Hitlerin tabut - narkomaanien maailmansota

Natsismia ja Kolmannen valtakunnan aikaa käsitteleviä kirjoja tuntuu tulvivan kirjamarkkinoille. Ainakin oma vaikutelmani on se, että Suomessa julkaistaan taas aiempaa enemmän aiheeseen liittyviä kirjoja. Sekä kotimaisia että käännöskirjoja. Aikakausi on muuttumassa normaaliksi historiaksi ainakin siinä mielessä, että niitä, joita voidaan kutsua syyllisiksi ei enää juurikaan ole keskuudessamme. Ajasta on jo niin kauan, että nykyiset 90-vuotiaat olivat Hitlerin kuollessa 18-vuotiaita.

Saksalaisen Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut etsii taas yhtä (osa)selitystä natsien johdolla toteutettuun tuhoon ja pahuuteen. Kirja keskittyy lääkkeiden ja huumeiden asemaan Kolmannessa valtakunnassa. Se kuvaa toisaalta rintamalla käytettyjä huumeita, toisaalta Hitlerin ja hänen lähipiirinsä huume-elämää.

Norman Ohler on aiemmin kirjoittanut kaunokirjallisuutta. Kirjan epilogin mukaan hän oli alun perin suunnitellut laativansa natsien huumeiden käytöstä kertovan elokuvakäsikirjoituksen. Uusien lähteiden löytyessä teoksen muoto muuttui tietokirjaksi, mutta dramaattinen tyyli säilyi. Kirjan teksti tuo hetkittäin mieleen Perikato-elokuvan. Tämän teoksen Hitler, säälittävä narkomaani, on vielä mieliinpainuvampi. 

Kirjailija sanoo käyttäneensä lähteitä, joita ei ole aiemmin hyödynnetty. Hitleriä koskevissa osissa kirjailija suurelta osin nojautuu henkilääkäri Theo Morellin muistiinpanoihin. En tiedä, onko kirjan faktoissa natsismin historian tuntijoille mitään uutta, ainakin populaarihistorioiden joukossa kirjan näkökulma on tuore. Sinänsä tietojen natsi-Saksan huumehistoriasta ei pitäisi ketään yllättää. Se, että saksalaisten sotilaiden yli-inhimilliseltä tuntunut jaksaminen oli suurelta osin peräisin amfetamiinijohdannaisesta Pervitinistä, on yleistä tietoa. Kaikkihan me tiedämme, että samaisesta huumeesta pääsivät myös Suomen armeijan sotilaat osallisiksi. Kirja kertoo siis myös Suomen armeijan tabuista. Yleisesti on ollut tiedossa, että Hermann Göring oli narkomaani, joka vieroitettiin  Nürnbergin oikeudenkäynnin edellä. Silti kirjan kuva huumehuuruisesta valtakunnasta yllättää.

Taustaksi kirjassa kerrotaan 1900-luvun alun huumekulttuurista. 20-luvun Saksassa kokaiinin ja morfiinin käyttö oli yleistä. Natsien propaganda vastusti huumeiden, alkoholin ja kaiken kansaa turmelevien paheiden käyttöä. Valtaan noustessaan he säätivät huumeiden vastaisia lakeja ja esittelivät johtajan askeettisia ja terveellisiä elämäntapoja. 30-luvulla Saksan nouseva lääketeollisuus alkoi kehitellä synteettisiä piristeitä, joilla pyrittiin suorituskyvyn nousuun. Mainonnalla nämä lääkkeet pyrittiin erottamaan aiemmin käytetyistä huumeista. Yhtenä innoittajana oli amerikkalaisten kehittämä dopingaine Benzdrine, jolla oli ilmeisesti ollut vaikutusta hyvään menestykseen Berliinin olympialaisissa. Urheilulla ja dopingilla on usein ollut yhteys politiikkaan. Tästä on uudempiakin esimerkkejä. Kirjan kuvaus 1937 lanseeratun Pervitinin käytöstä on järkyttävä. Uutta stimulanttia käyttivät yhteiskunnassa ilmeisesti kaikki, mukaan lukien kotirouvat ja opiskelijat. Lääkkeen väitettiin auttavan niin jaksamisongelmiin, seksivaikeuksiin kuin ahdistukseenkin. Samoihin asioihin lääkkeistä etsitään apua myös meidän aikanamme. Ihmelääkkeelle, joka auttaisi jaksamaan 24/7, olisi kysyntää nytkin. Ja monia ihmelääkkeitä täällä myös kokeillaan.

Sodan alettua huumeen käyttö ja tarve lisääntyivät räjähdysmäisesti. Sotilaille jaettiin Pervitiniä, jonka voimalla käytiin salamasotaa. Salamasota lamautti ainakin ranskalaiset, jotka eivät voineet kuvitella armeijaa, joka jaksaa lepäämättä. Tulokset olivat niin vaikuttavia, että kritiikki vaikeni.  Tutkijat ja lääkkeen kehittäjät näkivät jo alkuvaiheessa, että Pervitin kyllä lisää jaksamisen tunnetta ja vähentää unen ja levon tarvetta, mutta suorastaan heikentää kykyä harkintaa edellyttävään työhön. Lääkkeen pitkäaikaiskäytön todettiin vaurioittavan hermostoa. Sodan käännyttyä tappiolle, lääke oli se, joka auttoi sotilaita pysymään hengissä. Epäilemättä se on yksi selitys siihen, kuinka he pystyivät käsittämättömiin raakuuksiin. Lääke kun oli vaurioittanut hermostoa ja ja sen myötä tunne-elämää.

Rintamasotilaiden ohella myös valtionjohto turvasi huumeisiin. Terveysintoilijan imagostaan huolimatta Hitlerillä oli (maha)vaivoja, joita lääkittiin lukuisilla eri rohdoilla. Jo ennen sotaa hän oli palkannut henkilääkärikseen ajan muotilääkärin Theo Morellin, jonka erikoisuutena olivat erilaiset vitamiinipistokset. Morelli lääkitsi Hitleriä koko sodan ajan ja käytti häntä samalla erikoisten lääkekokeilujensa koekaniinina. Pahimmillaan hoitoihin kuului pistosten lisäksi 28 erilaista pilleriä päivässä. Kokeellisten vitamiinipistosten lisäksi johtajaan pistettiin kokaiinia ja morfiinijohdannaista Eukodalia. Annoksen kovenivat ja riippuvuus syntyi vähitellen. Hoito tuhosi Hitlerin terveyden ja totutti hänet lääkeriippuvaisuuteen, teki hänestä narkomaanin.

Kuvaus Hitlerin kehityksestä avuttomaksi narkomaaniksi herättäisi sääliä ellei lukija tietäisi, mitä maassa samaan aikaan tapahtui. Saksa kävi raakaa maailmansotaa ja suoritti ennennäkemätöntä kansanmurhaa samalla kun itsevaltainen johtaja oli huumeiden takia niin sekaisin, että ei tajunnut todellisuudesta mitään.  Tappioiden alettua hän ei enää juuri kansalle näyttäytynyt, eli vain varjoelämää omassa päämajassaan. Kansakunta ajautui totaaliseen katastrofiin käytännössä ilman johtajaa.

Ohlerin kirja toteaa, että hurmahenkinen aate on eräänlaista huumetta. Natsismin ja huumeiden yhteys on siis luonnollinen. Alussa yhteiskunnassa vallitsi hurmostila. Kun sota kääntyi tappiolliseksi, hurmahenki täytyi korvata kemiallisilla aineilla.Kirja on eräänlaista huumevalistusta. Se opettaa, että ihmisen voimat ovat rajallisia, kemiallisesti hankittu väsymättömyys kostautuu. Kirja varoittaa myös politiikasta, joka vetoaa tunteisiin ja antaa euforisen voiman tunteen. Oikea politiikka on tylsää kompromissien hierontaa, kokoustamista ja äänien keräämistä räntäisillä toreilla. Siihen kuuluu myös kyseenalaistaminen ja oma ajattelu. Ei oman tahdon ja järjen turrutus.

Ohler, Norman
Hitlerin tabut
suomentanut Raija Nylander
Like, 2016

Valkea kuulas – äiti ja poika Pampaksella

Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas on keski-ikäisen kotiinpalaajan tarina. Yksin asuva yli 80-vuotias äiti kutsuu maailmalle lähteneen poikansa kesäksi kotiin. Alussa äiti ahkeroi ja tyhjentää vinttiä vanhoista tavaroista. Touhutessaan hän on syvissä mietteissä. Välillä istutaan pihakeinussa ja jutellaan. Erityisesti äiti haluaa puhua rakkaudesta.  Vähitellen selviää, että äidillä on matka tehtävänään ja hän tarvitsee poikaansa seuralaiseksi ja kuljettajaksi. Matka tehdään, mutta ennen sitä tehdään paljon pidempi matka lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistellaan vuosikymmeniä sitten kuollutta isää, tämän moninaisia töitä ja myrsky-yötä, jolloin hän kiipesi talon katolle. Keski-ikäinen mies muistelee ensirakkauttaan. Vanha äiti nuorena kuollutta kaksoisveljeään.

Sandströmin teksti on vahvaa minämuotoista kerrontaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen. Kirjan nimi viittaa omenalajikkeeseen, yhtä hyvin se voisi viitata kirjan maailmaan. Teksti liikkuu nykypäivän ja menneisyyden välissä. Keski-ikäinen havahtuu siihen, kuinka vähän hän äitiään ymmärtää ja että yhteistä aikaa ei enää kovin paljon ole. Muistellessaan hän myös yrittää ymmärtää, mitä menneisyydessä oikeasti on tapahtunut. Kirjan lukeminen tekee hyvää, se on realistinen, mutta siinä ei ole mitään rumaa. Siinä viitataan aikaan, jonka elämä näyttää nykypäivää yksinkertaisemmalta, mutta ei silti nostalgisoida. Ihmiset ovat vahvoja persoonallisuuksia, joitakin voisi pitää hyvin erikoisinakin. Mutta siinä erikoisuudessaankin hyvin uskottavia. Kylien ja pikkukaupunkien itsenäistä väkeä. Pieni mystinen vivahdekin kirjan maailmaan sijoittuu, siellä on luonnollista luottaa muuhunkin kuin koululääketieteeseen ja kokea asioita, jotka eivät ole selitettävissä.  Minun oli niin helppo samaistua kirjan minäkertojaan, että kirjan alussa ajattelin hänet naiseksi. Muistoihimme katsovia vanhan äidin keski-ikäisiä lapsia me olemme sukupuolesta riippumatta.

Kirjan maailma on Ruotsinkielinen Pohjanmaa, Pampas. Kirjan ihmiset ovat tarmokkaita mångsysslareita, jotka osaavat kaikkea tarpeellista. Kaikki tuntevat toisensa ja naapuriapu toimii. Suomenkieliset kylät tuntuvat olevan kaukana, vaikka lukija tietää, että etäisyydet sinne eivät suuret. Kirjassa kuvattu automatka läpi Suomen, kuulostaa ulkomaanmatkalta.

Kirjaa lukiessani harmittelin sitä, että oma ruotsin kielen taitoni ei riittäisi kirjan alkukielen sävyjen tavoittamiseen. Outi Mennan käännös on kuitenkin kaunis, etenkin kerrontaosiot ovat nautittavaa kieltä, Paikallisten ihmisten murteelliset repliikit on käännetty keski- ja eteläpohjalaisten murteiden sekoitukselle. Ilmeisesti on haluttu ilmaista ruotsinkielisen alueen murteiden moninaisuutta ja vaikeaselkoisuutta, mutta vaikutelma on vähän hämmentävä.

Tänä vuonna kirjastoissa pyritään nostamaan esiin toivoa tuovaa kirjallisuutta. Minä tämä on sitä. Rauhallista, vahvaa ja voimaa antavaa. Kirjaa tekee mieli lukea hitaasti ja viipyä siinä.

Sandström, Peter
Valkea kuulas
ruotsinkielestä suomentanut Outi Menna
S&S, 2014

P.S. Kirjan kansikuva on kansainvälisen kuvatoimiston kuva. Sama kuva on päässyt ranskalaisen Philippe Bessonin uutuuskirjan kanteen. Valitettavasti kielitaitoni ei riitä kirjan lukemiseen, käsitykseni mukaan sekin on jollain lailla omaelämäkerrallinen ja nostalginen kirja. 70-luku nostalgiaa.  

Epätavallinen lukija - kuningatar kirjastoautossa

Luin tästä kepeän satiirisesta kirjasta Kamina – Espoon kirjaston hyllystä -blogista. Tämä aikuisten satu on melkein ammattikirjallisuutta. En muista toista kirjaa, jonka keskeisenä tapahtumapaikkana olisi kirjastoauto. Outoa sinänsä, sillä kirjastoauto tarjoaa mahdollisuuden yllättäville kohtaamisille. Auto on kuin runoratsu, joka vie kirjallisuuden ilosanomaa myös paikkoihin, joista sitä vähiten odottaa löytävänsä. Kirjastoauton ahdas tila myös pakottaa lukijat konkreettisesti lähelle toisiaan, jolloin voi syntyä keskusteluja mitä erilaisimpien ihmisten kesken. 

Tässä kirjassa kirjastoauton asiakkaaksi eksyy Englannin nykyinen kuningatar Elisabeth II. Kirjastoauto osoittautuu juhlallisia kuninkaallisia kirjastoja paremmaksi lukuinnon herättäjäksi : kuningatar alkaa lukea ja koko hovin elämä muuttuu.

Kirjaa voisi käyttää lukulistana. Se esittelee ja suosittelee brittiläisen niin brittiläisen kirjallisuuden klassikoita kuin ainakin minulle tuntemattomiakin kiinnostavia romaaneja sekä elämäkertoja. Erityisen paljon kirjassa puhuttiin Proustista. Kadonnutta aikaa etsimässä on minulla edelleenkin lukematta, mutta kuningattaren suosituksista huolimatta en uskalla ottaa sitä lukulistalle, koska pelkään että minulle kesä ei siihen riitä. 

Kirja on satiiri, jossa kärki osoittaa tärkeilyä ja kankeaa hallintoa. Kirja ei niinkään kritisoi monarkiaa vaan niitä, jotka käyttävät järjestelmää ajaakseen omia etujaan.  Kirjan satiiri todennäköisesti avautuu paremmin niille, joille brittiläinen luokkayhteiskunta on tutumpi. Kirjassa kuningatar suhtautuu ihmisiin muuta yhteiskuntaa tasa-arvoisemmin. Hänen on jopa vaikea ymmärtää kirjoja, jotka perustuvat yhteiskuntaluokkien erotteluun. Hän on elänyt elämänsä sosiaalisten luokittelujen ulkopuolella, omassa majesteetillisuudessaan eikä hän siksi erottele ihmisiä heidän asemansa tai luokkansa mukaan. 

Kansi : Ina Kallis

 
Kirjan kuva elävistä kirjailijoista on luultavasti Bennettin itseironiaa tai perustuu kirjailijatapaamisissa koettuihin turhaumiin. Nimeltä mainittuja kirjailijoita kirjassa ei kritisoida, mutta ryhmänä kirjailijat esitetään itseriittoisina ja ylemmyydentuintoisina. Kirja toi mieleeni viisaan kollegani lausahduksen : ”Kirjailijat ovat kirjoissaan parhaimmillaan.”

Kirja suhtautuu lempeästi päähenkilöönsä. Kuningattaressa yhdistyvät iän tuoma viisaus ja rohkeus sekä asema, joka on pakottanut hänet elämään kaikkien tuntemana mutta kuitenkin omat ajatuksensa salaten. Vuosikymmenien aikana kuningatar on tavannut suuren osan kansallisista ja kansainvälisistä kuuluisuuksista, saa viikoittain raportteja valtakunnan tilasta ja on matkustellut enemmän kuin moni muu maailmassa. Kuitenkin asema ja järjestelmä sulkevat hänet muun maailman ulkopuolelle. Kirjan voi myös alkuna nyt varsin muodikkaalle kirjalliselle suuntaukselle, jossa epäsovinnaiset ikäihmiset rikkovat ympäristön heille varaaman roolin ja elävät omanlaistaan elämää. Meillä tämän genren hienoin edustaja on tietysti Minna Lindgren.  Kirjassa 80 vuotta täyttänyt kuningatar toteaa saavuttaneensa iän, jolloin kuolema ei enää järkyttäisi ketään. Kuolema ei järkytä eikä pelota häntä itseäänkään, ei myöskään elämä, jossa asiat eivät enää tapahdu vaan toistuvat. Ikä antaa rohkeutta ja uskallusta.

Bennett, Alan

Epätavallinen lukija

suomentanut Heikki Salojärvi

Basam Books, 2008

Käyttövehkeitä - autokauppiaan tytär

”Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli”. Soili Pohjalaisen esikoisteos menee suoraan asiaan. Kirja kertoo autokauppiasisästä ja tämän tyttärestä, isän tytöstä.  ”Isä on hyvä myymään autoja, mutta voiko joku olla omalla erikoisosaamisalueellaan niin hyvä, että on huono kaikessa muussa?”  Isän kuolema tuo eronneen ja Espanjaan muuttaneen äidin takaisin, mutta ei veljeä, jonka selittämätön katoaminen rikkoi perheen lopullisesti. Sisko odottaa veljeään, vaikka kukaan muu ei enää usko hänen olevan elossa.

Käyttövehkeitä on raikas esikoisromaani. Kirja naurattaa, mutta myös koskettaa ja herättää nostalgisia muistoja.  Huumori on reipasta mustaa huumoria, jonka takana on kipeitä asioita.  Ympäröivää maailmaa kuvaillaan välillä suorastaan luettelomaisesti.  Puhutaan paljon autoista ja työkaluista, mutta myös meikeistä, sisustuksesta ja talojen ulkonäöstä.  Kahvikupit ovat myrniä, hienot lasit sarpanevia, sataset sibeliuksia.  Autokauppiaan perheessä ihmiset määritellään sen mukaan, millaisella autolla he ajavat. 

Tässä kirjassa asioita ei selitetä puhki. Lukija ymmärtää tunteita ja tilanteita, vaikka  sisäistä  tapahtumista ei kuvatakaan.  Kaikki turha on tekstistä hiottu pois.

Soili Pohjalainen
Käyttövehkeitä
Atena, 2016

Eurooppalaiset unet - näyttämöromaani

Myönnän, että en ollut kuullutkaan Emma Puikkosesta ennen kuin hänet nimitettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Esimerkiksi blogisti Reader, why did I marry him oli kirjoittanut  Eurooppalaiset unet -romaanista ansiokkaan kirjoituksen jo pian kirjan ilmestyttyä keväällä. Epäilemättä moni muukin.  Romaanin luettuani uskon, että minäkin kuulen tästä kirjailijasta vielä usein.

Kirja on mielenkiintoinen episodiromaani, joka luo katsauksia Euroopan historiaan alkaen vuodesta 1980, jatkuen vuoteen 2017. Kirjan kieli on kaunista, sen maailma osin unenomainen. Kirjan voisi hyvin sovittaa näyttämölle, se etenee kohtauksittain.  Vaikka kohtaukset ovat erillisiä ja tapahtuvat eri miljöössä, toistuvat henkilöt sitovat niitä yhteen.

Kansi: Anna Makkonen

Ensimmäisessä tarinassa kuullaan uutisia Gdaskin lakoista 1980 ja enteillään Euroopan murrosta. Muut tarinat sivuavat Berliinin muurin murtumista, Jugoslavian sotia, pakolaisuutta ja vuoden 2010 tuhkapilveä. Sattumalla on sijansa historiassa. Asiat olisivat voineet kulkea myös toisin. Yhden ihmisen halvaantuminen uima-altaassa muuttaa monen elämän. Joukko siviilejä kuolee vain, koska teloituksen peruutuskäsky ei tavoita teon toteuttajia. Mielivaltaiset turvapaikkapäätökset jakavat antavat toisille mahdollisuuden kotoutumiseen, toisille eivät. Rasistinen väkivalta kääntyy joskus tekijöitään vastaan.  Kertomuksista koskettavin kertoi äidistä, jonka Berliinin muuri oli erottanut lapsestaan vuosikymmeniksi. Kirjan lopussa puhutaan uutisista, jotka muutetaan tarinoiksi, niihin kirjoitetaan juoni.

Kirjan ihmisiä hieno kansikuva kuvaa hyvin. Kaikki he ovat matkalla jonnekin. He ovat varjomaisia ja kantavat jotakin näkymätöntä taakkaa sisässään. He eivät kasva kokonaisiksi, aidoiksi ihmisiksi. He kaikki ovat tavallisia ihmisiä suurten tapahtumien keskellä. Samalla kansi viittaa näkyyn, joka sitoo kirjan alun ja lopun yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopussa ihmiset Euroopan eri puolilla nousevat puolustamaan sorrettuja ja heikkoja. Tämä kirja ei ole dystopia, Euroopassa uneksitaan muutoksen mahdollisuudesta.

Emma Puikkonen
Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016

Varjoista valtaistuimelle : Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla

Miia Ijäksen kirja Varjoista valtaistuimelle on kulttuuriteko. Kirja  päähenkilö Anna Jagellonica on meille tutun Katarina Jagellonican sisar, kuuluisan Jagiełłon suvun viimeinen edustaja Puolan valtaistuimella.  Kertomus Anna Jagellonicasta on myös kuvaus hänen ajastaan ja maailmastaan.  Kirjaa kannattaa suositella ainakin niille, jotka ovat jo vähän tutustuneet tuon ajan Ruotsin, Puolan tai Balttian historiaan. Lukemista tukevat kirjan lopussa olevat kartat, kronologialuettelo sekä hyvä hakemisto.

Kirja etenee kronologisesti alkaen Puolan prinsessan syntymisestä 1523 ja edeten hänen kuolemaansa Puolan leskikuningattarena 1596. Annan elämänhistoria oli poikkeuksellinen. Hän eli suurimman osan elämäänsä vanhapiikaprinsessana eri puolilla kotimaataan, solmi 53-vuotiaan poliittisen avioliiton itseään 10 vuotta nuoremman kuninkaaksi valitun Transilvanian ruhtinaan kanssa ja nousi kuningattareksi.  Anna jäi leskikuningattareksi 63-vuotiaana ja omisti loppuelämänsä sisarenpoikansa Sigismundin kuninkuuden vahvistamiselle. Vaikka kirja tukeutuu monipuoliseen lähdeaineistoon, ei voida tietää, millainen Anna oli ihmisenä ja kuinka hän elämänsä koki. Kirjailija uskaltaa vain arvella, että prinsessa Annan lapsuus oli karu eikä etenkään voimakastahtoinen äiti antanut lämpöä lapsilleen. Ilmeisesti pitkään odotettu avioliitto oli pettymys.  Voidaan myös päätellä, Annalle elämän rakkaimmat ihmiset olivat sisarenlapset, joihin hän tutustui vasta viimeisinä vuosinaan. Oman suvun lisäksi uskonto Annalle oli tärkeää. Uskonpuhdistusajan Euroopassa Anna oli harras katolinen ja vastauskonpuhdistuksen vankkumaton tukija.

Annan henkilöhistoria on osa naisten historiaa. Yleensä kuninkaalliset naiset olivat dynastisen pelin pelinappuloita, joiden avulla yhdistettiin sukuja ja hankittiin kruununperillisiä. Annan tapauksessa merkityksellistä oli se, että hän solmi avioliiton varsin myöhään eikä hän saanut lapsia.  Silti hän pystyi toimimaan aktiivisesti ja olemaan mukana poliittisessa valtapelissä. Pääosin toki kulisseissa, mutta tarvittaessa hän oli valmis myös astumaan esiin.

Koska päähenkilön persoonaa on lähteistä vaikea tavoittaa, hän jää väistämättä taka-alalle ja keskiöön nousee aikakauden politiikan ja poliittisen toimintaympäristön kuvaus. Nimiä, maita ja tapahtumia on paljon ja lukija saa olla tarkkana. Suomalaisen lukijan onneksi kirjan tapahtumia linkitetään etenkin Ruotsin historiaan, ja tietysti myös yleiseurooppalaisiin keskeisiin ilmiöihin. Tutuinta osaa kirjassa on tietysti Annan sisaren Katarina Jagellonican ja Juhana herttuan avioliitto sekä heidän poikansa Sigismundin nousu Puolan valtaistuimelle. Sigismund oli lyhyen aikaa sekä Ruotsi-Suomen että Puola-Liettuan hallitsija. En ollut tiennyt aikaisemmin, että Juhana itse asiassa vastusti poikansa nousua Puolan valtaistuimelle, koska hän arveli ihan oikein, että Puolan kuninkaana tämä ei onnistuisi säilyttämään Ruotsin kruunua. Sigismund ei siis suoraan perinyt asemaansa Puolan kuninkaana. Toisin kuin Ruotsissa maassa oli vaalikuninkuus ja asema täytyi voittaa politikoimalla. Annan äiti oli Puolan ja Katarinan äiti Dona oli Milanon ja Napolin ruhtinainaiden sukua, sukunimeltään Sforza.  Tunnetusti hän oli Puolan ja tyttärensä Katarinan kautta myös Suomen ja Ruotsin yhteys Italian renessanssiin. Kirja osoittaa, että yhteys ei ollut pelkästään henkinen vaan Italian perintönä hän ja hänen jälkeläisensä olivat myös oikeutettuja suureen perintöön. 

Puola-Liettuan yhteisvallan hallinto ja päätöksenteko on hajanaista. Kirjassa keskitytään toistuviin vaalikuninkaan valintoihin. Niillä oli myös ylkopoliittista ulottuvuutta. Aiemmin en ole tullut ajatelleeksi, että perinnöllisen kuninkuuuden etuna on ollut se, että miespuolisen perijän puuttuessa, nainen on voinut nousta valtaistuimelle. Puolassa nainen ei koskaan noussut yksinään valtaistuimelle, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa. Vaalikuninkuuden ongelmana olivat myös pitkät interregnumit kahden hallituskauden välissä. Valitut kuninkaat eivät sitä paitsi aina viihtyneet valtakunnassaan. Kun Ranskan prinssi Henri Valois valitaan Puolan kuninkaaksi, hän viihtyy maassa vain muutaman kuukauden ja palaa kotimaahansa noustakseen siellä valtaistuimelle.

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna on tietysti hyvä huomata sekin, että Puolan pysyminen katolisena ei ollut mikään itsestäänselvyys. Protestantismin eri muodot saivat kannatusta myös Puolan ylimystön joukossa ja säädyt ehtivät julistaa maahan uskonnonvapauden.  Katolisuuden vastaisku ei pitkään odota, jesuiitat saapuvat maahan ja katolisuuden asema vahvistuu taas.  Mutta protestanttien ja katolisten ristiriita ei ollut ainoa uskontoristiriita. Etenkin Liettuan vanhoilla alueilla ortodoksisuus kilpaili katolisuuden kanssa ja osin voittikin sen. Kyse ei ollut vain uskosta vaan tietysti myös politiikasta. Vahvistuva Venäjä julistautui ortodoksien suojelijaksi, mikä silloin ja myöhemminkin historiassa on merkinnyt naapurimaille uhkaa. Kirjan lopussa mainittiin lyhyesti Brestin unioni, sopimus, jossa silloisen Puola-Liettuan alueen ortodoksikirkot siirtyivät Rooman kirkon alaisuuteen, mutta säilyttivät ortodoksisen jumalanpalveluksensa. Sopimus merkitsi edelleen toimivien uniaattikirkkojen syntyä. 1500-luvun valtapolitiikan jälkiä nekin. Kolmas uskonnollinen haaste oli sitten islam. Suomalaisena usein unohtaa, että Puola eli varsin lähellä levittäytyvää Osmanien valtakuntaa eikä voinut olla huomioimatta islamin voimaa. 1500-luvulla osmannit ja Habsburgit käytännössä jakoivat naapurimaan Unkarin ja jättivät jäljelle vain puoli-itsenäisen Transilvanian, joka maksoi veroja osmanneille.

Voisi tiivistää, että kirjassa käsiteltiin reunavaltiopolitiikkaa 1500-luvun näkökulmasta. Pienet valtiot taistelivat olemassaolostaan idän ja lännen välissä. Hallitsijoilta ja muilta johtajilta se vaati reaalipolitiikan tajua ja neuvottelutaitoa, sotataidon ja rahan lisäksi. Puolan ja Ruotsin yhteisenä uhkana oli vahvistuva Venäjä, hetkittäin maat pystyivätkin yhdistämään voimansa. Pitkään Puola tasapainoili hyvin Osmanien valtakunnan kanssa uskonnosta huolimatta sujui. 1600-luvun alussa tilanne muuttui, kun  maa suuntautui enemmän länteen ja katolisuus vahvistui. Mielenkiintoisia olivat myös tiedot valtioiden ja hallitsijoiden veloista ja kuninkaallisista perinnöistä, joista ei riidelty periaatteen vuoksi vaan siksi, että sodat ja hallinto nielivät rahaa. Esimerkiksi  Ruotsin Juhana III valtio käytti Puolalle lainaamaansa velkarahaa moneen kertaan  suostuttelu- ja painostuskeinona.

Tämä kirja saa lukijansa miettimään, olisiko historia voinut mennä toisinkin. Kuinka olisi käynyt, jos Ruotsin ja Puolan personaaliunioni olisi kestänyt pidempään? Entä, jos Ranskan Henry olisikin jäänyt Puolaan? Mitä olisi tapahtunut, jos jesuiitat eivät olisi saapuneet Puolaan? Niin turhia, mutta kiehtovia ajatuksia.

Wawelin linna, jossa Anna syntyi

En muistanut lainkaan Anna Jagellonicaa, vaikka olen vieraillut hänen syntymälinnassaan Wawelissa. Epäilemättä olen nähnyt siellä hänen kuvansa ja ehkä myös lukenut hänen tarinaansa. Luultavasti olen nähnyt hänenkin arkkunsa kaupungin katedraalissa muiden Jagellonica- ja Wasa-dynastioiden hallitsijoiden rinnalla.  Matkailu ei ole kuitenkaan turhaa, sillä kirja muistutti minua Wawelin lisäksi monesta muustakin vierailukohteesta. Kun Liivinmaan sodan yhteydessä kirja mainitsi Liivinmaan kuningas Magnuksen lyhyen valtakauden, muistin vierailun Põltsamaan linnassa, jossa Magnus hallitsi. Kirja mainitsi myös Riikan Pyhän Jaakobin kirkon, joka historiansa aikana on ollut palvellut vuoroin katolisena, vuoroin luterilaisena kirkkona. Vähän aikaa sitten sain kurkistaa tähän kauniiseen, nyt katoliseen kirkkoon. Kirjan luettuani myös ymmärrän paremmin, miksi monet muutkin  Riikan vanhoista kirkoista ovat katolisia.

Olin kovin ilahtunut siitä, että tätä uutta tutkimusta edustavaa kirjaa oli kevennetty Topeliuksen Maammekirjasta tutuilla koskettavilla kertomuksilla, jotka liittyivät Katarina Jagellonicaan ja Kaarina Maununtyrräreen. Annan perintörahoihin liittyvässä osiossa on myös viitataan myös nykyiseen EU-politiikkaan varsin hauskalla tavalla.  Tarinat elävöittävät ansiokasta tutkimusta ja liittävät sen lukijalle tutuihin asioihin. Tämä kirja ruokkii sekä historiallista kiinnostusta että mielikuvitusta.

Miia Ijäs
Varjoista valtaistuimelle : Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla
Gaudeamus, 2016

Ero - naisellista tunnelatausta

Matkaluettavaksi tuli ladattua Annamari Marttisen kirja Ero. Osittain valitsin kirjan, koska olen ollut kiinnostunut hänen uutuuskirjastaan, joka kertoo suomalaisista vastaanottokeskuksesta. Sitä odotellessa otin sitten tämän vanhemman, avioerosta kertovan kirjan, jota voisi luonnehtia itsesääliseksi viihderomaaniksi. Kirjan alussa ajattelin, että ehkä kirja paljastuu feministiparodiaksi, mutta näin ei käynyt. 

Kirja kertoo nelikymppisen perheenäidin erosta. Kirjan aihe kiinnostaa siis monia, mutta ainakin lukijan, joka kyseistä elämänmuutosta ei ole kokenut, kirja jättää kylmäksi ja kiusaantuneeksi. Kirjan alkuosassa minäkertoja piehtaroi avioliittonsa kurjuudessa. Unelma-avioliitto oli muuttunut rakkaudettomaksi kulissiksi, mutta tunteiden päättymisen perimmäiset syyt eivät selviä. Päähenkilö kuulostaa niin päättämättömältä, epäitsenäiseltä ja riidanhaluiselta, että jopa naislukija alkaa tuntea sympatiaa varsin hahmottomaksi jäävää aviomiestä kohtaan.

Kirjan loppuosa puolestaan on kuvausta uuden elämän opettelusta. Avioliiton aikana puolisoiden työnjako on taannut sen, että vaimo ei ole tullut opetelleeksi monia kotiin liittyviä käytännön asioita, kuten saunan lämmitystä ja epätoivo iskee.  Mutta kauniille eronneelle naiselle löytyy helposti miesseuraa, baareista ja verkosta miehiä on poimittavissa joka tarpeeseen. Aiemmasta elämästä irrottautuminen ei ole kuitenkaan helppoa ja sitoutuminen arveluttaa. Lapsiin liittyvät tunteet ovat voimakkaita. Syyllisyys perheen hajoamisesta painaa ja koti tuntuu tyhjältä, kun lapset ovat isän luona.  Lasten varsin lakoniset vanhempien avioeroon liittyvät kommentit kuulistivat aidoilta ja uskottavilta. Aikuisten tunnemyrskyjä vasten lasten ajattelu näyttäytyy usein kovin asiallisena.

Keskeisenä osana kirjaa on eroseminaari ja kirjan luvut on nimetty seminaarissa käsiteltyjen aiheiden mukaisesti. Kirjassa liikutaan siksi eri aikatasoissa.  Aidoimpia hetkiä kirjassa olivat tilanteet, joissa päähenkilö vertaa elämäänsä onnellisena näyttäytyvien lapsiperheiden elämään ja näkee peissä oman entisen elämänsä. Vaikka en olekaan eronnut, tunnistan toki tilanteen, jossa nainen vertaa omaa surkeaa elämäänsä toisenlaisessa perhetilanteessa oleviin ja tuntee silloin kateutta ja katkeruutta. 

Kirja ei ole feministinen, sen opetukset liittyvät pikemminkin vanhemman naisliikkeen ajatuksiin naisen roolista. Kirja varoittaa naista kapeuttamasta elämäänsä ja elämään vain miesten, perheen ja tunteiden kautta. Kirjan päähenkilö kävi kyllä töissä, mutta työ ei ilmeisesti antanut mitään elämään eivätkä häntä kiinnostaneet oman elämänpiirin ulkopuoliset asiat. Hän on kuin Nukkekodin Nora, joka ei osaa astua omaan elämäänsä.

Annamari Marttinen
Ero
Tammi, 2011

Rauhattomat – ohjaajan tytär, ja filmitähden

Linn Ullmanin kirja Rauhattomat kertoo perheestä, lapsuudesta ja muistoista. Sekä kuolemasta. Alun perin oli tarkoitus haastatella isää, ohjaaja Ingmar Bergmania ja kirjoittaa näiden syvähaastattelujen pohjalta kirja. Haastattelut, kuusi erillistä sessiota, toteutettiin kuitenkin niin myöhään, että suuren ohjaajan sanat ja muistot olivat kadoksissa. Kun isä samana vuonna kuoli, tytär säilytti nauhat koskemattomina seitsemän vuotta ja uskoi niiden olevan kuuntelukelvottomia. Kun hän viimein kuitenkin uskaltautui niitä kuuntelemaan, ne puhuivat hänelle ja kertoivat viimeisistä kohtaamisista isän kanssa, vaikka eivät sillä tavoin kuin hän sen alun perin oli ajatellut.

Rauhattomat on merkillinen ja moniulotteinen romaani, jonka suhdetta todellisiin henkilöihin lukija voi vain arvailla. Se kertoo isästä, äidistä ja tyttärestä. Lukija tietenkin olettaa, että kyse on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmanin epäsovinnaisesta perhe-elämästä, mutta päähenkilöiden nimiä ei mainita.  Keskiössä on vanha isä, tämän haurastuminen ja kuolema. Oli riipaisevaa lukea aina ehdottoman täsmällisestä isästä, joka myöhästyi seitsemäntoista minuuttia sovitusta elokuvahetkestä sitä itse huomaamatta. Tuolloin tytär ymmärsi, että aikaa ei ole enää paljoa jäljellä. Vanhuus on demokraattinen, suuri ohjaaja haurastui tavallisten kuolevaisten tavoin. Sanat hukkuivat ja niiden merkitys unohtui. Tyttärelle jäi kokemus siitä, että hän ei ehtinyt kysyä, puhua eikä tavoittaa isäänsä ennen kuin oli liian myöhäistä. Tuttu kokemus muillekin isänsä menettäneille.

Mutta kyllä isä ehti puhuakin, etenkin vanhenemisesta ja sen työläydestä. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi ohjaajan uskontoon liittyvä kommentti. Hän, papin poika, oli eläissään epäillyt, mutta nyt, kuoleman lähestyessä, epäilylle ei enää ollut voimia eikä sijaa. Se huuhtoutuu pois kaiken muun turhan mukana. Viisaalta mutta tylyltä kuulosti myös ohjaajan motto: ”Sitä saa mitä tilaa, mutta ei aina silloin kun odottaa”.

Mutta kirja ei puhu vain isästä vaan myös äidistä ja tyttärestä. Kirjailija kävi siinä läpi lapsuusmuistojaan. Hän eli kesälomalla isänsä kanssa Gotlannissa, muulloin äitinsä luona Norjassa tai Yhdysvalloissa. Kun äiti teki matkusteli ja työskenteli, tytär vietti aikansa isoäidin tai kotiapulaisten seurassa ja kaipasi äitiään. Kirjaa lukiessani muistin Liv Ullmanin kirjan Muutos, jota luin lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Muistan kirjasta erityisen hyvin kohdan, jossa Liv ja Linn pyöräilevät yhdessä. Äiti, jonka pitäisi laihtua ja tytär, joka iloitsee uudesta polkupyörästään. Isä tuntui kuuluvan täsmälliseen elämäänsä maalle, mutta kauniin äidin olisi kuulunut olla tyttären lähellä. Vanhempia ei kuvata ihailevassa sävyssä. Isä oli erakkomainen mies, jolla oli yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa ja joka ei osannut puhua ainakaan lapsistaan nuorimmalle. Äiti oli satumaisen kaunis filmitähti, joka ei osannut arvioita omia taitojaan ja siksi koki myös epäonnistumisia ja joka tanssi nolostuttavasti nurmikolla. Äiti ei koskaan ymmärtänyt tyttären suurta kaipausta.  Vanhemmat olivat taiteilijoita, joille vapaus oli tärkeää. Tyttären silmissä he ovat kuin lapsia. Isäkin löysi elämänsä onnen vasta viimeisen vaimonsa kanssa. Tämä vaimo ei ollut taiteilija ja pystyi siksi huolehtimaan miehestään ja luomaan tälle hyvän ympäristön.

Isä, äiti ja tytär eivät ole kolmikko. Tytär tapaa vanhempiaan aina erikseen. Perheessä on rakkautta ja välittämistä, mutta aikuinen tytär huomaa, ettei juurikaan tunne vanhempiaan. Vanhempiensa tarinaa kirjoittaessaan tytär kirjoittaa myös itsestään ja ratkaisuistaan. Kuuluisien vanhempien tytär, joka nuorena halusi tulla kohdelluksi omana itsenään eikä kenenkään tyttärenä näkee nyt itsensä osana sukujensa tarinaa. Asenteessa on jotain hyvin keski-ikäistä ja ymmärtäväistä.

Minulle tämä on ensimmäinen Linn Ullmanin kirja en ole lukenut myöskään Knausgaardin Taisteluni-sarjaa. Norjalaiselle kirjailijalle puhe knausgaardilaisesta tunnustuskirjallisuudesta on varmasti tuttua. Minua hyvän romaanin yhteys todellisuuteen ei häiritse. Parhaimmillaanhan hyvä kirjallisuus tekee yksityisestä yleistä. 

Hauta Fårön kirkkomaalla

Kirjassa on pitkä kuvaus isän hautajaisista, jotka isä oli toiveillaan jo etukäteen ohjannut. Isä tilasi paikalliselta puusepältä paavin hautajaisissa näkemänsä puuarkun näköisen ruumisarkun, valitsi hautapaikan ja suunnitteli vieraslistan. Ehkä hän ehdotti myös seurakunnan kanssa tehtävää haudanhoitosopimusta, vaikka siitä ei kirja puhukaan. Muistan, kun kävin Ingmar Bergmanin vaatimattomalla haudalla, kiinnitin ensimmäisenä huomioni karuun, vesisäiliöllä varustettuun kukka-astiaan, jollaisia seurakuntien hoidossa olevilla haudoilla näkee niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Kauniista kukista huolimatta vaikutelma on arkinen, steriili. Sopii ohjaajalle, joka halusi olla yksi Fårön ukoista. Fannyn ja Aleksanterin ohjaajalle, joka ei itse halunnut koskaan viettää joulua. Tai papin pojalla, joka ei enää jaksanut kyseenalaistaa.

Linn Ullman
Rauhattomat
Like, 2016
norjan kielestä suomentanut Katriina Huttunen

Matkaopas keskiajan Suomeen - elävöitettyä historiaa

Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopas keskiajan Suomeen on saanut Valtion tiedonjulkistamispalkinnon  ja kerännyt palkintoehdokkuuksia. Eikä syyttä. Juuri tällaista teosta Suomessa on kaivattu. Maailmalla historialliset matkaoppaat ovat ilmeisesti yleinen kirjallisuuden laji, Suomessa tämä lienee ensimmäisiä. Hyvän matkaoppaan tavoin se on yleistajuinen ja esittelee keskiaikaista elämänmenoa kiinnostavasti eri puolilta. Arkeologi Ilari Aallon tekstiä täydentävät vielä Elina Helkalan selkeät kuvat. Kirja sopii opaskirjaksi esimerkiksi keskiajasta kertovia historiallisia romaaneja lukeville tai niille, jotka ovat tutustuneet keskiaikaan matkakohteiden tai pelien kautta. Mielelläni suosittelisin kirjaa myös nuorille.

Ulkoasu: Ville Lähteenmäki

”Matkakohteena” kirjassa on Suomi vuonna noin vuonna 1400. Aika, jolloin eteläisessä Euroopassa elettiin jo varhaisrenessanssia oli meillä vielä keskiaikaa. Suomi oli syrjäinen, epäyhtenäinen alue. Etenkin syrjäseutujen elämä muistutti esikristillisen ajan elämää, Suomi ei kristillistynyt eikä länsimaistunut muutamassa vuosisadassa. Suomalaiset eivät eläneet kuitenkaan eristyksissä. Maa oli osa Ruotsin valtakuntaa,  kauppa ja kristillinen kirkko yhdisti maata myös keski-Eurooppaan. Myös itään, Novgorodiin, oli paitsi myös sotaisia myös kaupallisia suhteita. Suomen ja ruotsin lisäksi maassa puhuttiin saamea, venäjää ja saksaa. Eikä latinakaan ollut tuntematonta. Maahanmuuttajia ja kulttuurien törmäyksiä Suomessa oli myös keskiajalla. Kirja ottaa omalla tavallaan kantaa keskusteluun monikulttuurisuudesta. Kirjailijan arkeologitausta näkyy siinä, että hän korostaa kulttuurista jatkuvuutta. Historioitsijataustainen kirjailija ei välttämättä näkisi Suomen kalevalaisen kulttuurin jatkuvuutta halki keskiajan. Kirjan näkökulma täydentää esimerkiksi keväällä lukemani Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -kirjan kristillisyyttä ja eurooppalaisia yhteyksiä korostavaa näkemystä Suomen keskiajasta.

Kirjan lopussa pohditaan myös sitä, miksi keskiajasta tai historiasta ylipäätään kannattaa kiinnostua. Kirja osaltaan vastaa kysymykseen osoittamalla, että monessa suhteessa elämme kulttuurissa, joka on keskiajan jatke. Taustan ja menneisyyden ymmärrys voi auttaa myös nykyisyyden ymmärtämistä. Keskiajan ihmiset sopeutuivat ympäristöön ja sen asettamiin haasteisiin, koska heidän oli pakko. Hyvää oppia meille kaikille. Ympäristö täytyy meidänkin ottaa huomioon, vaikka tekniikka erottaakin meidät luonnon armottomuudesta. Kirjan kirjoittaja on paitsi tutkija myös roolipelien pelaaja, joka on vuosien ajan harrastanut historian elävöittämistä ja tarjoaa elävöittämisvinkkejä lukijallekin. Matkaopas keskiajan Suomeen on siten paitsi tutkimuksen myös keskiaikaharrastuksen tulos. Kirja, jossa tieteellistä tietoa on täydennetty eläytymällä ja jossa historian harrastamisen hauskuus korostuu.

Ilari Aalto & Elina Helkala
Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena, 2015

Seksistä ja matematiikasta - sekä lukemattomista muista asioista

Kansi: Sanna-Reetta Merilahti

Ida Rauman kehutun ja palkitun romaanin alku lupaa paljon. Vaikuttava ja hyvin fyysinen aloitus sai minut hetkeksi muistamaan Sofi Oksasen esikoisteosta, Stalinin lehmät.  Intensiteetti ei kuitenkaan kestä herpaantumatta. Kirjaa lukiessa uppoutuu välillä tarinaan, välillä taas toivoo, että kirjoittaja ei olisi kirjoittanut yhteen ja samaan romaanin ihan kaikkia mahdollisia teemoja. Tämä on runsaudensarvi, mutta sellainen, jonka runsaus ahdistaa.

Romaani koostuu oikeastaan kahdesta aivan erilaisesta osasta, jotka ovat kytköksissä toisiinsa yhteisten henkilöiden kautta. Alkuosa on matemaattisen superlahjakkuuden, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vaatimattoman Erikan kehitystarina. Lapsuus, jossa kesteistä oli elämä kehitysvammaisen sisaren varjossa. Kouluvuodet, joissa huippulahjakkuus jäi koko yhteisön ulkopuolelle. Opiskeluvuosiin kuuluu pakollinen ensimmäinen seksikumppani, hyvä ystävä ja pettymys opiskelijoiden älylliseen tasoon. Nämä samat elementit sisältyvät esimerkiksi Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus kirjaan, jonka maailma muuten oli totaalisen erilainen.  Erikan kansainvälinen huippu-ura päättyy raiskaukseen.  Asiat ovat kehitysromaanille tyypillisiä, mutta niiden käsittely poikkeuksellisen kliinistä ja tunteetonta. Vaikka kirja kuvaa älykköä, ruumiillisuuteen liittyvät kuvaukset ovat keskeisiä, voimakkaita. Erityisesti kirjan seksikohtaukset, joista kaikki tunne oli suodatettu pois, saivat lukijan vaivautuneeksi Tehokkaasti venytetty kohtaus, jossa päähenkilö lykkää wc-käyntiään kohtuuttoman kauan, on vaikuttavampi kuin kirjan raiskauskohtaus. Kaiken tämän sotkuisen vastapainona on matematiikan kauneus.

Kirjan toisessa osassa Erikan rinnalle kirjan keskiöön nousee transsukupuolinen kirjastovirkailija Tuovi. He kohtaavat toisensa kirjan dramaattisimmassa kohtauksessa, joka alkaa kirjastossa ja päättyy Lauttasaaren edustan jäällä -  ja kirja muuttaa suuntaa. Tuovi on transseksuaali ja entinen biologi. Hänen myötään kysymys sukupuolestasta ja huoli Itämeren tilasta nousevat keskeisiksi teemoiksi.  Sivupolkuna lukija tutustutetaan esimerkiksi Australian pussihukkien lajin historiaan.

Vaikuttavavin teema on kuitenkin puhe kehitysvammaisten asemasta. Emilia-sisaren tarina kertoo tästä päivästä, suvun vaietun salaisuuden paljastuminen kertoo kehitysvammaisten elämästä sukupolvi sitten. Kuvaus hylätystä kehitysvammaisesta lapsesta on kirjan koskettavin kohtaus. Kirjan runsaat, erilaiset teemat voi tietysti koota yhteen ja puhua kaikkien elämänmuotojen kunnioittamisen merkityksestä. Kirjan epämiellyttävinä kuvatut ihmiset eivät tosin teemaa tue.

Kirjan lajityypin määrittely on vaikeaa. Siinä on kehitysromaanin, psykologisen romaanin ja yhteiskunnallisen kirjallisuuden leima. Sen runsautta lisää vielä pieni maagisen realismin vivahde, joka kulkee läpi koko kirjan. Kirjan loppuun kirjailija on vielä sijoittanut yllätyksen, joka tuo mukanaan jännitysulottuvuuden. Kovin paljon asioita, toivottavasti Ida Raumalla asiaa riittää vielä seuraavaankin kirjaan.

Rauma, Ida
Seksistä ja matematiikasta
Gummerus, 2015

Muistin piinaamat – kylmän sodan aikaa Islannissa

Arnaldur Indriᵭason kirjoittaa minun mielenmaisemaani hyvin sopivia synkkiä dekkareita, joiden miljöönä on tuulinen ja ankea Reykjavik. Hän tuntuu vielä mieltyneen yleisesti masentavana koettuun ajanjaksoon, 1970-lukuun. Aikakauteen, johon minulla liittyy nostalgiaa. Tähän aikakauteen liittyy myös uutuus, Muistin piinaamat. Hänen sankarinsa, 70-luvulla vielä nuorehko mutta jo silloin synkkämielinen poliisimies Erlendur ja hänen mielenkiintoinen esihenkilönsä Marion Briem ovat mielenkiintoinen pari. Erlendurin elämään sisältyy lapsuusajan trauma. Trauma on kyllä jo lukijalle esitelty aiemmissa kirjoissa. Tässä kirjassa vain viitataan mielenkiintoisesti hänen kadonneita ihmisiä kohtaan tuntemaansa kiinnostukseensa ja vihjataan, että asiaan liittyy salaisuus. Marioniin liittyvä arvoitus taas on hänen sukupuolensa. Kirjailija ehkä paljastaa asian joskus, toistaiseksi lukija saa pohtia, onko poliisipäähenkilön sukupuolella jotain merkitystä. Rikosten kannalta ehkä ei.

Tämä kirja vie lukijansa kylmän sodan aikaan. Minun ikäiseni henkilö kokee nostalgiaa  lukiessaan ajasta jolloin Teheranin pankkivankikriisi oli maailman ykkösuutinen. Islantilaisten silmin 70-luku oli aikaa, jolloin maailma ei ollut vielä löytänyt Islantia matkailumaana ja jolloin sininen laguuni oli vain harvojen psoriaatikkojen tuntema järvi. Kylmän sodan huurut koskettivat myös Islantia, kyse Yhdysvaltain sotilastukikohdasta oli keskeinen kansaa jakava seikka ja kysymys ydinaseista oli niihin ratkaisevasti liittyvä pelko. Kirjassa kurotetaan myös 50-luvulle, aikaan jolloin Islannissa oli puutetta kaikesta. Amerikkalaiset sotilaat edustivat silloin kaikkia suuren maailman ihmeitä, kuten rocklevyjä.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisaalta Sinisestä laguunista löytyy aluksi tuntemattoman miehen ruumis. Mies todetaan islantilaiseksi, mutta murhan jäljet johtavat pian amerikkalaisten lentotukikohtaan. Toisaalta Erlendur tekee omia yksityisiä tutkimuksia ja selvittää 25 vuotta sitten kadonneen nuoren tytön kohtaloa. Amerikkalaisiin liittyvä tutkimus ulottuu toisaalta ydinaseisiin, vakoiluun ja kansainvälisen politiikan jänniteisiin asti, toisaalta pohditaan eristäytyneessä tukikohdassa elävien sotilaiden ja heidän perheittensä ihmissuhdepaineita. Islantilaisia ja amerikkalaisia yhdistää salakuljetus, viattomista savukkeista eriasteisiin huumeisiin asti.  Myös Erlendurin tutkimalla katoamistapauksella on pieni yhteys salakuljetukseen.  Nuoren tytön katoamistapauksen muisto piinaa osallisia vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Suurvaltapolitiikan rinnalla tämän tapauksen osalliset ovat maan hiljaisia, tavallisia ja osin rikkinäisiä ihmisiä. Tyypillisiä Arnaldurin ihmisiä. Hänelle on tyypillistä rikollisten ja muiden elämässä epäonnistuneiden ymmärtäminen. Ihmiset usein ajautuvat epätoivoisiin tekoihin sattumalta tai epätoivoisen elämäntilanteen seurauksena. 

Muistin piinaamat ei ole kuitenkaan parasta Arnalduria. Yhteys kansainväliseen politiikkaan tuo kirjaan turhan sotkuista vakoiluromaanin kuorrutusta. Ajankuva ei ollut yhtä vaikuttava kuin esimerkiksi kirjoissa Mestaruusottelu tai Mies järvessä.  Erlendurin ykstyisetsivätyö vaikuttaa hivenen liian epäuskottavan onnekkaalta. Lukija jää odottamaan sympaattisten sankarien kohtaamista vakuuttavampien rikosten parissa.

Arnaldur Indriᵭason
Muistin piinaamat
islannin kielestä suomentanut Seija Holapainen
Blue moon, 2016

Nuortenkirjoja, tästä maailmasta

Kirjastossa työskentely tuo mukanaan monenlaisia etuoikeuksia, kuten sen, että työn vuoksi tulee luettua sellaista, mihin ei ilman ulkoista yllykettä tarttuisi. Luokkakäyntiä varten luin muutaman nuortenkirjan ja valistuin. Lajityyppi sisältää paljon muutakin kuin fantasiaa. Halusin esitellä nuorille kirjoja, jotka liikkuvat tutunoloisessa maailmassa.  Näiden kirjojen teemat koskettavat niin aikuisia kuin nuoriakin ja ne on koskettavasti kirjoitettu. Hyviä kirjoja kaikenikäisille.

John Greenin koskettava kirja Tähtiin kirjoitettu virhe on taipunut myös elokuvaksi.  Elokuva ei tosin kuulemma tuo kirjalle oikeutta, näin minua ainakin nuoret valistivat. Kirja kertoo syöpää sairastavista nuorista, joille ei ole pitkää elämää luvassa. Sairaus muuttaa nuoria.  Kirjan syöpänuoret ovat älykkäitä ja varhaiskypsiä, he ovat tottuneet pohtimaan ikäisilleen kaukaisia asioita ja selviytymään. He joutuvat selviytymään siitäkin, että terveet ystävät ja rakastetut eivät kestä elämää sairauden varjossa ja jättävät. Mutta kirjan päähenkilöt Augustus ja Hazel ehtivät kokea suuria asioita: kohtaavat toisensa syöpänuorten tukiryhmässä, ihastuvat ja rakastuvat. Yhdessä he matkustavat yhdessä Amsterdamiin tapaamaan Hazelin elämää suuremman kirjan kirjoittajaa kysyäkseen, miksi tämä jätti kirjan kesken. Mutta ihailtu kirjailija osoittautuu pettymykseksi eikä kysymykseen kirjasta löydy vastausta. Mutta rakkaus ei estä syövän uusiutumista, kipua eikä kuolemaa. Mutta ennen kuolemaa on tärkeätä jättää maailmaan jälki. Tämä kirja on tietysti monen nenäliinan kirja, mutta liialta pateettisuudelta sen pelastaa huumori.

Listan vaikuttavin lukukokemus oli Anu Holopaisen kirja  Ihon alaiset. Scifimäinen kirja on sijoitettu lähitulevaisuuteen, aikaan jolloin plastiikkakirurgia on arkipäivää ja ”luomut” ovat jotakin kovin erityistä, miltei perverssiä. Kirjassa ihmiset muokkaavat itseään, käytännössä luovat kasvonsa ja olemuksensa. Kirjan maailma muistuttu kovasti nykyistä maailmaamme eikä sijoittunut mihinkään kaukaiseen fantasiamaailmaan, mikä teki kirjasta tehokkaan ja vaikuttavan. Päähenkilö on nuori Jara (sukupuoli selviää tarinana kuluessa), jonka perhe ei sallisi hänelle kauneusleikkauksia ja joka siksi hakeutuu ”luomujen” klubille esiintyjäksi hankkiakseen rahaa leikkauksia varten. Siellä hän tutustuu toisiin luomuihin, nuoriin, jotka eri syistä ovat jättäneet kauneusleikkaukset väliin. Rakkauttakin kirjassa on nuortenromaanien tavoin. Ja vanhempia, jotka töittensä tai rakkaushuoltensa vuoksi eivät huomaa, mitä nuorten maailmassa tapahtuu. Sivujuoni kertoo meidän aikaamme helposti sijoitettavan tarinan nuoresta kovapintaisesta tytöstä ja netin kohtaamispalstoista. Näennäisestä kovuudestaan huolimatta nuoret ovat haavoittuvaisia, kaikkina aikoina. Kirja koostuu suurelta osin nettipostauksista ja -keskusteluista. Välillä tekstien lomassa on myös haastatteluja. Rikkonainen rakenne tukee sisältöä. Kirjaa lukiessa teki hetkittäin pahaa.

Siri Kolun pieni kirja Kesän jälkeen kaikki on toisin  oli tämän syksyn lastenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita. Siinä nuori, tytöksi syntynyt Petra valmistautuu korjausleikkaukseen, jonka jälkeen hän on virallisestikin sitä, mitä on aina kokenut olevansa, eli, poika nimeltä Peetu. Kirja tapahtuu Peetun pää sisässä, mutta siinä myös puhutaan. Isä osaa oikeasti puhua vain lentäessään ja purjelehtokoneen kyytiin hän Peetun viekin. Äidin kanssa puhuminen tuntuu turhalta, äidin on vaikea hyväksyä, että hänellä on jatkossa kaksi poikaa eikä yhtään tytärtä. Kunnes jotakin liikahtaa äidin ja Peetun väleissä. Mukana ovat myös isoveli ja tyttöystävä Aamu. Tärkeä kirja, tärkeästä aiheesta.

Laura Lähteenmäen Iskelmiä on kertomus rakkaudesta, joka näkyy mustelmina, haavoina ja vammoina. Kirjan henkilöt ovat nuoria, mutta se kertoo ikuisen tarinan vinoutuneesta rakkaudesta. Rakkaus on sokeaa, mutta jossain vaiheessa on havahduttava, jos rakkaus kahlitsee, loukkaa tai haavoittaa. Jossain vaiheessa täytyy avata silmät ja ymmärtää, että minä annan tehdä itselleni pahaa.
Minämuotoon kirjoitettu kertomus on myö kuvaus siitä, kuinka yksi ihminen voi halutessaan musertaa toisen kokonaan.

John Green

Tähtiin kirjoitettu virhe
englannin kielestä kääntänyt Helena Bützow
WSOY, 2013

Anu Holopainen
Ihon alaiset
Karisto, 2015

Siri Kolu
Kesän jälkeen kaikki on toisin : elämänmuutosromaani
Otava, 2016

Laura Lähteenmäki
Iskelmiä
WSOY, 2013

Akvarelleja Engelin kaupungista - öinen päiväkirja

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista on kaunis ja surullinen kirja. Kirjailija Jukka Viikilä itse kertoi haastattelussa, että hänen tavoitteensa oli salakuljettaa runoutta proosakirjallisuuteen ja hyvin salajuoni onnistui. Päiväkirjamuotoinen kirja tarjoilee unenomaisia näkyjä pääkaupungiksi syntyvään Helsinkiin. Kirjan Helsinki kattaa sen alueen, jota edelleenkin kutsumme Helsingin kantakaupungiksi: Pitkältäsilllalta Kaivopuiston rantaan, Katajannokalta Hietalahden torille. Eivätkä kuvaukset rajoitu vain nähtävän maailman kuvauksiin, kirjassa kuvataan kallioiden räjäytyksistä syntyvää melua, kirkonkellojen soittoa, raa’an merituulen tunnetta kasvoissa sekä syksyistä mädän omenan tuoksua kaupungin puutarhoissa. Engelin kaupunkia aistitaan kaikilla aisteilla.

Kansi Jenni Noponen

Minulle kirja toi mieleen Kristina Carlsonin kirjan William N:n päiväkirja. Tämäkin oli kurkistus introvertin miehen sielunelämään. Viikilän Engel ei toki oli William N:n tavoin kiukkuinen ihmisvihaaja vaan vaimoaan ja tytärtään rakastava mies, joka toteuttaa unelmaansa. Tapahtumia ja ympäristöä kuvataan tiukasti päähenkilön tajunnan kautta, unet ja todellisuus sekoittuvat. Kirja on monologia, kuunnelmasta romaaniksi laajentunut.

Haastattelussa kirjailija on kertonut, että kyse ei ole elämäkerrasta vaan päähenkilössä on vähintään yhtä paljon runoilijaa itseään kuin suurta arkkitehtia.

Nuori Engel suree köyhyyttä, jossa vaimo joutuu hänen vuokseen elämään, ihmettelee, kuinka naisella, jonka työ on pelkkää huolenpitoa, riittää puuhaa koko päiväksi. Vaimo on niin rakas, mutta mitkään sanat eivätkä teot eivät riitä sitä rakkautta ilmaisemaan. Avutonta mustasukkaisuuttakin arkkitehti ehtii tuntea. Kun vaimo kuolee, koko maailma pysähtyy. Monet asiat menettävät merkityksensä, sillä ” jos ei saa kertoa jotakin mieltä kiihdyttävää asiaa lähimmilleen, on kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan”.  Huolta ja rakkautta tuo myös sairaalloinen tytär, lapsista vanhin. Säilyneissä kirjeissä historiallinen Engel puhuu vain pojistaan, tyttärestä vaietaan. Romaanissa tytär on jatkuvasti ajatuksissa, pojista vain pari mainintaa.  Työhönsä romaanin Engel suhtautuu intohimoisesti. Hänelle arkkitehtuuri on runoutta. Hän haluaa luoda uutta ja ennennäkemätöntä. Korjaustöissä on ”tylsistyttävä palkkatyön tuntu”.

Helsingissä Engel sai valmiin ruutuasemakaavan täytettäväkseen. Hän hyväksyi sen, vaikka ei pitänytkään sitä tuuliselle ja kallioiselle niemelle sopivana. Samanlaista kaavaa hän itse suunnitteli Turkuun ja sisä-Suomeen. Tärkeintä oli suojella kaupunki tulelta. Tulta, kaupungin tuhoajaa, hän pelkäsi enemmän kuin mitään. Kaupungin hän sai täyttää ennennäkemättömillä rakennuksilla, niistä suurimmat ja kauneimmat olivat tuomiokirkko ja yliopiston kirjasto, kumpikin silloiseen kaupunkiin aivan liian suuria. Tarkoitus oli hätkähdyttää ja jättää jälki. Kirjastoon hän ei suunnitellut kirjavarastoja. ”Rakennuksen merkitys on muualla kuin kirjoissa”. Tällä ajatuksella osallistutaan kirjastokeskusteluun tänäkin päivänä. Kirkon eteen hän ei olisi halunnut portaita, työtä arvostava arkkitehti ei halunnut vetelehtijöitä taideteoksensa viereen, mutta painostuksen alla hänen oli ne hyväksyttävä.

Arkkitehdin takana on keisarivalta, joka antaa hänelle runsaat resurssit ja odottaa näyttävää tulosta. Vaikka arkkitehti onkin suuri taiteilija, keisarin tarjoama huomio ja arvostus hivelevät.

Tämä on myös kirja muukalaisuudesta. Engel menestyi, mutta ei koskaan kotiutunut Helsinkiin. Saksalaisena hän oli vieras ruotsia puhuvan herrasväen joukossa.  Helsingin talvi oli etelästä tulleelle loputtoman kylmä. Yhdessä kirjan kohtauksista Engel ja Fredrik Pacius juovat viiniä yhdessä ja kumpikin suunnittelee paluuta kotimaahan eläkepäiviksi. Mutta kumpikaan ei Saksaan palannut ja molemmista tuli osa suomalaista identiteettiä. Mutta arkkitehdin tavoin myös rakentajat olivat kaukaa kotoisin. Kuten nykypäivänäkin, Helsingin rakennustyömailla puhutaan venäjää ja lukemattomia muita kieliä. Romaanin Helsingillä on nykykaupunkiin monta yhtymäkohtaa.

Tämä runollinen romaani voisi innostaa lukemaan Viikilän runoja. Minut se kuitenkin ensin innosti etsimään käsiini C. L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä -kirjan (Schildts 2012). Kirjan artikkelit taustoittavat romaania, Helsingin keskustassa liikkuminen saa vielä lisää kerroksellisuutta. Kaupunki inspiroi minuakin, vaikka en allekirjoitakaan romaanissa esitettyä ajatusta: ”Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki”.

Luettuani tämän kirjan lähdin Senaatintorin joulumarkkinoille. Kauniisti valaistu tori on aarre. Kiitos Engel.

Viikilä, Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016

Myrskyuhri - Baskimaan murhatrilogia päättyy, viimeinkin

Dolores Redondon dekkaritrilogian viimeisen osan lukeminen oli kieltämättä jo vähän haasteellista. Myrskyuhria edeltävät osat ovat jännittäviä ja avaavat lukijan silmien eteen Navarran hienot maisemat ja ja kauniit kylät. Toinen osa, Luualttari, kertoi ainakin minulle aivan tuntemattomasta ulottuvuudesta Euroopan historiassa. Ennen sitä kirjaa en ollut kuullut, että Pyreneillä on vielä pari sataa vuotta sitten elänyt väestöryhmä, jonka asema on ollut verrattavissa Intian kastittomiin. Myrskyuhrikin kyllä viittasi alueen historiaan. En ole tarkistanut, mutta todennäköisesti kirjassa puhuttiin todellisesta 1600-luvulla vaikuttaneesta inkvisiittori Salazarista. Mielenkiintoista asiassa oli lähinnä se, että inkvisitiosta puhuttiin positiivisessa sävyssä. Kun Dolores Redondo kertoo pakanalliselta ajalta periytyvästä noituudesta ja sen hirvittävistä ilmenemismuodoista, inkvisitio nähdään turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta vahvistavana järjestelmänä, joka suojeli ihmisiä. Kaikkien inkvisition kauhuja kuvaavien teosten joukossa näkökulma on virkistävä. Ja todennäköisesti - käsittääkseni - myös varsin perusteltu näkemys.

Pamplona, yksi kirjan tapahtumapaikoista

Muuten tämä trilogian kolmas jakso ei ollut sarjan huipennus. Tarina oli turhaan venytetty kolmen paksun osan pituiseksi, lyhentäminen olisi jäntevöittänyt kerrontaa. Tarinassa oli liikaa kauhistuttavia asioita, jotka turruttivat lukijan. Lukeminen oli piinaavaa myös siksi, että lukija oli arvaa syyllisen viimeistään kirjan alkupuolella ja päähenkilön työskentely rikoksen selvittämiseksi tuntuu etenevän härnäävän hitaasti.  Kaikkia erilaisia ulottuvuuksia ei kuitenkaan lopussa avattu riittävästi, etenkin päähenkilön äitisuhde jäi vielä vaivaamaan lukijaa. Vaikka rikollisia paljastetaan, pahuutta ei kokonaan onnistuta tuhoamaan eikä edes ymmärtämään. Pahuuden mysteeri jää.

Redondo, Dolores
Myrskyuhri
espanjan kielestä suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2016

Baltimoren sukuhaaran tragedia - nuoruuden uudelleenarviointi

Baltimoren sukuhaaran tragedia on yksi nopealukuisimmista tiiliskivikirjoista, joita olen lukenut. En lukenut kirjaa yhdeltä istumalta vaan viikon aikana busseissa, junissa ja muina lyhyinä välihetkinä.  Teksti  on sujuvaa ja virheetöntä, tarina koukuttava eikä kirjaa halua kesken. Kirjan on suomentanut kirjailija Kira Poutanen,  sen kevyen tuntuinen teksti on kaunista.  Keskeytykset eivät kirjan lukemista haittaa, polveileva tarina ei katoa lukijansa mielestä.  Minä en ole lukenut Dickerin kehuttua esikoisteosta Totuus Harry Quebertin tapauksesta.  Kirja ei kaipaa esikoista tuekseen vaikka tämän kirjan päähenkilö ja tarinan kertojahahmo, Marcus Goldman, kuulemma esiintyy siinäkin.  Tässä kirjassa kirjailija Goldman kirjoittaa kirjaa oman perheensä vaiheista ja käärii samalla auki oman nuoren elämänsä kipupisteitä. Kirjoitustyön aikana hänelle selviää, kuinka vähän hän on läheistensä elämästä tiennyt ja ymmärtänyt.  Kirja on yritys korjata mennyt.  Lopussa kertoja katsoo omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan toisin silmin kuin aiemmin.

Kirja - varsinkin sen alku - toi mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjan, mutta samalle tasolle tämän kulttikirjan kanssa uutuuskirja ei nouse. (Harva kirja nousee).

Kirja on taitavasti rakennettu, se liikkuu kevyesti monessa eri aikatasossa eikä lukijalla ole vaikeuksia seurata tarinan kulkua.  Lukijaa muistutetaan vähän väliä tragediasta, jota ei selitetä kokonaan ennen kirjan loppua. Lukijalle vihjataan, mutta hänet pakotetaan odottamaan.  Jännitys pysyy koko ajan yllä. On toki kirjassa osia, joita olisin toivonut kirjailijan vähän karsivan. Kirja sisältää pitkiä kuvauksia nuorten poikien kouluelämästä. Etenkin koulukiusaamiseen liittyvä jakso on venytetyn tuntuinen ja vaivaannuttavaa luettavaa.

Tämä kirja on ennen kaikkea kirja perheestä, perhesalaisuuksista, veljeydestä ja kateudesta. Perheenjäsenten väliset tunteet ovat syviä, mutta ristiriitaisia. Perheenjäsenet ovat niin läheisiä, että perheyhteyden menetys tuntuu kipuna. Perheenjäsentä kohtaan tunnettu viha tai pettymys voi kuitenkin myrkyttää välit vuosikymmeniksi. Sisarkateus voi johtaa järjettömän pahantahtoisiin tekoihin vain siksi, että joku toinen tuntuu saavan liian suuren osan minulle kuuluvasta rakkaudesta.

Kirja on myös kuvaus rahan luomista yhteiskuntaluokista, sosiaalisesta noususta sekä putoamiseen liittyvästä häpeästä. Kulissien rakentelu ja ylläpito ovat tärkeitä. Hetkittäin kirjaan sisältyvät sosiaalilukkien elämäntapojen vertailu toi mieleen Pokka pitää –sarjan Hyacinthin. Kirja on ehkä eurooppalainen näkemys ja satiiri amerikkalaisesta unelmasta.

Ennen kaikkea kyse on hyvästä lukuromaanista, jonka juonikuvioita ei kannata paljastaa, koska yllätyksellisyys on kirjan ydin.  Koska kirjan tapahtumat liittyvät nuorten maailmana ja koska teksti on niin kevyttä ja viettelevää, suosittelisin tätä sivumäärästään huolimatta myös nuorille lukijoille. 

Dicker, Joël
Baltimoren sukuhaaran tarina
Tammi, 2016
ranskan kielestä suomentanut Kira Poutanen
554 s.