Pienen pieni maa - kun kansanmurha tuhoaa lapsuuden paratiisin

Paratiisimainen lapsuus Afrikassa ja sen brutaali päätös. Siinä ranskalais-burundilaisen muusikon Gaël Fayen esikoisteoksen Pienen pieni maa sisältö.  Kirjan alussa kovasti kirjailijan oloinen poika elää onnellista lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Isä on ranskalainen, äiti paluusta kotimaahan haaveileva ruandalaispakolainen, edellisiä konflikteja pakoon lähtenyt. Elämä tuntuu turvalliselta, etuoikeutetun länsimaisen perheen elämää, palveluskuntineen ja ranskalaisine kouluineen.  Luonto on paratiisimaista, ympärillä on turvallinen perhe ja kaveripiiri. Vaikka kyse on itsenäisestä Burundista, kuvauksessa on ripaus siirtomaa-aika nostalgiaa.

Ensimmäisen särön idylliin synnyttää vanhempien avioero, mutta perhekriisi, joka suomalaisen lapsuudenkuvauksessa olisi ollut keskeinen ja syviä traumoja aiheuttava, on tässä kirjassa sivujuonne. Burundin ja Ruandan kansanmurhaan liittyvät vaiheet kuvataan kirjassa lapsen näkökulmasta,  asioita ihmetellään, pelottavat tilaneet jäävät selitystä vaille. Alueen pitkää historiaa kyllä jonkin verran taustoitetaan, viitataan hutujen ja tutsien pitkään historiaan, alueen kielijakaumaan sekä siirtomaaisäntien harjoittamaan hajota ja hallitse  -politikkaan. Minulle Burundin ja Ruandan kadonneet kuningaskunnat ovat olleet tuntemattomia, enkä tiennyt edes maiden olevan osa saksalaista ja belgialaista siirtomaahistoriaa. Selväksi tulee se, että täälläkään mitättömäksi vähemmistöksi kutistuneella alkuperäiskansalla, twat-kansalla, ei ole mitään merkitystä. Vaikka kansakuntien väliset erot ja vihan syyt eivät selviä, vihan ja väkivallan seuraukset kyllä. Sotaa enteilevä tilanne ja kansanryhmien välinen pelko tempaa myös lapset mukaansa asioihin, joihin he ovat aivan liian nuoria. Kuvaukset väkivaltaan varustautuvista pojista tuo suomalaisen mieleen lukuisat kuvaukset Suomen kansalaissodasta, joka on meille tutuin esimerkki kaikki yllättäneestä väkivallanaallosta, jossa myös alaikäiset olivat monella tavoin mukana.

Syyt kansojen jakautumiseen ja vihaan ovat olleet historiassa mitä moninaisimmat. Kuten kirjan alussa todetaan, kuten päähenkilön isä kirjan alussa opettaa, perusteena voi olla vaikka nenän pituus. ”Niin Burundissa on samanlaista kuin Ruandassa. Ihmisryhmiä on kolme ja niitä kutsutaan etnisiksi ryhmiksi. Hutuja on eniten ja heillä on iso nenä”. Syillä ei ole loppujen lopuksi merkitystä, seurauksilla on.

Kirjan lopussa asioita tarkastellaan nykypäivän näkökulmasta, tämä epilogimainen osuus ei ole täysin uskottava, vaikka siinä pyritäänkin kokoamaan tarinaa. Vaikuttavinta kirjassa ovat lapsen kokemukset, ne tunteet, joista ei voi edes kertoa.

Faye, Gaël
Pienee pieni maa
ranskan kielestä suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2018

Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina

Unkarilaisen aatelissuvin jälkeläinen Sacha Batthyany on syntynyt Sveitsissä ja työskentelee siellä toimittajana.  Hänen tarinansa on taas yksi eurooppalainen sukutarina, jossa vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen syntynyt selvittää sukunsa ja perheensä suhdetta natsismiin. Vähän samanlainen lähtökohta kuin suomalaisella Katarina Baerilla, joka kirjoitti ansiokkaan kirjan ”He olivat natseja”. Keski-Euroopassa näitä natsiperinnöstä ammentavia natsien lastenlasten sukupolven kirjoja lienee satoja.

Toimittajan työ alkaa hänen luettuaan isosetänsä vaimosta, joka seurusteli Unkarin valloittaneiden natsien kanssa jopa niin likeisesti, että nämä kävivät hänen kesken hänen juhliensa murhaamassa 180 juutalaista ja palasivat vielä takaisin juhliin. Tämä sittemmin epämiellyttäväksi sukulaiseksi todettu täti ei ollut ainoa, jonka tarinaa kirjoitetaan auki. Kirjoittaja saa haltuunsa isoäitinsä päiväkirjat, joiden tuskallisin muisto liittyy perheen tunteman juutalaisperheen kohtaloon. Perheiden vaiheita ja yhteyksiä selvittäessään Sacha Batthyany saa yhteyden tuon juutalaisperheen jälkeläisiin. Suvuissa kulkeneista tiedonsirpaleista syntyy yhtenäinen kuva tapahtumista, mutta onko parempi olla tietämättä, jos tieto luo vain tuskaa eikä sitä jaksa kantaa?

Kirja sivuaa myös unkarilaisen sodanjälkeisiä raskaita vaiheita. Isoisä joutui sotavangiksi ja pakkotyöhön Siperiaan yli kymmeneksi vuodeksi. Suku menetti asemansa ja omaisuutensa. Aatelisto joutui halveksittuun asemaan sosialistisessa Unkarissa. Unkarilaiset pakolaiset joutuivat etsimään paikkaansa lännessä. Viittaus tämän päivän pakolaisvirtoihin oli puistattava: Unkarissa natisen ja kommunistien käyttämä keskitysleiri toimii nyt pakolaisten suljettuna vastaanottokeskuksena.

Kansi: Tuomo Parikka

Kirja on rakenteeltaan vaikeaselkoinen ja pirstaleinen. Suvun tarinoiden välissä on kuvitteellisia osioita ja otteita kirjoittajan ja hänen terapeuttinsa keskusteluista. Terapiassa hän selvittää omaa tarinaansa, matkoilla Argentiinaan ja Siperiaan sukunsa tarinaa. Se, että terapeutiksi on vahingossa valikoitunut keskitysleiriltä pelastuneiden juutalaisten jälkeläinen, kuulostaa jo vähän kliseiseltä.

Kirjoittajan ja hänen sodan aikana syntyneen isänsä välit ovat aina olleet vaikeat, eivät riitaiset mutta puhuttavaa ja ymmärrystä ei ole koskaan löytynyt. Kun isä ja poika matkustavat yhdessä Venäjälle selvittämään isoisän sotavankeuteen liittyviä asioita, poika ymmärtää jotain sukupolvien erilaisuudesta:

”Että emme ole koskaan joutuneet kokemaan, kuinka ulkoapäin tuleva valta voi muuttaa kaiken, ilman että yksittäisellä ihmisellä olisi ollut mahdollisuus puolustautua sitä vastaan. Meiltä puuttui tuo kokemus, ymmärrys omasta voimattomuudestamme, siitä ettemme olleet maailman keskipisteitä ja mitä tuntui joutua seuraamaan sivusta, kun muut tuomitsivat meidät. Sen sijaan olimme minuuden asiantuntijoita, keskustelimme yökaudet ihmissuhteistamme, seksuaalisista mieltymyksistämme ja keliakiastamme. Katsoimmeko liikaa sisäänpäin, samaan aikaan, kun heidän sukupolvensa näki vain ulkopuolen?”

Batthyany, Sacha
Hitlerin pitkä varjo : rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina
saksan kielestä suomentanut Kirsimarja Tielinen
Aula, 2017

Musta orkidea : tositarina kukkasista, jotka menettivät tuoksunsa

Kun Joel Kuotti ja Jukka-Pekka Pietiäinen listasivat vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassaan sata suomalaista merkittävää tietokirjaa kautta aikojen, listan viimeinen oli edellisenä vuonna ilmestynyt Elina Grundströmin Musta orkidea. Kirja toi on merkittävä paitsi sisältönsä myös lajityyppinsä vuoksi. Kirja edustaa maailmalla yleistynyttä tarinallista tietokirjaa. Faktoihin ja dokumentteihin perustuvaa teosta, joka on kirjoitettu tarinan muotoon. Usein tarina liittyy kirjoittajan omaan elämään. Tässä kirjassa tarinana on kirjoittajan pyrkimys löytää harvinainen musta orkidea. Etsintä matka vie hänen Suomen orkideayhdistyksen kokoukseen, Lohjansaaressa asuvien orkideaharrastajien luo, Lontoon Kew Gardensin herbaarioon ja viimein orkidea kotiseudulle, Borneolle. Matkalla meille selviää, että halvat tuoksuttomat markettiorkideat valmistetaan suorastaan teollisesti Hollannin kukkatehtaissa. Ja että oikeat sademetsissä kasvavat kukat harvinaistuvat päivä päivältä. Salametsästyksestä ja orkideakauppaa suurempana tuhon syynä nykyisin on sademetsien tuho.

Mutta Musta orkidea ei kerro vain sademetsän harvinaistuvasta kaunottaresta. Se kertoo myös ilmastonmuutoksesta ja globalisaatiosta. Borneolla kirjoittaja kohtaa ympäristökatastrofin, joka vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Satoja hehtaareja Borneon soita yritettiin 90-luvulla kuivata riisivainioksi. Riisi ei kasvanut. Kuivatetulla suola syttyi tulipaloja, joiden savusumut tuntuivat Jaavalla asti. Soiden ennallistamista yritetään nyt kansainvälisten ohjelmien avulla, mutta työ tuntuu epätoivoiselta. Borneon sademetsäala pienenee jatkuvasti myös siksi, että metsää raivataan palmuöljyplantaasien tieltä. Tämä yksipuolistaa kasvustoa ja lisää hiilidioksidipäästöjä. Se taas kiihdyttää ilmastonmuutosta. Tässä projektissa me suomalaisetkin olemme vahvasti mukana osittain valtion omistaman Neste Oyn kautta. Palmuöljystä jalostetaan biopohjaisia polttoaineita, joilla yritetään korvata hupenevia öljyvaroja. Tarkoitus on hyvä, mutta toteutus aiheuttaa uusia ongelmia. Neste mainostaa tuottavansa  ”maailman puhtainta uusiutuvaa polttoainetta”, mutta jo olemassaolollaan se luo lisää palmuöljymarkkinoita ja kiihdyttää sademetsän tuhoa.

Ongelmat ovat tiedossa ja näihin on puututtu kansainvälissä ilmastokonferensseissa. Niissä luotu metsien suojelun päästökauppamekanismit eli Redd (Reduced emission from deforestation and forest degradation). Ajatus on, että metsätuhojen uhkaamille maille ja alueille maksettaisiin korvauksia metsien säilyttämisestä. Samalla aloitettiin projekteja, joilla alueitta alettaisiin ennallistaa. Nyt vahvimmin australialaiset ja heidän rinnallaan eurooppalaiset ja amerikkalaiset pyörittävät lukuisia projekteja, joilla Borneon metsiä voitaisiin pelastaa.  Kirja ei anna näistä kansainvälisistä suurprojekteista kovin toiveikasta kuvaa. Ongelmat ovat massiivisia.  Ongelmallista on myös projektien kansainvälisyys. Projekteja toteutetaan ottamatta paikallista väestöä ja heidän osaamistaan mukaan. Borneo on paitsi Nesteen kaltaisten yritysten myös ulkomaisten järjestöjen temmellyskenttää.

Kirja on kuva maapallosta ja globalisaatiosta sekä ihmiskunnan ja luonnon kohtalonyhteydestä. Massiivisten ongelmien keskellä meidän pelastusyrityksiämme kuvasi hyvin orankien hoitokoti, jossa kirjoittaja pääsi matkallaan vierailemaan. Tanskalaisen eläinsuojelijan perustamassa yksikössä orankilapsia hoidetaan kuten ihmisvauvoja, mutta varttuneita orankeja ei voi vapauttaa luontoon, koska luonnonvaraisia sademetsiä ei ole heille riittävästi. Sademetsien tuho koskee orkideoita, orankeja ja ihmisiä. Meitä kaikkia. 

Grundström, Elina
Musta orkidea
Nemo, 2013

Harriet ja Olof - etninen puhdistus ja salaliitot Viipurissa

Harriet ja Olof on kansalaissodan loppuvaiheeseen ja sen jälkiselvittelyvaiheeseen sijoittuva dokumenttiromaani, jonka hahmot ovat todellisia historiallisia henkilöitä.  Faktan ja fiktion välimailla liikkuva kirja on eräänlaista elävöitettyä historiaa. Historiankirjoitusta on täydennetty mielikuvituksessa, jotta tarinasta tulisi jännittävämpi ja samaistuttavampi. Omana sävynsä kirjaan tuo kirjailijan oman suvun tarina ja sen yhteys tapahtumiin.

 Kirja alkaa nolostuttavalla rakkauskuvauksella, nuoren jääkärin Olof Laguksen ja kenraalin kauniin puolison Harriet Thesleffin intohimoisen rakkauden kuvaus kuulostaa vähän liian kiihkeältä. Kirjailija Martti Backman on kokenut toimittaja ja hyvä asiatekstien kirjoittaja, rakkaussuhdekuvaajana hän ei ole parhaimmillaan.  Kirjan mukaan romanssi alkaa jo matkalla Saksasta Suomeen ja jatkuu valkoisen armeijan edetessä  lähelle Viipuria. Harriet Thesleff kulkee mukana koulutettuna hoitajana. Mutta romanssi ja samalla Olofin elämä päättyy läheltä ammuttuun luotiin juuri ennen kuin valkoinen armeija valloitti Viipurin. Kansalaissodan kauhujen keskelläkin kuolema herättää epäilyksiä, mutta jää suurempien kauheuksien varjoon.

Kansi: Tuomo Parikka

 Rakkaussuhde ja Laguksen kuolema ovat lähteistä tarkistettavia faktoja, kirjan tulkinnat kirjoittajan omia.

Alun kankean romanssikuvauksen jälkeen tarina alkaa kulkea. Yhden jääkärin kuolemasta tarina laajenee kuvaamaan Viipurin kaupungin tilannetta kansalaissodan lopussa ja siellä tapahtunutta joukkomurhaa. Punaisten johtajat olivat paenneet, kaupunkia hallitsivat voittoisat valkoiset.  Heistä enemmistä oli pohjalaisia ja kainuulaisia nuoria, sodassa raaistuneita miehiä, joita nuoret Saksassa koulutetut jääkärit komensivat. Sekasortoisia oloja kuvaa hyvin se, että valkoinen pohjalaissäveltäjä Toivo Kuula tuli ammutuksi kesken valkoisten alkoholipitoisten voitonjuhlan. Viinaa riitti myös tavallisille sotilaille, hienojen ravintoloiden sijasta he joivat kadulla ja parakeissa. Tämän sekasorron keskellä valkoiset murhasivat 400 Viipurin venäläistä. Murhan suorittivat tavalliset (pohjalaiset) sotamiehet jääkärien komennuksessa. Kansalaissodan raa’assa ilmapiirissäkin teko on poikkeuksellinen siksi, että suurin osa murhatuista venäläisistä vastusti punaisten valtaa ja oli odottanut valkoisia vapauttajina. Kyse oli siis etnisestä puhdistuksesta, ei punaisiin kohdistuneesta kostosta. Teloituksen jälkeen uhrit vielä ryöstettiin ja kirjailija vihjaa, että monesta pohjaispiirongin laatikosta voi tänäkin päivänä löytyä suvussa peritty arvoesine, joka on peräisin murhatuilta venäläsiltä. Joukkomurhaa alkaa selvittää kirjan sankarihahmo, asianajaja Fritz Wiik. Selvitystyö vie miehen jopa itsensä kenraali Mannerheimin puheille, mutta syyllisiä ei saada vastuuseen.

Fritz Wiikin persoona pitää kirjan osia yhdessä, paitsi joukkomurhaa hän joutuu selvittämään myös kirjan alussa kuvattua jääkärikuolemaa. Tarinan edetessä selviää myös, että Fritz Wiik oli kirjailijan salattu isoisä ja että kirjan lähtökohtana oli halu selvittää, millainen mies oli isoisä, josta perheessä ei koskaan puhuttu. Kirjailija haluaa ymmärtää isoisäänsä, erikoisia parisuhdekiemuroita tarkastellaan vahvasta miesnäkökulmasta.

Kirja johdattaa lukijansa erilaisten salaliittoteorioiden äärelle. Sen keskeiseksi hahmoksi nousee kenraali Harriet Thesleffin puoliso kenraali Wilhelm Thesleff. Tämä taustaltaan viipurilainen ylimys oli saksalaissuuntautuneen politiikan johtohahmoja, joka syksyllä 1918 toimi sotaministerinä ja käytännössä armeijan ylipäällikkönä. Saksan häviö sodassa pudotti Thesleffin ministerin paikalta ja päätti hänen uransa armeijassa ja politiikassa. Thesleff oli Mannerheimin vastustaja ja kilpailija, kahden kenraalin ja kahden poliittisen suuntauksen kilpailu on kirjan keskeinen teema.

Puutteineenkin kirja on tärkeä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Aiemmin en ole juuri pohtinut kansalaissotaa venäläisvastaisuuden tai muun muukalaisvihamielisyyden näkökulmasta.  Sotien herättämällä raakuudella on aina taipumus kohdistua myös vähemmistöihin,  oli sodan alkuperäinen syy sitten mikä tahansa. Toisaalta juuri sodan vapaussotaluonteen korostus helposti kääntyi vihaksi kaikkea venäläistä kohtaan.  Samalla kirja korostaa kansalaissotaa ulkovaltojen ja johtajien pelilautana. Tavalliset suomalaiset osana isojen peliä. Tämän kirjan jälkeen viimeistään täytyy lukulistalle nostaa Teemu Keskisarjan Viipuri 1918. Jonkunlaista näkökulmaa kirjan kolmiodraamaan voi tuoda myös tänä keväänä ilmestyvä Generalens dotter, joka kertoo Harriet ja Wilhelm Thesleffin tyttärestä. Kirjan kirjoittaja on tyttärentytär Emelie Enckell.

Backman, Martti
Harriet ja Olof : rakkaus ja kuolema Viipurissa
Gummerus, 2016

Parhain päin - piispa pohdiskelee ja muistelee

Helsingin hiippakunnan entinen piispa Eero Huovinen on taitava sanankäyttäjä. Ja mikä parasta, kyse ei ole vain sanomisen taidosta vaan hänellä on myös syvällistä sanottavaa. Kirjan tekstit myös osoittavat kirjoittajansa lukeneisuuden. Lukija saa nauttia vanhanaikaisella tavalla sivistyneen kirjoittajan rauhassa mietityistä ajatuksista. Parhain päin on kokoelma piispallisia kirjoituksia: saarnoja, kolumneja ja muita artikkeleita. Kirjan alussa hän palaa henkilökohtaisen elämänsä vaiheisiin ja muistelee tuntemiaan ja tapaamiaan ihmisiä. Kirjan otsikon mukaisesti, hän kertoo vain niistä, joita on arvostanut ja joista voi puhua hyvää. Liikuttavia ja satuttavia olivat etenkin Huovisen lapsuusmuistot, niistä herkimpiä yksittäiset muistikuvat hänen nuorena kuolleesta äidistään.

Kirjassa on tietysti puhetta myös kirkosta ja teologiasta. Entinen professori muistuttaa, että jännitteistä huolimatta teologinen tutkimus ei ole uskon vastustaja vaan tuki. Kirkko tarvitsee tutkimusta eikä teologiaa ole ilman kirkkoa. Roolit ovat erilaisia, mutta molemmat tarvitsevat toisiaan. Huovisen tekstit usein alkavat kevyesti, mutta sukeltavat syvälle. Ne ovat osoitus tutkimuksen merkityksestä. Papit tarvitsevat teologiaa voidakseen hoitaa tehtäväänsä. Tehtävää, joka Huovisen mukaan on edelleenkin kaiken muun ohella saarnavirka. Parhain päin -kirja on vastaus niille, joiden mielestä vanha saarna on aikansa elänyt ja kaipaavat maallikkojen pitämiä vapaita puheita ja esitelmiä pappien saarnojen sijaan. Tällaiset valmistellut ja teologiaan pohjaavat pohdinnat ovat kuitenkin avaavat kuulijoille uusiakin näköaloja uskoon ja maailmaan. Maallikoiden keveille pohdinnoille on kyllä paikkansa, mutta kunnon saarna kuuluu messuun.

Graafinen suunnittelu:
Marjaana Virta

Kirjassa otetaan kantaa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin. Esimerkiksi käsityksensä eutanasiasta Huovinen on kirjoittanut kirjeeksi ystävälleen Esko Seppäselle. Paljon hän kirjoittaa myös hitaasti etenevästä ekumeniasta ja kehottaa odottamaan maltilla, kirkolliset asiat eivät hetkessä muutu. Ekumeniaa kuvaava osuus oli suorastaan käytännöllinen ja selittävä. Suomen kirkon herätysliikkeistä hän kuvaa etenkin evankelista liikettä. Evankelisen perheen poikana ja sen suojissa kasvaneena hänkin tuntuu tuntevan aitoa surua siitä, että tuo joskus avaraksi koettu liike on käpertynyt oman itsensä ja muutaman opillisen ydinkohdan ympärille. 

Pohdintoja herättävä kirja. Helpoiten sitä lukee se, joka jollain tavoin tuntee kirkon toimintaa ja lähihistoriaa. Mutta kirjaa voi lukea myös valikoiden. Sille, joka ei ole kiinnostunut herätysliikkeiden tai ekumeenisen liikkeen vaiheista, voi suositella lyhyiden kolumnien osiota kirjan loppuosassa. Niissä piispa kiteyttää. Viimeisenä kirjan tekstinä on meille useimmille tuttu Mauno Koiviston siunauspuhe, puhe suurista käsistä. Huovinen on ollut monessa mukana. 

Huovinen, Eero

Parhain päin : kirjoituksia elämästä, Jumalasta ja armosta
WSOY, 2017

Jääkansi - pohjoista synkeyttä, lyhyesti

Hanna Haurun Jääkansi erottui muista tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista  ohuudellaan Tämä olisi helppo kirja kollegalle, joka aikoo lukea kirjan joka päivä. Nopea ehtisi lukea sen työmatkalla, minä luin sen junassa Kokkolan ja Seinäjoen välillä. Tekstiä on vähän, mutta kieltämättä kirja jää ajatuksiin.

Kaunis kansi

Kirjan teemat muistuttavat edellisen lukemani kirjan, Erään avioliiton anatomian, teemoja. Tässäkin rikkinäinen ja väkivaltainen mies saapuu sodasta uutta vaimoa ja tämän lasta terrorisoimaan. Tällä kertaa kyse ei ole kenraalista eikä upseerista vaan pohjoisen köyhimmistä.  Isäpuoli nimetään heti Pahaksi. Elämä on "murheellisten laulujen maan elämää".  Nälkä, viina, juoppohulluus, emakon imetettäväksi jätetty lapsi ...  Kuvaus on inhoralistista, tapahtumapaikkana on köyhän mökin lisäksi syrjäseudun mielisairaala. Kaikkea hallitseva tunne on häpeä. Hämmästyttävä yksityiskohta kirjassa on, että pohjoisen kylässä asukkaat kokoontuvat körttiseuroihin eikä lestadiolaisseuroihin, joihin niiden hurmoksellinen tunnelmakin paremmin sopisi.

Kirjassa eletään kahta aikaa rinnakkain. Niistä pidemmässä päähenkilö kertoo lapsuutensa tarinan. Lyhyempi on kuvaus viimeisestä paluusta kotitaloon. Kuvaus on synkkää ja ahdistavaa. Tulevaisuutta eikä hyviä vaihtoehtoja elämässä ei ole.

Pieni kirja jää mieleen, mutta kenellekään en tätä osaisi  suositella.

Hauru, Hanna
Jääkansi
Like, 2017

Erään avioliiton anatomia - parisuhdehelvetti

En olisi tarttunut Annikki Kariniemen 60-luvulla ilmestyneeseen kirjaan ilman Rosa Liksomin loistavaa Everstinna-romaania.  Kirjailijan nimi oli hämärästi tuttu, mutta hänen persoonansa ja tuotantonsa olivat minulle täysin tuntemattomia.  Erään avioliiton tarina on omaelämäkerrallinen romaani. Se kertoo avioliitosta, sen väkivallasta ja eräänlaisesta rakkaudesta. Kirjaa ei voi lukea pelkkänä fiktiona, vaikka se sitä onkin. Kirjaa lukee helposti dokumenttina, parisuhteen ruumiinavauskirjana. Tai Liksomin kirjan tausta-aineistona.

Viime vuodet olemme keskittyneet kunnioittamaan veteraanisukupolven uhrauksia ja raskasta elämää. Tämä 1968 ilmestynyt kirja nostaa esiin heidän taakoistaan sen, josta harvoin vieläkään puhutaan : kun sodissa henkisesti haavoittuneet ja raaistuneet miehet purkivat traumojaan, jälki saattoi olla veristä. Tässä kirjassa upseerimies (kansalais- ja maailmansodan kokenut) hakkaa vaimoaan, pettää ja nöyryyttää tätä. Tästä veteraaniuden ulottuvuudesta harvoin puhutaan juhlapuheissa. Mielenkiintoista on, että asiaa sivuttiin australialaisessa Takaisin kotiin -televisiosarjassa, jonka tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle. Eri puolilla maailmaa vaimojen maailmansota saattoi jatkua vuosikausia sodan jälkeen. Tosin kirjan päähenkilön, kenraalin väkivaltaisuus saattaa juontaa jo lapsuudesta tai olla synnynnäistä. Asiaa ei selitetä loppuun.

Parisuhteessa on kaksi osapuolta, väkivaltaisessakin. Lukija ihmettelee, miksi vaimo pysyy suhteessa, osallistuu kulissien ylläpitoon ja puhuu vielä rakkaudesta. Mutta kuten sotilaaseen, väkivalta vaikuttaa myös kotiväkivallan uhriin. Kariniemen kirjan päähenkilö lamaantuu eikä pysty näkemään muita elämisen vaihtoehtoja. Tunteet kuolevat. Päähenkilö näkee avioliittonsa "vuosina, jotka ovat vyöryneen vastaani kuin vahva työkone ja murskanneet epäinhimillisellä tavalla alleen kaikki mikä minussa on ollut perhemää ja lämminta". Kun ihminen joutuu elämään elämää, jollaista ei aiemmin olisi uskonut olevan olemassakaan, vaihtoehtoja on vaikea nähdä. Uhri häpeää tilannetta, johon on – mielestään – oman tyhmyytensä vuoksi joutunut.  Asiat voivat olla ulkopuolisten silmissä niin käsittämättömiä, että he eivät ymmärrä, vaikka heille huutaisi. Näin kävi päähenkilölle, joka yritti kertoa miehensä seksuaalisesta kiinnostuksesta lasta kohtaan. Kirja on hyvä muistutus myös siitä, että aika on muuttunut. Ainakaan avioliitto ei ole enää pyhä ja rikkomaton eikä vaimon raiskaus enää lain suojelemaa

Kaikessa karuudessaan kirja myös kuvaa aikaansa ja lappilaista elämää. Maailmaa, jossa sähkösauna oli jotakin modernia ja harvinaista. Mielenkiintoista kyllä, eräänlaista naisemansipaatiota kirjassa edustavat Aino Kallaksen (50-luvulla) julkaistut päiväkirjat, jotka puhuvat rohkealla tavalla naisista ja erotiikasta. Nuoremmat sukupolvet eivät voi käsittää, kuinka vallankumouksellisena hänen tekstejään on pidetty. Kirjassa viitataan myös lestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja sen saarnamiehiin, jotka kannustavat jatkamaan avioliittoa ja etsimään syytä väkivaltaan sen uhrista. Samansuuntaisia olivat myös psykiatrien neuvot, pääosin.

Kirja on monologi, jossa unet ja fantasiat limittyvät reaalimaailman asioiden kanssa. Tekstin sekaan upotut päiväkirjamerkinnöt katkovat kerrontaa. Näkökulma on vaimon, miehelle tai ympäristölle ei anneta mahdollisuutta selittää. Kieli ei ole vanhentunutta eivätkä asiatkaan, valitettavasti. Lukija hetkittäin turtuu toistuviin väkivallantekoihin ja muihin hirveyksiin. Synkeyttä ja saarnaavuutta rikkoo paikoitellen musta huumori. Kuten esimerkiksi psykiatri, joka  antaa neuvoja aviomiehen murhaamiseksi tai rajut juhlat. jotka  päättyvät siihen, että isäntä paahtuu palvilihaksi omassa modernissa sähkösaunassaan.

Everstinna-romaanin lukeneet tunnistavat joitakin kirjan tapahtumia ja yksityiskohtia. Kuten poronnahasta valmistetut lampunvarjostimet, jotka viittaavat Everstinnassa keskeiseen natsismiteemaan. Sotiin ja natsiyhteyksiin viitataan, mutta ne ovat selittävää taustaa. Itse kirja tapahtuu sodanjälkeisessä maailmassa.

Rosa Liksomin ansiosta jo unohtuneen Kariniemen kirjat kiinnostavat taas. Tästä kirjasta on Helmet-tietokannassa jäljellä vain yksi varastokappale. Siihen kohdistuu tänään (20.1.) 100 varausta. Onkohan kustantaja huomannut asian?


Kariniemi, Annikki
Erään avioliiton anatomia
Otava, 1968

Vieras veri - kohtaamisia ja eroja

Vieras veri -kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran 1921. Sen novellit kuuluvat Aino Kallaksen hienoimpiin. Hän oli jo löytänyt oman äänensä, kauniin, kuulakkaan ja raamatullisen kielensä. Kieli on arkaaista eikä siksi vanhene.

Tämä pieni kokoelma sisältää seitsemän novellia, joista neljä sijoittuu Saarenmaalle. Avausnovelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta, kertoo Pyhän Johanneksen pitaalisairaalasta, joka sijaitsi keskiaikana Tallinnan keskustassa. Samasta sairaalasta kertoo Indrek Harglan kirja Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka  

Saarenmaalle sijoittuvat novellit kertovat paitsi tuosta Aino Kallakselle rakkaasta saaresta, myös rakkaudesta sekä tutun ja vieraan kohtaamisesta, vieraudesta ja sen pelosta. Novelleissa rakkaus rikkoo sääty- ja kansallisuusrajoja. Rakkaus on voima, joka muuttaa rakastavaisia ja heidän elämäänsä, joskus myös ympäristöä, peruuttamattomasti. Silloinkin, kun se ei voita ja kun rakastavaiset eivät saa toisiaan. Rajojen rikkominen saattaa jopa vahvistaa yhteisöä. Kuten vaikuttavassa päätösnovellissa Gerdruda Carponai, jossa musta surma tappaa saaren asukkaat yhtä vapaasukuista tyttöä ja maarahvaan poikaa lukuun ottamatta. Tässä paratiisillisessa tilassa säätyrajat katoavat ja parista alkaa uusi, voimakas suku.  Niminovellin Vieras veri vaikuttavuutta lisää se, että tarina on sijoitettu Sõrven niemelle, Saaren kylään. Aino Kallaksen aikana niemellä oli monia kyliä ja vilkasta elämää, toisen maailmansodan taistelut tuhosivat niemen kylät. Talot tuhottiin, vain murto-osa asukkaista palasi kotiinsa eikä elämä ole vuosikymmenien aikana elpynyt.

Kallasten koti Tartossa

Minuun koski eniten Liivinmaalle sijoittuva Ruutanalammikko- novelli. Siinä neljääkymmentä lähestyvä palvelijatar rakastuu itseään nuorempaan mieheen. Kun mies heti joutuu lähtemään sotaan, naiselle alkaa vuosien raastava odotus. Sota päättyy ja sotilaat palaavat, mutta kun mies kohtaa häntä odottaneen ja odotusaikana vanhentuneen naisen, kumpikin tietää, että tarina on ohi. Elämän väistämättömyys satuttaa.

Kun lukija tietää, että novellikokoelma oli julkaistu pian Eino Leinon ja Aino Kallaksen suhteen päättymisen jälkeen, rakkaustarinat olisi helppo tulkita kirjailijan henkilöhistoriasta käsin. Se olisi kuitenkin yksinkertaistus. Nämä tarinat elävät ja koskettavat ajasta aikaan. Toivoisin kirjasta uutta painosta, jotta se saavuttaisi uusia lukijoita meidänkin ajassamme.

Aino Kallaksen novellit sopivat erinomaisesti ääneen luettavaksi. Novellikouuissa ja muissa kirjaston tilaisuuksissakin niitä voi lukea. Tekiänoikeuksia hallinnoiva Suomen näytelmäkirjalijoiden liitto myöntää luvan mielellään.

Kallas, Aino

Vieras veri
Otava 1921

Ants Raudjalg - väsyneen kansan jälkeläinen

Joskus on hyvä lukea myös niitä kirjoja, jotka eivät enää nouse bestsellerlistojen kärkeen. Kirjastot ovat täynnä mielenkiintoisia kirjoja, niitäkin jotka ovat jo melkein unohdettuja.

Ants Raudjalg on Aino Kallaksen ensimmäisiä pienoisromaaneja. 1907 syntynyt kirja lasketaan hänen kirjallisuutensa ”virolaisen realismin kauteen”. Kirja on kehityskertomus, jossa nuori lukkarin poika valmistuu ensin sukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi ja sitten lakimieheksi, vaikka isä olikin toivonut pojastaan pappia. Jo isä oli aikanaan kokenut sosiaalisen nousun, sillä hän oli maaorjien sukua. Edeltävät sukupolvet olivat raataneet moision pelloilla. Mutta isä ei ole kapinallinen, hän haluaa täyttää velvollisuutensa, olla nöyrä ja kuuliainen sekä luottaa Jumalaan. Isän ja pojan välille syntyy särö, kun poika ei enää halua jakaa isän uskoa.

Poika ei hyväksy isän suunnittelemaa tietä vaan valitsee omansa. Koulupoikana hän myös yritti kapinoida, vaati kouluun vironkielistä opetusta, nostatti vastarintaa. Mutta hänenkin kapinallisuutensa laantui, tarmo ja intohimo hiipuivat. Päähenkilö selittää oman ja sukunsa tarmottomuuden ja intohimon hiipumisen sillä, että maaorjien jälkeläiset ovat väsynyttä kansaa. ”Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien elämässä kerääntynyttä väsymystä”.  Maaorjuuden vaikutukset nähtiin suorastaan biologisina, ne vievät voiman sukupolvilta. Tätä ”väsyneen kansan” teoriaa 1900-luvun alun Virossa kehitti psykiatri Juhan Luiga, joka Ants Raudjalg -kirjan kirjoitusaikaan oli Aino Kallaksen suuri ihanne ja ehkä myös intohimon kohde. Kirjan pessimistiseen ilmapiiriin vaikutti tietysti myös se, että se oli kirjoitettu pian vuoden 1905 vallankumousyrityksen jälkeen.

Osa kirjan tunnelman luontia on maisema. Raudjalg-perheen koti on soisella tasangolla, jossa on paljon ”pieniä umpijärviä, rämerantaisia suosilmiä”. Suosilmäkkeet ovat kuin tuskaisia silmiä, joista kyyneleet eivät pääse vuotamaan. Osa kirjasta tapahtuu Tartossa, Aino Kallaksen kotikaupungissa. Kaupunki on tunnistettava, mutta senkin ilmapiiri on ankea. Sama intohimon laantuminen, joka koski ihmisiä, koski myös kaupunkia halkovaa Ema-jokea. Sekin kuohui keväisin, mutta laantui sitten rauhalliseksi. Keskeinen tapahtumapaikka on koulu. Yhteiskunnallisia muutoksia kuvataan sen kautta. Saksan kieli oli vaihtunut venäjän kieleen. Joitain toiveita vironkielisestä opetuksestakin olisi, mutta sen tiellä tuntuu olevan liian monta estettä.

Ants Raudjalg -romaanissa Aino Kallas ei ollut vielä löytänyt omaa arkaaista kieltään eivätkä kirjan henkilöhahmot väsyneisyydessään ehkä ole täysin uskottavia. Ilmestyessään kirja sai Virossa kritiikkiä, mutta Suomessa arvostusta. Kirja on kuitenkin ehjä kokonaisuus ja osoitus Aino Kallaksen yhteiskunnallisista näkemyksistä. Hän halusi nostaa esiin maaorjuuden jäljet ja osoittaa ja sorron seuraukset. Eikä maaorjuuden hävittäminen poistanut yhteiskunnallista epätasa-arvoa, todella rikkaita ja etuoikeutettuja asuu myös venäläisten kartanoissa ja kaupunkitaloissa. 

Kirjan riipaisevimmat hahmot ovat päähenkilön vanheneva isä, jota elämä lyö kovasti ja joka joutuu pettymään toiveissaan sekä poikakoulun opettaja, joka lapsensa kuoleman jälkeen joutuu oppilaittensa ymmärtämättömän kiusaamisen kohteeksi. Molempien vanhenevien miesten tuskaa päähenkilö katsoo syyllisyyttä tuntien, mutta samalla kyvyttömänä auttamaan.

Tätä kirjaa voi erityisesti suositella mehiläisten hoidosta kiinnostuneille, sillä sitä työtä tässä selitetään perusteellisesti. Kyseessähän on vanha suomalaisugrilaisten kansojen elinkeino.

Kallas, Aino
Ants Raudjalg
Otava, 1907

Niemi - Itämaan tarina

Kun teos on jo voittanut Finlandia-palkinnon, sen tasoa ja merkitystä ei voi kyseenalaistaa. Enkä sitä tee. Juha Hurmeen Niemi on mielenkiintoinen ja suomalaista kirjallisuutta raikkaasti uudistava teos. Se, onko se viime vuoden paras kaunokirjallinen teos, jää jokaisen lukijan oman harkinnan varaan.

Niemi on tajunnanvirran tavoin etenevä kertomus Suomen vaiheista alkuräjähdyksestä aina autonomian ajan alkuun asti. Pienen toimitustyön jälkeen se olisi voinut osallistua myös tietokirjojen sarjaan, se että näin ei tehty kertonee halusta laajentaa romaanin käsitettä.  Juri näitä rajojen rikkojia viime vuonna haluttiin Finlandia-ehdokkuuksissa palkita. Tai sitten haluttiin estää lukijoita takertumasta pieniin yksityiskohtiin ja pohtimasta tarjoiltujen faktojen suhdetta todellisuuteen.  Niemi on totuudenjälkeisen ajan historia, jossa tärkeintä on tarina ja vahva missio. Tässä kirjassa voidaan esittää lujana faktana asioita, joihin historiantutkijat laittavat monta varausta, kuten vaikka kirjailija Jöns Budden keskipohjalainen syntyperä. Mukana on myös joitain lapsuksia tai ainakin lauseita, joiden ajatus olisi  pitänyt lukijalle selittää, kuten se, että Itä-Rooman valtakunta olisi säilynyt 600-luvun alkuun asti (mutta siis ei sen pidemmälle),  pieni lapsus liittyy myös Raamattu-sitaattiin. Kirja nostaa esiin lukemattomia kiehtovia hahmoja. Edellä mainitun Naantalin luostarissa vaikuttaneen Jöns Budden lisäksi minä innostuin Helsingin ensimmäisestä suurmiehestä, monitieteilijä Sigfrid Forsiuksesta. Kuvaus aikaansaavan ja särmikkään Forsiuksen elämästä oli niin elämänmakuinen ja rakkaudella kirjoitettu, että kuvittelin näkeväni yhtäläisyyksiä Forsiuksen ja kirjailija Hurmeen välillä. Renessanssihahmoja molemmat.

Ulkoasu: Jenni Saari

Kirjan Suomi on pieni ja syrjäinen, kaukana edistyksestä ja korkeakulttuurista. Hurme kritisoi käsitystä alkuperäisestä suomalaisesta kulttuurista ja todistaa, että ulkoa tulevat vaikutteet ovat aina muovanneet Suomea, tänne on muutettu ja täältä on muutettu. ”Perinteessämme ei ole mitään omaa, kaikki on tuotu muualta.” Tästäkin jyrkästä näkemyksestä huolimatta hän nostaa täällä syntyneen kansanrunouden, niin suomen- kuin saamenkielisenkin varsin korkealle jalustalle. Siis todellisen kansanrunouden, ei Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa. 

Kirjan 440 sivusta kolmannes tai neljännes (minun mutuarvioni) ovat lainauksia. Hurme siteeraa sekä kansanrunoja että maailmankirjallisuuden klassikkoja, mukana on myös esimerkkejä varhaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirjassa osoitetaan kerta toisensa jälkeen, että keskiajalla ja uuden ajan alussa suomalaiset elivät ”eurooppalaista todellisuutta puolipitkällä viiveellä”, kaukana jäljessä sivistyneestä Euroopasta. Ehkä me elämme edelleenkin. Pitkät sitaatit tekevät lukemisesta raskasta, mutta mikäli muutamakin lukija kirjan innoittamana tutustuu paremmin kirjassa siteerattuihin klassikoihin, Hurmeen missio suomalaisten sivistämisestä on toteutunut. Itse ajattelin kirjan innoittamana tutustua ainakin Michel de Montaignen esseisiin ja Mestari Eckhartin teksteihin. Sitten joskus.

Kaikki ulkomaiset vaikutteet eivät ole olleet Suomelle hyväksi. Kristinuskon luterilainen versio merkitsee Hurmeelle ahdasmielisyyttä, nautintojen ja elämänilon kieltämistä sekä tieteen kahlitsemista. Reformaation juhlavuonna julkaistu kirja haluaa selvästi haastaa perinteisen näkemyksen uskonpuhdistuksen merkityksestä kielen ja kansansivistyksen edistäjänä.  Päinvastoin,  kirjan mukaan reformaatio ja Agricolan luoma kirjakieli jäykistivät kielen ja estivät sen kehityksen, hidastivat lukutaidon leviämistä sekä tuhosivat vanhan kalevalaisen runouden. Kirja syyttää reformaatiota myös naisvihasta ja seksikielteisyydestä. Vahva uskonnonvastainen missio tuo kirjaan totisuutta, vaikka tarkoitus on ehkä päinvastainen.

Myönnettäköön, että tämä on ensimmäinen lukemani Juha Hurmeen kirja. Ehtiessäni aion kyllä käydä joskus ainakin ´Nyljettyjen ajatusten´ pariin. Uskallan silti sanoa, että hänen tyylinsä on ainutlaatuinen. Ainakin kirjan alussa olin kuulevinani tekstin korvissani, kirjailijan itsensä esittämänä. Kiihko ja intohimo kuuluvat tekstissä. Episodeista koostuvan kirja tahti on hengästyttävä, kirja on runsaudensarvi. Kirjailija ei salaile mielipiteitään vaan ottaa kantaa ja arvottaa. Humpuukia ja huuhaata kutsutaan niiden oikeilla nimillä, eikä menneisyyden ihmisten elämää ja siitä nousevaa maailmankatsomusta yritetäkään ymmärtää. Sanavalinnat ovat raikkaita ja anakronistisia. Tarina etenee vapaasti ryöpsähdellen. Kirjan alussa ihastelin epäsovinnaisia assosiaatioita, mutta loppua kohden aloin jo kyllästyä tarinan jatkuvaan polveiluun. Kirja toimisi hyvin ääneen luettuna. Siitä voisi poimia kohtauksia yhteisiin lukusessioihin ja keskustella luetusta jälkeenpäin. Sillä juteltavaa kirjan tarinoista ja huomioista riittää.

Hurme, Juha
Niemi
Teos, 2017

Valas nimeltä Goliat - muistoja Ceausescun Romaniasta

”Olipa kerran niin kuin ei koskaan ennen”

Cristina Sandun esikoisteos  Valas nimeltä Goliat pääsi Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, hieno lähtö kirjalliselle uralle. Kirja on paitsi runollisen maalaileva esikoisteos myös kirja, joka laventaa suomalaisen kirjallisuuden maailmankuvaa.  Kirjailija on kahden kulttuurin kasvatti, suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tytär. Aivan kuten kirjan päähenkilö Albakin, joka tulkkaa romanialaisia kerjäläisiä Helsingin diakonissalaitoksella. Tästä nykyhelsinkiläisille tutusta Romania-kontekstista kirja etenee nyky-Romaniaan ja Ceaucescun vuosiin. Siinä kerrotaan romanialaisen suvun ja sen asuttaman talon vaiheita sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään asti. Myös synkkiä ja vaiettuja salaisuuksia.  Sen keskushahmona Sudeksi kutsuttu isoisä, jonka hautajaisiin suku kirjassa kokoontuu.

Kirja ei etene suoraviivaisesti vaan polveilee eri aikatasoissa ja tarjoilee lukemattoman määrän tarinoita ja viittauksia myytteihin ja historiaan.  Osa viittauksista jäi luultavasti ainakin minulta ymmärtämättä, mutta kaltaiselleni keski-ikäiselle lukijalle kirja palautti mieleen vuoden 1989 joulukuun uutistapahtumat. Me kaikki seurasimme diktatuurin kaatumista, vaikka sen todellisuus oli meille vieras. Kirja kertoo diktatuurista sekä naurettavia että riipaisevia esimerkkejä. Ensimmäisiin kuuluu lähdeluettelo, joka ei noudata aakkosjärjestystä vaan jonka alkuun kuuluu aina maan johtajan teos. Jälkimmäisiin taas homon isoenon kohtalo. Kirja ei pysähdy vallankumoukseen vaan kertoo myös vanhan vallan edustajista, jotka etsivät uudessa Romaniassa uuden aseman ja korruptiosta joka jatkuu järjestelmistä huolimatta.

Mutta jo ennen vallankumousta suljettu maa avautui turisteille, joita valuutan toivossa houkuteltiin Mustan meren rannalle. Heidän mukanaan saapui vaalea ja kaunis suomalainen tyttö, josta tuli kylän kaunein morsian. Päähenkilön vanhempien rakkaustarina yhdistää ja ylittää rajat, mutta kirja tarjoaa esimerkin myös koti-ikävästä, joka voittaa rakkauden. Eikä rakkaus ole ainoa syy lähteä ja jättää kotimaa. Kirja kertoo eri syistä lähteneistä. Joku yrittää sopeutua uuteen maahan, toinen luo uuteen maahan oman pikku-Romaniansa ja on onnellinen vain lentokoneessa kahden kotimaansa välillä.

Kirjan nimellä on todellisuustausta. Goliat oli yksi kolmesta balsamoidusta valaasta, jota 1950-luvulta lähtien kuljetettiin ympäri Eurooppaa. Valaita sai käydä rahaa vastaan ihmettelemässä. Yllättävää kyllä, valaat ylittivät myös silloisen blokkirajan ja myös romanialaiset pääsivät ihmettelemään tuota valtavaa otusta. Myyttinen hahmo, josta kerrottiin tarinoita ja joka muistettiin. Vai muistettiinko?

Tarina myyttisestä valaasta ei ehkä olisi ollut kirjassa ihan välttämätön lisä. Se ei mielestäni onnistunut sitomaan hajanaisen kirjan osia yhteen vaan lisäsi ennestään kirjan fragmentaarisuutta. Tämä ei ole kertomus valaasta vaan Romaniasta ja kulttuurien kohtaamisesta kertova anekdoottikokoelma.  Jutut ovat herkullisia, kirjan kieli kaunista ja runollista, aistivoimaista.  Kirjan kokonaisuus on sekava, mutta sen osat kantavat.

Sandu, Cristina
Valas nimeltä Goliat
Otava, 2017

Everstinna : synkkä yksinpuhelu

”Läpitte maailman historian on ollu niitä, jotka kertoo ja niitä, jokka ei kerro ko häpeä estää puhumisen”

Rosa Liksomin Everstinna-romaanin minäkertoja on niitä, jotka kertovat ja jotka eivät häpeä. Verankarvainen romaani sopii #metoo-kampanjan aikaan. Se puhuu asioista, joista monet ovat häpeän vuoksi vaienneet. Kirja ilmestyi jo syksyllä ja on – ansaitusti – saanut paljon julkisuutta.  Siksi minäkin tiesin lukiessani, että kirjan nimetön päähenkilö on kirjailijan fiktiivinen näkemys 1984 kuolleesta lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä, Rosa Liksomin perheen tuttavasta. Kirjaa lukeakseen taustaa ei kuitenkaan tarvitse tuntea. Kariniemen elämä antaa kirjalle joitakin raameja, mutta sisältö ja tulkinnat ovat Rosa Liksomia.

Lapin murteella kirjoitettu kirja on monologi, jossa vanha nainen, Everstinna, muistelee. Varhain kuolleen jääkäri-isän perintönä hän oli saanut valkoisen Suomen aatteen, liittyi Lotta Svärdiin ja matkusti salaa lapualaisten kokoukseen Ouluun. Kiihkeä rakkaussuhde isän ystävän, Everstin, kanssa sitoo hänet suomalaiseen natsismiin ja tutustuttaa sodan aikana saksalaisiin sotilaisiin. En muista lukeneeni yhtä paljasta kertomusta suomalaisen äärioikeiston maailmankuvasta. Kirjan päähenkilöt olivat niitä, jotka näkivät ja kuitenkin uskoivat. He joutuivat todistamaan Lapin vankileirien ja itärintaman kauhuja ja kuuntelemaan natsien näkemyksiä suomalaisista alempana rotuna. Everstinna ei selittele eikä puolustele. Aika oli vihan ja koston aikaa, ihminen tottui ympärillään olevaan julmuuteen.  ”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, …. mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunut”.

Väkivallalla on sekä makro- että mikrotaso. Päähenkilö avioituu sodan jälkeen Everstinsä kanssa ja mies, jonka luonteesta lukija sai varottavia viitteitä jo alusta lähtien, osoittautuu sodan jälkeen sadistiseksi hakkaajaksi. Mies kävi vieraissa, vaikka oli omasta vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Julkisivu pidettiin kunnossa, vaimo kävi miehensä kanssa juhlissakin silloin, kun kasvoissa ei ollut mustelmia, mutta pukeutui harvoin lyhythihaisiin. Vaimo pysyi perhehelvetissä parikymmentä vuotta, kunnes ”lopulinen seinä tuli vasthaan”.  Kirjan kuva sairaasta rakkaudesta on pelottava. Fyysinen ja henkinen väkivalta lamaannuttaa eikä uhri osaa tai uskalla lähteä. Mutta pitkä parisuhde ei ole yksipuolinen, väkivaltaisessa suhteessa hakatulla on oma roolinsa. Näissäkin suhteissa on symbioottiset ulottuvuutensa. Aviomiehen, Everstin, luonteen kieroutuneisuudelle, suoranaiselle pahuudelle, tarjotaan mahdollisia syitä, mutta asiaa ei selitetä loppuun asti. Sodat raaistavat, mutta lukija jää pohtimaan myös Everstin lapsuudesta kerrottuja lyhyitä katkelmia.

Kaiken kauheuden keskellä kirja on myös ylistys Lapin luonnolle. Poliittinen viesti on ehkä kappaleessa. jossa mainitaan Jerisjärvi ja Talaskangas, viime vuosituhannen erämaaliikkeen taistelualueet. Soiden mystisyyttä ja houkuttavuutta henkivät episodit tuovat mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Everstinna kokee Lapin suot yhtä voimallisina ja eroottisina kuin tuon kirjan päähenkilö Aalo. Suo antaa voimaa ja liittyy (kiellettyyn) seksuaalisuuteen. Mutta kielletty ei ole kaunista ja romanttista vaan rumaa ja tabuja rikkovaa. Kirjan kuvauksia 14-vuotiaan ja aikuisen välisestä seksistä oli vaikea lukea. Kirjan lopussa teema näyttäytyy vielä uudesta näkökulmasta.

Kirja muistuttaa Aino Kallaksen kirjoista myös siinä, että sillä on oma kielimaailmansa. Murretta voi käyttää niin luovasti, että lopputuloksena on mestariteos. En ole Lapin murteen tuntija, mutta teksti vaikutti aidolta puheelta. Kirjan kielestä nauttii sellainenkin lukija, joka ei yleensä murreteksteistä pidä. Kuten minä. Persoonallinen kieli toi puhujan ikään kuin lähemmäksi. Kieli on paikoitellen niin ilmaisuvoimaista, että lukija aistii tekstin kaikilla aisteillaan. Näin esimerkiksi silloin, kun kuvataan päähenkilön opettajakokemusta sahatavaralta haisevassa kylässä, jonka ympärillä aukesi kesyttämätön jänkä.   Hauskimpia ilmauksia olivat ulkomaisten sanojen ja nimien murteelliset väännökset, kuten Vitkun Kiislinki (Vidkun Quisling) tai Siik Haili (Sieg Heil). Ne osoittavat, että ulkomaiset vaikutteet eivät ole aina tulleet Lappiin Helsingin tai yleiskielen kautta vaan Lapilla on ollut myös suora yhteys muuhun maailmaan. Ajatus, jonka epäilemättä sekä Annikki Kariniemi että Rosa Liksom jakaisivat.

Liksom, Rosa
Everstinna
Like, 2017

Pentti Linkola : ihminen ja legenda

Pentti Linkola : ihminen ja legenda -kirja on valittu Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Valinta innostaa perehtymään tämän ekofilosofin ja Suomen kuuluisimman kalastajan elämään. Riitta Kylänpään kirja ei ole kriittinen tutkimus vaan elämäkerta, joka tekee kunniaa kohteelleen. Kirjassa maailmaa katsellaan Linkolan näkökulmasta. Sen luettuaan lukija alkaa nähdä ja ymmärtää linkolalaista maailmaa. Kirjoittaja on haastatellut Linkolaa  perusteellisesti, mikä sinänsä jo tekee kirjasta kulttuuriteon.

Kirjan tarkkuus ja seikkaperäisyys epäilemättä kuvaavat  hyvin sen kohdehenkilöä, mutta yksityiskohtien runsaus, monet sitaatit ja pitkät nimiluettelot saattavat tehdä lukemisesta haastavaa ainakin sille, joka ei tunne1900-luvun suomalaista kulttuurielämää. Henkilöhakemisto ja tarkempi sisällysluettelo olisivat minusta helpottaneet tämän kirjan lukemista.

Alaotsikkon mukaisesti  Kylänpää kuvaa Linkolan legendaa, filosofiaa ja julkisuuskuvaa sekä yksityistä ihmistä  julkisivun takana. Ainakin minä sain muuttaa käsitystäni erakoksi kuvittelemastani miehestä. Kirja kuvaa Linkolan hyvinkin sosiaaliseksi ja verkostoituneeksi mieheksi, jolle perhe ja ystävät ovat olleet korvaamaton tuki. Verkostoitumista helpotti syntyminen Linkolan (alun perin Collan) ja Suolahden kulttuurisukujen jäseneksi. Hänen isänsä oli yliopiston rehtori ja isoisä sen kansleri. Suomen sivistyneistön piirit olivat varsin pienet, Linkoloiden suku- ja tuttavapiireihin kuului aikanaan siitä suuri osa. Kun hänen koulunsa vielä oli Suomalainen yhteiskoulu, koulutovereista suuri osa päätyi professoreiksi, tutkijoiksi ja kulttuurivaikuttajiksi, kuten Matti Klinge, Pekka Tarkka, Risto Pelkonen ja monet muut. Mutta yhteydet ja ystävyydet eivät automaattisesti säily. Pentti Linkola  on ollut hyvä yhteydenpitäjä, hyvä etsimään kontakteja ja kaikesta päätellen hyvä myös säilyttämään ystävyyksiä. Kalastajan mökillä on aina käynyt paljon vieraita ja keskustelu  on ollut vilkasta. Linkola on ollut myös koko ikänsä kova kirjoittamaan kirjeitä. Hänelle kirjeiden aika on jatkunut, vaikka suuri osa meistä on lopettanut sen kokonaan ja pitää yhteyksiä yllä sähköisiä välineitä käyttäen. Linkola on lukenut kaunokirjallisuutta koko ikänsä, arvostaa sitä ja keskustelee kirjoista mielellään. Verbaalinen lahjakkuus pärjäsi myös erinomaisesti torikauppiaana.

Lapsuus oli idyllinen. Perhe eli isän, kasvitieteen professorin, virkatalossa, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa. Talossa, jota oli kaavailtu Suomen kuninkaan asunnoksi. Vaikka työkeskeinen isä jäi etäiseksi, perhe-elämä oli lämmintä. Kesät vietettiin Suolahden suvun kesäpaikassa Sääksmäellä. Idylli päättyi sotaan, ensin velipuoli kaatui jatkosodan alussa, sitten isä kuoli yllättäen syöpään, perhe menetti kotinsa ja statuksensa.  Pentille raskain menetys oli suvun kesäpaikan menetys. Perhettä piti pystyssä äiti, joka eli 58 vuotta miehensä jälkeen. Äiti oli sitkeä ja ymmärtäväinen, hän tuki ja kannusti herkkää poikaansa elämänsä loppuun asti. Äiti kirjoitti kirjeitä, keitti mehuja ja majoitti poikansa naisystäviä. Pentti sai tukeutua äitiinsä 68-vuotiaaksi asti.

1961 alkanut avioliitto kesti 14 vuotta. Nuori vaimo asui mökissä, kalasti miehensä apuna ja hoiti lapset, kunnes ei enää jaksanut. Pentillä oli uusi naisystävä jo ennen avioliiton päättymistä, mutta naisten kesken ei ollut riitaa. He sopivat asiat sopuisasti keskenään, vaimo siirsi ”taakan” uudelle naisystävälle ja lähti tyttärineen kaupunkiin. Naisystäviä riitti jatkossakin, välillä heitä oli useampiakin yhtä aikaa. Kahden naisen loukku oli tuttu tilanne. Pitkäaikaisin Pentin naissuhteista on kuitenkin kestänyt 70-luvulta tähän päivään asti. Lapsia Pentti ei ymmärtänyt, heistä avioliiton aikanakin heistä huolehti äiti yksin. Usein alle kouluikäiset tytöt jätettiin kahdestaan päiväksi kotiin, kun vanhemmat lähtivät päiväksi kalastamaan. Nykyisin sosiaaliviranomaiset puuttuisivat asiaan. Tyttäret häpesivät köyhää kotiaan ja erikoista isäänsä. Yhteys isän ja tytärten välille löytyi vasta, kun tytöt olivat aikuisia. Linkolan kanssa ei ole ollut helppo elää. Hän on herkkä, helposti itkevä ja helposti raivostuva mies, jonka elämässä on ollut pitkiä ja syviä masennusjaksoja. Tukea on tarvittu.

Linkolan luontoharrastuksen alkuna olivat linnut, koko elämän kestävä intohimo. Jo nuorena keväät kuluivat linturetkillä, hän on rengastanut tuhansia lintuja, tarkkaillut niitä vuosikymmeniä ja tehnyt lintuseurannasta pikkutarkat muistiinpanot. Hän on myös kääntänyt ja kirjoittanut lintukirjoja. Biologian opinnot katkesivat, vaikka aihe kiinnosti. Sisätyö ja akateeminen maailma eivät olleet häntä varten. Kalastajan työn Linkola valitsi, koska se mahdollisti lintujen tarkkailun ja elämisen ulkona. Ulkoilmaelämä oli niin tärkeää, että nuorena pasifistiksi julistautunut Linkola valitsi asepalveluksen, koska aseettomassa palveluksessa olisi voinut joutua sisätöihin. Linkola eli ja kulki luonnossa, tarkkaili muutoksia ja oppi rakastamaan maisemaa. Kalastajan työn ohessa hän kirjoitti ja julkaisi ahkerasti. Julkaisutoimintaa helpottivat hyvät kontaktit. Kirjoitukset käsittelivät huolta luonnosta ja maisemasta. Tunteikkaimmat tekstit liittyivät suuriin hakkuisiin ja lintujen katoon. Linkolan suhde maisemaan on miltei uskonnollinen, metsä on pyhä.

Linkolan huoli luonnosta kehittyi ekofilosofiaksi. Sen mukaan ihminen on yksi laji muiden joukossa, tärkeätä ei olisi suojella ihmistä vaan koko maapalloa. 60-luvulta tähtien Linkola varoitti tuhosta, jonka ihmisen toiminta ja hallitsematon väestönkasvu aiheuttavat. Koska tärkeintä olisi rajoittaa ihmisten määrää, sodat ja ihmisiä tappavat onnettomuudet ovat hyvä asia. Kehitysapu, sosiaalitoimi ja kaikki pyrkimykset nostaa ihmisten elintasoa pitäisi estää. Elämällä askeettisesti Linkola itse on näyttänyt esimerkkiä, mikä on herättänyt kunnioitusta häntä kohtaan. Sen sijaan hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä ovat herättäneet kauhua ja vastustusta. Joskin myös ihailua.  Häntä on nimitetty ekofasistiksi ja syytetty terrorismiin kannustamisesta. Itse hän totesi, että ”minusta ei tullut terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti”.  Linkolan karulla filosofialla on myös nostalginen ulottuvuutensa, hänen ihannemaailmansa on sotaa edeltävä aika, eli hänen oman lapsuutensa maailma. Silloin metsiä ei oltu vielä hakattu, väestönkasvu oli vielä hallinnassa ja elintaso alhainen. Yhteiskunnan tuloerot ovat hänen mielestään hyvä asia. Pieni hyväosainen eliitti ei aiheuta ympäristötuhoa. Kun koko kansan elintaso nousee, kasvava kulutus tuhoaa luonnonvarat. 

Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Linkola on myös kertonut ihailevansa ja arvostavansa vanhempiensa kaltaisen vanhan suomalaisen sivistyneistön elämää. Heidän elämänsä oli kurinalaista ja he tunsivat työskentelevänsä jonkun itseään suuremman hyväksi.

Kun vihreä liike syntyi 70- ja 80-luvuilla, Linkola oli aluksi innostunut. Hän uskoi ja toivoi, että vihreät toteuttaisivat hänen ajatuksiaan  luonnonsuojelusta ja yhteiskunnasta.  Vuonna 1986 hän kirjoitti tulevaa vihreää puoluetta varten "Ehdotuksen toimenpideohjelmaksi", johon hän kokosi keskeiset ajatuksensa. Ohjelmaa pidettiin liian radikaalina ja muutenkin Linkola joutui pettymään vihreisiin. Linkolan kaltaiset ekologit ajautuivat marginaaliin, enemmistöasemaan pääsivät sosiaalivihreät, jotka Linkolan mukaan tarjoavat kaikille kaikkea. Paitsi vihreisiin, Linkola pettyi myös demokratiaan. Totalitarismi olisi ainoa hallintomalli, jolla maailma voitaisiin pelastaa. Massojen valta näytti johtavan vain kulutuksen kasvuun ja typeryyteen.

80-luvun eläneelle kirja on hyvä muistinvirkistys. Kirja kertoo erämaaliikkeistä, ympäristöaktivistien oikeudenkäynneistä sekä vihreän liikkeen kivuliaasta järjestäytymisestä. Kirjan luettuani kaivoin kirjahyllystäni 1989 julkaistun ja aikoinaan kiihkeää keskustelua herättäneen kirjan ”Johdatus 1990-luvun ajatteluun”, jossa Linkola esittelee filosofiaansa ja purkaa pettymystään vihreään liikkeeseen.  Kirja huipentaa Linkolan pessimistisen ajattelun. Sen sijaan vuonna 2004 ilmestynyt Linkolan toistaiseksi viimeisin kirja ”Voiko elämä sittenkin voittaa, ja millä ehdoilla” hämmästytti lukijoita, koska se siinä kirjoittaja otsikon mukaisesti näkee maailman tulevaisuudessa hitusen toivoa. Edessä ei olekaan varma tuho. Tai sitten mies pehmenee vanhetessaann.

1990-luvulla Linkola arvosti silloisten kettutyttöjen suoraa toimintaa. Kaikki nuoren sukupolven ympäristö- ja luontoaktiivit eivät kuitenkaan suhtautuneet Linkolaan kritiikittömästi. Ehdottomuutta vaativat eläintensuojelijat arvostelivat Linkolaa, joka kalasti ammatikseen ja on aina myös itse syönyt kalaa. Vanha radikaali alkoi joissain asioissa näyttää konservatiivilta.

Eräänlaista vanhojen arvojen korostusta oli sekin, että  2000-luvulla Linkola liittyi takaisin kirkon jäseneksi. Ei siksi, että uskoisi vaan siksi, että hän arvostaa kirkon työtä ja sen olemassaoloa. Hänen mielestään kirkko on ainoa varteenotettava vastavoima vallitsevalle materialistiselle ajattelutavalle. Mutta ei kirkko ole koskaan ole ollut häneltä kokonaan kadoksissa. Hänen pitkäaikaisin naisystävänsä on körttikodin kasvatti ja  sai miehen jopa houkuteltua kanssaan Herättäjäjuhlille. Kirkon perinteestä virret ovat olleet Linkolalle aina tärkeitä. Niitä hän huonolla lauluäänellään on laulanut itsekseen ja joskus seurassakin.

2000-luvulla Linkola ideoi ja perusti Luonnonperintösäätiön, jonka  tavoitteena on hankkia arvokkaita metsiä ja suojella ne pysyvästi. Säätiö on pelastanut jo tuhansia hehtaareja metsää hakkuiden ulottumattomiin. Nämä metsät ovat Linkolan aineellinen perintö, muun perinnön mittaaminen onkin jo vaikeampaa. Kirjansa Johdatus 1900-luvun ajatteluun hän päättää henkiseen testamenttiinsa. Sen mukaan se, joka keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja ihmisen hyvään on väärillä jäljillä.  Tärkeää on vain ihmisen ja luonnon välinen suhde. Luonnon reunaehdot ovat elämän ainoa lähtökohta. "Niiden selviämisen jälkeen voidaan laskea, mikä on ihmiselle mahdollista".  Riitta Kylänpään kirjan luettuani en ole aivan varma, allekirjoittaako Linkola edelleenkin silloiset ehdottomat ajatuksensa.

Kylänpää, Riitta
Pentti Linkola – ihminen ja legenda
Siltala, 2017

Miinä Sillanpää : edelläkävijä

Miina Sillanpään 150-vuotissyntymäpäivää juhlittiin viime vuonna näyttävästi. Maamme ensimmäinen naisministeri sai arvoisensa juhlat. Juhlavuoden kunniaksi professori Aura Korppi-Tommola kirjoitti kirjan Miina Sillanpää – edelläkävijä. Juhlavuoden kirja ei ole varsinainen elämäkerta eikä edes henkilökuva vaan alaotsikkonsa mukainen kuvaus asioista, joita Miina edelläkävijänä edisti. Joidenkin asioiden edistymistä kirjassa on seurattu meidän päiviimme asti.

Miina oli köyhiin, mutta säällisiin oloihin syntynyt tyttö. Lapsuudenkoti Jokioisissa oli tärkeä, yhteys säilyi koko elämän ajan.  Kansakoulua hän ei voinut käydä, jo teinityttönä hänestä tuli tehdastyöläinen. Myöhemmin epäinhimillisen raskas tehdastyö vaihtui kotiapulaisen elämään.  Työ oli tehdastyötä kevyempää, mutta vapaa-aikaa oli vielä vähemmän, käytännössä ei juuri lainkaan. Näistä kokemuksista Miina ponnisti yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Aluksi toiminta-alueena oli Palvelijataryhdistys, sittemmin tie johti toimintaan politiikassa, osuustoimintaliikkeessä ja järjestöelämässä laajemminkin. 

Ulkoasu: Laura Noponen

Miinan asioita olivat kotiapulaisten lisäksi ensikotitoiminta, lastensuojelu ja naisasia. Hän puolusti aviottomia äitejä kaksinaismoralisteja vastaan ja puhui rohkeasti naisten koskemattomuuden puolesta kauan ennen #metoo -kampanjaa.  Miinan toimintatapana oli neuvottelu, toisto ja rauhanomainen vaikuttaminen. Vasemmistolaisena hän oli varoittamassa kansalaissotaan johtavasta kehityksestä ja pysytteli erillään punaisten hallinnosta, vaikka asuikin Helsingissä. Kansalaissodan jälkeen hänen tavoitteenaan oli kansallisen sovinnon toteuttaminen, punaisten vapauttaminen vankileireiltä yhteiskunnalliseen toimintaan ja vähittäisten yhteiskunnallisten uudistusten ajaminen. Minnan poliittinen ura huipentui sosiaaliministerin asemaan vuonna 1926. Ministerinä Miina oli esimerkiksi panemassa vireille uutta avioliittolakia. Laki toteutui vasta Miinan ministerikauden jälkeen 1929. Lain seurauksena naimisissa olevat naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.  Miinan aktiivinen yhteiskunnallinen työ jatkui kuitenkin vielä sodanjälkeiseen aikaan asti.  Viimeisiä asioita, joiden puolesta hän kansanedustajana taisteli, oli aviottoman lapsen oikeus isän sukunimeen silloin, kun isä kaatuu ennen lapsen syntymää. Kysymys, joka kertoo sekä Miinasta että ajasta, jota hän eli.

Miina oli avoin myös kansainvälisille vaikutteille. Nykypäivää ajatellen on mielenkiintoista, että kun Miina matkusti 30-luvulla Yhdysvaltoihin ja ihaili monia siellä näkemiään edistyksen ilmentymiä, hän kuitenkin kovin kritisoi maata sairausvakuutuksen puuttumisesta.

Miinan ja hänen hengenheimolaistensa työn jälkiä yhteiskunnassamme on pohjoismaisen hyvinvointivaltioajatuksen vahvistuminen, näkemys naisten tasa-arvosta ihmisoikeuskysymyksenä ja vasemmiston sitoutuminen yhteiskuntareformeihin vallankumousajatuksen sijasta.  Miinan työ osoittaa, että työ hyvien asioiden puolesta kannattaa, vaikka taistelun konkreettiset saavutukset jäävätkin vähäisiksi. Miinan pitkäaikainen työ kotiapulaisten puolesta huipentui kotiapulaislakiin juuri, kun kotiapulaisten määrä yhteiskunnan muuttuessa kääntyi laskuun. 

Miinan persoona jää kirjassa taka-alalle. Kovan elämän elänyt nainen oli ilmeisesti vaativa ja tunsi oman arvonsa. Lämpö ja läheisyys eivät  olleet häntä kuvaavia adjektiiveja, vaikka hän olikin uskollinen ystävä ja huolehtiva täti. Paitsi itseään, Miina arvosti myös muita. Hän halusi, että palvelijattarien lepokodissa on siistiä ja hienoa, koska vain paras on kyllin hyvää kodin asukkaille.

Miinan tarina on myös tarina Suomesta ja suomalaisesta sosiaaliturvasta. Miina taisteli koulutuksen ja naisten aseman puolesta. Minua kirjastotätinä ilahdutti kirjassa erityisesti se, että tarinaan liittyy myös yleinen kirjasto. Miina ei voinut juurikaan käydä kouluja, mutta jo lapsesta asti kirjastot olivat hänelle tärkeitä, lapsena Jokioisissa, myöhemmin Helsingissä. Uransa alussa hän teki yhteistyötä Kallion kirjaston "äidin"  Alli Trygg-Heleniuksen kanssa. Ministerinä hän saattoi olla myös mukana valmistelemassa vuoden 1928 kirjastolakia, joka antoi kirjastoille aiempaa paremmat toimintaedellytykset. Miina näki kirjaston arvon itselleen ja koko yhteiskunnalle. Edelläkävijyyttä monella tavoin.

Seuraavaksi lähden perehtymään suomalaiseen sosiaaliturvaan Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta -kirjan avulla.

Korppi-Tommola, Aura
Miinä Sillanpää : edelläkävijä
SKS, 2016

Vien sinut kotiin - Jehovan todistajien maailmaa

Vien sinut kotiin on uskonnoton kuvaus elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Ben Kalland kertoo nuoren miehen kasvusta suomenruotsalaisessa Jehovan todistaja -perheessä ja hänen urastaan järjestön tehtävissä Yhdysvalloissa. Kirja ei kuvaa uskonnollista kokemusta vaan uskonnollisten yhteisöjen vallanhimoa ja kaksinaismoralismia sekä Jehovan todistajien erityissyntejä, kuten uskostaan luopuneen perheenjäsenen hylkäämistä. Tämän kirjan luettuaan voi vain ihmetellä, miksi ihmiset ylipäätään liittyvät uskonnollisiin yhteisöihin. Yhteisö ei tarjoa lämpöä eikä merkitystä. Kirjan kirjoittaja on itse syntynyt todistajaperheeseen ja jättänyt uskonnon, mikä tietysti selittää kirjan asenteen.

Yllättäen kirja muistutti monin tavoin edellistä lukemaani kirjaa, Rikinkeltaista taivasta. Molemmissa kirjoissa ruotsinkieliset helsinkiläiset viettävät kesää rannikolla ja talvea kaupungissa. Kesäparatiisi symboloi menetettyä nuoruutta ja kauniita muistoja.  Perheissä on salaisuuksia ja erimielisyydet voivat erottaa sen jäseniä toisistaan. Jehovan todistajien yhteisöä tuntemattomalle tämän kirjan nuorten elämä näyttäytyy yllättävän tavallisena. Perhe on lämmin ja rakastava, vaikka yhteisö ei sitä olekaan. Uskonnollinen tausta näkyy vahvimmin pienen yhteisön tiiviytenä ja siinä, että joulua ja syntymäpäiviä ei vietetä.  Myös kirjan kertojaääni, kyynisen keski-ikäisen miehen ääni, muistuttaa Westön kirjasta.

Kansi: Anna Makkonen

Mutta kertojaäänen, Markuksen, kylmyyttä ei selitä vain keski-ikä. Käsittelemättömät tunteet, syyllisyys ja muistot, joita ei halua muistaa, tukahduttivat hänen tunne-elämäänsä jo nuorena. Uskonnollisen yhteisön onttous ja tunneköyhä avioliitto ei häntä siksi häiritse. Kauneinta elämässä oli ollut lahjakas ja hauska, viulua soittava pikkusisko Ellen. Kipeintä tämän traaginen tarina, jota kerrotaan vähitellen. Ellen oli kirjan nauru ja musiikki, joka lopulta vaikeni. Kirja alkaa onnettomuudella, joka varjostaa koko kirjaa, mutta jonka taustaa lukija aavistelee vasta  lopussa.

Jehovan todistajista opin tässä kirjassa ainakin sen, että heille ehtoollinen on muistoateria, johon osallistuvat vain harvat ”kutsutut”.   Muuten kirjan antama yleiskuva tästä uskonnosta synkkänä ja vaativana lahkona vastaa perinteistä käsitystä. Uskonto ahdistaa ja tukahduttaa. Jopa elämää ja musiikkia säteilevän pikkusisko Elleninkin. Mutta muisto hänen musiikistaan jää elämään.

Kalland, Ben
Vien sinut kotiin
Atena, 2017