanottavaa. Tutkinta johtaa kansainvälisen taidekaupan, järjestäytyneen rikollisuuden ja eläinsuojelun maailmaan. Ja ennen kaikkea kirjassa sivutaan Drottningholmin linnassa asuvan kuningasperheen asemaa. Kirja on kirjoitettu Kaarle Kustaaseen liittyvien paljastusten jälkimainingeissa. Eivätkä nykyiset kuninkaalliset jää ainoiksi kirjassa käsitellyiksi hallitsijoiksi. Sisäkertomus kuvaa Venäjän viimeisen tsaarin perhe-elämää ja sivuaa Bernadotte-suvun vaiheita 1900-luvun alussa.  Winston Churchill ja Vladimir Putinkin kirjassa mainitaan.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus itse rikoskomisario Evert Bäckströmistä, Länsi-Tukholman poliisipiirin törkeiden rikosten selvittämisestä vastaavan osaston päälliköstä.  Korruptoituneesta tietovuotajasta, jonka tuloista poliisin palkka on vain marginaalinen siivu. Mies, jonka mielestä eläkeläiset ja pikkulapset ovat tarpeeton menoerä. Mies, jonka viikko-ohjelmaan kuuluu sekä maksullisia että maksuttomia naisia sekä iltapäivälehtien ja harmaalla alueella liikkuvien liikemiesten lounaita. Mies, joka kantaa kaikkia perinteisiä ennakkoluuloja niin eri kansallisuuksia, naisia kuin seksuaalivähemmistöjäkin kohtaan. Poliisi, jonka kuulustelutekniikka murtaa niin jengiläisen kuin aatelismiehenkin. Vastenmielisen kiehtova henkilö. Bäckströn ei ehkä ole täysin uskottava henkilö, mutta hänet on kuvattu elävästi ja hänen persoonansa sitoo kirjan erilaiset ainekset yhteen. Minulle kirjassa parasta olivat Bäckströmin päänsisäiset pohdinnat. Erityisen herkullisia ovat havainnot, joita hän tekee alaisistaan.  Ulkoisesti tyynesti ja kannustaen hän kuuntele ehdotuksia alaisiltaan, joita hän mielessään pitää todellisina idiootteina tai seksiobjekteina.  Joitakin molempina. Voin kuvitella, että kirja on terapeuttista luettavaa monelle esimiehelle. Rikoskirjallisuuden valtavirrasta poiketen tässä kirjassa kaikkein positiivisimmin kuvataan korkeimpia poliisipäälliköitä, jotka ovat joko naisia tai suomalaisia.

Pikakertaus myös Pinokkion
 luojan elämääm

Lukukokemuksen opetus oli kuitenkin se, että Perssonin kirjoihin tutustumista ei kannata tästä kirjasta aloittaa. Erilaisia sekavia aineksia on liian paljon. Lopussa eri juonenpätkien yhteen sitominen ei onnistu parhaalla mahdollisella tavalla. Sinänsä hauskat pohdinnat ja anekdootit eivät enää kirjan loppupuolella naurata. Kirja on täynnä kepeää kyynisyyttä ja leikittelya. Se kuvaa vallan ja yhteiskunnan mädännäisyyttä, ahneutta, pahuutta ja raakuutta ja houkuttelee lukijaansa nauramaan tuolle kaikelle. Kehuttu yhteiskunnallinen ote on tässä kirjassa piilossa.

Kaikesta huolimatta tämäkin kirja on kuitenkin suuren sanankäyttäjän ja juonenkehittäjän teos. Kysyttäessä olisin valmis sanomaan, että kyllä, kyllä Perssonia kannattaa lukea, mutta lukeminen kannattaa aloittaa aikaisemmista teoksista.

Leif GW Persson
Pinokkion nenä
Otava, 2015
suomentanut Kari Koski
ruotsinkielinen alkuteos 2013

HHhH : Heydrichin salamurhan jäljillä

Ranskalaisen Laurent Binet’n esikoisromaanin poimin lukulistalleni Terhi Rannelan Frau-romaanin  innoittamana. Kirjaan viitataan sekä itse romaanissa että sen synnystä kertovassa työpäiväkirjassa. HHhH – Himmlers Hirn heisβt Heydrich – on fragmenteista koostuva kirja, jonka aiheena on salajuoni natsijohtaja Reinhard Heydrichin  ”Prahan teurastajan” murhaamiseksi ja tuon murhan toteutus vuonna 1942. Suurin osa kirjasta kertoo salamurhaan johtaneesta kehityksestä. Itse salamurhasta ja sen selvittelystä kertova osa on sivumääräisesti varsin pieni, vaikka itse murha onkin kirjan huippukohta, joka pysäyttää ja hiljentää.  Kirja kertoo sekä Heydrichin että hänen murhaajiensa tarinat,  siinä kuvataan myös se suurvaltapoliittinen kehitys, joka johti 1918 syntyneen Tšekko-Slovakian valtion tuhoon. Eurooppalaisista poliitikoista piirretään kaunistelemattomat kuvat. Holokaustin todellisuus tuodaan kauheimmillaan lukijan silmien eteen. Näiden vääjäämättömästi etenevien tapahtumakulkujen väliin upotetaan lukuisia asiaan liittyviä ja liittymättömiä eri aikatasoissa liikkuvia anekdootteja, jotka antavat kirjaan kiehtovan lisänsä ja koukuttavat. Yksi uskomattomimmista oli kuvaus Kiovan Dynamon ja Luftwaffen jalkapallojoukkueen välisestä ottelusta vuoden 1942 Kiovassa. Kirjassa viitataan lukemattomiin kirjoihin ja historiallisiin henkilöihin. Tunnistin oman sivistymättömyyteni, etenkin ranskalaisen kirjallisuuden, kuten myös Ranskan historian tuntemukseni osoittautui perin aukolliseksi.

Synkkä kansi, synkkä kirja

Kuitenkin enemmän kuin itse tarinaa, Binet kirjoittaa kirjaa kirjan kirjoittamisesta. Hän kommentoi omaa kirjoittamistaan ja julistaa omaa näkemystään historiallisesta romaanista. Hän ei hyväksy keksittyjä vuoropuheluja, joilla tarinaa koristetaan. Hän hyväksyy romaaniin vain sellaiset vuorosanat, jotka perustuvat olemassa oleviin lähteisiin.  Kirjailija voi kyllä upottaa tarinaansa monenlaista spekulaatiota ja mielikuvituksen tuotetta, mutta noiden arveluiden epäluotettavuus täytyy kertoa lukijalle. Kirjoittaessaan kirjailija käy koko ajan keskustelua itsensä kanssa ja arvioi tuloksen luotettavuutta. Tällaisesta kirjasta Binet käyttää nimitystä infraromaani.

Kaiken tämän dokumentaarisuuden keskellä natsijohtaja Reinhard Heydrichista syntyy varsin selkeä kuva. Onko se oikea, sitä on tietysti mahdotonta sanoa. Kuva tappavan tehokkaasta, täydellisestä natsista, joka osasi paitsi totella myös käskeä ja suunnitella. Mies, joka suunnitteli ja johti kansanmurhan toteuttamista ja jonka mielestä asiasta tuli myös voida puhua oikealla nimellä, kaunistelematta. Pyrkyri, joka olisi saattanut vaikka haastaa itsensä Führerin, jos historia olisi kulkenut toisella tapaa. Ainoita julman henkilökuvan säröjä ovat suuri rakkaus musiikkia kohtaan ja se, että viimeisenä aamunaan hän lähti – kirjan mukaan – tavallista myöhemmin töihin, koska halusi leikkiä lastensa kanssa. Kirjaa lukiessani  ihmetellen tajusin, että aiempi mielikuvani tuosta miehestä on peräisin niinkin kaukaisesta ja viihteellisestä lähteestä kuin 70-luvun televisiosarjasta Polttouhrit. Tuo sarja piirsi mieleeni kuvan sivistyneestä miehestä, joka puhui hirveistä asioista eufemismeja käyttäen ja pakeni pahaa maailmaa musiikin puhtaaseen maailmaan. Binet’n tekniikka on vakuuttava, hänen tekstinsä on karuudessaan viettelevää, se herättää ajatuksia ja luo mielleyhtymiä. Lukija kokee itsensä haastetuksi ja lähtee kirjailijan matkaan.

Laurent Binet
suomentanut Taina Helkamo
HHhH
Gummerus, 2010
ranskankielinen alkuteos 2010

Kati Hiekkapelto : Tumma

Kati Hiekkapelto kirjat ovat olleet ensimmäisiä suomalaisia maahanmuuttajien maailmaan sijoittuvia dekkareita. Niiden päähenkilö on Serbian unkarilaisalueella syntynyt Anna Fekete, joka perheensä mukana pakeni Suomeen 90-luvulla. Anna opiskeli poliisiksi ja menestyi Suomessa toisin kuin muu perhe. Ákos-veli ajautui päihdeongelmiin ja syrjäytyi, äiti palasi takaisin kotiin, Serbiaan. Ouluun sijoittuvat kirjat Kolibri ja Suojattomat kertovat pohjoisen kaupungin alamaailman ja turvapaikanhakijoiden karusta elämästä sekä kahden kulttuurin välissä elävien kodittomuudesta.

Luettavissa myös
sähkökirjana

Sarjan uusin osa, Tumma sen sijaan sijoittuu Annan synnyinseudulle Serbiaan.  Alueelle, josta 90-luvulla paettiin sotaa ja jossa nykyinen pakolaiskriisi näkyy armottomimmin. Kylän lähellä on Unkarin raja ja pakolaisleiri täynnä rajan takaiseen Eurooppaan pyrkiviä epätoivoisia pakolaisia. Kesälomaa viettävän Annan laukku varastetaan eikä lomaileva poliisi malta olla sekaantumatta varkauden selvittämiseen. Ei varsinkaan sitten, kun laukkuvaras löydetään kuolleena ja paikallinen poliisi tuntuu vähättelevän rikoksen merkitystä. Pieni rikos johtaa mafian ja ihmiskaupan jäljille. Lopulta Anna joutuu myös kohtaamaan lapsuutensa kipeimmän asian, isän kuoleman. Poliisi-isän kuolemaa ei ehkä ollutkaan kokonaan selvitetty. Kirjassa sivutaan myös romaanien kurjia oloja, turvapaikanhakijoiden epätoivoista tilannetta sekä unkarinkielen asemaa Serbiassa.

Vakavista aiheista huolimatta kirja kuvasi unkarinkielistä kylää idyllinä, jossa Annankin rakkauselämä kukoistaa (ainakin väliaikaisesti) ja velikin saa elämänsä järjestykseen (ainakin väliaikaisesti). Kirjassa on vahva kotiinpaluun tuntu. Minulle kirjan suurin löytö oli suorastaan runollinen kuvaus kukkivasta Tisza-joesta. Tämä vuosittain toistuva luonnonilmiö täyttää joen miljoonista parittelevista korennoista, jotka näyttävät tanssivan ja hehkuvan.

Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava, 2016

He olivat natseja - isovanhempien tarina

Katarina Baer

He olivat natseja
Teos, 2016

Toimittaja Katarina Baer on suomalaisen äidin ja saksalaisen isän Tampereella kasvanut tytär, joka sai lapsena leikkitovereilta kuulla olevansa natsisika. Aikuisena hän halusi tutustua sodassa kuolleeseen isoisäänsä ja selvittää, millainen tämän suhde natsismiin oli ollut. Päivää ennen Berliinin muurin kaatumista kuollut isoäiti eli kuin sotaa ja holokaustia ei olisi koskaan ollutkaan eikä kertonut tarinaansa edes jälkeläisilleen.

Selvitystyö johti Katarina Baerin tutkimusmatkalle Saksan arkistoihin, pohjois-Italiaan ja Baltiaan. Selvitystyön pohjana olivat kuitenkin suvun piirissä säilyneet lukuisat kirjeet ja muistelmat. Ammattimaisen ja ahkeran tutkimusapulaisen hän sai omasta isästään, ilman isää kasvaneesta natsin pojasta. Lopputuloksena syntyi helppolukuinen ja mukaansatempaava, mutta perusteellinen ja ajatuksia herättävä yhdestä perheestä kertova mikrohistoria. Siinä baltiansaksalaisen suvun tarina asetetaan Euroopan 1900-luvun alkupuoliskon historiaa vasten.  Kirja kertoo tavallisista kunnon ihmisistä, ei natsijohtajista kuten vähän aikaa sitten lukemani ansiokas Frau-romaani.  Miksi Baerin isovanhempien kaltaiset tavalliset kunnon ihmiset ajautuivat hirviömäisen aatteen ja järjestelmän kannattajaksi ja mitä he oikeasti tiesivät sen synkimmistä puolista?

Kirja pohtii ja yrittää ymmärtää, mutta ei puolustele. Isovanhemmat syntyivät mukaviin turvallisiin oloihin Latvian saksalaisiin perheisiin 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansota rikkoi tuon idyllin. Nuoret miehet joutuivat sotaan, suvun miehiä soti hetken aikaa eri armeijoissakin. Baltiassa koettiin sekä Saksan että bolsevikkien miehityskaudet. Bolsevikkien julmuus ja saksalaisiin kohdistetut kostotoimet jättivät syvän vihan kommunismia kohtaan. Sodan jälkeen saksalaiset suvut hajaantuivat. Ne, jotka jäivät Baltiaan joutuivat elämään tasavalloissa, joissa saksalaisten etuoikeudet oli poistettu ja joissa heitä kohtaan tunnettiin kaunaa ja katkeruutta. Ne, jotka isovanhempien tavoin muuttivat Saksaan, joutuivat opettelemaan kokonaan uuden elämän ja aloittamaan alusta. Uusi alku oli vaikea maassa, jonka koko yhteiskunta oli murroksessa ja talousvaikeudet johtivat miljoonatyöttömyyteen. Baltian saksalaiset tunsivat olevansa Saksassakin toisen luokan kansalaisia. Tämän kaiken keskellä natsismi tuntui lupaukselta paremmasta huomisesta. Samalla se antoi vahvan yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Se lujitti itsetuntoa ja tuntui kaatavan sosiaalisia raja-aitoja. Natsien valtakausi merkitsi turvallisuutta, rauhaa ja vaurastumista. Tämän kaiken hyvän keskelle sota tuntui tulevan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, kuinka lyhyt sotien välinen aika oli. Saman perheen pojat joutuivat uudelleen sotaan. Edellisessä sodassa traumatisoituneet joutuivat taas kohtaamaan uusia kauhuja.

Suvun laaja kirjekokoelma kuvaa arkielämää, perheen juhlia ja sotajoukkojen etenemistä, mutta Kristalliyöstä. rautatieasemalle talutettavista juutalaisista tai muusta holokaustin ilmentymistä ei kirjeissä puhuta. Vaikka Kansallissosialistisen puolueen toiminnasta puhutaan paljon, sen antisemitismi ja muu rasistinen ideologia ei kirjeissä näy. Juutalaisista kirjeissä on vain pari pientä mainintaa. Perhe eli omaa elämäänsä uskoen järjestelmään, jonka synkistä puolista se ei halunnut tietää mitään. Vaikeita asioita ei haluttu nähdä eikä ajatella, mutta ei ollut mahdollista olla kokonaan tietämättä tai aavistamatta. Sodan aikana oli pakko uskoa Saksan voittoon, vaikka tosiasiat ja rintamalta kantautuvat uutiset todistivat sen olevan mahdotonta. Ymmärrettiin, että tappio merkitsisi holokaustin ja muiden rikosten paljastumista koko maailmalle, tuomiota ja rangaistusta. Yhteinen syyllisyys sitoi kansan yhteen. Olisi mielenkiintoista tietää, onko esimerkiksi ISIS-taistelijoilla sama logiikka.  He eivät voi luovuttaa, koska tietävät syyllistyneensä hirveyksiin, joita seuraa väistämätön tuomio.

Kolmannen valtakunnan pelottava esimerkki myös osoittaa, että ihmiset tottuvat vähitellen mitä erikoisimpiin asioihin. Vähitellen koveneva vihapuhe opettaa pitämään raakoja puheita tavallisina. Kun juutalaisten kaltainen väestöryhmä vähitellen ajetaan yhteiskunnan ulkopuolelle niin, että suhteet valtaväestöön katkeavat, sen kohtalo ei enää kosketa eikä kiinnosta samalla tavoin kuin aiemmin. Kun juutalaisilta anastettu omaisuus käytettiin yleisen elintason kohottamiseen ja heiltä vapautuneet asunnot kohottivat muiden asumistasoa, omaisuuden riisto haluttiin nähdä oikeutettuna tekona.

Natsin jälkeläisenä Baer pohtii tietysti myös omaa suhdettaan sukunsa perintöön. Onko oikeus kaivata sukulaisia, joiden tietää syyllistyneen rikoksiin ja olleen pahan ideologian kannattajia? Onko vain syyttömien uhrien jälkeläisillä oikeus surra? Varsin terävästi hän pyrkii välttämään suuria tunteita ja ennen kaikkea uhriutumista. Kukaan ei ole syyllinen esi-isiensä tekoihin. Mutta jälkeläisiä ei saa myöskään sekoittaa todellisiin uhreihin vaikka he joutuvatkin kohtaamaan esi-isien tekojen seuraukset ja vastaanottamaan niistä johtuvat syytökset. Tieto on kuitenkin aina parempi kuin tietämättömyys. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän voi ymmärtää sekä esi-isistään että itsestään. Kirjan luettuani mietin myös sitä, kuinka monen sukupolven taakse syyllisyys hirmuteoista ulottuu? Ainako kolmanteen ja neljänteen sukupolveen?

Kirjassa oli myös viittaus suomalaisten sotamuistoihin. Kirjoittaja vertaa suvussa vaiettua saksalaisisoisää suomalaiseen sankari-isoisään, jonka haudalle viedään kynttilöitä ja jonka urhoollisuutta muistellaan suurella hartaudella. On hyvä tiedostaa, että sekä sotien ja sotilaiden unohtamiseen että muistamiseen liittyy aina poliittista tarkoituksenmukaisuusajattelua. 

Henkireikä - kun kuorolaulu ei riitä

Kari Hotakaisen viime vuonna ilmestynyttä Henkireikä-kirjaa pidettiin yleisesti väliteoksena. Kirja, joka jonkun muun kirjoittamana olisi ollut varsin kelpo teos, näyttäytyy hänen edellisiä teoksiaan vasten varsin vaatimattomana. Kirjalla on kolme päähenkilöä: suntio, parturi ja poliisi, joita yhdistää toisiinsa kuorolauluharrastus. Mutta vaikka kaikkien tutkimusten mukaan kuorolaululla on tervehdyttävä vaikutus, yksinään sekään ei aina riitä pitämään ihmisen elämää kasassa. Tämä on kirja ihmisistä, jotka eivät enää jaksa elämäänsä, jotka ovat saaneet tarpeekseen ja jotka siksi tekevät tekoja, joita eivät olisi koskaan kuvitelleet tekevänsä. Työttömyys, työuupumus ja sattumanvarainen onnettomuus voivat johtaa ihmisen elämän tilanteisiin, joissa opitut käytösmallit ja normit unohtuvat. Hotakainen on aikaisemmissakin kirjoissaan kertonut vastaavia tarinoita ihmisistä, joita elämä ja yhteiskunta kohtelee kaltoin. Tässä niin kuin aikaisemmissakin kirjoissa Hotakainen katselee ihmisiään myötätunnon lasien läpi. Pienet ihmiset erehtyvät heikkouttaan, todellinen pahuus on jossain muualla.

Äänirauta ja veitsi

Henkireikä muistuttaa rakenteeltaan Ihmisen osaa, mutta ei tavoita sen syvyyttä. Tarinat ovat hyviä ja teksti pitää otteessaan, mutta liian monet hauskat kielikuvat rasittavat. Hotakainen ei malta pitää hauskuuttaan aisoissa ja se kostautuu. Yllätyksellisyyttä kyllä tästäkin kirjasta löytyy, jännitys pysyy yllä ja vasta lopussa lukija tajuaa, kenelle tarinaa on kerrottu.

Suntioon liittyvä episodi toi minun mieleeni Graham Greenen kirjan Isä Quijote. Epämääräinen syyllisyys kalvaa ihmistä ja saa hänet etsimään ripittäytymisen vapauttavaaa kokemusta koomisillakin tavoilla.

Väkevimmillään kirja on silloin, kun se kuvaa omaishoitajan ja hänen puolisonsa arkea, väsyneitä ja pettyneitä ihmisiä. Ei tämä kirja varsinaisesti omaishoitajien etuja aja, mutta se nostaa esiin tämän hiljaisen ryhmän. Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus aukeaakin tästä : Mitä tapahtuu, kun omaishoitajat ja muut hoitotyötä tekevät maan hiljaiset eivät enää jaksa vaan ajautuvat epätoivoisiin tekoihin?

Kati Hotakainen
Henkireikä
Siltala, 2015

Saunan henki - muistoja ja myyttejä

Saunan henki –kirjan esipuheessa kysytään : "Miksi lukemattomien saunakirjojen joukossa tarvitaan vielä yksi?" Minun kirjastokokemukseni mukaan saunasta kertovia kirjoja on Suomessa yllättävänkin vähän, ainakin sen suureen merkitykseen verrattuna. Tietysti sauna sivuaa tavalla tai toisella useimpia suomalaisia sukutarinoita tai elämäkertoja. Silloin se yleensä on vain luonnollinen osa elämää vailla mitään erityiskorostusta.

Tähän pohdiskelevaan saunakirjaan on koottu muistojen ja erilaisten saunakokemusten lisäksi tietoa ja taustoja. Tekstit keskittyvät pohtimaan saunan erityisyyttä. Sauna katkaisee (suomalaisen) arjen, kaataa raja-aidat ja yhdistää sukupolvet toisiinsa. Kiire, kännykät ja kivut jäävät saunan ulkopuolelle. Sanalla sanoen sauna on pyhä. Artikkeleissa valotetaan niin saunan merkitystä suomalaisessa kansanperinteessä kuin kristinuskon suhdetta ruumiillisuuteen. Minä en ainakaan tiennyt, että perinteinen parannussauna lämpesi aikoinaan ukkosen vioittamalla puulla tai että juhannussaunapuiksi pyrittiin hankkimaan pihlajia, pyhää puuta. Kirjan esittelemiä käsityksiä saunan terveysvaikutuksista en sellaisenaan allekirjoittaisi, mutta on varsin inhimillistä nähdä omassa intohimossaan vain hyviä puolia. Se, että paljon saunovien miesten sydän on terveempi kuin muiden saattaa hyvinkin johtua siitä, että ne, joilla sydämessä on vikaa, yleensä välttävät saunaa eikä saunan parantavista vaikutuksista.

Kirjan saunamuistot herättävät tunteita varmasti kaikissa suomalaisissa. Vaikka saunaretriitit ovat

useimmille vieraita, kuvaukset ulkorakennusten saunoista, kerrostalojen viikottaisista saunavuoroista,Yrjönkadun uimahallin saunasta ja monet muut lyhyet välähdykset ovat osa yhteistä omaisuuttamme. Perintöä, jonka soisi jatkuvan.

Tästä kirjasta poimin lukulistalle ainakin Anja Erämajan ja John O’Donohuen tekstejä (Anam cara –kelttiläistä viisautta). Irlantilainen runoilijapappi O’Donoghue näki ihmisen ruumiin ja sielun suhteen niin, että ruumis asuu sielussa eikä päinvastoin. Mielenkiintoinen ajatus. 

Saunan henki
toimittanut Anna-Kaarina Mäkisalo
Kirjapaja, 2016

Kaikki se valo, jota emme näe - 40-luvun langattomat verkot

Kun alkaa lukea kansainvälistä bestselleriä, joka on voittanut Pulitzer-palkinnon, odotukset ovat korkealla. Anthny Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe myös täyttää odotukset. Yli 500-sivuinen, lyhyin luvuin etenevä romaani pitää otteessaan.  Kirjailija on kuulemma kirjoittanut ja hionut kirjaansa 10 vuotta. Huolellista työtä. Hieno, mutta konstailematon rakenne.

Kirjan luvut kertovat vuorotellen sokean ranskalaistytön ja natsien sotilaallisessa sisäoppilaitoksessa koulutettavan saksalaispojan tarinaa, kertomukset lähenevät toisiaan ja jännitys tiivistyy kirjan loppua kohden. Kirjan kolmanneksi ääneksi nousee myyttistä jalokiveä metsästävä saksalainen vääpeli. Jalokiven kautta kirjaan tulee mukaan pieni mystinen vivahde. Kaikilla on omat tarinansa, mutta ne kaikki jäävät toisen maailmansodan massiivisten tapahtumien alle. Keskeisin tapahtumapaikka on Saint-Malon kaupunki Bretagnen rannikolla. Ratkaisukohtana Normandian maihinnousun jälkeinen taistelu, joka tuhoaa kaupungin rakennukset ja pakottaa asukkaat pakosalle.

Ratkaisupistettään kohti etenevä kirja näyttää välähdyksiä totaalisesta sodasta eri puoliltaEurooppaa. Lahjakkaan orpopojan kokemukset natsien sisäoppilaitoksessa kertoivat ankarasta koulusta, jonka opiskelijoista pyrittiin poistamaan kaikki inhimilliset heikkoudet, myös säälin ja välittämisen tunteet.  Nuoret pojat, jotka saivat liian suuren kypärän päähänsä ja joutuivat käymään Saksan viimeiset taistelut. Sotilasjunat, joihin lastattiin myös kuolleet. Pieni tyttö, joka kuolee vahinkolaukaukseen vaatekaappiin. Sota vyöryy myös niiden elämää, jotka olivat jo valmiiksi edellisen sodan haavoittamia.  Kauhuja kokeneet yrittävät unohtaa ja työntää muistonsa kauas pois. Syyllisyys ja pelko eivät katoa vuosikymmenissäkään. Ja kuitenkin kaiken julmuuden ja epätoivon keskeltä löytyy hyvyyttä ja välittämistä ja valoa yllättävistäkin paikoista. Valoa sieltäkin missä emme näe sitä.

Kirjan otsikko on viittaa ainakin kahteen asiaan, toisaalta yllättävistä paikoista löytyvään valoon ja hyvyyteen, toisaalta sähköisten verkkojen näkymättömään toimintaan. Kirja on ylistys radioamatööreille ja langattomille verkoille kauan ennen Internetin keksimistä. Kirja tekee kunniaa niille, jotka haluavat käyttää yhteyksiä ja tekniikkaa kaiken kauniin ja hyvän palvelukseen. Sotatekniikan vastavoimaksi asetetaan luonnontieteen historia, löytöretket ja jopa kapteeni Nemo.

Anthonyt Doerr
Kaikki se valo, jota emme näe
englanninkielinen alkuteos 2014
suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2015

Pyhän Antoniuksen tuli

Mika Pekkolan uutuusromaanin nimi Pyhän Antoniuksen tuli viittaa tautiin, joka salaperäisinä aaltoina koetteli etenkin keskiaikaista Eurooppaa. Minä tulin tietoiseksi taudista luettuani Paavo Rintalan historiallisen romaanin Minä, Grünewald,  joka sivusi tuota tuskaisaa vitsausta. Rintalan kirja on epäilemättä tuttu myös Pekkolalle. Tätä blogia koristava kuva, jossa tie johtaa Castrojerízin lähellä olevan  Pyhän Antoniuksen luostarin portin läpi, on yksi esimerkki taudin jättämistä näkyvistä jäljistä. Tauti sai nimensä uskomuksesta, jonka mukaan pyhä Antonius kykeni auttamaan tautiin sairastuneita ja siksi eri puolille Eurooppaa syntyi hänen mukaansa nimettyjä hospitaaleja. Niistä kuuluisin Isenheimiin, josta Rintalan romaani kertoo. Samaan luostariin päättyy myös Mika Pekkalan kirja.

Kirjassa nuori lääkäri saa tehtäväkseen selvittää, mistä pientä saksalaista kaupunkia riivaavassa epidemiassa oikeasti on kyse. Sairauden syytä selvittäessään hän joutuu tekemisiin sekä maallisen että hengellisen vallan julmimpien ja vääristyneimpien muotojen kanssa. Hengellinen valta näyttäytyy inkvisitiona, noitavainoina ja nousevien uskonnollisten liikkeiden vastustuksena, maallinen valta lähinnä mielivaltana. Kaupungin köyhät elävät ylempiensä armoilla, köyhyyden ja nykyihmiselle vaikeasti käsitettävän saastaisuuden keskellä. Tämän kaiken kurjuuden keskelle ilmestyy sairaus, johon pääasiassa kaikkein köyhimmät sairastuvat.  Paitsi ympäröivää yhteiskuntaa, kirja kuvaa myös itse tautia varsin inhorealistisin sävyin.

Pyhän Antoniuksen luostarin
portti

Yhteiskunnan ja kaupungin lisäksi kirja esittelee myös aikansa aatteellisia ja uskonnollisia virtauksia.Kirja sijoittuu 1500-luvun alkuun, uskonpuhdistuksen alkuaikaan. Kirjassa viitataan Wittenbergin tapahtumiin, vaikka Lutherista ja kannattajistaan ei varsinaisesti puhutakaan. Erasmus Rotterdamilainen mainitaan usein, Narrien laivakin on kirjan päähenkilölle tuttu. Kirjassa myös esitellään aikakauden lääketieteellisiä käsityksiä. Lääketiedettä vallinnut humoraalioppi esitellään uskonnollisen ja taikauskoisen ihmiskäsityksen tieteellisenä vastakohtana. Rintalan romaanin tavoin tässäkin kirjassa sivutaan antisemitismiä ja juutalaisten asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa.

Pekkola itse on sanonut, että sairaus on "jonkinlainen haava tai halkeama, joka nostaa pintaan yhteisössä normaalisti näkymättömiä asioita uudella tavalla". Tässä kirjassa epidemia toisaalta repii yhteisön rikki, toisaalta näyttää pelot ja vallan mädännäisyyden. Kun tunnistamaton sairaus leviää, syyttävä sormi usein osoittaa heikoimpia tai niitä, joiden erilaista elämäntyyliä yhteisössä on vaivoin siedetty. Tämä on tuttua myös AIDS-kuvauksista. 

Kirjan juoni on rakennettu hyvän rikosromaanin tavoin niin koukuttavaksi, että kirjaa ei halua jättää kesken. Lukija haluaa tietää, selvittääkö päähenkilö taudin salaisuuden ja kuinka hänelle itselleen käy. Pekkolan tyyli on hiottua ja väkevää, joku voisi pitää sitä pateettisenakin. Minusta tyyli tuntuu sopivan kirjan kuvaamaan aikaan.

Mika Pekkola
Pyhän Antoniuksen tuli
Like, 2016

Tšernobylista nousee rukous : tulevaisuuden kronikka

Vuosia olen katsellut Svetlana Aleksijevitsin kirjoja kirjaston hyllyssä uskaltamatta kuitenkaan tarttua niihin. Aiheet ovat rankkoja, pelottaviakin. Nobel-palkinnnon jälkeen kului puoli vuotta ennen kuin Tšernobylista nousee rukous -kirja tuli luettua vaikka jo syksyllä kuuntelinkin kirjan pohjalta tehdyn ansiokkaan kuunnelman. Lukukokemus oli pysäyttävä. Seuraavaksi lukulistalle täytyy nostaa Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirja.

Ydinvoimaonnettomuuden jälkeisestä ajasta kertova kirja on faktan ja fiktion väliin sijoittuvaa dokumenttikirjallisuutta.  Se perustuu lukemattomien ihmisten haastatteluihin ja kertomuksiin, mutta kokonaisuus on kirjailijan oma luomus. Luvut on nimetty musiikkiteoksen tai näytelmän tavoin, kuoro-osat ja monologit vaihtelevat. Puheenvuoronsa saavat esimerkiksi vioittunutta reaktoria korjaamaan lähetetyt palomiehet ja heidän omaisensa, laskeuma-alueelta poissiirretyt kyläläiset ja ydinvoima-asiantuntijat. En olisi halunnut lukea säteilysairauksiin sairastuneiden tuskaisesta kuolemasta ja onnettomuuden jälkeen syntyneiden lasten epämuodostumista.  Vaikka kirjan kuuluisin lause onkin ydinreaktorin paloa katsomaan kokoontuneiden kaupunkilaisten toteamus ”Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis”, tarinat ovat täynnä rumuutta ja tuskaa. Kirja kertoo  palomiehistä ja raivaajista, jotka lähetettiin ydinvoimalaan tai sen lähelle käytännössä ilman suojavarusteita, palkkanaan Leninin kunniamerkki ja tappava sairaus. Se kertoo kyläläisistä, jotka pakotettiin jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan pois. Pakkomuutettujen elämää kuormitti kodin menettämisen lisäksi pelko omasta tai läheisten sairastumisesta sekä uusien naapurien osoittama vihamielinen torjunta. 

Kirjan tapahtumat keskittyvät Valko-Venäjälle, joka sai osakseen kaikkein suurimman ydinlaskeuman, Ukrainaan, jossa ydinvoimala sijaitsee sekä Moskovaan, jossa tehtiin poliittiset päätökset ja pystyttiin tarjoamaan paras lääketieteellinen hoito. Onnettomuuden aikaan kaikki nuo alueet kuuluivat samaan valtioon, Neuvostoliittoon. Valtioon, joka todennäköisesti olisi historian kuluessa joka tapauksessa hajonnut, mutta jonka hajoamisprosessia ydinvoimaonnettomuus ja sen paljastamat väärinkäytökset ja puutteet jouduttivat. Pakkosiirretyt joutuivat siten kahdella tavalla kodittomiksi. He menettivät paitsi kotinsa myös isänmaansa ja sen mukana kaiken, johon heidät oli opetettu uskomaan. Kirja asettaa onnettomuuden valkovenäläisten historiaan myös toisella tavalla. Vanhempien ihmisten mielessä onnettomuus vertautui Stalinin puhdistuksiin ja sota-aikaan, silloinkin valkovenäläiset joutuivat pakenemaan ja joutuivat kohtaamaan sattumanvaraista julmuutta ja väkivaltaista kuolemaa. Ihmiset, jotka olivat vuosikymmeniä yrittäneet unohtaa raskaita sotakokemuksiaan, joutuivat kohtaamaan uudenlaisen tuhon.

Mutta kuten aina kauheutta vasten näkyy myös rakkautta. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan  palomiehen vaimosta, joka joutuu valitsemaan miehensä ja lapsensa väliltä. Valintaa voi arvostella, mutta tarinasta huokuvaa suurta rakkautta ei kukaan voi kyseenalaistaa. Kielloista ja riskeistä huolimatta vanhukset palaavat rakastamalleen kotiseudulle, usein kyliin joissa suku on asunut useiden polvien ajan. Tieto siitä, että oma lapsi ei voi koskaan elää tavallista elämää tai että omasta lapsesta ”ei koskaan tule vanhaa”, särkee äidin sydämen.

Kirja myös konkretisoi puheet luonnon ja ihmisen kohtalonyhteydestä. Ydinvoimalasta kauempana asuva vanha mehiläishoitaja ei kuullut onnettomuudesta, mutta kun hän onnettomuuden jälkeisenä aamuna astui puutarhaansa, hän havaitsi, että mehiläiset olivat kadonneet. Ihminen tuhoaa luonnon ja tekee maailmasta samalla itselleen mahdottoman paikan elää. Kirjan jotkut kohtaukset tuovat mieleen tieteisromaanit ja –elokuvat. Kirjan kertomat tapahtumat ovat kuitenkin jo tapahtuneet. Kirjan alaotsikko kuitenkin vihjaa, että tämä on myös tulevaisuutta.

Svetlana Aleksijevits
Tšernobylista nousee rukous  : tulevaisuuden kronikka
Tammi, 2000
suomentanut Marja-Leena Jaakkola
alkuperäisteos 1995

Aurinkokuninkaan valtakunta - rikoskirja suurta lamaa edeltävästä ajasta

Minulla oli ilo piipahtaa dekkari-illassa, jonka yhtenä esiintyjänä oli Aimo Salonen. Hän kertoi silloin kirjastaan Aurinkokuninkaan valtakunta, jonka aiheena on narsistinen persoonallisuus. Kirjailijan esiintyminen oli niin hauska, että lainasin kirjan saman tien luettavakseni.

Sujuvasti kirjoitettu romaani sijoittuu pääosin Lahteen, osittain Espooseen. Miljöökuvaukset kirjassa ovat ansiokkaita, ihmiskuvaus vähän kankeaa. Narsistinen keskushenkilökin on vähän oppikirjamainen. Kirja on toinen lakimies Pekkalasta kertovasta sarjasta. Itse en ensimmäistä osaa ole lukenut, mikä on ehkä harmi. Tämä sarja olisi ehkä hyvä lukea järjestyksessä, jotta sankarin yksityiselämän käänteet pysyisivät hallinnassa. Sarjan kolmannessa osassa itse rikosjuonen lisäksi kiinnostaa ainakin Pekkalan ja hänen avustajansa suhteen kehittyminen.

Kirjoittaja on entinen rakennusalan yrittäjä, mikä näkyy yrityselämän asiantuntevassa kuvauksessa. Kirjan sairaalakuvaus muistuttaa kovasti sairaalasarjojen kuvaa lääkärien ja hoitajien elämästä.

Parasta kirjassa oli aikakauden kuvaus. Eletään 80-luvun viimeisiä vuosia.  Edistykselliset ja menestyneet miehet puhuivat nmt-puhelimiin ja herättivät siten ihailua, tietoverkoista ei puhuta, yrityselämässä alkaa tuntua uhkaavia laman merkkejä. Suomi oli menossa kiinni.

Aimo Salonen
Aurinkokuninkaan valtakunta
Myllylahti, 2013

Frau - sitä holokaustia ...

Terhi Rannelan romaanin Frau nimihenkilö on Prahan teurastajaksi kutsutun natsijohtajan Reinhardt Heydrichin puoliso Lina. Heydrich kohosi Saksan keskusturvallisuusviraston johtajaksi ja sieltä Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi. Hän oli myös Lopullista ratkaisua suunnitelleen Wannseen konferenssin puheenjohtaja.Vaimo Lina oli omaksunut kansallissosialistisen aatemaailman jo lapsuuskodissaan ja hän ilmeisesti myös alunperin  johdatti puolisonsa liikkeen palvelukseen. Itse hän pitäytyi saksalaisen ihannneperheenemännän roolissa ja puolusti julkisuudessa miehensä tekoja elämänsä loppuun asti.  Yhtenä osoituksena elämän käsittämättömästä yllätyksellisyydestä on Linan yhteys Suomeen. 1960-luvulla tämä saksalaisrouva eli muutaman vuoden Helsingissä boheemin teatterijohtajan Mauno Mannisen puolisona.

Rannelan kirja keskittyy Reinhardt Heydrichin salamurhaan ja sitä seuraaviin kostotoimiin. Äänenä on välillä  vanha Lina, jota kirjaansa kirjoittava toimittaja haastattelee 1980-luvun Länsi-Saksassa, välillä kertojina toimivat salamurhaan osallistuneet prahalaiset ja heidän ystävänsä sekä natsien kostotoimien kohteeksi joutuneet viattomat tsekit. Oman puheenvuoronsa saa myös Linan sodanaikainen palveluskunta. Näkökulmatekniikka toimii kirjassa hyvin ja valottaa tapahtumia monesta suunnasta.  Henkilöhahmot ovat moniulotteisia,  motiivit tekojen taustalla moninaisia ja yleensä toimijoille itselleen vaikeasti tunnistettavia. Tämäkään kirja ei anna vastauksia holokaustia ja pahan ongelmaa koskeviin kysymyksiin vaikka päähenkilö antaakin kirjassa eräänlaisen selityksen siihen, miksi hän itse toimi aikoinaan niin kuin toimi. 

Kirjaan liittyy työpäiväkirja, joka on vapaasti verkosta ladattavissa. Päiväkirjasta käy ilmi, että alkuperäinen idea kirjan kirjoittamiseen on lähtenyt Heydrichin salamurhaa seuranneita kostotoimia esitelleestä näyttelystä. Kirja muutti muotoaan monta kertaa ja sen painpiste siirtyi sivullisista uhreista niihin syyllisiiin, jotka eivät itse lianneet käsiään.. Kirjailija luki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja matkusteli kirjan tapahtumapaikoilla. Hän myös pohti historiallisen romaanin kirjoittamisen etiikkaa. Mistä on lupa kirjoittaa? Missä menee faktan ja fiktion raja? …  Sekä aiheen että teorian kannalta keskeinen vaikuttaja on ollut Laurent Binet ja hänen teoksensa  HHhH (Himmlers Hirn heiβt Heydrich).  Tämän kirjan minä lisäsin lukulistalleni. Samalla jäin odottamaan Mauno Mannisesn elämäkertaa, jota teatterinjohtajan oma veljentytär  Hellevi Arjava par'aikaa kirjoittaa.

Terhi Rannela
Frau
Karisto, 2016

Rahtari - mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Seppo Jokisen luoma hahmo komisario Koskinen, tuo Tampereen Kurt Wallander,  on minun suosikkini ja haluan aina lukea kaikki hänestä kertovat kirjat. Koskista kohtaan tuntemieni hellien tunteiden vuoksi olen ehkä hivenen jäävi suosittelemaan tänä vuonna ilmestynyttä Rahtari-kirjaa, joka on jo sarjan 21. osa. Tässä kirjassa tarina kulkee hyvin eikä rikosjuoni huku sympaattisen, mutta naisasioissaan aina niin avuttoman, komisarion yksityiselämän alle.  Kirja rikoskuvio on monimutkainen, mutta pysyy hyvin kasassa.  Vähän ennen loppuratkaisua lukija yllättyy ja huomaa, että hän on antanut johtaa itseään harhaan.

Miljöö- ja henkilökuvaus ovat tuttua ja taattua Jokista. Marraskuinen Tampere näyttäytyy kirjassa varsin kauniina, mutta koska rekat ovat keskeisessä asemassa, Suomea katsellaan myös Lapin ja Kuopion näkökulmasta. Kirjastotätinä minua häiritsi pieni kirjastojärjestelmään liittyvä yksityiskohta, vaikka iloitsenkin siitä, että kirjastoja kuvataan osana tamperelaista elämänänpiiriä. Sarjaa aikaisemmin tuntemattomien ei kannata aloittaa tästä vaan tutustua ensin sarjan ensimmäisiin kirjoihin, jotta ymmärtää poliisien ja heidän lähipiirinsä elämää. Komisario Koskisen vanhoille ystäville uusi kirja on aina kuin vanhojen kaverien tapaaminen. Rikosjuonen lisäksi lukija pääsee kuulemaan henkilöiden yksityiselämän uusimmat käänteet.

Tähän(kin) kirjaan on poimittu yksityiskohtia viime aikojen kohutuista rikosjutuista sekä ajanohtaisia teemoja. Kirjassa käsitellään ainakin tietoturvallisuutta, korkeakoulujen säästöjä ja irtisanomisia sekä koulukiusaamista. Yksilötason kysymyksistä keskeisiä ovat ainakin vihanhallinta, mustasukkaisuus sekä kostonhalu. Kaikki nämä voivat johtaa sekä pieniin riitoihin että suuriin rikoksiin. Se, että Hervannassa tapahtuu jotain, mitä ei voisi kuvitella tapahtuvan missään, ei ole oikeastaan epäuskottavaa vaan sopii uutisten ja rikoskirjallisuuden maailmaan.

Päähenkilö tulkitsee etenkin vanhenevien lukijoiden tuntoja huokaisemalla tuon tuosta : ”Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?”Melkein kaiken nähnyt komisario ihmettelee kirjassa pahuutta ja piittaamattomuutta, joihon hän jatkuvasti törmää. Lukijakin alkaa jo odotella päivää, jolloin komisario päättää jättää Tampereen poliisilaitoksen ja siirtyä eläkkeelle. Mahdollinen seuraajakin kun on jo lukijoille esitelty. Ja ehkäpä komisariolla olisi vielä eläkkeelläkin lukijoilleen jotain annettavaa!

Seppo Jokinen
Rahtari
Crime Time, 2016

Eeva Joenpelto : elämän kirjailija

Helena Ruuskan kirjoittama Eeva Joenpelto-elämäkerta on lajissaan toinen. Ensimmäisen kirjoitti Tiina Mahlamäki vuonna 2009 ja sitä pidettiin aikoinaan liian kunnioittavana ja kaunistelevana. Helena Ruuska halusi kirjoittaa naisesta kirjailijamyytin takana. En ole Mahlamäkeä lukenut enkä siksi pysty vertailemaan. Ei tämäkään elämäkerta myyttiä varsinaisesti riko, vaikka varsin kipeistä asioista kirjoittaakin. Kirja pohjautuu myös pitkälti Eeva Joenpellon antamiin haastatteluihin ja siteeraa niitä usein. Se siis puhuu Eevan äänellä.

Kirja piirtää kuvaa yksinäisestä pikkutytöstä, josta monien vaiheiden jälkeen tuli yksinäinen vanha nainen. Siinä välissä hän kirjoitti 26 romaania ja saavutti Suomen luetuimman kirjailijan aseman. Kirjailijalla, jonka kirjat parhaimmillaan tuottivat 15 % kustantamon vuosituloista, oli valtaa kustantamossa ja kirjailijayhdistyksissä. Hänen virallista asemaansa vahvisti henkilökohtainen suhde presidentti ja rouva Kekkoseen. Itsenäisyyspäivän juhlillakin hän oli aina tyylikäs vakiovieras. Omaksi monumentikseen tämä taitava julkisuuden hallitsija vielä rakentaa synnyinseudulleen Sammattiin talon, josta tulee seudun suurin ja komein.

Uran vastapainona kirja kuvaa seikkaperäisesti Joenpellon perhe-elämää. Lapsuudenkodissa Eeva tunsi jäävänsä vanhemman veljen ja ennen Eevan syntymää kuolleiden sisarusten varjoon. Sisaruuteen, sisarkateuteen liittyviä teemoja Eevan kirjoissa oli aina. Eevan isä oli kokenut vääryyttä perinnönjaossa ja sukuun liittyi salaisuuksia, jotka Eevalle selvisivät vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Vielä kipeämpiä asioita liittyi Eevan avioliittoon. Aviomiehen ja tämän perheen kansainvälisyys laajensi Eevan maailmankuvaa, mutta vahvisti hänen ulkopuolisuuden tunteitaan. Pitkä avioliitto päättyi vaikeaan eroon eikä Eeva päässyt koskaan yli aviomiestä kohtaan tuntemastaan katkeruudesta. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin se, että Eevan molemmat pojat kuolivat ennen äitiään.

Minulle Eeva Joenpelto oli lapsuuteni ja nuoruuteni monumentaalinen kirjailija, jonka kuvat ja haastattelut ovat jääneet mieleen vaikka en ole lukenut hänen kirjoistaan kuin Finlandia-palkitun Tuomari Müllerin. Tämän elämäkerran luettuani tosin lisäsin Lohja-sarjan joskus luettavien kirjojen joukkoon. Elämäkerta taustoitti ja kirkasti hataria muistikuviani ja antoi hyvän kuvan Kekkosen kauden kirjailijaelämästä, etenkin siitä osasta, mitä taistolaismuistelmat eivät tavoita.  En silti välttämättä suosittelisi kirjaa niille, jotka eivät henkilökohtaisesti muista Joenpellon suuruuden vuosia.

Helena Ruuska
Eeva Joenpelto – elämän kirjailija
WSOY, 2015